Seuraavana aamuna paistoi aurinko. Olin asemalla tunnin ennen aikaa.
Vasta silloin, kävellessäni edestakaisin pitkin postitalon ja
aseman välistä toria tuli mieleeni, että Violet ehkä on muuttanut
suunnitelmaansa, että on voinut sattua joku este. Tuon kuvittelun
kiusaamana pahoittelin, ett'en ollut ensin käynyt Theresiankadulla
katsomassa ilmaisivatko balkongit perheen nousseen ylös tavallista
aikaisemmin. Olisin tahtonut juosta sinne nyt, mutta pelkäsin,
ett'ei ollut aikaa ja epäilin, siksi kunnes se kävi mahdottomaksi.
Ajopelejä alkoi saapua, ja onneksi ei piinani ollut pitkäaikainen:
tuolta saapuivat jo Violet'in vaunut Naistenportin läpi tasan puoli
seitsemältä. Violetin seurassa oli kolme naista ja yksi herra. Hän
oli hyvin kalpea! Mutta hymyili sittenkin! Näin hänen vaivaloisesti
nousevan vaunuista. Tuskin maahan päässeenä katseli hän ympärilleen
ikäänkuin hakeakseen jotakin; likinäköisyytensä vuoksi ei hän huomannut
minua, kun pysyttelin hiukan syrjempänä. Sitten näin hänen toisten
naisten kanssa menevän toisen luokan odotussaliin. Muutamaa minuuttia
sen jälkeen astuin minäkin sinne. Violet'in seuralaiset naureskelivat
keskustellen saattajansa, keski-ikäisen miehen kanssa, jostain joka
odotutti itseään. Yht'äkkiä kiiruhtivat he kaikki, paitsi Violet,
sisäänkäytävää kohden. Samassa kuljin minä hänen ohitsensa kävellessäni
edestakaisin salissa, ja hän näki minut.
En tervehtinyt häntä, mutta katselin häntä tahtoen puhua hänelle
katseellani. Hän säpsähti ja minusta näytti, että hän sulki silmänsä.
Äkkiä käänsi hän päänsä pois. Samassa tuli joku suurella melulla
sisään sateenvarjo vasemmassa ja suuri paketti oikeassa kädessään,
juuri se, jota odotettiin, ystäväni Germanisesta Museosta. Hän ei
näyttänyt välittävän suuriakaan toisista häntä tervehtivistä naisista,
vaan kiiruhti suoraan puristamaan miss Yves'in kättä. Puna paloi
Violetin kasvolla, hänen suloisia silmiään ei voinut sanoa loistaviksi,
mutta niistä välkkyi tavaton valo. Tohtori Topler istuutui hänen
rinnalleen ja eräs nuori, vaalea tyttö seurassa huudahti, taputtaen
käsiään, äänellä, jossa nauru helmeili: "Oi, kuulkaas, kuulkaas,
katsokaa Violetia!" Näin miss Yves'in punastuvan yhä enemmän, tekevän
kärsimättömän ja moittivan liikkeen; kuulin Toplerin onnellisena,
piloillaan anastavan itselleen koko ansion punastumiseen. Violet
sanoi varmasti nuorelle ystävättärelleen katkeran sanan, jota en
kuullut, koska vaalea joutui hämilleen ja kaikki vaikenivat. Minä
jatkoin kävelyäni, vaikka sisässäni kuohui ja kävi. Tohtori Topler
nosti silmänsä, huomasi minut, tervehti minua latinaksi, kädet
ojennettuina, kuin vanha ystävä. Silmäsin Violetiin; hän katseli
meitä kalpeana ihmetyksestä. Muutkin katselivat toisiaan uteliaina.
Topler kysyi minulta olinko matkalla Müncheniin. Vastasin hyvin
selvästi ja kuuluvasti, ett'en mennyt Müncheniin, vaan Eichstädt'iin.
"Silloinhan matkustamme yhdessä", huudahti herra Topler. "_Misere
cupis abire!_ Tulemme matkustamaan yhdessä!" Ja hän kertoi minulle
menevänsä Eichstädt'iin muitten ystävien seurassa. Sitten hän kääntyi
ympäri ja kiiruhti heiluttaen pakettiaan ja sateenvarjoaan kertomaan
seuralaisilleen kuka minä olin. Eilen olin komeillut latinantaidollani
ja tiedoillani Saksan kirjallisuudesta ja olin hankkinut hänessä
ihailijan itselleni, nyt ymmärsin hänen liikkeistään että hän kertoi
miss Yves'ille suurenmoisia asioita minusta. Miss Yves oli tekeytynyt
kylmän näköiseksi ja näytti tuskin kuuntelevan. Lähdön hetkellä tarjosi
toinen herroista hänelle käsivartensa, nuo kolme naista, tai neitosta
seurasivat yhdessä taempana ja Topler halusi tulla minun kanssani. Hän
sanoi minulle tahtovansa välttämättömästi olla kanssani, hänellä oli
niin paljon kysyttävää Italiasta, jonne hän aikoi vähän ajan kuluttua
lähteä kolmannen kerran. Lopuksi tapasin itseni olematta vähääkään
tunkeilevainen samasta vaunusta kuin miss Yves, joka, ollen yhtä
hämillään kuin minäkin, ei kertaakaan kääntänyt silmiään minuun päin.
Valitsimme paikat niin kauas toisistamme kuin mahdollista. Violetin
molemmat ystävättäret katselivat toisiaan hymyillen ja sitten minua,
aivan kuin olisivat pyytäneet anteeksi _Schwabinsa_ eksentristä
käytöstä. He kysyivät minulta katseillaan: Mitä te asiasta arvelette?
