Hyvin aikaiseen seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen:
"Fanny Treuberg o.s. von Dobra. Olen pahoillani, että et ollut
kotona toissa iltana, odottaa herra — — — tänään, sunnuntaina, kello
yhdentoista jälkeen."
Kellon yhtätoista lyödessä soitin Treubergin talon ovikelloa: ei
kukaan olisi, minun asemassani, voinut odottaa minuuttiakaan kauempaa.
Minut vietiin samaan salonkiin kuin viime kerralla ja minua pyydettiin
odottamaan rouvaa, joka kohta tulisi. En uskaltanut kysyä miss Yves'ia.
Maljakoissa oli yhä kukkia, mutt'ei silloisia ruusuja, ja siellä olivat
valokuvatkin. Tuolit vain olivat toisessa järjestyksessä kuin tuona
päivänä. Menin pöydän luo. Tunsin vieläkin hänen hiustensa tuoksun,
puristin taas hänen kylmiä käsiään rintaani vasten. Rouva Treuberg
astui sisään.
"Mieheni on ollut vuoteessa eilisestä saakka", sanoi hän. "Tauti on
aivan viaton, mutta hän on hyvin huolissaan ja tahtoo, että olisin aina
huoneessa."
En tiennyt, mitä tämä johdanto tarkoitti.
Tein liikkeen kuin pyytääkseni anteeksi ja lähteäkseni pois.
"Ei, ei toki!" huudahti rouva. "Olen todella pyytänyt teitä tulemaan.
Istukaa! Jumalani, en tiedä kuinka alottaisin!"
Istuuduin vaieten.
"Te ymmärrätte jo", jatkoi hän.
"Kyllä, rouva hyvä, puhukaa vain."
"Kaikkea sitä saattaa tapahtua. Herra Jumala. Asia on niin
monimutkainen ja tämä keskustelu teidän kanssanne on kovin outoa
minulle! Ja sitten vielä mieheni sairaus. Melkeinpä menee pääni
pyörälle. Odottakaa siis. Te olette puhutelleet tohtori Topleria?"
"Kyllä, rouva."
"Topler tuli tänne torstaiaamuna. Mies parka oli aivan ymmällä. Hän
on puhunut miss Yves'in kanssa. Miss Yves selitti hänelle asian
aivan suoraan, sanoen, että hän pysyy lupauksessaan ja pyysi häntä,
ett'ei hän puhuisi mitään veljelleen. Sitten neuvotteli Topler
minun kanssani. Nyt puhun suoraan: minä neuvoin menettelemään miss
Yves'in tahdon mukaan, ettei sanottaisi professorille mitään ja että
miss Yves kiirehtisi paluutaan Nürnbergiin jollain tekosyyllä. Niin
päätettiinkin. Minä puhuin miss Violetille ja hänen piti lähteä eilen
lauantaina puoli viiden junassa, sillä minä tahdoin saattaa häntä. Kun
muka oli saapunut huonoja uutisia setä Yves'istä, siitä, joka on ollut
Italiassa, sanottiin professorille, että Nürnbergin matkaa joudutettiin
hänen tähtensä. Silloin tulee vanha Topler eilen, hiukan ennen kuin
mieheni voi vähän paremmin, aivan hengästyneenä, kuohuksissaan ja
sanoo, että matka täytyy lykätä, koska hän tietää uutisia, ja ne
uutiset kertoivat, että hänen veljensä tietää kaikki."
"Tietääkö?" huudahdin. Ei niin paljon itse asia, vaan tapa, jolla
tunsin Toplerin tuoneen sanoman, sai sydämeni toivosta sykkimään.
"Varmasti", vastasi rouva. "Professori sai tietä kaikki kirjeestä,
jonka hän sai eilen aamulla. Se näyttää olleen nimellä varustettu,
mutta henkilö, joka on kirjoittanut sen, pyytää ett'ei häntä
mainittaisi. Ja professori ei ole tahtonut ilmoittaa hänen nimeään. Hän
vakuuttaa vain, että te ette ole sitä kirjoittanut."
"Luise", ajattelin salaa syvällä kiitollisuudella. "Luisen salaisuus!"
Rouva jatkoi kertomustaan. Topler oli sanonut, että hänen veljensä
välttämättä tahtoi puhutella Violetia niin pian kuin mahdollista,
vaikka hän tuskin olin kyennyt sitä tekemään. "Vanhempi veli", sanoi
hän "oli hyvin levoton ja näytti ihmettelevän sitä, että hänen veljensä
vielä eli, huolimatta sellaisesta iskusta. Hän ei voinut pysyä alallaan
tuolillaan ja juoksi tiehensä ehdittyään tuskin kertoa asiansa."...
"Minun täytyy vielä kertoa", lisäsi hän hetken epäröityään. "Topler
näki minulla Münchenistä tulleen kirjeen, jossa puhuttiin paljon
teistä ja niin vakuuttavasti, että täytyy uskoa tytön tulevan todella
onnelliseksi — — —"
Siinä keskeytin hänet ja hän jatkoi, että Toplerin levottomuuteen
vaikutti tuo kirje paljon.
"Muutamia tunteja myöhemmin", jatkoi rouva, "palasi hän veljensä
kanssa."
Samassa soi kello.
"Mieheni", sanoi hän. "Palaan heti." Hän palasi Herra ties kuinka
pitkän ajan jälkeen ja huudahti:
"Voi noita miehiä, noita miehiä." Ja valitteli huimalla sanatulvalla
miehensä kärsimättömyyttä, ikäänkuin minä en olisikaan istunutkaan
hehkuvilla hiilillä. Lopuksi palasi hän asiaan.
"Olisinpa melkein toivonut, että olisitte nähnyt hänet. Olemme
tunteneet Toplerin veljekset, etenkin vanhemman, vain lyhyen ajan;
miss Yves'in sukulaiset tunnemme hyvin läheisesti. Niinpä täytyy
minun sanoa, ett'ei tuo avioliitto minua miellyttänyt, niin arvokas
herra kuin professori onkin. Mutta eilen nuo ihmisparat liikuttivat
sydäntäni. Professori oli aivan kuin kuollut ja hänen silmänsä
paistoivat punaisilta silmälasien alla. Tiedätte, ett'ei hän suinkaan
ole kaunis; kaikkea vielä! Ja vaiti hän oli. Yleensä säälitti nähdä
hänen ikäistänsä ja näköisiänsä miestä tuollaisessa tilassa. Ja
kuitenkin tuli ukkoa vielä enemmän surku. Saattoi nähdä, että hän
kärsi, kun veli oli tuollainen ja että hän kaikin voimin koetti peittää
sitä ja näyttää rauhalliselta. Hän puhui. Oli vaikeaa kuulla, millä
äänensoinnilla hän sanoi sanan veljelleen. Oli vaikeaa nähdä, kuinka
hätääntyneillä silmillä hän tuon tuostakin tarkasteli veljeään, aivan
kuin salaa. Professori meni miss Yves'in luo ja minä jäin kahden
tohtorin kanssa. Sen näki, että hän uhrautui ollessaan seuraamatta
häntä, mutta antoi hänen kuitenkin mennä. Vähäväliä liitti hän kätensä
yhteen, nosti silmänsä korkeuteen ja meni ovelle kuuntelemaan odottaen
veljensä askeleita. Professori tuli pitkän ajan kuluttua. En tiedä,
mitä hän ja Violet olivat sanoneet toisilleen, mutta hän oli vielä
sortuneemman näköinen kuin äsken. Veli otti häntä kädestä ja vei hänet
pois. En voinut heti mennä miss Yves'in luo, sillä mieheni oli saanut
pahoinvointikohtauksen. Kävin siellä myöhemmin. Hän sanoi tahtoneensa
salata kaikki sulhaseltaan, mutta ei voinut valehdella, kun hän kysyi.
Hän ei tiennyt mitä professori Topler aikoi tehdä, vaan tahtoi kaikella
muotoa lähteä Nürnbergiin niin pian kuin mahdollista. Kuvitelkaahan
sitä pulaa. Ei ollut enää muuta junaa kuin puolen kymmenen. Minä
en voinut lähteä häntä saattamaan, kun mieheni oli sairas, ja en
millään olisi antanut hänen lähteä yksin. Oli tuskin aikaa päättää,
että veljeni ja sisareni tytär Luise, jonka tunnette, lähtisivät
hänen kanssaan tänä aamuna. Silloin tuli sulhaselta kirje, jossa tämä
ilmoittaa päästävänsä Violetin lupauksestaan.
"Ah!" huudahdin.
"Kuulkaapa, herra", jatkoi rouva Treuberg hiukan hämillään. "Ymmärrän
syyn iloonne. Violet Yves'in ystävättärenä luulen minäkin voivani
iloita, mutta en tiedä, hyväksyisikö hän kosintaanne, vaikka onkin
kiintynyt teihin, ja minä olen pyytänyt teitä luokseni sanoakseni
teille sen. Älkää Herran nimessä menkö heti Nürnbergiin, älkää Herran
nimessä esiintykö kosijana Yves'in perheessä! Ette tunne Yves-setiä. Se
veisi ystävättäremme onnettomuuteen."
"Onnettomuuteenko?"
"Niin, Jumalan tähden. Ette ajoivat avioliittoa Toplerin kanssa, että
päin vastoin — — —"
Hän keskeytti.
"Eivätkö he tyytyisi minuun?"
"Mitä te ajattelette!" huusi
"He olisivat väärässä, mutta luulen, että niin kävisi. Violetin äiti
oli Roomatar, suloinen olento! Mutta minun tietääkseni hän ja hänen
lankonsa eivät olleet samaa mieltä yhdestäkään asiasta; ja nyt he
kuvittelevat, että kaikki italialaiset ovat sellaisia. Sitäpaitsi on
pohjalla uskonnollinen kysymys."
Pyysin häntä selittämään nuo viimeiset sanat. Violetin katoolinen
äiti oli mennyt naimisiin protestanttisen William Yves'in kanssa,
sillä välipuheella, että poikalapset kastettaisiin protestanttiseen,
tyttölapset katoliseen uskoon. Sitten kerrotaan, että William olisi
hiukan ennen kuolemaansa omistanut valittunsa uskon, koska hän oli,
lähtiessään iankaikkisuuteen ennen miestään, toivonut sitä. Yves'it
uskoivatkin, että niin oli heistä hyvin katkeraa ja he syyttivät siitä
italialaisten käännytysintoa.
Samalla ilmoitti rouva minulle, että herra Topler oli protestantti.
Hämmästyin suuresti, muistellessani vanhan ystäväni arveluita ja hänen
naurettavaa varovaisuuttaan, kun oli puhe Romasta ja paavista. Kerroin
sen rouvalle ja hän sanoi, ettei kukaan voinut varmuudella sanoa mihin
se mies kuului.
Lupasin rouva Treubergille, ett'en näyttäytyisi Nürnbergissä ainakaan
muutamiin päiviin ja kiitettyäni häntä sanoin hyvästi. Kiiruhdin
juoksujalkaa kotiin kirjoittamaan miss Yves'ille.
En ole löytänyt sitä kirjettä. Se oli ilon purkaus ja hyökkäys
viimeisiä esteitä vastaan, jotka eroittivat Violetin minusta. Ilmaisin
myöskin aikomukseni lähteä Italiaan parin kolmen päivän kuluttua,
järjestääkseni asioitani pitemmän poissa-olon varalta. Niin minä
kirjoitin, mutta ollakseni täysin suora, olisi minun pitänyt sanoa,
että viivytin lähtöäni Eichstädt'istä pari, kolme päivää, siksi että
odotin Luisen paluuta. Enkä suinkaan yksistään siksi, että tahdoin
ilmaista kiitollisuuteni hänelle, vaan myöskin toivoen, että hän toisi
minulle ainakin terveisiä.
Maanantai-aamuna menin kysymään herra Treubergin vointia toivoen
saavani kuulla jotain Luisesta, koska von Dobralla sanottiin, että
toinen neiti oli tätinsä luona, eivätkä palvelijat tienneet koska
heidän, isänsä palaisi. Siellä sain tietää, että he palaisivat samana
iltana, tai ainakin huomenaamuna ja siellä tapasin sitä paitsi ystäväni
Toplerin.
Olin jutellut noin kymmenen minuuttia rouvan kanssa kun vanhus tuli
sisään hyvin innoissaan, silmät loistaen. Nousin ylös lähteäkseni.
"Älkää menkö", sanoi hän viitaten minua jäämään. Hän tervehti rouvaa
ja tuli sitten avosylin minua kohti. "Hyvästi, hyvä ystävä", sanoi
hän syleillen minua muitta mutkitta. Sitten puhuttiin musiikista,
Eugène Beauharnais'sta, kuningas Ludvigista, kaikesta, paitsi siitä,
mitä sydämissämme liikkui. Yht'äkkiä kysyi tohtori aioinko jäädä
Eichstädt'iin joksikin aikaa.
