Kerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin
lehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n
huvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen
kirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen
liverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden
ihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet
yhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet
kysyi: "rakastatko minua?" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja
sitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin
ollut sanoja.
"Kuinka täällä on suloista!" sanoi hän jonkun ajan kuluttua.
"Tahdotko, että jäämme tänne?" vastasin. "Elämään ja kuolemaan?"
"Oi, en!"
Hän sanoi "oi en" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin
katseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän
kuiskasi: "Missä agave kasvaa?" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen.
Puhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin
joku olisi voinut ymmärtää puhettamme:
"_I kiss you_."
Sitten oltiin taas vaiti vähän aikaa, ja sitten pyysi Violet minua
lausumaan runon agavesta:
Agaven kukka ylpeänä nousee,
taivaalla häikäisevi hehku auringon.
Lausuin sen ja lisäsin heti, ett'en enää ajatellut kunniaa, vaan
tahdoin ainoastaan olla onnellinen hänen kanssaan, hänen vuokseen ja
hänen kauttaan. Sitä parempi, jos voimme piiloutua elämään jossain
Giesenheimin tapaisessa vaatimattomassa paikassa.
Violet silmäili minua kaukaisin, utuisin katsein, ja nyökkäsi
kieltävästi. Vasta jonkun ajan kuluttua vastasi hän vienosti "Ei,
rakkahin, ei." Ja kun minä katselin häntä aivan kuin odottaen,
että hän ilmottaisi syynsä, jatkoi hän, että hänellä olisi niin
paljon sanottavaa minulle, mutta kun hän oli seurassani, tuli hän
kykenemättömäksi muistamaan niitä, kykenemättömäksi keskustelemaan. Hän
kirjoittaisi mieluummin. Tuskin oli hän sanonut tämän, kun hän hymyili,
ja ymmärsin kohta, mitä hän oli ajatellut. Hän luki sen kasvoiltani
ja kiiruhti sanomaan, että nyt ei ollut kysymys katkerista asioista,
kuten Belvederessä, jossa hän oli samoilla sanoilla ilmoittanut minulle
ensimäisestä kirjeestään. Pyysin häntä kirjoittamaan pian.
Hän lupasi tehdä sen samana iltana.
Ajattelin, mitä hänellä oli sanottavaa kirjeessään, ja luulen vastoin
tahtoani tulleeni vakavan näköiseksi. Silloin sanoi hän vuorostaan: "_I
kiss you_", ja lisäsi suloisen hätäisellä äänellä:
"Älä ole noin vakavan näköinen!"
Rouva Stehle tuli meitä kohden ja samalla hetkellä kulki ohi pikku
tyttö kukkia kantaen. Violet kutsui häntä aivankuin salatakseen
hämminkimme ystävättäreltään. "Mitä kukkia sinulla on?" sanoi hän.
"Waldmeistereita."
"Mistä olet niitä poiminut?"
"Niederwaldilta."
"Ja mikä sinun nimesi on?"
"Luise."
"Oh!", huudahdimme kumpikin. "Luise!"
Waldmeisterit toivat mieleemme Eichstädt'in ja ystävättäremme, rakkaan
neitosen nimen. Omantunnon vaivat ja suru pistivät sydämeen häntä
muistellessa, vaikka se, ettemme vielä olleet puhuneet hänestä, oli
kuin yhteinen syy.