Aamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin
nähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas,
raitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi.
Jokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet
minut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita
suurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut
maailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan
ja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut.
Olin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset
arvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin
jokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana
uneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri
runoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta
inhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän
luonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin
väärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni
sammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea,
luoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan
kuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä
täältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen
mieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on
tutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että
teos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei
meidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä
ihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä
tunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii
sekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei
ole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran
olisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja
esimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla
sillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa
sielut ja paljastaa niissä piilevän synnin.
Saanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet,
hyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai
niin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden
luulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin
minulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan
tehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen,
rakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei,
eihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun
elämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien
rinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea.
Tiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea?
Saatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen
sinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän
mieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi
Giesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä,
enkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin
täyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä
se ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja
taiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet,
kaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin
todellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä,
minä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi
esineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja
kansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, —
huomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä
osaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta
minä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni,
puhun sinulle hyväilyilläni!
Pelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon
hienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa
niille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka
paljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka
tietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän
kasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni?