Palasimme puutarhaan kävelyretkeltä.
"Minkä tähden rakastat minua?" kysyi hän. "Yhäkö unen vuoksi?"
"En toki", vastasin nauraen. "Unelmien takia... Pyydän teitä sanomaan
_unelmien takia_, neiti... ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan
rakastanut."
"Mitä?" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä.
"Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette
näytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne
äänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut
osalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?"
"En ole loihtinut teitä hetkeksikään", vastasin. "Mutta luulen
noituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas
liikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani.
Tiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S.
Nazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit
minulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta."
"Oi kuinka myöhään!" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli
niin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen
silloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja
sanovan _sinä_!
Hän tuli hetkeksi aivan murtuneen näköiseksi, katsoi maahan ja huokasi!
"Minä raukka aloin paljon aikaisemmin."
"Roomassako?" sanoin minä. "Luettuasi _Luisan_?"
Violet purskahti nauruun: "Liian nopeasti!" sanoi hän. "Onpa herra
itserakas!"
Sitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä
sanottiin _Luisan_ tekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa
naisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä.
"Siinä näet", jatkoi hän. "Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit
mielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus
loittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua
toisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme
hipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme
rakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti,
saivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin
tahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan
pitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua
jo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta
paljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!"
"Ja tuo pois lähtö", sanoin. "Kuinka se koskikaan minuun!"
"Älä puhu siitä," sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan
kiihkeästi. "Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!"
Kuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli
kun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta
syvällä äänellä:
"Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä
mielikuvituksella!"