Kello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa.
Luise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin
kalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin
vaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän
tiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja
hätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli
minua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti
hän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle.
Tunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt
alkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta
kuin:
"Terveiset miss Yves'iltä?"
Hän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: "Tahdon
hyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori
Toplerin."
Unohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin
sitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois.
Pyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän "Se
minkä teen, on oma keksintöni", sanoi hän. "Kukaan ei saa milloinkaan
tietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään."
Rakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä
luultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi
hän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili
kuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta
iloiten ja vapisten.
"Luvatkaa se minulle", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Antakaa
sananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta,
arvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?"
"En toki!" huudahdin.
"Kotona ajateltaisiin varmasti niin. Siksi luotankin teihin."
En oikeastaan tiedä, kuinka tuo suloinen neitonen saattoi luottaa
minuun, jota hän tuskin tunsi, ja hänen tekonsa ei todella ollut
sopusoinnussa ihmisten järkevyyden kanssa. Luulenpa melkein, että
olisin moittinut häntä silloinkin kun hän sanoi: luotan teihin.
Nyt tunnustan hiukan huonolla omallatunnolla, ett'en sanonut
mielipidettäni, vaan pyysin jännitettynä häntä puhumaan.
"Tahtoisin, että ystäväni olisi onnellinen", sanoi hän taas punastuen.
"Ja luulen ymmärtäneeni kuinka hän tulee onnelliseksi."
Ristin vaiti käteni; liian voimakas kiitollisuus ja hellyys estivät
minua puhumasta.
"Sain tietää kaikki tädiltä", jatkoi hän, "jolle tohtori Topler oli
sanonut sen. Violet ei ole kertonut minulle mitään. Hän sanoi minulle
ainoastaan, että hän lähtee tänä iltana, ja että jos tapaisin teidät,
sanoisin teille terveisiä häneltä. Silloin ei täti vielä ollut kertonut
mitään ja ihmettelin suuresti tuota äkillistä lähtöä. Violet syleili ja
suuteli minua sanoen: Rakas lapsi! eikä mitään muuta. Rakastan häntä
niin paljon kuin voi rakastaa ja hän kohtelee minua sillä tavoin:
'Rakas lapsi, rakas lapsi'."
Näin hänen silmiensä kyyneltyvän.
"Hän tekee väärin", jatkoi Luise, "mutta mitä minä siitä. Kysyin
lähdön syytä tädiltä ja huomasin kohta, että hän tiesi jotain, mutt'ei
tahtonut puhua. Täti parka, kuinka tahtoisinkaan...!"
Nyt välkkyivät sinisilmät veitikkamaisuutta ja ylpeyttä. Sitten kertoi
hän minulle, että Topler oli pyytänyt täti Treubergia hankkimaan
tietoja minusta. Sitäpaitsi oli hän tutkinut Violetia, joka näytti
järkkymättömästi pysyvän lupauksessaan, jonka hän oli antanut
professorille, ja oli sen vuoksi lämpimästi pyytänyt rouva Treubergia
olemaan puhumatta tästä kaikesta hänen sulhaselleen. Silloin oli Topler
palannut rouva Treubergin neuvosta, joka miss Yves'in päättäväisyyteen
nähden oli tuuminut, että minun tulisi pitää itseäni voitettuna, ja
että asiain näin ollen voitaisiin sulhaselta salata kaikki. Sen vuoksi
päätettiin, että Violet jollain tekosyyllä äkkiä lähtisi Nürnbergiin.
Topler parka, joka ei ollut tottunut tällaisiin pulmiin, joutui milloin
raivoihinsa, milloin vaipui alakuloisuuteen. Hän sekaantui kokonaan ja
luotti ainoastaan rouva Treubergiin, joka oli sangen hyväntahtoinen
henkilö, vaikka hän, Luisen mukaan, ei ollutkaan personoitu viisaus.
"Entäs sitten?" sanoin minä ällistyneenä.
Luise katsoi minuun. Hänen läpitunkeva katseensa nöyryytti minut ja
ilmaisi minulle, että nuoressa tytössä piili nainen. Vielä te kysytte?
sanoi se katse. Kuinka ette ymmärrä, että teidän täytyy seurata
Violetia? Ettekö siis rakastakaan? Ei mikään ihmiskieli olisi voinut
ilmaista sitä tarkemmin kuin nuo silmät.
"Minä tiedän jo!" huudahdin ennen kuin hän oli ehtinyt avata suutaan.
"Minä en pidä itseäni voitettuna! Luulin vain, että teillä on vielä
jotain sanottavaa."
Luise kutsui pikku sisartaan, joka juoksi joelle päin.
"Ei", sanoi hän sitten. "Ei minulla muuta ollut. Niin", jatkoi hän
nopeasti. "Tietäisin minä vielä yhden asian, mutta sen ilmaiseminen ei
ole välttämätöntä." Minä vannotin häntä sanomaan aivan kaikki.
"Ei", sanoi hän äänellä, jossa säkenöi hiukan hänen entistä
eloisuuttaan. "En sano sitä, en sano."
Luulen, että hän oli osaksi itsepäinen aivan kurillaan, osaksi ylpeän
luonteensa vuoksi, joka vastusti kaikenmoista pakotusta. Samalla luin
hänen kasvoistaan, ett'ei hän olisi antanut perää kuninkaallekaan.
"Älkää luulkokaan", jatkoi hän, "että kun olen puhunut näin paljon,
sanoisin kaikki! Ja nyt palaan yksin kaupunkiin. Ilmoitan teille, että
Violet lähtee puoli viideltä."
Kiitin häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt puolestani, kaikesta
mitä tiesin ja mitä en tiennyt. Mutta hän hylkäsi kiitokseni, sanoen
hakevansa vain ystävättärensä onnea, ja ett'ei hän voinut suvaita
herra Topleria, joka aina oli niin ikävystyttävän hyvä, ja jota kaikki
kiittelivät. Tuollainen vanha, kömpelö mies, tahtoi muka naida miss
Yves'in! Mutta vielä syyllisempiä olivat nuo tyhmyrit Nürnbergissä.
Me erosimme. Hän palasi kaupunkiin ja minä harhailin vielä hetken
niityillä koettaen saada selville mikä tuo _toinen_ salainen asia olisi.