Kun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtori
Topler sisään.
"Tässä minä olen", sanoi hän.
En ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten
voisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin
hämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin
ihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan
lainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki,
jolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä.
Hänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja
suorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin
oli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät
pilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan
filosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa
tasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta.
"Sanon sen vain ollakseni täysin suora", jatkoin. "Kun saatte tietää
miksi olen tullut Eichstädt'iin — —"
"No?" sanoi Topler.
"Emme ehkä enää olekaan ystäviä."
Hän vavahti, oikaisi vartaloaan ja katsoi minua kulmakarvat koholla.
Tahdoin jo päästä perille ja jatkoin.
"En nähnyt miss Yves'tä ensi kertaa eilen. Olen tavannut hänet
Italiassa. Olen tullut Saksaan hänen tähtensä."
Topler katseli minua kuin kivettyneenä.
"Kuulin eräänä iltana Nürnbergissä", jatkoin, "keskustelunne 'Aurinko'
kahvilan edessä ja silloin sain tietää mihin aikaan minun piti tulla
asemalle saadakseni matkustaa tänne teidän kanssanne."
"Ettekö tiennyt", huudahti Topler, "että miss Yves oli kihloissa?"
"Kyllä, kyllä tiesin. Hän itse kertoi sen minulle."
"Aa, miss Yves tuntee teidät?"
"Kyllä."
"Ooh!"
Tässä pitkässä huudahduksessa, samoin kuin ukon äkkiä synkistyneillä
kasvoilla, kuvastui ihmettelyä ja moittimista.
"Miss Yves panee vastaan", sanoin nopeasti. "Hän on tehnyt voitavansa,
ensiksikin, ett'en tulisi Saksaan, sitten, että lähtisin nopeasti
tieheni. Huomasitte kai, ett'ei hän koko matkalla Nürnbergistä
Eichstädt'iin sanonut minulle sanaakaan, kun taas toiset keskustelivat
kanssani."
"Mutta silloinhan te..." suutahti Topler ja keskeytti siihen.
Mutistuaan jonkun aikaa epäselvästi, aivankuin epäröiden mitä sanoisi,
jatkoi hän viimein hiljaisella äänellä katsellen sinne tänne huoneeseen.
"Olinpa melkein sanoa, että te — — —"
"Että olen hullu? Sitä en luule."
"Sitä juuri luulen", vastasi Topler kiivaasti.
"Minun täytyy vain sanoa", jatkoin, "että huolimatta miss Yves'in
tahdosta jään tänne ja teen voitavani voittaakseni hänen vastarintansa."
"Ja mitä minun sitten pitäsi sanoa?" suutahti taas Topler.
"Etten ole tahtonut vaieta, enkä käyttää hyväkseni ystävyyttänne
päästäkseni salaa päämääräni perille."
"Sen te olette jo tehnyt! Ja mitä ajattelette seuratessanne naista,
joka ei ole vapaa, ja joka vastustaa teitä."
"Herra Topler", vastasin. "Älkää suinkaan tuomitko menettelytapaani."
"Minä tuomitsen sen!" huusi Topler raivoissaan. "Tuomitsen teitä
ja tekojanne niin kuin minua miellyttää! Kiellän teitä jäämästä
Eichstädt'iin! Kiellän teitä kiusaamasta veljeni morsianta!"
"Suokaa anteeksi", vastasin tyynesti. "Miss Yves rakastaa minua."
Nyt painoi Topler otsaansa oikean kätensä etusormella, katseli minua
suu avoinna, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kiukkunsa näytti muuttuvan
hämmästykseksi.
Hänen mietittyään minuutin ajan ällistyneen näköisenä, hänen silmänsä
vilkastuivat äkkiä ja hänen kasvoilleen nousi puna. Hän veti taskustaan
suuren punakeltaisen nenäliinan, katsoi siihen ja murisi: "hän
on hullu." Sitten niisti hän meluavasti nenänsä ja muuttuen taas
kiukkuisen näköiseksi ja puristaen rajusti nenäliinaa käsissään,
sopersi hän nopeasti:
"Te olette hullu, hullu, hullu!"
"En, paras herra Topler", sanoin kylmän suuttuneella äänellä. "Älkää
luulko niin."
"Mutta mitä sanoitte minulle äsken?" vastasi hän kiukkuisesti.
"Sanoittehan, että miss Yves panee vastaan, ja nyt tuleekin ilmi, että
hän rakastaa teitä."
