XXIV.

Seuraavana iltana menin Dobralle kello yhdeksän tienoissa. Päivällä en

ollut nähnyt ketään. Herra Treuberg oli käynyt majatalossa jättämässä

korttinsa ja sitä paitsi olin saanut kirjeen veljeltäni. Hän kertoi

minulle leikillisesti, että kotopaikallani huhuiltiin minun olevan

kosioretkellä. En voi kuvata kiukkua ja harmia, jota tunsin. Kuinka

oli tuollainen huhu päässyt liikkeelle? Suutuin syyttä veljelleni

tuosta harmillisesta "kosia" sanasta. Nuo tyhmät, lörpöttelevät

ihmiset pilasivat rakkauteni! Silloin tuntui minusta ensikertaa

vastenmieliseltä esittää Violet kotikaupunkilaisilleni, jos joskus

saisinkin hänet omakseni. Se ajatus, että meidän rakkautemme ja hänen

olentonsa olivat keskustelujen ja pilan aiheena, tuntui minusta

sietämättömältä.

Tapasin Dobran sisarukset yksin isänsä kanssa. Neiti Luise ei ollut

niin loistavalla tuulella kuin tavallisesti. Sitä vastoin puheli

hänen sisarensa, jonka ääntä aikaisemmin tuskin olin kuullut, hyvin

vilkkaasti, katsahtaen minuun uteliaasti silloin tällöin; siltä ainakin

minusta tuntui. Kun hän kerran jutteli isänsä kanssa, sanoi Luise

minulle melkein kuiskaamalla! "Tee ei olekaan niin hyvää kuin luulin!"

Noin neljännestunnin minun jälkeeni tuli eräs vanha rouva, nuori herra

ja neitonen, jotka Luise esitti minulle Haidenrösleiniksi, hänen

äidikseen ja veljekseen, selittäen, että viimemainittu oli tuon kauniin

ruusun ainoa oka. Kun oli hiukan naurettu ja laskettu pilaa kysyi neiti

Haidenröslein: "Entä miss Yves?"

"Hän ei tule", vastasi Luisen sisar. Sitten hän lisäsi katsahtaen

minuun:

"Olemme kaikki hyvin pahoillamme siitä." Näin Luisen heittävän häneen

moittivan katseen.

"No, entä vanha Topler sitten?" jatkoi toinen "Tahtoisin niin

mielelläni kuulla hänen soittavan! Sanotaan, että hän soittaa nenällään

ja polvillaankin."

"Ette tapaa häntäkään, luullakseni", vastasi Luise.

En epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset

tiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss

Yves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua

vai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en

tiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra

puheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista

voileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin.

Minun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani

ja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku,

jonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla

sen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen,

se ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen

epävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän

duetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi

hiljaa:

"Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta

nyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli

yksitoista ja sieltä niityille."

Myöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa "Luulen, että hän

lähtee huomenna."

Ei mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että

hänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä

pelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss

Yves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana

pelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen,

sanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien

kanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit

seuralle hymy huulillani.

Oi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se

paistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä.

Yö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan.

Kävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka

muutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä

kotikaupungissani.

Yön tunti on tornista lyönyt,

vain askelet kadulla soivat.

Väsyneenä ma astelen hiljaa

ja aattehet unelmoivat.

Nuo vanhat, mustat talot

kuun peittää hopeakaapu.

En tiedä, mi aikojen paino,

mi tuska mun sieluuni saapuu.

Vinoräystäisten kattojen takaa

kasvoihini kuuhut loistaa.

Mitä katkeran kohtalon tuskaa

sun välkkyvä otsasi toistaa?

Min taivahan suuren pulman

sinä yksinkulkija arvaat?

Elo laulajan turha on haave,

sua ilman hetkeni karvaat.

Kulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei

Violet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä

seurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin

suuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli

saattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata.

Minun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen

sekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli

pimeässä ja pää kuun valon kultaama.

Runoilijan salaisuus · 第 33 / 59 题