Seuraavana iltana menin Dobralle kello yhdeksän tienoissa. Päivällä en
ollut nähnyt ketään. Herra Treuberg oli käynyt majatalossa jättämässä
korttinsa ja sitä paitsi olin saanut kirjeen veljeltäni. Hän kertoi
minulle leikillisesti, että kotopaikallani huhuiltiin minun olevan
kosioretkellä. En voi kuvata kiukkua ja harmia, jota tunsin. Kuinka
oli tuollainen huhu päässyt liikkeelle? Suutuin syyttä veljelleni
tuosta harmillisesta "kosia" sanasta. Nuo tyhmät, lörpöttelevät
ihmiset pilasivat rakkauteni! Silloin tuntui minusta ensikertaa
vastenmieliseltä esittää Violet kotikaupunkilaisilleni, jos joskus
saisinkin hänet omakseni. Se ajatus, että meidän rakkautemme ja hänen
olentonsa olivat keskustelujen ja pilan aiheena, tuntui minusta
sietämättömältä.
Tapasin Dobran sisarukset yksin isänsä kanssa. Neiti Luise ei ollut
niin loistavalla tuulella kuin tavallisesti. Sitä vastoin puheli
hänen sisarensa, jonka ääntä aikaisemmin tuskin olin kuullut, hyvin
vilkkaasti, katsahtaen minuun uteliaasti silloin tällöin; siltä ainakin
minusta tuntui. Kun hän kerran jutteli isänsä kanssa, sanoi Luise
minulle melkein kuiskaamalla! "Tee ei olekaan niin hyvää kuin luulin!"
Noin neljännestunnin minun jälkeeni tuli eräs vanha rouva, nuori herra
ja neitonen, jotka Luise esitti minulle Haidenrösleiniksi, hänen
äidikseen ja veljekseen, selittäen, että viimemainittu oli tuon kauniin
ruusun ainoa oka. Kun oli hiukan naurettu ja laskettu pilaa kysyi neiti
Haidenröslein: "Entä miss Yves?"
"Hän ei tule", vastasi Luisen sisar. Sitten hän lisäsi katsahtaen
minuun:
"Olemme kaikki hyvin pahoillamme siitä." Näin Luisen heittävän häneen
moittivan katseen.
"No, entä vanha Topler sitten?" jatkoi toinen "Tahtoisin niin
mielelläni kuulla hänen soittavan! Sanotaan, että hän soittaa nenällään
ja polvillaankin."
"Ette tapaa häntäkään, luullakseni", vastasi Luise.
En epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset
tiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss
Yves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua
vai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en
tiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra
puheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista
voileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin.
Minun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani
ja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku,
jonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla
sen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen,
se ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen
epävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän
duetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi
hiljaa:
"Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta
nyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli
yksitoista ja sieltä niityille."
Myöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa "Luulen, että hän
lähtee huomenna."
Ei mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että
hänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä
pelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss
Yves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana
pelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen,
sanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien
kanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit
seuralle hymy huulillani.
Oi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se
paistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä.
Yö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan.
Kävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka
muutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä
kotikaupungissani.
Yön tunti on tornista lyönyt,
vain askelet kadulla soivat.
Väsyneenä ma astelen hiljaa
ja aattehet unelmoivat.
Nuo vanhat, mustat talot
kuun peittää hopeakaapu.
En tiedä, mi aikojen paino,
mi tuska mun sieluuni saapuu.
Vinoräystäisten kattojen takaa
kasvoihini kuuhut loistaa.
Mitä katkeran kohtalon tuskaa
sun välkkyvä otsasi toistaa?
Min taivahan suuren pulman
sinä yksinkulkija arvaat?
Elo laulajan turha on haave,
sua ilman hetkeni karvaat.
Kulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei
Violet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä
seurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin
suuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli
saattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata.
Minun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen
sekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli
pimeässä ja pää kuun valon kultaama.