"Suokaa anteeksi", vastasin hänelle hiukan epäröityäni, "tunnustus,
joka minun rehellisyyden nimessä tuli tehdä teille, on tehty.
Ainoastaan ystävälle voin selittää enemmän. Te tulette sanomaan,
ett'emme enää koskaan voi olla ystäviä. Käsitän sen. Kuitenkin tulen
pitämään teitä suuressa arvossa ja ajattelemaan teitä suurimmalla
myötätuntoisuudella, ja jos te olisitte halukas kuuntelemaan minua
ystävänä, vielä viimeisen kerran..."
Vaikenin ja hänkin oli vaiti. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua nousin
ylös alistuvalla liikkeellä. Hän nousi myöskin, ottaen hattunsa ja
keppinsä.
"Kiitän teitä kaikin tavoin", sanoin hänelle alakuloisesti, ovea
lähestyen, "siitä, että tulitte."
Hän katsoi minua silmiin, näytti tarkastavan minua sieluni pohjia
myöten, sitten paiskasi hän hattunsa ja keppinsä pöydälle, levitti
rajusti käsivartensa ja huusi:
"Puhukaa!"
Olin puristaa hänen käsiään, niin tyytyväinen olin. Hän sulkeutui
taas itseensä ja heitti minuun epäilevän katseen. En ollut sitä
huomaavinanikaan ja aloin kertoa hänelle rakkauteni tarinaa, luoden sen
uudelleen aina siitä asti kun kohtasin Violetin Belvedere di Lanzossa.
Kun mainitsin molemmista unistani, ja kerroin vaikutuksesta, minkä
Violetin ääni ensin teki minuun, nyökäytti Topler hyväksyen päätään,
aivan kuin lääkäri, joka kuuntelee sairaan kertomusta sairautensa
uusista ilmiöistä, mitkä vahvistavat hänen huomioitaan. Mutta kun
sitten puhuin miss Yves'in henkisistä taipumuksista, hänen suruisista
ja katkerista ajatuksistaan, kaikesta hyvästä, jota olin aikonut tehdä
hänelle, saaden häneltä paljon enemmän, niin vanhus, joka ensin oli
seisonut painunein päin, katsoi minua suoraan kasvoihin, niin että näin
hänen seuraavan kertomustani vilkkaalla mielenkiinnolla, epäilysten
häviävän ja arvonannon palaavan.
Jätin mainitsematta Violetin minulle kirjoittamat kirjeet ja hänen
viimeiset tunnustuksensa. Sanoin vain, että Violet pani vastaan, siksi
että tahtoi pysyä professori Toplerille vapaaehtoisesti annetussa
sanassaan. Lisäsin vielä, että noiden monien salaperäisten merkkien
vuoksi uskoin minulle suosiolliseen korkeamman voiman jumalalliseen
lupaukseen antaa minulle se, mitä olin uneksinut.
Topler katseli minua hetken äänetönnä, sitten huudahti hän:
"Ja mitä aiotte tehdä?"
"Kaiken mahdollisen", vastasin.
Hän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: "_Was für eine
Geschichte, was für eine Geschichte_! Mikä kummallinen juttu!"
"Kuulkaapa", rohkenin sanoa. "Te ette toissa päivänä ollut mielissänne
siitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in."
"Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä", mutisi Topler aivan
kuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä.
"Minä olen kuin isä veljelleni", sanoi hän väräjävällä äänellä.
"Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee,
että hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita
kuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa
tapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen."
Hän toisti itsekseen: "Olen hyväksynyt", ja siinä seisoessaan
kuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko
olemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän
kasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat
äänet vaikenemaan:
"Lyhyesti, olen hyväksynyt!"
Ja yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset
äänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen
huuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo
avioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla
taipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska
peloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus
parka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen
kuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä.
"Katsokaas", pääsi häneltä äkkiä, "muistattehan, että kun toissapäivänä
tulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut
hänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut
kylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän
vastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?"
Vastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä
tai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin.
Topler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa
veljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään.
Ehkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut
sopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti
vaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä
loin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin
koetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme
ylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa.
Kun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä,
mutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli
hienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen
siihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme
ilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet
toisiimme entistä enemmän.
Kirjoitin heti Violetille:
"Olen juuri puhutellut tohtori Topleria. Olen sanonut hänelle, että
rakastan miss Yves'iä, että hän rakastaa minua, vaikka vastusteleekin,
että Jumala antaa hänet minulle."
Vein lapun heti postiin toivossa, että Violet saisi sen samana iltana.