Violet Yves."

Luin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta,

ikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa

olisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. "Ei, ei, ei, viimeistä kertaa

hyvästi, ei!" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde,

rakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos

ja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni.

Kuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä

pyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en

tiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta.

Toplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että

professori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin

perheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin

katsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai

Mariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun

täytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että

palaisin illalla.

Kysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan

Parkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut

miss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin

mahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin

puiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa

ruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne

Violetille. Loppu kuului näin:

Mun rakkauteni tuoksu pyhä on,

siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno.

Kun tummeni tuo ilta onneton,

sen kadotit sa, ruusuraukka pieno.

Minusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa,

siinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa

miettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki.

Istuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet "V.Y." Sitten

nuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita

kahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas

pikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia.

Neiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti

äkkiä pikku nenänsä kirjaimiin.

"Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne", sanoi hän viattomasti.

Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen

ystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle

viehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit

niityt Altmühlin rannalla.

"Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!" sanoi hän. "Violet'kin viihtyisi

paremmin." Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista

tuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina

ja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori

Topler olisi rakastunut häneen. "Tulen, tulen!" huusi viehättävä

kultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. "Mutta ensin

tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet

menee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!"

Hän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut

vastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen

velikulta, huusi ilman muuta: "Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään

pitäisi ottaa häntä!" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi

lyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin.

Sisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle

hyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään.

"Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä." Kas sellaista on inhimillinen

viisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin

isäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä

luonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi

kirjeessään: "se on rikos." Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä:

"ei, ei, se ei ole rikos!" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni,

vastoin kaikkien muiden mielipidettä.

Näin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja

inhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne,

jotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä;

mutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he

valitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain

ymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan

olotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei

pitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa

häntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi

olla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen,

että vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa,

voimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani?

Tätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä

teitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat!

Miksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä

useampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei

ole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin

Violetia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen

hänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti,

ja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle

yksin.

Runoilijan salaisuus · 第 28 / 59 题