"Lähden huomenna", vastasin.
Hän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti
Luisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat
sanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu.
Pelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin
ylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja,
kysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli
ystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme
toistemme käsiä ja erosimme.
Hän tuli "Mustaan Kotkaan" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään
tarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: "Tulkaa mukaan!"
Kysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta
sitä toistaen: "Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!" Ajattelin, että von
Dobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä
minulle.
Mutta emme menneetkään von Dobralle, menimme Toplerille.
Oliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan
kysyvä "mutta" huulillani.
"Se on välttämätöntä", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani.
"Se on välttämätöntä!"
"Mutta se ei ole mahdollista!" huudahdin.
Luullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä
nyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin
eteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala
eli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä
sitten? Topler väitti itsepäisesti:
"Sanon, että se on välttämätöntä!"
"Mutta veljenne? Onko hän siellä?"
"Varmasti."
"Mutta tietääkö hän, että te tuotte minut hänen kotiinsa?"
"Kyllä, kyllä! Hän tietää. Hän odottaa. Se on välttämätöntä."
No hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se
heidän asiansa.
Kun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin
ja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin
kuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton
erottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi
jälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen
kasvojaan.
Kumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni.
Vanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi
istumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet.
Huomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin
munkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun
hallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän
surun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen
näköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin
kunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys
salaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni.
"Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?" sanoi ukko Topler
ystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi
toinen minun puoleeni ja toisti:
"Hänellä on jotain sanomista."
Samalla hän nousi ja meni sulkemaan ikkunan, josta saattoi vetää hänen
veljensä päälle.
"Onko hyvä?" kysyi hän.
Pitkä hiljaisuus seurasi.
"No, veljeni?" sanoi ukko.
Toinen oli yhä vaiti ja vastasi vihdoin: "Voisithan sinä puhua,
kuitenkin." Topler vanhempi hymähti ja mutisi: "Emmekö sopineet, että
— —? No, minä puhun", sanoi hän sitten huoaten. "Ja sinä korjaat, jos
erehdyn."
Sitten jatkoi hän minuun kääntyen:
"No niin. Veljeni tuntee omantuntonsa velvoittavan häntä ilmaisemaan
teille jotain. Oikeastaan pakoittaisi häntä kaikki asiain tällä
kannalla ollessa tekemään ilmoituksen teille välillisesti joko
minun tai jonkun muun kautta, tai ainakin kirjeellisesti. Mutta
minun veljestäni on vastenmielistä kirjoittaa eräistä asioista ja
näyttää siltä, ettei hän tahtoisi sanoa kaikki minullekaan. Minun
piti nyt olla läsnä vain todistajana, mutta käsitän, että veljeltäni
puuttuu rohkeutta alkaa keskustelu. On turhaa sanoa, että on kysymys
henkilöstä, jonka suhde veljeeni on muuttunut näinä päivinä. On kysymys
tämän henkilön onnesta. Ennen kuin hän läksi Italiaan viime vuonna, oli
hänellä varsin vakava taudinkohtaus. Se oli muistaakseni toukokuussa.
Eikö niin, Hans?" —
"Huhtikuussa", vastasi professori melkein puoliääneen. "Huhtikuun
toisena kolmatta päivänä."
"Hyvä", jatkoi vanhempi Topler. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."
"Kun hän oli parantunut, tahtoi hänen lääkärinsä puhella veljeni
kanssa."
Tässä keskeytti Topler ja katsoi veljeensä, joka peitti kasvonsa
käsillään.
"Tahdotko itse kertoa siitä?" kysyi hän.
Toinen pudisti päätään.
"Siis", jatkoi ukko alistuen.
"Lääkäri alkoi sanoen, että hän tahtoi varoittaa..."
Heikko ääni tuolilta keskeytti:
"Että hänen velvollisuutensa oli..."
"Oi, hyvä Jumala!" huudahti vanha Topler kiukuissaan. Hän hillitsi
itsensä äkkiä ja korjasi tyynesti:
"Niin, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa veljelleni, ett'ei
tuon henkilön terveys tällä kertaa antanut aihetta huoleen, vaan että
vakava vaara saattoi uhata tulevaisuudessa, etenkin katsoen siihen..."
