Veljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he
näyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta,
eikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He
kuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani
siihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni,
mutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas
omasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää
anteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin
aikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät
sellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette
ottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan
vastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa
en ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani
helppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte
minua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa
hyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen,
lombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin
puhuin teille.
Olin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk.
ensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin,
että hän oli kirjoittanut minulle _poste restante_ ja kiiruhdin
sinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten
tapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella
postimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä.
Siinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata
kohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka
kulkee _S. Maria ad muros_ kirkon itäsivua, parin askeleen päässä
Portista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani,
etten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa
minulle: "Voitko pahoin? Olet niin kalpea." Tällä ruohoisalla kadulla
yksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin
seuraavat sanat:
"Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin
surullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää
Nürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun
ensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana
Stehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi,
ystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y."
Santa Marian sivuovi oli auki. Menin sinne.
Vielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan,
kolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa
goottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja
minulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin,
rippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen.
Sellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt
sanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä
lepäsin, oli se tuskan vaikerrusta, _gemitus inenarrabilis_. Mitä
saattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja
että henkeni vapautui.
Poikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni.
Toivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä,
selvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi
niihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden,
taiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden
aavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja
oikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys.
Kaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat
ihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat
sen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei
ennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä,
ja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka
kukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että
nämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon
yhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy
jokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen
henki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa
totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus
pyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa
samanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki
muut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme
mielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille
prisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon
värisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen
nimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla
värivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki
värit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille
se loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla
valitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan
ongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin
vaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut
taivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti
viimeinen; olkaa siis huoletta.
Menin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani.
Tarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies,
sydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin
en pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat
kuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta
ehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta,
joka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti
muuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni
suutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa
tarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin
häneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta.
Hän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun
pyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni
kysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen
kasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin
oli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli
katoolinen.
Eräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli
minulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin
kolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua
siinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka
hän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti
heille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi
sinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu
vihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini
ja viedä Violetin Rooman tai Napoliin.
En kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että
koko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun
taas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin
köyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne
ovat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota...