Luin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta,
ikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa
olisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. "Ei, ei, ei, viimeistä kertaa
hyvästi, ei!" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde,
rakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos
ja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni.
Kuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä
pyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en
tiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta.
Toplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että
professori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin
perheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin
katsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai
Mariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun
täytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että
palaisin illalla.
Kysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan
Parkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut
miss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin
mahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin
puiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa
ruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne
Violetille. Loppu kuului näin:
Mun rakkauteni tuoksu pyhä on,
siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno.
Kun tummeni tuo ilta onneton,
sen kadotit sa, ruusuraukka pieno.
Minusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa,
siinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa
miettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki.
Istuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet "V.Y." Sitten
nuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita
kahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas
pikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia.
Neiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti
äkkiä pikku nenänsä kirjaimiin.
"Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne", sanoi hän viattomasti.
Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen
ystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle
viehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit
niityt Altmühlin rannalla.
"Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!" sanoi hän. "Violet'kin viihtyisi
paremmin." Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista
tuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina
ja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori
Topler olisi rakastunut häneen. "Tulen, tulen!" huusi viehättävä
kultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. "Mutta ensin
tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet
menee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!"
Hän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut
vastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen
velikulta, huusi ilman muuta: "Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään
pitäisi ottaa häntä!" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi
lyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin.
Sisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle
hyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään.
"Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä." Kas sellaista on inhimillinen
viisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin
isäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä
luonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi
kirjeessään: "se on rikos." Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä:
"ei, ei, se ei ole rikos!" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni,
vastoin kaikkien muiden mielipidettä.
Näin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja
inhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne,
jotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä;
mutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he
valitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain
ymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan
olotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei
pitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa
häntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi
olla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen,
että vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa,
voimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani?
Tätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä
teitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat!
Miksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä
useampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei
ole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin
Violetia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen
hänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti,
ja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle
yksin.