On satujen maassa metsä,
niin synkkä ja varjoinen.
Minä kuljen ja huoaten mietin
missä piilevi keijut sen.
Ja viidakko viuhuu ja vait' on,
se tummuu ja kirkastuu;
Se tyyneenä välistä uinuu,
ja taas virkkuna havahtuu.
Ihmeissäni katselen tietä,
mi nousee ja häipyy pois;
minä tahtoisin tunkea sinne,
miss' vehreys tummin ois.
Jos jonne mun tieltäni karkaat
läpi lehvikön leppoisan,
sinut, säikkyvä, suudelmilla
minä jälleen rauhoitan.
Ja vaikka en tunne ma metsää
ja outo on mulle tie,
Sinun hennot huulesi mulle
pimeässäkin tutut ne lie.
En ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti.
Senpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet
hämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi
lukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin,
sillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri
hän oli tuo keijukainen.
"Kuinka sinä voisit olla keijukainen", huudahdin, "kun juuri sanon,
että tahtoisin tietää missä hän piilee?"
"Niin, niin", sanoi hän. "Mutta minä se sentään olen."
Ja kun hän oli kuullut viimeisen värssyn, sanoi hän vain:
"Kas, minäpä se olin!"
Nyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät
palata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin
sinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme
siellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja
Pfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla
Neckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon
ystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen,
pyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti
saksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun
vastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi,
paljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti
oluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun
ei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä.
"Voi helposti käsittää", sanoi rouva nauraen, "että te ihailette
kaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä
ajatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta
meidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen
naisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!"
"Ohoh!" sanoi Violet aivan kuin ei olisi voinut uskoa korviaan.
"Kyllä", jatkoi Emma rouva. "Todellisempia juuri! Luulen, ettei
yksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä
naisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien
maasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas
Violet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä."
"Jokohan", vastasin leikilläni. "Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika
olivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet
Nümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei
ollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet
luistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt
luullaan, ettei hän kuulunut _Gartenlauben_ tilaajiinkaan."
"Te olette kavala!" huudahti rouva.
"Mitä nyt, mitä nyt?" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan
mahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen.
"Kuulehan", vastasi hänen vaimonsa, "auta minua. Ystävämme pitää
enemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa.
Mitä sinä siitä arvelet."
"Minun mielestäni", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä,
"minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään
kirjallisuuteen."
Nauroimme ja rouva kohautti olkapäitään. "Entäs sinä, Violet",
sanoi hän. "Mitä sinä arvelet. Unhotappa hetkeksi isänmaasi ja sano
mielipiteesi."
"Minulla on oma mielipiteeni", vastasi Violet. "Enkä osaa pitää
kauniita puheita. En ole oppinut", jatkoi hän hymyillen. "Enkä osaa
muuta kuin kirjoittaa nimeni tähän."
Hän veti luokseen Molkenkurin käyntikirjan, joka oli tuotu sinne
hiukan aikaisemmin. Siinä oli sarake nimiä ja toinen kotipaikkaa
varten. Violet kirjoitti siihen omansa sijaan erään minun keksimäni
naisolennon kuvitellun nimen ja sen viereen toisen suloisen sanan:
Italia. Stehlet olivat jo aamulla kirjoittaneet albumiin ja minä
yksin huomasin Violetin rakastavan ajatuksen. En puhunut siitä, enkä
missään tapauksessa olisi puhunut, vaikka Violet ei olisikaan tehnyt
minulle vaitiolon merkkejä. Tunsin, että sen täytyi pysyä hänen ja
minun välilläni, että ne olivat vain kaksi rakastavaa sanaa, ehkäpä
mahdollisimman helliä ja hyväileviä. Olin niin onnellinen, että annoin
Emma-rouvan jäädä taistelukentän herraksi.
Kun laskeuduimme alas nousi kuu Königstuhlin metsäisten kukkulain
takaa. Violet tahtoi kulkea alamäkeä jalan, minun käsivarteeni nojaten.
Kaupungin kellojen kaukainen ääni saapui ja katosi tuulen mukana,
käki lauloi metsässä, jonka häilyvät latvat kuu hopeoi. Stehlet
kulkivat edellä naureskellen keskenään, ja minä puhuin Violetille
liikutuksesta, jota olin tuntenut lukiessani hänen uuden nimensä, hänen
uuden isänmaansa. Hän puristi kovasti käsivarttani vastaamatta, ja
koska juuri kuljimme kastanjoiden varjossa, oli hyvin luonnollista,
että keijukaiseni muistutti minulle suloisemmalla tavalla hänelle
kirjoitettuja säkeitä:
Sinun hennot huulesi mulle
pimeässäkin tutut ne lie.