Seuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan
mielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö
hän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere
di Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja
huumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut
voimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt
meitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa
mitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua,
mustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka
sai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin
paljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon.
Illalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin
hänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei
ollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti
onnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään
sisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta
kohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle
jostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan
jälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta
apua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen.
Vastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän
tietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi.
Hän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan!
Tunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen
aarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet
oli sanonut, "en voi", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet
liittyneet häntä vastaan hänen tietämättään.
Sanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen
veljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä
sanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta
tuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä.
Seuraavana aamuna sain kirjeen miss Yves'iltä.
"Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka,
lisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi
kaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa.
"Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut
professori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin
kunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen
tunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli
nöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa.
Sukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle.
Hiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata
minua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden
hyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti
minua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja
kiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta
kauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää
rakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen
nimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja
tarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin,
että tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta
ymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi,
mitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi
minulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi
Jumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä.
"Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi
rikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin.
Tunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä
uskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut
siihen.
"En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka
tapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä,
että voin olla teille vain uskollinen ystävätär.
"Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin
ruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta.
Kun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin
sytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei
kukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea,
saisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun
ensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet
katumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani
rakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa
mieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin
Toplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain
päivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän
sittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta
en kaivannut.
"Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa
tuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin
kestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli
halvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin
samalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi
tulla hänen omakseen, tekisit rikoksen!
"Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako
ketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne
ruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!