Kello oli juuri lyönyt kaksi kun läksin Treubergille. Kuljin pää
kumarassa ja muistan yhä selvästi talojen varjot jalkakäytävällä,
jota pitkin astuin. Ennenkuin astuin ulos majatalosta olin myötäänsä
kuvitellut tapaisinko vai enkö tapaisi häntä, saisinko puhutella häntä
vai en. Tiellä en enää kyennyt ajattelemaan mitään.
Soitin ja kysyin rouvaa. Palvelijatar vastasi, että koko perhe oli
mennyt ulos, ja että miss Yves oli yksin kotona.
Sydämeni hypähti. Tunsin pelkoa ja kunnioitusta, syvää kiitollisuutta
Jumalaa kohtaan, melkein niin kuin silloin, kun näin toistamiseen
tuon muistettavan unen, kun kuulin ensi kertaa tuon suloisen äänen
Belvederessä.
"Siinä tapauksessa tahtoisin tavata miss Yves'tä," vastasin.
Palvelijatar ei kysynyt nimeäni, hän luuli kai minun olevan vieraan
neidin ystäviä ja vei minut sisään. Menimme etuhuoneen läpi,
palvelijatar avasi oven ja sanoi:
"Eräs herra kysyy teitä." Näin Violetin istuvan kirjoittamassa.
Hän ei ollut yksin; pikku tyttö luki hänen vieressään ja toinen leikki
hiljaa nukkensa kanssa. Miss Yves nosti päätään ja tervehti minua
rauhallisesti hymyillen. En nähnyt hänen ilmettään, sillä hän seisoi
ikkunaan päin kääntyneenä. Tytöt katselivat minua hämmästyneinä.
"Kirjoititte?" sanoin anteeksi pyytäen.
Violet vastasi puoliääneen englannin kielellä jotain, mitä en kuullut.
"Minulleko?" kysyin.
"Niin", sanoi hän. "Se on kohta lopussa. En voi sanoa sitä ääneen."
Odotin, hyväillen pikkuista lukijaa. Toinen pienokainen oli hyljännyt
nukkensa ja oli pannut päänsä miss Yves'in syliin. Violet ojensi
minulle kirjeen ja alkoi suudella ja hyväillä pienokaisen vaaleaa
tukkaa. Luin seisaallani pöydän ääressä.
Violetilla ei ollut sydäntä sanoa mitä oli kirjoittanut, eikä minulla
ole sydäntä liittää sitä tähän siinä suloisessa, viimeistellyssä
muodossa, jossa sen säilytän. Annattehan anteeksi, ystävättäreni,
ett'en anna teidänkään lukea sitä. Miss Yves pahoitteli, sydämellisin
sanoin, ett'en ollut totellut häntä, ja sanoi suostuneensa puhumaan
kanssani luottaen siihen, että kun olin kuullut hänen kertomuksensa
poistuisin ainaiseksi hänen luotaan. Hän pyysi minua kuitenkin olemaan
sääliväinen, ja sanomaan hänelle hyvästi ystävällisesti.
Olin liikutettu sydänjuuriin saakka, hengitykseni oli pysähtyä. Violet
hengitti raskaasti, tuskallisin ilmein. Ojensin käteni tarttuakseni
hänen käsiinsä. Hän osoitti nopeasti lapsia ja siitä ymmärsin, että
yksin ollessamme hän ei olisi pannut vastaan.
"Lupaan sen", sanoin hänelle italiaksi, tukehtuneella äänellä.
"Uskottehan minua, eikö totta?"
Violet vastasi myöskin italiaksi.
"Uskon." Ja hän nousi ylös.
"Luuletteko", sanoin, "voivanne nyt puhua?"
Hän vastasi taas:
"Kyllä!"
Hän pysyi vaivoin pystyssä ja nojasi seinään ikkunoiden väliin. Astuin
lähemmä häntä, niin että olin hänen ja lasten välissä.
"Jos kuitenkin", kuiskasin hänelle, "pyytäisin teitä, huolimatta
kertomuksestanne, tulemaan vaimokseni?"
Hän piti päätään rintaansa kohden painettuna ja pudisti sitä hiukan
sanomatta muuta.
"Eikö?" kysyin tuskaisena. "Eikö?"
"Älkää pyytäkö minulta sitä", vastasi hän. Suloista ääntä tuskin kuuli.
Olimme vaiti jonkun aikaa.
"Silloin"... sanoi hän.
Hän meni lasten luo ja hänen tavallinen rauhallinen suloutensa näytti
palaavan. Hän antoi heille kuvakirjan, pyysi heitä olemaan siivosti ja
tarjoutui sitten näyttämään minulle englantilaisia kuvia albumistaan.
Istuuduimme toisen pöydän ääreen huoneen nurkassa. Avatessaan albumin
sysäsi Violet hieman porsliinimaljakkoa, jossa oli irtaimia ruusuja.
Pikkuinen, ruskeanpunainen ruusu putosi valokuvien päälle.
Miss Yves alkoi kertoa puoli-ääneen silmät kiinnitettyinä ruusuun.
Puhuessaan otti hän ruusun käsiinsä, jotka avautuivat ja sulkeutuivat
kouristuksen tapaisesti, eikä luopunut siitä.
Mutta en tahdo yksityiskohtaisesti kertoa hänen surullista tarinaansa
ja tuskinpa voisinkaan sitä tehdä.
Minulta jäi kuulematta useita seikkoja ja hän kärsi niin tavattomasti
ett'en uskaltanut pyytää häntä toistamaan niitä. Minä kärsin itsekin ja
minusta oli sata kertaa parempi, ett'en kuullut kaikkea.
Yhdeksäntoista ikäisenä oli hän ajatellut, että hänen
puutteellisuutensa estäisi häntä saamasta osakseen rakkautta.
Huomattuaan erehdyksensä oli hän ensin hiukan puolustautunut, mutta
sitten oli hän vastannut toisen intohimoon niin tulisesti ja rajusti,
että luuli olevansa kykenemätön rakastamaan niin syvästi enää
milloinkaan.
Kuulin hänen kertovan tuon rakkauden tuskaisista vaiheista, mainiten
kaikki, pysähtyen, kun sanaa oli vaikea lausua, päästämättä käsistään
ruusua ja katsoen sitä lakkaamatta lasimaisella katseella. Hänen
äänensä tuli yhä särkyneemmäksi, liikutetummaksi ja sekavammaksi,
kun taas minun mielessäni myrskysivät kateellisuus, sääli ja tuska,
ihailu ja rakkaus. Se oli kertomus kaikkein intohimoisimmasta ja
sokeimmasta sydämestä, ylpeimmästä ja oikeamielisimmästä sielusta, joka
kärsi, ollen kuitenkin ylevin erehtyessään, ja ehkäpä epäoikeutetussa
vihassaan, yleistä mielipidettä vastaan. Hänen rakkautensa oli
hävitetty yhdellä iskulla, en sano kuinka, ja hän oli sen jälkeen
ollut melkein ilman sydäntä siihen päivään saakka, kun hän oli lukenut
kirjani.
Hän ei kertoessaan vuodattanut kyyneltäkään, mutta ruusuparka joutui
häviöön, ja lopuksi nuo nytkähtelevät kädet, jotka olivat sitä
pidelleet, puristuivat tyhjinä nyrkkiin kuin kuumeessa. Minä tartuin
niihin, suljin ne käsieni väliin, puristin niitä rintaani vasten ja
kuiskasin hiljaa lohdutuksen sanoja. Minusta tuntui kuin tuo rakas
olento henkevöityisi, taipuisi minua kohden, kuin välähtäisi hänen
silmissään kirkas salama. Lapset huusivat häntä juuri silloin: miss!
miss! Hän veti kätensä pois ja koetti saada heidät vaikenemaan, mutta
se ei onnistunut, hänen täytyi nousta ja laahustaa vaivaloisesti heidän
luokseen.
Minäkin nousin ylös. Olin lohduttanut häntä kuoleman tuskan rintaani
ahdistaessa. Aloin kävellä hitaasti edestakaisin huoneessa. Olin jo
tehnyt muutaman kierroksen ennenkuin huomasin, että miss Yves oli yhä
pikkupöydän luona, kasvot käsien peitossa. Lähenin häntä ja kysyin:
"Entä _tämä_ avioliitto?"
Hän laski kätensä, mutta ei kohottanut silmiään minuun.
"Sukulaisteni työtä", vastasi hän. "He toivoivat sitä niin. Olen köyhä,
kuormana heille. Ei, kyllä he tahtovat hyvää, mutta en ole heidän
tyttärensä. Isäni ja äitini ovat kuolleet."
Minut valtasi syvä sääli kuullessani hänen puhuvan noin lohduttomasti
tuo sanomaton sulous äänessään, nähdessäni hänet niin kalpeana ja
murtuneena, ja mikä kidutus olikaan hänelle kertoa kaikki minulle näin.
Olisin tahtonut painaa hänen päänsä sydäntäni vasten, mutta vaikk'eivät
lapset olisikaan olleet näkemässä, en olisi voinut tehdä sitä. En, en
olisi voinut toimia tuskaa ja ylpeyttä vastaan. En tiennyt mitä hän
teki, en kuullut mitä hän sanoi, mutisin:
"Kiitos, Jumala teitä lohduttakoon. Jumala siunatkoon teitä!"
Hän pudisti vielä kerran päätään ikäänkuin tukahduttaakseen kyyneleensä
ja alkoi silitellä ruusun hajanaisia heteitä. Tiesin hyvin, että
tuskallinen säälini ja hämmennykseni tekivät häneen pelottavan
vaikutuksen, niin valmistautunut kuin hän olikin tähän kohtaukseen.
Tietoisuus siitä oli piinallinen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa
hänelle sanaa, jonka tunsin taistelevan ulospääsystä sielussani. Violet
teki liikkeen, aikoen heittää luotaan ruusunlehdet! Silloin laskin
viimeinkin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin lempeästi:
"Älkää!"
Löysin vanhan kirjekuoren ja kokosin siihen yksitellen hajalliset
lehdet. Hän katseli käteni liikkeitä sanomatta mitään ja mutisi vasta
muutaman hetken kuluttua:
"Mitä teette?"
En voinut vastata, kokosin yhä edelleen ruusun jäännöksiä ja hän ei
enää kysynyt minulta mitään. Yksi lehti oli pudonnut permannolle.
Violet kumartui ottamaan sitä ja antoi sen minulle.
"Ruusu parka!" sanoi hän.
Tartuin hänen käteensä, puristin sitä kovasti toistaen: "Ruusu parka."
Äkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.
"Se tulee olemaan kanssani", sanoin, "aina luonani. Ei mikään ruusu
tule olemaan rakkaampi minulle kuin tämä, joka on kärsinyt niin paljon."
Miss Yves ei näyttänyt käsittävän mitä tarkoitin.
"Olen tappanut jotain", sanoi hän matalimmalla äänellään, "teidänkin
sielustanne, eikö totta?"
"Luulen kyllä niin", vastasin. "Mutta siellä on myös _syntynyt_ jotain."
Se oli totta. Minusta tuntui, että olin kulkenut suuren tulen läpi,
että nuo hetket olivat vuosia, ja että rakkauteni ja sydämeni olivat
sisällisesti muuttuneet.
"Nyt", jatkoin, "pidän teistä toisella, syvemmällä ja pyhemmällä
tavalla. Nyt olette vielä lähemmin kiinnitetty minuun kuin ennen."
Miss Yves huokasi, huokasi taas eikä vastannut.
Istuuduin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa.
"Violet, tahdotteko tulla kiinnitetyksi minuun täydellisesti, Jumalan
ja ihmisten edessä?"
Hän säpsähti, tarttui minun käteeni, puristi sitä kouristuksen
tapaisesti niin kuin äsken ja sanoi minulle hiljaa, sulkeutunein
ilmein, silmät maahan luotuina:
"En voi! Älkää puhuko siitä! Älkää!"
Esihuoneen ovi avautui ja Violet ehti vetää kätensä pois juuri ennen
kuin herra Treuberg astui sisään. Hänen rouvansa oli sairaan ystävän
luona ja pyysi ilmoittamaan miss Yves'ille, ett'ei hän palaisi ennen
kuin yöllä. Lupasin herra Treubergille tulla pian tapaamaan rouvaa ja
sanoin hyvästit, vieden muassani Violet'in viime katseen, tuntehikkaan
ja suruisan silmäyksen, jossa näin kuin salaman valossa hänen
antautuvan minulle samalla kertaa toistaen: "En voi, en voi, en voi!"