Tässä Topler epäröi, aivan kuin ei olisi ollut varma sanottavastaan ja
kääntyi veljeensä.
"Se ei ole niin tärkeää," mutisi professori. "Se ei ole tärkeää."
Vanhempi Topler ei ymmärtänyt veljensä estelemisiä ja katsoi häntä
kummissaan.
"Jos on puhe perheen menneisyydestä", sanoin minä, "puhukaa vain; minä
tunnen sen."
"Koska sen tiedätte", jatkoi tohtori katsahtaen veljeensä aivan kuin
pyytäen silmillään anteeksi. "Koska sen tiedätte, niin jatkan. Juuri
katsoen perheen entisyyteen on lääkärin mukaan mahdollista, että kaikki
käy hyvin pitkän aikaa vahingotta, jos vältetään kaikkea voimakasta
liikutusta, johtui se sitten ilosta tai surusta. Neidille sopii
paraiten hiljainen, rauhallinen elämä. Voimakas mielenliikutus olisi
tuhoisa."
Kuuntelin kauhistuen. Se, mitä kuulin ei herättänyt ihmetystäni. En
ollut koskaan tahtonut ajatella sitä seikkaa, koska se peloitti minua.
Tietämättäni olin samaa mieltä kuin lääkäri.
"Te olette mahdollisesti kutsuttu", lopetti Topler, "valvomaan hänen
terveyttään. Ymmärrätte siis, miksi veljeni olisi toivonut..."
Kiitin ja kysyin, oliko heillä muuta sanottavaa. He katselivat toisiaan
ja professori sanoi hiljaa jotain. Vanhus nousi nähtävästi hiukan
epäillen ja meni mutisten ulos huoneesta, tervehtimättä minua.
"Suokaa anteeksi", sanoi professori. "Arvoisa veljeni ei tiennyt... ei
voinut... Asia oli neidin ja minun välilläni sovittu..."
Hän oli ehkä valmistanut johdannon, mutta liikutuksen ja luontaisen
kömpelyytensä vuoksi sekaantui hän heti ensi lauseessa ja luopui
johdannosta.
"Ainakin", sanoi hän, päästäen sanat huuliltaan nopeasti ja minuun
katsomatta, "olisi hänen henkensä ollut paremmassa turvassa minun
kanssani."
"Paremmassa turvassa?" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä
sanoilla.
"Se", huudahdin, "on Jumalan kädessä!" Huutoni intohimo näytti
tarttuvan häneen. "Kyllä, herra!" vastasi hän hypäten pystyyn.
"Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!"
Tiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen
mustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni?
Keskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti
vastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin
syytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen
ja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä
käsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut
maailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli
tyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan
kun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua
hyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä
minulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen
käsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen
näköisenä: "Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä."
Läksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: "Te
vihastuitte", sanoi hän erotessamme, "mutta minun veljeni on parempi
kuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi,
tai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä,
ymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin.
Siellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!"
Tässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän
taivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. "Onneksi
olkoon!" sanoi hän.
Te ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans
Topler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin
sitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran
tulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin
häntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin
lievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin,
että tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun
tyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina
altis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteista _in abstracto_, ja
sitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa.
Seuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin
alakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan
suopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi
terveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan
puhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu
pyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani
Italiaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona.
"Teitä ei kai saa enää nähdä Eichstädt'issä", sanoi Luise.
"Tuskin", vastasin minä. "Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne
varmasti ja pian."
"Hyvä", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen
suustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa
synkästä vaitiolosta: "Muistelettehan hiukan meitäkin."
En ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan
kuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin
siellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään
unohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että
hän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon
kansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän
niitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja
kuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä:
Du mei flachshaarets Deandl
I hab di so gern
Une i kunnt weg'n dein Flachs
Glei a Spinnradl wer'n.
[Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin
muuttua rukiksi.]
En koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä
vaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran
talon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin
tähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen,
jospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän,
sydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät
päivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten
pitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt
tunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että
hän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan
teihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret
meidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä
kiitollisuudella puolestasi.
Tahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat
raitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat
nähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa
tapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana.
Mitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja
sen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia.