Kun minä seuraavana aamuna läksin ulos _Mustasta Kotkasta_, tapasin
sattumalta professori Toplerin, joka taas tuli puhumaan minulle
italialaisista kirjoista. Minua kiukutti sydämessäni, ett'ei tohtori
vielä ollut sanonut mitään hänelle. Vastasin, ett'en tosiaan voinut
ottaa sitä huolekseni, ja että hänen _arvoisa herra veljensä_ tiesi
syyn siihen. "Ohoh!" sanoi professori kuuliaisesti. "Ohoh, vai niin!"
Muodollisessa Saksanmaassa en ole tavannut toista niin muodollista
miestä kuin professori Topler, joka veljestäänkin puhuessaan liitti
mukaan kunnioittavia laatusanoja. Näin, että hänestä oli epäkohteliasta
jättää minut noin vain seisomaan, ja että hän, kiellostani hämillään ei
tiennyt mitä sanoa.
"Eilen soitettiin ja laulettiin Treubergilla", sanoi hän.
Kumarsin vaieten.
"Siellä oli neiti Luisekin", jatkoi hän.
Kumarsin taas. Hän odotti vielä hiukan. Sitten kumarsi hän syvään ja
lähti.
"Neiti Luise!" Minusta tuntui, että hän toivoi paljon hyvää
Violetille, ja se teki hänet minullekin hyvin rakkaaksi. Olisin
tahtonut tavata hänet ja puhua hänen kanssaan Violetista, mutta
en tiennyt sopisiko mennä käymään hänen luonaan. Muistin, että
hän oli pyytänyt italialaista runoa, jonka olin sepittänyt häntä
varten Bahnhofswaldissa, ja päätin viedä sen hänelle. Kun tulimme
yhdessä Parkhausista, oli vanha Topler näyttänyt minulle von Dobran
talon Marktgassen varrella. Muistin sen hyvin kahden ikkunan väliin
kiinnitetystä Madonnasta. Topler oli kertonut minulle, että äidittömät
tyttäret asuivat siellä isänsä kanssa, joka oli Eichstädt'in
maaoikeuden jäsen.
Kello oli juuri yksitoista, ja minulle sanottiin, että neiti oli mennyt
ulos puoli tuntia sitten hakemaan pikkusiskoaan Benediktininunnien
kansakoulusta Pyh. Valpurin luostarista. Kysyin tietä sinne, menin
luostarille ja tapasin koko joukon lapsia, jotka tulivat sieltä ulos,
mutta en häntä. Jatkoin matkaani läntistä etukaupunkia kohti ja tapasin
hänet hiukan kauempana poimimasta kukkia pikkusiskonsa kanssa niityllä
Altmühlin rannalla. Hän kysyi meninkö Tiefenthaliin ja näytti hyvin
iloiselta saadessaan kuulla, että olin tullut tapaamaan juuri häntä ja
tuomaan hänelle runoja. Kysyin häneltä miss Yves'iä. Hän vastasi, että
he olivat viettäneet hauskan illan Treubergilla, että hänen serkkunsa
oli laulanut oikein hyvin ja eräs müncheniläinen herra hyvin huonosti.
"Teidän serkkunne lauloi _Haidenrösleinin_", sanoin minä.
"Oi, kuinka te sen tiedätte?" huudahti tyttö lyöden käsiään yhteen.
Vastasin, että olin kulkenut Treubergin ikkunoiden alitse. Hän torui
minua ja sanoi, että olin ollut hyvin paha, kun en tullut sisään.
"Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi
välttämättä tietää oikean osotteen..."
Hän mainitsi tuttavan perheen, joka asui Münchenissä.
"Täti Treuberg ei oikein muistanut sitä. Luulen, että se oli tämä."
Hän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska
koetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi
hankkia tietoja minusta.
"Auttakaapa meitä poimimaan kukkia", sanoi Luise. "Emme koskaan syö
päivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita
päivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa
Waldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin,
vien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien
ohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin
kaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari,
tiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas
vielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole
ihania?"
Hän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne
hän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet
kyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi.
Kysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin.
"Luulen, että kyllä", vastasi hän. "Mutta hän on niin surullinen. Eilen
illallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että
hän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä."
"Miksi niin?"
"Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin
miettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli
tullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin
vielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!"
"No sitten?"
"En tiedä. He katselivat toisiaan toisella tavoin kuin tavallisesti.
Vanha Topler ei näyttänyt olevan oikein oma itsensä. Hän oli
kovin vakava!" — "Niin, niin", jatkoi hän nyrpistellen huuliaan
tyytymättömänä "Te ajattelette vain Violetia, ettekä välitä minun
kukistani."
Kun poimiminen oli loppunut, tahtoi Luise, että nousisimme erään
kalastajan kömpelöön veneeseen joka vei meidät Altmühlen toiselle
rannalle. Jokaisella meistä oli suuri kimppu päivänkakkaroita,
neilikoita ja vuokkoja. Hän näytti minulle talon, jota professori
Topler rakennutti vaimolleen, ja kertoi, että miss Yves jo oli
käynyt siellä ja aikoi mennä sinne taas juuri tänään. Sitten sanoi
hän päättäneensä miss Yves'in sanoista, että hän jäisi Eichstädt'iin
lyhyemmäksi ajaksi kuin alkuaan oli aikonut. Sen ei olisi pitänyt
hämmästyttää minua, mutta tunsin kuitenkin piston rinnassani. Miss Yves
tahtoi siis paeta minua. Jos vanha Topler ei nyt puhuisi veljelleen,
niin mitä minä silloin tekisin? Joku hetki sitten oli sydämeni täynnä
toivoa, nyt pelkäsin pettyneeni. Kiltti neiti Luise mahtoi olla hyvin
tyytymätön minuun, kun katselin tyhmänä vettä ja ruohikolta, sen sijaan
että olisin ollut kohtelias ritari, tai olisin ainakin ihaillut hänen
puhtoista kaupunkiaan, joka lepäsi laaksossa, pitkiä poppelirivejä, tai
vanhaa linnanrauniota kukkulalla. Kun en puhunut mitään, oli hänkin
vaiti. Muutaman askeleen päässä kaupungista poimi hän eräitä tuoksuavia
lehtiä sanoen vievänsä Violetille hänen mielikkinsä _sweetbriar'in_.
Hän kysyi minulta aioinko illalla mennä Treubergille. Ensin olin
aikonut mennä sinne, mutta koska vanha Topler varmaankin oli hankkinut
tietoja minusta Italiastakin, ja odotti ehkä niitä ennen kuin puhui
veljelleen ja teki varman päätöksen, ja koska minun käyntini olisi
voinut jouduttaa Violetin matkaa, näytti minusta viisaammalta pysyä
poissa tällä hetkellä, niin tuskallinen kuin tuo uhri minulle olikin.
Vastasin siis, etten mene sinne.
Saatoin neitiä hänen kotiinsa saakka, jossa hän esitti minulle isänsä,
hyvin kohteliaan herran, joka nähtävästi oli kultakutrisen tyttärensä
nöyrin palvelija. He kutsuivat minut teelle seuraavana iltana. "Olisin
niin tyytyväinen, jos tulisitte", sanoi Luise. "Ja meidän teemme
on mainiota!" Tunsin punastuvani syvästi. Luisen huulet hymyilivät
tavallista hymyään, mutta silmissä oli jotain muuta. Ne sanoivat
selvästi: "Tapaatte miss Yves'in!"