Nyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme
menneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme
seurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen
huvimatkan.
Varjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä
metsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät
ja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat
viitat näkymättömiä paikkoja.
"_Fairyland_" [Keijukaisten maa], sanoi Violet hymyillen.
"Niin", vastasin koneellisesti "_Fairyland_." Ja sydämeni läpi kulki
aavistus ajasta, jolloin tämä hetki olisi kaukaisena muistossani,
muuttuisi siellä näyksi Fairylandista, jossa nautin hetken, joka
ainaiseksi katosi. Violet katsoi minuun:
"Mitä ajattelet?" kysyi hän.
"En mitään", vastasin.
Hän torui ja nauroi samalla kertaa, ja sanoi sitten hiljaa:
"Näin, että ajattelit jotain surullista. Sellaista minäkin ajattelin."
"Mitä?" kysyin.
"Että minä olen sinun _Fairy_ raukkasi, keijukaisparka niin heikko ja
väsynyt, siipeenammuttu."
Hän sairasti sinä päivänä outoa heikkoutta ja minä olin pyytänyt häntä
luopumaan kävelyretkestä, mutta hän pani vastaan ja minä myönnyin koska
huomasin, että pahamieli pois jäämisestä aiheutti ehkä vielä enemmän
pahaa. Ajatus, että hän tahtoi olla terve ja voimakas _minun tähteni_,
tuli jo kerran hänen huulilleen; hänen silmistään voi aina lukea
milloin hän oli sairas.
Stehlet tahtoivat kiivetä Molkenkuriin ja me odotimme heitä
muistaakseni Kauzelin luona, josta tie nousee kiertäen vuorta rinteen
puolivälissä.
Jalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana
reunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen,
hukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä
tuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme
vielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä
kädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä,
riemastuksestani sillä hetkellä.
"Nyt et tunne enää samalla lailla", sanoi Violet. "Olet liian tottunut
pitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin
Belvederessä", jatkoi hän, ottaen pois kätensä.
Hän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt
oli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti
aivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en
koskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein
hulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus
näyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini.
Hän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui
vakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt
mitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun
pitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni.
Vaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt
ohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin
siihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan
hämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää,
etten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan
hämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen
silmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä
tuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään.
Otin muistikirjan.
"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "vaikka sinä menettäisit
runoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?"
Hänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi
tuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata
liikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti
käsissään.
Kosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en
sillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä.
Huomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan
toverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen
tunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta
siitä, mikä katoaa.
Kirjoitin muistikirjaan: