Epäilemättä olisin seurannut Violetia Nünbergiin, mutta säästääkseni
häntä, Topleria ja melkeinpä itseänikin en olisi seurannut häntä liian
julkisesti, samassa junassa matkustamalla. Tahdoin kuitenkin nähdä
hänet lähtöhetkellä, vaikka kaukaakin, ja olin aseman läheisyydessä
junan lähtöön saakka. Raitiovaunun ajurit ja jalankulkijat saapuivat;
miss Yves'iä en nähnyt. Münchenin junan lähdettyä kuljin jalkaisin
Eichstädt'iin maantietä pitkin. En tavannut ketään, en tiennyt mitä
ajattelisin. Kuljin Rossmarktin yli ja kun lähestyin Treubergin taloa
näin kahden miehen menevän kiireesti sisään. Tunsin heidät laihemman
sateenvarjosta ja sauvasta Toplerin veljeksiksi. Palasin asemalle
pikajunalle, joka lähti kaksikymmentä yli yhdeksän illalla. Ei ketään.
* * * * *
(Vihkostani).
"Miksi et olekaan lähtenyt? Toivon, toivon. Mutta jos oletkin sairas?
"Olen pannut kynäni pois, olen kätkenyt kasvoni käsiini, olen
poistunut, saadakseni rauhaa paikan ja ajan yhteydestä, olen nauranut
sinun kanssasi vaimoni, yhdentekevää missä, samantekevää milloin,
kestetyille tuskille.
"Palatessani asemalle kuljin varjossa; kuu valaisi laakson toista
puolta. Muistatko yötä Belvedere di Lanzossa? Olimme varjossa, kuu
kultasi Luganon ja kaikki vuoret edessämme, kultasi kallioni kärjet.
Silloin sai kuu minut haaveilemaan, mutta ei nyt. Silloin istumme
lähellä toisiamme ja kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin
emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin
niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule
toistemme ääntä ja olemme kuitenkin lähetysten. Olen kuin matkamies,
joka vuoren huipulta näkee läheisen, vaikka tiettömän metsän takaisen
rauhan majan katon. Kuinka pääsisin luoksesi? En tiedä vielä, kuljin
eteenpäin levitetyin käsivarsin. Ja ehkäpä, kun sinä olet kaikkein
lähimpänä minua, kadotan sinut näkyvistä, pelkään, kaipaan tietämättä
saavutanko sinut, mutta minä kiiruhdan edelleen, ja jos kaadun, kaadun
sinun syliisi.
"Entä jos sinä olisit sairas? On hermostuneita, herkkiä ihmisiä, joille
minun asemassani ollessaan sisäinen ääni ilmottaisi, tunne sanoisi,
että sinä kärsit. Minun hermoni ovat tunteettomat, mykät.
"Neiti Luise on sanonut minulle, että pidät _sweetbriar_ puusta.
Olen poiminut muutamia lehtiä siitä kotiin tullessani. Niiden tuoksu
puhuu minulle sinusta, sinun olennostasi, sinun hiuksistasi. Kerran
Belvederessä ohjatessani kiikaria sinulle, ja täälläkin, suloisen
ruusun päivänä, tunsin hiuksiesi hienon tuoksun. Se muistuttaa tätä.
Minä pidän tuosta suloisesta nimestä _sweetbriar_, se tuo mieleeni
sinun vehreän isänmaasi meren keskellä. Jos en voisi elää kanssasi
Italiassa, uneksisin pienestä, ruusujen peittämästä majasta, sinun
rakkaan Englantisi kukkuloiden välissä, valtameren rannalla. Mitä
uneksin! Siellä kasvaisi _sweetbriar_ ikkunoittemme ympärillä ja en
toivoisi muuta maailmassa.
"For in my mynde — off all mankynde
I love but you, but you alone."
[Sydämestäni rakastan ainoastaan sinua kaikkein ihmisten joukossa.]
"Tiedätkö, että ennenkuin sinut tunsinkaan ei mikään kotimaasi
kansanlaulu, ei mikään saksalainen Lied ollut minulle rakkaampi kuin
tuo vanha englantilainen ballaadi?
"Olen niin surullinen, kalpaan sinua niin että tahtoisin mennä ikkunan
luo ja kutsua sinua yössä."
"Violet, Violet! Darling!" [Violet, Violet! Lemmittyni!]