Topler ei välittänyt siitä, vaan ahdisteli minua kyselemällä uutisia
rakennustöistä Roomassa ja Firenzessä; korjaustöistä Veneziassa ja
uudenaikaisesta italialaisesta musiikista. Vastasin niinkuin taisin ja
nyt seurasi vilkas tulitus kommentarioita; milloin säihkyi ilo, milloin
suuttumus hänen silmistään, jopa hiuksistaankin. Huomasin kuitenkin,
että kun Roomasta puhuessamme koskettelin paavin persoonaa, tai uusia
järjestyssääntöjä, vaikeni hän ja luisui äkkiä käsistäni. Musiikissa
oli hän ankara Wagnerin vastustaja, vanhojen italialaisten mestarien,
etenkin Clementin, tulinen ihailija. Aluksi puhuimme ainoastaan hän ja
minä, mutta sitten alkoi hän heitellä sanoja kuin pikkurahoja oikealle
ja vasemmalle, synnyttäen tuolla naurua, täällä sanoja ja saaden
aikaan lopuksi yleisen keskustelun. Violetin vaikenemista hän vain ei
voittanut.
Minä puhuin ainoastaan hänelle. Vihdoin ruvettiin keskustelemaan
hiukan kaikesta, taiteesta, luonnosta, Italiasta ja Saksasta. Violetin
kuullen kuvasin Venezian vaalealle neidolle, jonka halu paloi nähdä
merta, gondooleja ja kyyhkysiä. Hän ei näyttänyt tuntevan rakkautta,
ei ajatellut sitä koskaan; ja minä sanoin, että Venezian pehmeä
hiljaisuus, outo ulkomuoto ja unohdusta tuottava ilma oli olemassa
haavoitettuja sieluja ja niitä varten, jotka tahtoivat unohtaen
rakastaa. — "Silloin ei Veneziasta ole minulle", sanoi hän kääntäen
hymyilevät kasvonsa Violetiin päin, jonka poskilla väreili polttava
puna.
"Hiljaisuutta ja unhotusta löytää Eichstädt'istäkin", huomautti tohtori
Topler "ja nyt on siellä kauhea rautainen siltakin, kai samanlainen
kuin Veneziaankin on rakennettu. Alpit eivät ole esteenä nykyajan
sivistykselle. Me olemme barbaareja, te olette barbaareja, kaikki ovat
barbaareja." — "Tämä herra tulee Eichstädt'iin", sanoi hän sitten
toisille. "Hän on paljon rohkeampi italialainen kuin Cristoffer
Columbus. Hän löytää Eichstädt'in."
Kaikkia ihmetytti se, että ulkomaalainen halusi nähdä Eichstädt'in,
seudun, joka Toplerin mukaan oli niin autio ja ikävä, että
Altmühljokikin vain vastenmielisesti ja niin hitaasti kuin mahdollista
tuli sinne. Nähtävästi sanoi hän sen kiusatakseen naisiamme, jotka
todella väittivät innokkaasti vastaan. Mieleeni juolahti sanoa, että
ystäväni Münchenissä olivat puhuneet minulle Eichstädt'istä. Naiset
huudahtivat, pieni vaalea paukutti käsiään. Nehän olivat — sanoivat
he — heidän läheisimpiä tuttaviaan. Topler päästeli "ah, ah, ah!"
kovin tyytyväisen näköisenä. Vaalea neitonen ei käsittänyt, miks'ei
Violet pitänyt sattumaa merkillisenä. Sill'aikaa kun toiset kyselivät
minulta uutisia tutusta müncheniläisestä rouvasta, joka par'aikaa oli
Italiassa, alkoi hän kysellä puoliääneen jotain miss Yves'iltä, hyväili
häntä ja kuiskutteli hänen korvaansa, lempinimiä kai. Violet kielteli
pudistellen päätään, naurahteli hiukan, oli hiukan harmistuneen
näköinen, mutta ei puhunut. Lopuksi sai tohtori Topler hänet taipumaan.
Tämä katsahti tuon tuostakin huolestuneena häneen, ja kun vaalea
neitonen oli lakannut puhumasta Violet'in kanssa, kysyi hän hiljaa
jotain. "Ei, hän sanoo, ett'ei häntä mikään vaivaa!" kuiskasi tyttö.
Ukko ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.
Kuljimme juuri pitkin Altmühlen rantaa, keskellä metsäisiä kukkuloita
ja niittyjä, jotka hymyilivät usvaisena aamuna. Topler sanoi minulle:
"Tämä runous on täysin saksalaista!"
Tästä johduimme keskustelemaan kielistä ja kirjallisuudesta ja minä
aloin kohta puhua englantilaisesta. En katsellut Violet'ia peljäten
tulevani ilmi, tai ainakin herättäväni epäilyksiä. Sanoin, että pidin
paljon englannin kielestä, että se muutamien suussa kaikui kauniimmalta
kuin mikään muu, ja että se usein soveltui ilmoittamaan ajatuksia niin
notkeasti, selvästi ja hienosti kuin suinkin oli mahdollista.
"Kuuletteko, kuuletteko, kuuletteko?" — sanoi keskeyttäen ystäväni
Topler miss Yves'ille. "Oletteko tyytyväinen?"
Violet mutisi sanoja, joita kukaan ei kuullut.
"Tiedättekö, että neiti on englannitar?" sanoi Topler minulle. "Minä
olen vanha, metsistynyt kyyhkynen Schwartzwaldista, lintu, joka
tahtoo näytellä seuraelämän papukaijaa pannen toimeen muodon vaatiman
esittelyn."
Kaikki nauroivat, paitsi Violet ja minä. Topler etsi jotain
taskukirjastaan.
