(Vihkostani).
Mainz, Hotel Karpfen 21, VI.
Rakas ystävä, sinä tahdot tietää mitä tunsin sinä iltana Mainzissa?
Minä tunsin olevani iankaikkisuuden kynnyksellä. Sinä iltana kun ensi
kerran kuulin sinun äänesi oli minulla sama tunne, mutta silloin oli
iankaikkisuuden portti suljettuna. Nyt minä olen sinun, valittuni, ovi
on auki, kuulen äänesi, tunnen nuortuvani, astuvani ylempään maailmaan.
Ehkäpä laukean ylpeyden syntiin, rakkakin, mutta minusta tuntuu, ett'ei
mikään muu rakkaus ole meidän rakkautemme kaltaista, että me todella
olemme yhtyneet Jumalassa. Ja tämä ajatus kiihoittaa ja huumaa minua!
Uskotko, uskotko sinäkin sen! Tänä yönä minussa paloi sellainen uskon
into, että kun katselin tummaa kirkon tornia, joka kohosi aution torin
lyhtyjen yläpuolella, kohotin ristityt käteni taivasta kohden.
Sinä, valittuni, nuorrutat minut. Jospa tietäisit: olen kuin poika,
joka tuntee muuttuvansa nuorukaiseksi ja on siitä kuumeessa. Sinä olet
nuoruus, täysi elämä, voima ja riemu. Sinä teet minut siksi, minä
tulen aina olemaan, sillä tämä nuoruus, joka nyt alkaa, on ikuinen.
Uskotko, tiedätkö, että astumme iankaikkisuuden portista sisälle?
Painaudu rintaani vasten, painaudu, että sinäkin nuortuisit minun
kanssani. Nyt katoavat sielustasi kaikki surusi, kaikki epäilyksesi,
kaikki katkeruus, kaikki entisen, epätäydellisen elämän jäljet. Voitko
kuvitella, mikä aika sitte tulee?
Sinä, lempeni, tunnet sen. Me emme vielä näe sitä kyllin selvästi.
Kun olemme vain yksi henkilö, emme enää voi sanoa toisillemme: "Sinä
olet elämä, voima ja riemu"; mutta meidän silmämme tulevat avautumaan,
ja kun me etsimme sydämistämme, ajatuksistamme, töistämme, kaikesta,
loppumatonta rakkautta, sanomme sille, aina sille: "Ole meidän
elämämme, voimamme ja riemumme!"
Missähän sinä olet tällä hetkellä? Hyvästi, rakastan sinua!
— Säkeitä, jotka sepitin tänä iltana junassa Frankfurtin ja tämän
paikan välillä. Hiomattomia ne ovat ja niitä on mahdoton hioa —
Juna jyskien kiitää.
Ma katselen heikkoa
väräjävää valoa.
Aattelen hienoa,
hellää, kallista,
kaukaista kultaa,
mi miettien uinuu
ja aattelee mua,
ja miettien antaa
itsensä mulle.
Juna jyskien kiitää.
Katselen tähtiä kylmiä,
kolkkoja; katselen varjoja
synkkiä, tummia,
ne häilyy ja hohtaa.
Aattelen häntä,
nään hänet yksin,
hengitän häntä,
mi luonani viihtyy
taivahan tähdissä,
varjojen lennossa,
mieleni huumassa.
Tunnen rintasi
sykkivän, lyövän.
Kuulen äänesi
Kutsuen soivan:
"Saavu, oi saavu!"
juna jyskyen kiitää.