XIX.

Seuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan

mielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö

hän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere

di Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja

huumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut

voimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt

meitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa

mitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua,

mustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka

sai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin

paljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon.

Illalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin

hänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei

ollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti

onnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään

sisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta

kohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle

jostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan

jälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta

apua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen.

Vastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän

tietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi.

Hän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan!

Tunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen

aarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet

oli sanonut, "en voi", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet

liittyneet häntä vastaan hänen tietämättään.

Sanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen

veljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä

sanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta

tuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä.

Seuraavana aamuna sain kirjeen miss Yves'iltä.

"Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka,

lisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi

kaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa.

"Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut

professori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin

kunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen

tunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli

nöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa.

Sukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle.

Hiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata

minua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden

hyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti

minua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja

kiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta

kauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää

rakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen

nimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja

tarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin,

että tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta

ymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi,

mitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi

minulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi

Jumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä.

"Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi

rikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin.

Tunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä

uskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut

siihen.

"En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka

tapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä,

että voin olla teille vain uskollinen ystävätär.

"Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin

ruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta.

Kun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin

sytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei

kukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea,

saisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun

ensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet

katumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani

rakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa

mieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin

Toplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain

päivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän

sittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta

en kaivannut.

"Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa

tuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin

kestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli

halvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin

samalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi

tulla hänen omakseen, tekisit rikoksen!

"Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako

ketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne

ruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!

Runoilijan salaisuus · 第 27 / 59 题