"Minun täytynee alottaa tästä herrasta, joka ei puhu", sanoi hän
viitaten päällään toveriinsa, hyväntahtoiseen, hengettömän näköiseen
mieheen, joka tosiaan ei ollut kertaakaan avannut suutaan. "Ensin
täytyy minun sentään hakea italialaisen herran nimikortti, siksi, että
hänen nimensä on kaunis, mutta paljo helpompi säilyttää taskukirjassa
kuin muistissa. Herra Treuberg" — jatkoi hän löydettyään korttini —
"herra — — —. Minun täytyy harjoitella tämän nimen lausumista. Herra
— — —, rouva Treuberg, neiti Thekla von Dobra ja neiti Luise, hänen
sisarensa."
Violet oli vielä esittelemättä. Kirkas leimaus hänen silmistään sanoi
minulle: "Estäkää tämä narripeli!" Mutta se oli liian myöhäistä.
"Herra, — — — jatkoi Topler omantunnonmukaisesti — miss Yves."
Tervehdin, ja Violet ei voinut olla nyökäyttämättä päätään. Onneksi
vieri juna juuri pitkään tunneliin, joka on Pappenheimin ja
Dollnsteinin välillä, niin ett'ei kukaan saattanut tarkata meitä.
Topler katseli halukkaasti maisemia ja käänsi huudahdellen huomioni
valkoisiin kallioihin, joita oli hajallaan vihreillä niityillä.
Vihdoin sai hänet aivan intoihinsa korkeampi kukkula, jonka huipulla
oli hajallisia raunioita ja juurella muutamia keskiaikuisten muurien
ympäröimiä talopahasia.
"Kohta olemme Eichstädt'issä" — huomautti vaalea neiti Luise. Silloin
näytti Topler palaavan taivaasta maan päälle. "Onko teillä pullot?"
sanoi hän. "Onko teillä pullot?" Vaitelias herra tyynnytti häntä;
pullot olivat kyllä muassa. Rouva Treuberg, joka paraiten näytti
tuntevan müncheniläiset tuttavani, kuiskasi jotain Toplerin korvaan.
Hän kääntyi iloisena puoleeni:
"Nämä naiset pyytävät teitä mukaan", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä
meidän _Maiweinimme_ on?"
Tunnustin, ett'en tiennyt.
"Saatte tietää sen tänään. Nämä naiset kutsuvat teitä huviretkelle
metsään."
Rouva Treuberg vahvisti sen hymyillen. Hän selitti minulle että
Eichstädt'in kaupunki on kaukana asemalta, ja että polku vie sinne
metsän läpi, jossa he aikoivat syödä aamiaista. Jos tulisin heidän
kanssaan, saisin kertoa yhteisille tuttavillemme, että olin nähnyt
Bahnhofswaldin; josta he paljon pitivät.
Vain yksi ajatus oli vallannut mieleni, pieninkin tapaus hukkui siihen
niin, että en enää muistaisi tuota vihreää nurkkaa frankkilaisessa
Jura-vuoristossa, missä Eichstädt'in pieni yksinäinen asema lepää aivan
kiskojen ääressä metsäisten, autioiden kukkulain välissä, joll'en olisi
myöhemmin käynyt siellä uudelleen. Eräs herra, jota matkatoverini
vilkkaasti tervehtivät, tuli vaunun ovelle ja auttoi Violet'in alas
vaunusta, sillä aikaa kun tohtori Topler kiljui heiluttaen käsiään
hänelle, en tiedä mitä, hyvin nopeasti. "Veljeni!" — sanoi hän minulle
parin huudahduksen välillä. "_Toplerus junior_!" Minä ja hän tulimme
viimeisinä ulos. Sillaikaa puheli miss Yves'in sulhanen naisten kanssa
seisten Violet'in vieressä, joka oli kalpea kuin kuolema. Hän poistui
hetkeksi ojentamaan veljelleen kätensä auttaakseen häntä laskeutumaan
vaunusta. Tämä esitti minut; vaihdoimme tervehdyksen puristamatta
toistemme käsiä. Herra Topler nuorempi ei näyttänyt oikein käsittävän
tätä esitystä ja katseli minua puoleksi kunnioituksella puoleksi
hämmästyneenä, siksi kunnes hänen veljensä työnsi hänet molemmin käsin
pois osoittaen muristen Violet'ia, joka oli mennyt asemalle päin
odottamatta hänen käsivartensa tukea.
Sulhanen oli pienikokoinen, hartiakas ja näytti noin viidenviidettä
ikäiseltä. Hänellä oli ruskeat hiukset, vaaleat lyhyet viikset, ei
juuri älykkäät kasvot ja puoleensa vetävä, ujo ja hyvä katse; kaiken
kaikkiaan oli hän onnellisimman ja noloimman näköinen mies maailmassa.
Sain hänestä omituisen piinallisen käsityksen. En tuntenut kateutta
häntä kohtaan; näin ensi silmäyksellä, että hän oli yksi niitä, joita
me miehet kehumme naisille heidän rakkautensa arvoisiksi, hyvin
tietäen, ett'eivät he kuitenkaan rakastu sellaisiin. Se, mitä minä
tunsin, muistutti omantunnontuskia, äkillistä tietoisuutta siitä,
ett'en ollut täysin rehellinen. Eikö minun olisi pitänyt sanoa, että
olin hänen verivihollisensa? Hänen katseensa kirkas rauha ahdisti
sydäntäni.
Sill'aikaa kun vanhempi Topler saattoi minut vaunuille, joihin
jätin tavarani, kuulin tutun, suloisen äänen vielä heikompana kuin
tavallisesti sanovan jotain, mikä sai toiset, etenkin neiti Luisen,
pahoittelemaan ja vastustamaan. Miss Yves oli varmaankin ehdottanut,
että jätettäisiin aamiainen metsässä sikseen; hän ehkä pelkäsi ilman
muuttuvan tai oli itse väsynyt. Luisella oli melkein kyyneleet
silmissä ja hän ehdotti, että Topler veljekset kantaisivat Violet'ia
käsivarsillaan; sulhanen, joka kai oli tehnyt suuria varustuksia
ateriaa varten, ei uskaltanut vastustaa ja katseli arkana milloin meitä
ja morsiantaan, milloin ruokavaroja, ja näitten näkeminen sai vihdoin
hitaan herra Treubergin pitämään pitkän puheen esitystä vastaan.
