Seuraavana aamuna kello yksitoista tapasin Violetin puutarhassa. Kun
puristin hänen käsiään, huomasin, että ne olivat jääkylmät, mutta
hänen kasvonsa aivan säteilivät! Hän oli odottanut minua tunnin,
vaikka hän muistikin käskeneensä minua tulemaan yhdeltätoista. Annoin
hänelle edellä olevat kaksi runoa ja lipun, jossa oli viisi säettä,
joita ei kenenkään muun silmät saaneet nähdä eivätkä tule näkemään.
Hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun kerroin hänelle näistä, yöllä
kirjoittamistani runoista.
"Kas näin täyttyi eilinen toivoni", huudahti hän.
Mutta kun hän näki, kuinka nuo viisi säettä olivat sommitellut ja mistä
sanomattomasta rakkaudesta ne puhuivat, katseli hän minua tarkkaan,
eilisen synkän tulen leimutessa hänen silmissään ja puristi kättäni
samalla, kouristuksen tapaisella voimalla, voimatta sanoa sanaakaan.
"Minä pelkään, että Jumala rankaisee meitä", sanoi hän lopuksi
puoliääneen, katsoen alas ja hyväillen kättäni. "Sen vuoksi nimittäin,
että rakastuit minuun Belvederessä luullen, että olin naimisissa,
ja että minä annoin sinun pysyä luulossasi. Minä olen kiihkeästi
rukoillut, että hän antaisi meille anteeksi, tiedätkö? Rukoile sinäkin,
rakas. En ollenkaan tahdo kadottaa sinua heti. Se tieto, että sinä olet
minun tulevassakin elämässä, ei riitä minulle. Voi Jumalani! Olen niin
kiintynyt maahan tällä hetkellä! Tahdon pitää sinut täälläkin. Kas,
sinä et voi käsittää kuinka rakastan sinua!"
Selittäkääpä te minulle, rakas ystävättäreni, kuinka sellainen hätä
ja sellainen hellyys voivat sekaantua sydämessä, sellaisina kuin ne
totesin Violetin intohimoisissa sanoissa. Moitin itseäni siitä, että
olin kiihottanut häntä liiaksi, ett'en paremmin hallinnut tunteitani
ja pyysin häntä pysymään tyynenä, koska liian voimakas mielenliikutus
voisi vahingoittaa hänen terveyttään.
"Tyynesti tyynesti siis!" sanoi hän vakavasti "Jäähtykääpä tekin."
Tuo tahtomatta lausuttu _te_, niin luonnollinen kuin se tällä hetkellä
olikin, sai meidät sydämen pohjasta nauramaan.
Otin hänen vasemman kätensä.
"Se ei saata puristaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi", sanoi Violet
surunvoittoisesti. "Mutta suothan sille yhtä hyvää kuin toisellekin."
Tuo salahaavan saanut pikku käsi oli niin siro, hento ja kuultava!
"Se on kaunein käsi, mitä maailmassa on", sanoin.
"Älkää sanoko niin", vastasi Violet punastuen, ruveten taas
teitittelemään.
Hymyilin ja vastasin: "En sano niin enää." Hän huudahti kiihkeästi:
"Kyllä te sanotte!"
Ajatukseni siirtyivät itsestään hänen viastaan toisiin asioihin.
"Ja sinun sukulaisesi? Mitä he sanovat? Kysyn sitä, koska minun
mielestäni pitäisi kirjoittaa veljellesi."
Tässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta
siroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun
tehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen
ja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan
ja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa
häntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni
mukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen
ja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan
arvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat
avioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä
pahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin,
sydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki
minut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa
ystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä.
En osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla
suora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni,
että tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani
ilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni
velvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle.
Violet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin
ymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä
saattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se,
ett'en ollut puhunut totta.
"En tahtoisi erottaa sinua perheestäsi", sanoi hän katsomatta minuun.
Pyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin
hänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä
mahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen,
tai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi
opiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani.
Näytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia
vakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen.
"Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään.
"Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän
pitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!"
Puhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että
häämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina
oli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut
harvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle
Violet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi,
heikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä,
ja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon
perheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin
paljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten
avioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten
tuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään,
jolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti
mieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti
Rüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa.
Violetista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus
oikein miellyttänyt Stehlejä.
Sen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen
lain vaatimuksista.
Kun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni
epäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti
minua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei
se selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä
Rüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani.
Nähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo,
enkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa
tapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka
rivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja
ajatusten välillä.
Sen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos
palaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska
kotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani
ajoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos
sovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän
meille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei
puhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle.
Vastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin
asettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi
neuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen
jälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle.
Kun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut.
Muistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka
ne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä
sitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni
vielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen
osina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden
muodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus
viettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te,
rakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta
onnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni.