Arvelin, että miss Yves'in pahoinvointi johtui hänen liikutuksestaan
ja ponnistuksesta pidättää sitä ja sen tähden en, niin huolissani
kuin olinkin, ollut vailla toivoa, että hän pian paranisi. Jäätyäni
yksin huoneeseeni ajattelin tilaani. Koskahan saisin nähdä Violetin?
Milloinhan sopisi puhua tohtori Toplerille? Aioin nimittäin tehdä
tunnustukseni hänelle, ja se, mitä olin kuullut hänen veljensä
avioliitosta, kiihoitti vain minua. Ajattelin myöskin omaisiani,
joille en vielä ollut kirjoittanut mitään, kuinka veljeni ihmettelisi
saadessaan kirjeen Eichstädt'istä; ajattelin julkisia toimia, joita
hoidin kotikaupungissani ja jotka minun piti laiminlyödä, jos nykyinen
epävarma tila kestäisi kauan. Valitin sitä, mutta sanoin itselleni,
että lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päätettäisiin, saisinko
voimalla ja innolla antautua tekemään hyviä tekoja, vai sortuisinko
kohtalooni. Näin rauhoitin omaatuntoani, niin kuin jokaisen, ken tuntee
sen levottomaksi, on heti tehtävä. Vaikka toimintatapani olikin mitä
alhaisin ja petollisin, voin vakuuttaa, että tarkoitukseni oli täysin
rehellinen.
Tarve puhua Violetille ja halu, että hän joskus saisi tietää
minkälaiset minun ajatukseni ja sydämeni olivat olleet kohtauksemme
jälkeen, pakotti minut kirjoittamaan vihkoon, jota aina kuljetin
mukanani, seuraavaa:
Eichstädt, Mustan kotkan majatalo. Toukok. n. 1872.
Rakkahin, olen yhä kanssasi. Suljen silmäni ja pakotan sieluni
korkeimpaan ja rajuimpaan lentoon. Ehkäpä tunnet sen ja virkistyt
siitä. Kuinka ihmishenki onkaan heikko! En jaksa pitkittää tätä
ponnistusta, nykyhetken vaikutelmat valtaavat minut jälleen, ja se
tekee mieleni surulliseksi aivankuin sieluni siivistä putoaisivat
kaikki sulat. Minun pitäisikin sanoa: Oi, kuinka heikko on minun
henkeni! Mutta vasta nyt huomaan, että itserakas turhamaisuus tahtoihin
sanoa jotain muuta.
Mieleni on heikko ja turhamainen. Maailma ei sitä usko, mutta mitä
minä maailmasta? Sinulle, sinulle sen sanon, sinulle, joka rakastat
minua. Minua kiusaa ajatus, ett'et tietäisi, kirjeistäni huolimatta,
kuinka sieluni on köyhä ja sairas. Mikä suloinen, rajaton lepo
seuraakaan, kun olen saanut sanotuksi kaikki sinulle ja sinä rakastat
minua yhä! Se on oleva kuin varjon kaltainen aavistus tulevasta
elämästä, viimeisen anteeksiannon jälkeen.
Jumalani, tuskin uskallan sanoa sitä itsellenikään! Näen, kuinka sinä
tulet lukemaan nämä rivit monen monien onnellisten vuosien kuluttua,
kun sinulla ei ole minusta muuta jälellä kuin muisto, ja toivo.
Itketköhän kyyneleen minun tähteni?
Värähdys, liekki, lempi lauluks' muutu!
Syvenny sulosilmiinsä ja puutu
sieluunsa uskolliseen, sitten salaa
tulena, lempenä taas luoksein palaa!
Myöhemmin läksin ulos majatalosta siinä mielettömässä luulossa, että
kohtaisin jonkun Parkhausista tulevan; mutta en tavannut ketään. Ennen
lähtöäni kysyin, missä Treubergin perhe asui. Minut neuvottiin erääseen
Rossmarkt'in varrella olevaan taloon. Se oli pieni, matala ja sievä.
Tien päässä kohosi kattojen yli kukkulan vihreä selkä. En nähnyt siellä
muuta elonmerkkiä, kuin että ensimäisen kerroksen akkunat olivat
auki. Palatessani Residenzkatua pitkin, pysähdyin puutarhan varjoon
kuuntelemaan yksinäisen suihkulähteen hentoa lorinaa, ainoata ääntä
tyhjällä kadulla. Olin unohtanut, että nyt oli sunnuntai. Tulin silloin
ajatelleeksi, ett'ei miehen tulisi antaa rakkauden hallita itseään
siinä määrin, ja muistin lauseen eräästä kirjasta, jota parikymmentä
vuotta sitten pidin mukanani kaikkialla, Lordi _Bacon'in Esseet_.
Mutta ajattelin kuitenkin ett'eivät hänen _tutkielmansa rakkaudesta_
soveltuneet minun rakkauteeni, jonka tarkoituksena oli saattaa
_agave_ kukkimaan. Nyt oli sielussani vain hämminkiä ja sekasortoa;
kaikki hukkui muutoksen alaisena, jota toinen ajoi, niin että itsekin
hämmästyin ja tunsin samalla hämärästi, että monet uudet aatteet ja
tunteet itivät minussa, ja että silmänikin alkoivat katsella asioita
toiselta kannalta.
Iltapuolella menin uudelleen ulos ja kohtasin tohtori Toplerin, joka
juuri tuli kertomaan, että miss Yves oli onnellisesti palannut. Hänen
pahoinvointinsa oli kestänyt vain lyhyen ajan. Hän kysyi oliko minun
hyvä olla "Mustassa kotkassa" ja ehdotti, että saattaisin hänet kotiin.
"Te miellytätte minua suuresti, herra runoilija", sanoi hän äkkiä.
"Mitä hiisiä te Eichstädt'issä teette"? — "Kuinka?" — jatkoi hän
nähdessään että epäröin. "Ettekö tekin tekisi samanlaista kysymystä
ystävällenne?"
"Luulen, että kerran sanon teille, miksi olen tullut Eichstädt'iin,
mutta en nyt."
Tohtori Topler oli keppineen ja sateenvarjoineen kahdella jalalla
seisovan nelijalkaisen näköinen. Hän rypisteli kasvojaan katsellen
minua ääneti ja lähti edelleen.
Hän asui veljensä kanssa piispa Willibaldin patsaan luona. Hän pyysi
minua astumaan sisään.
"Veljeni on Treubergilla", sanoi hän. "He odottavat minua teelle,
mutta en mene sinne. En voi kärsiä teetä enkä talon isäntää. Huomasin
tänä aamuna, että te pidätte paljon musiikista, ja aion soittaa teille
italialaista."
En voi koskaan unohtaa vanhan soittajan näköä, kun hän kumartuneena
koskettimien yli käänteli pitkää nenäänsä oikealle ja vasemmalle käsien
varmojen ja notkeiden liikkeiden mukaan. Nuo laihat sormet, jotka
iskivät koskettimiin kuin koukut, puhelivat hiljaa keskenään, näyttäen
melkein liikkumattomilta, rauhallista, laulavaa, juhlallista kieltä,
josta joskus tunteellinen tai veitikkamainen äänensävy pisti esiin.
Vähäväliä hän huudahti: "Ihanaa!" hymyillen hiljaa soittaessaan. Sitten
sanoi hän yhä soittaen: "Tiedättekö kuka tämän on tehnyt, kuka?"
Mainitsin erään vanhoista mestareistamme. Hän nauroi, soitti, eikä
vastannut.
"_Toplerus_", sanoi hän lopetettuaan kappaleen.
"Toplerus senior, kylä-urkuri."
Luulen, että sinä iltana valloitin hänen sydämensä kokonaan. Hänen
kappaleensa, niin kaunis kuin se olikin, ei ollut itsenäinen; nerokkaan
säveltäjän, joka tuntee meidän aikaisempien klassikkojemme teoksia, ei
ole vaikea kirjoittaa samaan tyyliin, niin että diletantti erehtyy,
ja minäkin hämmästyin niin äkkiä yllätettynä. Topler iloitsi siitä
ja soitti minulle en tiedä kuinka monta _sonaattia ja toccata'a_.
Viimeinen kappale oli oikullinen pila, nimeltä _Nonnenschlacht_,
nunnasota, jota Topler soittaessaan selitteli minulle. Oli tullut
pimeä. Kun kappaleen viimeiset matalat sävelet olivat kaikuneet, — ne
kuvasivat vanhan abbedissan torumista, jota Topler säesti julmasti
haukahdellen, — rohkenin pyytää häntä selvittämään epäilykseni,
sanomaan oliko hän pappi.
"En", vastasi hän hyvin vakavasti. "Olin aikonut ruveta papiksi, mutta
huomasin eräänä päivänä, ett'en ollut kyllin ansiokas."
Hän ei sanonut enempää siitä ja enempää en saanut koskaan tietää.
Hän tuotti valoa ja kahvia kuvitellen kestitsevänsä minua
kuninkaallisesti. Totta puhuen oli kahvi kamalaa, mutta minusta tuntui,
että kiinnyin yhä enemmän tohtoriin, joka puolestaan tunnusti olevansa
onnellinen saadessaan puhua italialaisen kanssa.
"Teidän seurassanne viihdyn paremmin", sanoi hän, "kuin monen
kansalaiseni kanssa."
Vähän ajan kuluttua palasi hänen veljensä Treubergiltä. Miss Yves voi
jo hyvin, mutta sulhanen oli kuitenkin hyvin huolestuneen näköinen ja
poistui melkein heti. Nousin ylös, mutta vanha ystäväni ei antanut
minun lähteä. Hän oli tarkastellut veljeään isän huomaavaisuudella,
eikä voinut peittää huoltaan. Hän sanoi pelkäävänsä, ettei
hänen veljensä voinut hyvin, ja pyysi minulta lupaa mennä häntä
puhuttelemaan. Kun hän taas palasi olivat hänen kasvonsa pikemmin
harmistuneet kuin surulliset.
"Onko jotain hullusti?" kysyin.
"Oi, ei, ei, _eine alte Geschichte_, vanha juttu", vastasi hän.
Olimme molemmat vaiti hetkisen ja sitten salli Topler minun mennä.
Ennenkuin palasin majataloon kuljin Treubergin talon valaistujen
akkunoiden alitse ja katselin kauan ovea, jonka kautta olin päättänyt
huomenna mennä sisään.