XXVI.

Epäilemättä olisin seurannut Violetia Nünbergiin, mutta säästääkseni

häntä, Topleria ja melkeinpä itseänikin en olisi seurannut häntä liian

julkisesti, samassa junassa matkustamalla. Tahdoin kuitenkin nähdä

hänet lähtöhetkellä, vaikka kaukaakin, ja olin aseman läheisyydessä

junan lähtöön saakka. Raitiovaunun ajurit ja jalankulkijat saapuivat;

miss Yves'iä en nähnyt. Münchenin junan lähdettyä kuljin jalkaisin

Eichstädt'iin maantietä pitkin. En tavannut ketään, en tiennyt mitä

ajattelisin. Kuljin Rossmarktin yli ja kun lähestyin Treubergin taloa

näin kahden miehen menevän kiireesti sisään. Tunsin heidät laihemman

sateenvarjosta ja sauvasta Toplerin veljeksiksi. Palasin asemalle

pikajunalle, joka lähti kaksikymmentä yli yhdeksän illalla. Ei ketään.

* * * * *

(Vihkostani).

"Miksi et olekaan lähtenyt? Toivon, toivon. Mutta jos oletkin sairas?

"Olen pannut kynäni pois, olen kätkenyt kasvoni käsiini, olen

poistunut, saadakseni rauhaa paikan ja ajan yhteydestä, olen nauranut

sinun kanssasi vaimoni, yhdentekevää missä, samantekevää milloin,

kestetyille tuskille.

"Palatessani asemalle kuljin varjossa; kuu valaisi laakson toista

puolta. Muistatko yötä Belvedere di Lanzossa? Olimme varjossa, kuu

kultasi Luganon ja kaikki vuoret edessämme, kultasi kallioni kärjet.

Silloin sai kuu minut haaveilemaan, mutta ei nyt. Silloin istumme

lähellä toisiamme ja kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin

emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin

niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule

toistemme ääntä ja olemme kuitenkin lähetysten. Olen kuin matkamies,

joka vuoren huipulta näkee läheisen, vaikka tiettömän metsän takaisen

rauhan majan katon. Kuinka pääsisin luoksesi? En tiedä vielä, kuljin

eteenpäin levitetyin käsivarsin. Ja ehkäpä, kun sinä olet kaikkein

lähimpänä minua, kadotan sinut näkyvistä, pelkään, kaipaan tietämättä

saavutanko sinut, mutta minä kiiruhdan edelleen, ja jos kaadun, kaadun

sinun syliisi.

"Entä jos sinä olisit sairas? On hermostuneita, herkkiä ihmisiä, joille

minun asemassani ollessaan sisäinen ääni ilmottaisi, tunne sanoisi,

että sinä kärsit. Minun hermoni ovat tunteettomat, mykät.

"Neiti Luise on sanonut minulle, että pidät _sweetbriar_ puusta.

Olen poiminut muutamia lehtiä siitä kotiin tullessani. Niiden tuoksu

puhuu minulle sinusta, sinun olennostasi, sinun hiuksistasi. Kerran

Belvederessä ohjatessani kiikaria sinulle, ja täälläkin, suloisen

ruusun päivänä, tunsin hiuksiesi hienon tuoksun. Se muistuttaa tätä.

Minä pidän tuosta suloisesta nimestä _sweetbriar_, se tuo mieleeni

sinun vehreän isänmaasi meren keskellä. Jos en voisi elää kanssasi

Italiassa, uneksisin pienestä, ruusujen peittämästä majasta, sinun

rakkaan Englantisi kukkuloiden välissä, valtameren rannalla. Mitä

uneksin! Siellä kasvaisi _sweetbriar_ ikkunoittemme ympärillä ja en

toivoisi muuta maailmassa.

"For in my mynde — off all mankynde

I love but you, but you alone."

[Sydämestäni rakastan ainoastaan sinua kaikkein ihmisten joukossa.]

"Tiedätkö, että ennenkuin sinut tunsinkaan ei mikään kotimaasi

kansanlaulu, ei mikään saksalainen Lied ollut minulle rakkaampi kuin

tuo vanha englantilainen ballaadi?

"Olen niin surullinen, kalpaan sinua niin että tahtoisin mennä ikkunan

luo ja kutsua sinua yössä."

"Violet, Violet! Darling!" [Violet, Violet! Lemmittyni!]

Runoilijan salaisuus · 第 35 / 59 题