Papereilleni joukosta löysin seuraavan, päiväämättömän runon, jonka
kenties olin kirjoittanut tuona yönä, ajatellen matkaa Nürnbergistä
ja aamiaista metsässä. Ennen tätä rakkauttani olin ajatellut pahaa
runoilijoista, jotka laulelivat silloin kun taide oli kaukana heistä.
Minä kadun sitä. Teistä, ystävättäreni, tuntunevat kertomukseni
runomuotoiset välikohdat kylmiltä; kuitenkin on totta, että silloin
kirjoitin runoja aivan yhtä helposti kuin joku toinen olisi vuodattanut
kyyneleitä, ajattelematta taidetta vähääkään, ainoastaan tunteen
pakoittamana ja innostamana:
Jos muille naisille haastelen ma,
sa seisot syrjässä vaieten.
Ma salaa suutelen, hellin sua.
Sä siitä riemuitset, arvelen.
Ma muille haastan, hymyilen, kärsin,
Ken mulle puhuu, sit' en tiedä, en;
Sinulle silmin tarjoon sieluani,
Kun suot vain kasvoiltasi loistehen.
Sinulle sydän, äly; sä oot ainoo,
valoni, voimani ja kunniani;
oot Herran hiljainen, hellä ääni,
yön varjoin kuiskehessa kuulemani.