5 p:nä heinäkuuta.

Aamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin

nähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas,

raitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi.

Jokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet

minut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita

suurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut

maailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan

ja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut.

Olin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset

arvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin

jokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana

uneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri

runoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta

inhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän

luonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin

väärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni

sammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea,

luoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan

kuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä

täältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen

mieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on

tutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että

teos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei

meidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä

ihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä

tunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii

sekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei

ole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran

olisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja

esimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla

sillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa

sielut ja paljastaa niissä piilevän synnin.

Saanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet,

hyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai

niin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden

luulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin

minulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan

tehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen,

rakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei,

eihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun

elämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien

rinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea.

Tiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea?

Saatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen

sinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän

mieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi

Giesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä,

enkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin

täyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä

se ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja

taiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet,

kaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin

todellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä,

minä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi

esineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja

kansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, —

huomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä

osaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta

minä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni,

puhun sinulle hyväilyilläni!

Pelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon

hienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa

niille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka

paljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka

tietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän

kasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni?

Runoilijan salaisuus · 第 48 / 59 题