Vanhempi Topler ratkaisi kysymyksen tavallisella rajuudellaan ja
ilmoitti sitten minulle seisoessani hiukan syrjempänä, että _Maiwein_
valmistettaisiin ja juotaisiin metsässä. Silloin näin neiti Luisen
silmien taas säteilevän. Hän kiersi käsivartensa Violet'in vyötäisten
ympärille ja suuteli häntä olkapäälle, juosten edelleen hyppien,
liverrellen ja paukuttaen käsiään. Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi
Violetille tulisen innokkaasti kaksi säettä, joista en olisi ymmärtänyt
ensimäistä ilman tohtori Toplerin apua:
Du mei flachshaarets Deandl,
I hab di so gern.
Bahnhofswaldin varjoisat, jyrkät kukkulat olivat suoraan edessämme.
Minusta näytti, että miss Yves oli hyvin väsynyt. Hänen sulhasensa
puheli hänelle innokkaasti mutta nöyrästi; nähtävästi kiitti hän
Violetia jostakin, pyyteli anteeksi ja rukoili ystävällistä sanaa
morsiameltaan.
Minulla on tällä hetkellä edessäni muutamia kuivia lehtiä, muutamia
mustuneita _Waldmeisterin_ kukkia Eichstädt'in metsästä. Ainoastaan
kuolemattomaan ihmisajatukseen kätkettynä ikuistuu luonnon kauneus ja
nuoruus. Jos ummistan silmäni, näen elävästi edessäni valkean pikku
kukkasen, jota vanhempi Topler ja herra Treuberg näyttivät minulle
pyökkimetsän vihreässä varjossa. Tunnen sen lempeän tuoksun metsän
voimakkaan ja eloisan tuoksun seasta, kuulen peippojen ja rastaiden
sirkutuksen, edellämme kulkevien neitosten naurun, kun he kävelevät
tummassa vehreydessä etsimässä Waldmeisterkukkaa. Violet'ia vain en
näe, enkä kuule hänen ääntään, sillä hän astui jälempänä sulhasensa
kanssa. Neidot milloin näkyivät mäkien päältä, milloin katosivat
rinteiden taa, he kirkuivat ilosta joka kerran kun löysivät jotain ja
ennustivat naimaonnea kukkien lehdistä.
Rouva Treuberg huusi miehelleen, että hän menisi katsomaan voiko miss
Yves pahoin. Herra Treuberg, joka par'aikaa puhalteli kuumuudessa
leyhytellen viileyttä nenäliinallaan, tuli murheellisen näköiseksi ja
laskeutui alas mäkeä.
"Nyt hän ei helpolla tule takaisin", kuiskasi tohtori Topler minulle.
"Pyydän, ett'ette pitäisi herra Treubergia saksalaisuuden esikuvana."
Hän heilutti käsiään ilmassa, naureskellen pää kallellaan, mykkää,
nopeaa nauruaan.
"Valitkaa mieluummin minut", sanoi hän sitten, "vaikka me olemmekin
niin erilaisia."
Katsoin taakseni. Siellä ei vielä näkynyt ketään.
"Saksalaiset ovat usein hyviä ja kärsivällisiä", lisäsi hän — "niin
kuin kamelit; ja rakastuvat usein, niinkuin, en tiedä mitkä romanttiset
eläimet. Minun veljelläni on nämä molemmat saksalaisen luonteen
puolet. Katsokaa häntä, hän näyttää olevan täynnä olutta, mutta onkin
täynnä kuutamoa. Mitä taas kärsivällisyyteen tulee, niin saatte kohta
nähdä, että hän kiipee ylös miss Yves riippuen toisessa ja herra
Treuberg toisessa käsivarressa. Minä olen aivan toisellainen, aivan
toisellainen."
Sillävälin väittelivät neiti Luise ja hänen sisarensa jonkun matkan
päässä kukkasesta, jonka edellinen oli poiminut ja jota toinen ei
tunnustanut oikeaksi Waldmeisteriksi. Luisen huudahdukset olivat
kuin pienen nokan pistoksia. Hän nauroi, mutta luulen, että hän
mielellään olisi itkenytkin. He kutsuivat tohtori Topleria, ja koska he
hänestä saivat kolmannen väittelijän lisää, kutsuivat he vielä hänen
veljensäkin ja herra Treubergin, jotka olivat saapuneet. Niin jäin
hetkeksi yksin miss Yves'in kanssa.
Hän oli aivan kalpea, ja alkoi huutaa rouva Treubergia suloisella
äänellään, joka sammui parin askeleen päässä.
"Violet", sanoin minä. En keksinyt muuta ja tuskin olisin voinutkaan
sanoa mitään sen intohimoisempaa ja alttiimpaa. Hän katsahti minuun
vastoin tahtoaan. Hänen katseensa näytti ankaralta, mutta sen pohjalla
oli kuitenkin rakkaus. Minun silmäni kai loistivat sen nähdessäni,
sillä hän sanoi nopeasti:
"Onko se, mitä teette, mielestänne suoraa?"
"Minä selitän kaikki hänelle."
"Ei, Jumalan tähden!" sanoi hän.
Enempää emme voineet sanoa, mutta olin tyytyväinen sanoihini ja hänen
vastaukseensa. Siinä, että hän pyysi jotain minulta niin hätäisenä,
oli jonkunlainen kirvelevä sulo; siitä saattoi huomata, ett'ei hänkään
ollut täysin varma aikeistaan ja tulevaisuudestaan.
Kokoonnuimme aamiaiselle muutaman askelen päähän polulta, lähelle
pyöreätä aukeamaa, missä aurinko paistoi ruohikolle pyökkien ja kuusien
latvojen läpi, sinisen taivassilmän alle. Sen keskellä kuumotti musta
kanto.
Herra Treuberg avasi kaksi pulloa Rüdesheimeriä ja neidot pistivät
niihin pari Waldmeisterkimppua alassuin, että ne kuollessaan
jättäisivät viiniin suloisen metsätuoksunsa. Sillaikaa kun toiset
seurasivat toimitusta kuin pyhää menoa, sain katsella Violet'ia. Hänen
silmissään oli vielä tuo hätäinen _ei_, kun taas minun vastasivat
kyllä. Hän istui ruohossa pidellen suljettua päivänvarjoa. Hänen päänsä
oli kumarassa ja kädet yhtyneinä rukoilevaan asentoon.
Aloin puhella _Maiweinistä_ neiti Luisen kanssa.
"Viini ja kukkaset", sanoi tohtori Topler, "ovat molemmat saksalaisen
maaperän tuotteita, jotka me yhdistämme runoksi."
Koko metsäisessä kohtauksessa, eikä vain Maiweinissä, oli runoutta,
vaikka salainen murhenäytelmä esti minua silloin nauttimasta siitä,
mutta nyt palaa se sitä kirkkaampana mieleeni. Sillä aikaa kun
odotimme, että kukkien tuoksu siirtyisi viiniin, juttelin minä rouva
Treubergin kanssa yhteisistä ystävistämme. Hän muisteli kaukaisia,
pienessä hiljaisessa kaupungissa vietetyitä päiviä, hauskoja huviretkiä
tähän samaan metsään. Hän kuvasi minulle poikia, jotka minä tunsin
miehiksi varttuneina, ja kertoi yksityisseikkoja perheestä, iloja ja
suruja, joihin hän, ystävänä, oli ottanut osaa. Siinä muistui mieleen
noiden kaukaisten henkilöiden ajatukset ja tunteetkin. Rouvasta oli
outoa olla täällä ilman heitä, tietää, että he olivat hajonneet sinne
tänne maailmaan. Hän ei käsittänyt kuinka pensaat vielä voivat olla
noin tuoreita, vihreitä ja tuoksuvia, kuinka leivoset yhä laulelivat
yhtä iloisesti kuin hänen nuoruudessaan. Nyt ottivat sulhanen ja herra
Treuberg ruokavarat esiin koreista tohtori Toplerin jutellessa Violetin
kanssa. Violet teki hänelle kysymyksiä, joita en kuullut. Minusta
tuntui, että hän vastatessaan puhui jotain Germanisesta Museosta ja
Kaulbachin taulusta. Liekö Violet kysynyt kuinka Topler tunsi minut?
Puhuiko hän ehkä mielellään minusta?
Nyt tuli neiti Luise hiipien varpaillaan, sormi suullaan vieden
mukaansa sekä Toplerit että Treubergit näyttääkseen heille jotain. Jäin
taas kahdenkesken miss Yves'in kanssa.
"Älkää sanoko mitään", kuiskasi hän kiireesti, "ennenkuin olette
puhunut minun kanssani. Toivon, että minulla on voimaa!" — "Oi
Jumalani!" — sanoi hän sitten peittäen kasvonsa käsillään. Hän jatkoi
taas: "Puhelkaamme nyt hiukan yhdessä, että te voitte tulla tapaamaan
minua Treubergilla. En ole suora, teen tämän siksi, kun luulen, että
kun saatte tietää kaikki, ette enää tahdo — — —"
Hän ei voinut jatkaa ja kului vielä muutamia minuutteja kunnes toiset
palasivat. Olimme molemmat vaiti siihen saakka. Tiesin, ett'ei mikään
voisi erottaa minua hänestä, mutta viittaus hänen salaperäiseen
menneisyyteensä täytti mieleni katkeralla pelolla. Mutta samalla sai
se ajatus, että hän ehkä myöntyy tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen,
sydämeni kiivaasti lyömään.
"Violet hoi!" huusi neiti Luise, tullen meitä kohden. "Jospa olisit
nähnyt! Kaksi niin sievää oravaa! Ne juoksivat hännät pörröllään
ylös alas puussa ja pysähtyivät sitten katselemaan toisiaan sievillä
silmillään, sievät pikkuturvat vastatusten."
Sievä hän oli itsekin, pikku neiti Luise. Hänen hoikassa olennossaan
asui notkeiden liikkeiden siro sulous; siinä sekaantui viimeinen
lapsellinen viehkeys naisellisen kypsyyden ensi pehmeyteen ja
pidättyväisyyteen, ja oikea saksalainen _Vergissmeinnicht_ kukki hänen
sinisissä silmissään. Hän istuutui miss Yves'in viereen ja alkoi
hyväillä häntä puhellen puoliääneen. Olin kiitollinen hänelle tästä
hellyydestä, koska yksi ainoa rakastava katsekin oli kielletty minulta,
ja nuo hyväilyt tuottivat minulle tuskaa samasta syystä. Violet silitti
hänen käsiään ja suuteli hänen hiuksiaan.
_Hän_ puhutteli minua ensin. Hän kysyi tunsinko Rivieraa, ja tulimme
selville siitä, että hän oli viettänyt muutamia päiviä Bordigherassa,
samaan aikaan kun minä olin Ospedalettissä. Olisin voinut nähdä
hänet, kun iltakävelylläni pysähdyin Capo di Sant'Ampelion kalliolle
katselemaan kuinka aurinko laski Ranskan puolelle. Olin sanomaisillani
hänelle, että eräänä iltana, hurmaantuneena mereen ja taivaaseen,
jotka yhtyivät suunnattomaan tulipaloon, olin veistänyt louhokseen
sanan _Love_. Se oli totta, mutta hillitsin itseni. Ei hänkään sanonut
minulle, että oli piirtänyt nimen, ei minun nimeäni, viimeiseen niistä
pienistä pinjoista, jotka varjostivat sitä tietä, jota pitkin hän oli
noussut palmumetsän läpi vanhaan Bordigheraan päin merta katsomaan ja
että häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että hän, pari päivää
sen jälkeen oli löytänyt saman pinjan myrskyn taittamana. Molemmat
olimme kulkeneet Ospedalettista Bordigheraan, keskellä tammikuuta aamun
koittaessa, olimme nähneet kalpean kuun lepäävän lännen kukkuloilla
vanhojen olivipuiden latvojen päällä, ja kuljettuamme läpi toisen
olivimetsikön olimme puolitiessä katselleet lehvien läpi kuinka
nousevan auringon pitkä kultajuova aaltoili meressä. Puhuin syvän
liikutuksen vallassa. Violet ymmärsi minut. Hänen äänensä tuli yhä
hiljaisemmaksi ja vavahteli joskus. Muut kuuntelivat tarkkaan. Kun
vaikenimme, huoahti neiti Luise ja sanoi, että hänellä olisi suuri
halu nähdä Italiaa. Hän alkoi lausua Mignon'in laulua, mutta keskeytti
puoliväliin päästyään.
"_Dahin dahin_", huudahti tohtori Topler, osoittaen Rüdesheimerpulloja:
"_Möcht ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn_."
Se herätti naurua. Miss Yves'in silmät viivähtivät hetkisen minun
silmissäni. Ne eivät puhuneetkaan niin järkevästi kuin huulet!
Hän kääntyi äkkiä muuanne, mutta minut oli jo vallannut äkillinen
hyväntunne.
"Kuinka ihanaa olisikaan elää siellä", sanoi Luise hiljaa.
"Niin", sanoi Violet samalla äänellä, "mutta tahtoisin kuolla täällä."
"Etkä elää?" sanoi hänen sulhasensa arasti, koettaen tarttua hänen
käteensä. Violet tempasi sen äkisti pois. "Kyllä, kyllä", vastasi hän
nopeasti, ikäänkuin anteeksi pyytäen, "elää myöskin."
Lopuksi tarttui herra Treubergkin keskusteluun, lausuen mielipiteenään,
että _Maiwein_ jo oli valmista.
Kirkas Rüdesheimer, täynnä metsän ja kevään tuoksua, oli mietoa ja
vedenmakuista, mutta juoksi kuitenkin tulivirtana rinnassani, ja
liekehti siellä ilona. Olin huumautunut Violet'in viime katseesta
ja toivosta saada kerran puristaa hänet rintaani vasten, vaimonani,
ruumiinani, sielunani, ikuisesti. Muista joivat vain Treuberg ja
tohtori Topler. Neiti Luise piti viinistä _Waldmeisterin_ kukkien
takia, mutta tyytyi vain maistelemaan lasistaan ja kaatelemaan meille
hyvin anteliaasti. Kun hän taas täytti lasini ja olin kiittänyt häntä,
sanoi tohtori Topler, ettei hän missään muualla kuin Italiassa ollut
tavannut ihmisiä, jotka valmistamatta osasivat sepittää maljarunoja ja
että minun nyt pitäisi laatia sellainen neiti von Dobralle. Myönnyin
ja vetäydyin hiukan syrjempään. Heti sen jälkeen kuulin, että juotiin
kihlautuneiden malja. "Kilistäkää toki", sanoi siellä tohtori Topler'in
kehottava ääni: "Juokaa toki"! En saattanut nähdä kenelle hän puhui,
mutta sitä ei ollut vaikea arvata. Kuinka Violet mahtoikaan kärsiä ja
kuinka minusta oli tuskallista ja hyvää tuntea se!
Kirjoitin nopeasti säkeet, joita ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin
hän. Kaikki tahtoivat välttämättömästi, että lausuisin ne, kaikki
olivat uteliaita kuulemaan niiden sointua. Koko seurue, samoinkuin
pinjat ja lehmukset, kuuntelivat minua hartaasti ja vakavina.
Ainoastaan herra Treuberg käytti tilaisuutta hyväkseen syömällä
viimeisen makkaran. Kaikki muut paitsi miss Yves, katselivat minua
lausuessani:
Ma sun, oi tyttö, kultakutreilles juon viinin tään,
sun maasi päivän hymyn, kunnahittes tuoksun.
Ma juon ja aattehissa kaukaa kangastavan nään
nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.
Ma juon, ja viini ihmeellisen hehkun mulle suopi,
Mun rinnassani sykkii sydän laulurikas, uus'.
Ma juon ja tuoksun hienoimman, min tuuli metsäst' tuopi,
sen suutelen, kuin ois se kukan henki, sielu, salaisuus.
Violet'ia pyydettiin suullisesti kääntämään molemmat värssyt, hän
teki sen sujuvasti minun toistuessani säe säkeeltä. Vain kahta
viimeistä kääntäessään hän epäröi ja minä huomasin siitä, onnellisen
tyytyväisenä, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni.
Ihmettelin vain sitä täydellistä vapautta, jolla hän saattoi
keskustella kanssani. Tällainen tahdon ja älyn voima oli aivan uutta
minulle. Iloitsin itsekseni ylpeänä siitä ja ymmärsin, ehkäpä ensi
kertaa, kuinka mahtava liitto sielujemme yhtymisestä syntyisi. Vain
kerran kadotti hän herruuden ylitsensä, ja siitä minä onnellisena
nautin. Puhuttiin kirjallisuudesta, ja minut oli saatu tunnustamaan,
että se juuri oli minun työalani. Silloin arveli sulhanen, professori
Topler, että tästä lähin olisi kai saksalainen runotar innostajani.
"Ei toki!" huudahti Violet.
Kaikki katsahtivat hämmästyneinä häneen ja hän punehtui syvästi.
Violet ei tahtonut, että luopuisin kotimaani taiteesta. Kiitin häntä
silmilläni, sanoin hänelle ajatuksillani, että hän olisi aivan
rauhassa. Vastasin sulhaselle, että Saksan matkani, Rüdesheimerviini,
Waldmeisterin kukat ja suurten, rakkaiden runoilijain muisto saattoivat
kyllä hetkeksi innostuttaa, mutta ett'en koskaan antautuisi palvelemaan
vierasta runotarta, paitsi, lisäsin tarkoituksella, englantilaista,
jolla yksin oli tenhoisa vaikutus minuun.
Topler vanhempi oli tuon tuostakin näyttänyt kärsimättömyyden
merkkejä ja puhkesi lopulta puhumaan selittäen, ett'ei hänen veljensä
ymmärtänyt mitään. Isänmaallisuuden sekoittaminen taiteeseen ei
sopinut saksalaiselle, eikä runoilijalle. "Kaikki runous", sanoi hän,
"joka kelpaa vain teille italialaisille, tai meille saksalaisille,
on kuin tuo"! ja hän potkaisi tyhjän pullon mäkeä alas metsään.
Professori koetti selittää kantaansa, mutta hän ei tosiaankaan ollut
ymmärtänyt mistä oli kysymys. Hänen veljensä pudisteli päätään, nosteli
olkapäitään ja kääntyi minuun päin välittämättä mitään hänestä.
"_Geklingel_", sanoi hän, "_und nichts weiter_." Lorua, eikä mitään
muuta.
"Ei, ei", sanoi Violet hymyillen. "Luulen, että olette ollut paha tuota
pulloparkaa kohtaan. Sen sisällä oli ehkä vielä jäännös Rheinin ja
Waldmeisterin tuoksusta."
Sitten puhui hän viehättävän yksinkertaisesti puhtaasti kansallisesta
runoudesta, kansanlauluista, jotka olivat niin rikkaita
luonnontuoksuista. Hänen äänensä kaikui tavallista soinnukkaammin.
Hän sano olevansa hiukan pahoillaan, kun ei osannut laulaa yhtään
laulua, ja vaikka hän hymyili näin sanoessaan, näkyi hänen silmissään
katkera surumielisyys. Tuskinpa oli hänkään täysin käsittänyt mistä
oli kysymys, mutta olimme kaikki yksimielisiä vastustaessamme
tohtori Topleria, joka Schillerin Kellolaulusta olisi antanut koko
_Wunderhornin_. Neiti Luise polki jalkaa kiukuissaan siitä, että
puhuttiin pahaa hänen rakkaista lauluistaan! Ne olivat niin sieviä _so
nett_. Eikö tohtori Toplerilla ollut ollenkaan sydäntä?
Topler nuorempi pyysi häntä laulamaan jonkun laulun. "Kyllä herra,
koska te olette ollut kiltti." — Ja hän lauloi ohuella, mutta
verrattoman sievällä äänellä seuraavat murteelliset säkeet, jotka sain
häneltä myöhemmin paperille kirjoitettuina. Silloin en ymmärtänyt
niistä sanaakaan.
Und a geschnippigi geschnappigi
Dalketi dappigi,
Na das is aus,
Muasst es hab'n im Haus,
Aber a willigi billigi
Rührigi, gfürigi,
Das is a Leb'n
Ko koan lustingers geben.
Suloinen tyttö lauloi pyökin runkoon nojautuneena. Vaaleana ja sirona,
sievät kasvot loistaen ilosta ja viehkeydestä oli hän kuin Saksan
metsien veitikkamainen haltijatar. Sillä välin poimi hänen sisarensa
kukkia, rouva Treuberg katseli alituiseen, hieno puna kasvoillaan,
molempia kihlautuneita uteliaisuudella, jota en ymmärtänyt. Violet
taas katseli hymyillen vanhaa Topleria, joka kuunteli tarkasti
laulua, omituisten ilmeiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Mitä taas
sulhaseen tuli, niin täytti hän omantunnontarkssti velvollisuutensa
neitoon tuijottamalla, sillä hänellehän neiti Luise lauloi. Hänen
kasvonsa eivät olleet liikkuvat ja ilmeikkäät, niinkuin hänen veljensä;
olin kuitenkin näkevinäni niissä jonkunlaisen häiriön varjon. Herra
Treuberg viittaili hymyillen hänelle, huolimatta vaimonsa katseista,
aivankuin sanoakseen, että laulu oli tehty juuri häntä varten. Olisin
halunnut rauhallisin sydämin nauttia tästä sievästä kohtauksesta,
joka oli kuin vanhasta saksalaisesta otsikkokuvasta otettu. Muutamat
kuuset pyökkien joukossa antoivat kukkien ja pensastojen vihreälle
runoudelle surumielisen, pohjoismaisen sävyn; ja mitä pukuihin tulee,
niin ei minun ollut vaikea mielikuvituksessani lisätä palmikkoa tohtori
Toplerin parrattomien, terävien kasvojen taa ja siroittaa paksulta
puuteria neiti Luisen vaalealle tukalle. Mutta kun olin tällaisella
mielellä, haihtui sekin mielikuva yhtä pian kuin oli tullutkin.
Kun pikku hengetär oli lopettanut laulunsa, osoitti ainoastaan miss
Yves hyväksymistään. Kaikki muut näyttivät olevan hämillään, paitsi
tohtori Topler, joka oli vaiti ja katseli neitoa hymyillen terävää
hymyään. Olin epävarma kysyisinkö, vai en, noiden hämärien säkeiden
merkitystä, kun rouva Treuberg ehdotti poislähtöä ja kaikki nousivat
ylös tyytyväisen näköisinä. Aioin kysyä sitä ystävältäni Toplerilta,
mutta Violet moitti häntä hieman siitä, että hän oli eronnut heistä
alkumatkalla, ja pyysi, ett'ei hän uudistasi samaa virhettään. Violet
lisäsi, että hän ehkä olisi tarvinnut toisenkin ritarin. Liityin
rouva Treubergin seuraan ja uskalsin ruveta puhumaan laulusta. "Se
ei ollut paikoillaan", sain vastaukseksi. "Siinä laulettiin hyvin
iloisesta, viehkeästä morsiamesta. Meidän ystävätärparkamme ei voi olla
sellainen." Huomasin, että vaalea neito oli ymmärtänyt erehdyksensä,
tai, paremmin sanoen, että sisar oli huomauttanut hänelle siitä. Ensin
oli hän aivan lannistunut, mutta sitten alkoi hän hyväillä ja palvella
Violet'ia tuhansin tavoin. — "Tyttö parka", kuiskasi seuralaiseni.
"Tänään hän liikkuu vaikeammin kuin tavallisesti."
Muutaman askeleen päässä saavuimme ankeammalle paikalle, melkein
tasaiselle harjanteelle, josta polku kääntyi vasemmalle näkymätöntä
Eichstädt'iä kohti toisessa laaksossa, jatkuen oikealla suoraan pitkin
metsän reunaa. Muistan leivon laulaneen juhlallisessa äänettömyydessä.
Violet seisahtui aivankuin kuunnellakseen sitä. Toiset väittelivät
laskeuduttaisiinko suoraan Eichstädt'iin, vai poikettaisiinko oikealle
puiston ja Parkhausin kautta vievälle tielle.
"Pelkään, että minun täytyy hiukan levähtää Parkhausissa" sanoi Violet.
"Olen hyvin väsynyt."
Huomasin, että häntä vaivasi muukin kuin väsymys. Sulhanen katseli
häntä ja katseli veljeään puoleksi ymmällä tietämättä mitä tehdä? Häntä
näytti pelottavan se, että hän liikanaisen palvelevaisuutensa kautta
olisi vastuksena, ja minä kärsin puolestani kauheita tuskia ollessani
pakotettu olemaan melkein välinpitämätön. Violet halusi levätä hiukan
ja nojasi kulkiessaan von Dobran sisaruksiin. Hän ei sanonut mikä häntä
vaivasi, mutta hänen täytyi pysähtyä melkein joka toisella askeleella.
Rouva Treuberg sanoi hiljaa vanhalle Toplerille, että olisi hyvä kutsua
lääkäri Parkhausiin. Topler nosti silmänsä taivasta kohti.
"Mennään alas yhdessä", sanoi hän minulle. "Nyt saatamme teitä lähelle
Parkhausia, ja sitten me kaksi menemme puiston kautta."
Jättäessäni hyvästi seurueelle sanoin Violetille, että jään
mahdollisesti muutamiksi päiviksi Eichstädt'iin ja toivon tapaavani
hänet täysin terveenä. Hän vastasi olevansa vieraana rouva Treubergin
luona, joka jo oli pyytänyt minua käymään heillä.
Tuskin olimme jääneet kahdenkesken, kun Topler alkoi mutista itsekseen,
kävellen kumarassa, silmät maahan luotuina:
"Voi tuota pässinpäätä! Voi tuota pässinpäätä! tuota tyhmää pässinpää
parkaa!"
Ei tullut mieleenikään kysyä ketä hän tarkoitti; olin suurimmassa
tuskassa ja mietin vain keinoa, millä voisin saada pikaisia tietoja
Violetista. Sitten kysyin häneltä niin välinpitämättömällä äänellä kuin
suinkin, oliko neidin terveys heikko.
"Ettekö sitä näe?" vastasi hän vihaisesti aivan kuin olisin loukannut
häntä. "Ettekö huomaa sitä? Ettekö ole pitänyt häntä silmällä? Ettekö
ymmärrä, että hän ei voi kävellä? Ja veljeni tahtoo naida hänet
väkisin! Eikö se ole tyhmää?"
"Ei ollenkaan!" huudahdin.
"Kuinka ei?" huusi Topler. "Miksi ei, kun hän kerran ottaisi mieluummin
minut kuin veljeni?"
En voinut olla hymyilemättä.
"Se on varma se", jatkoi hän. "Häntä hän pitää arvossa, tiettävästi.
Ei koko Bayerissa ole toista niin kultaista luonnetta kuin minun
veljelläni. Mutta minua kohtaan tuntee hän myötätuntoa."
Minua ei huvittanut väitellä siitä asiasta. Päätökseni, jonka olin
ilmaissut Violetille, tehdä tiettäväksi aikomukseni, oli järkkymätön,
mutta aika ei ollut vielä tullut. Enkä taas pitänyt täysin rehellisenä
käyttää hyväkseni Toplerin tietämättömyyttä saadakseni häneltä
yksityiskohtaisempia tietoja. Annoin siis keskustelun raueta ja
jatkoimme ääneti matkaamme.
Kun tulimme ulos nuoresta, tiheästä pyökkimetsiköstä ja näimme
Altmühlin rauhaisan laakson ja Eichstädt'in ensimäiset talot, tulivat
mieleeni sanat, jotka Violet oli lausunut Belvederessä pienestä,
saksalaisesta kaupungista, jonne kohtalo häntä kutsui. En ollut luullut
sitä niin eroitetuksi maailmasta ja sen liikeväylistä, niin autioiden
kukkuloiden ympäröimäksi. Kun näin vastapäätä olevien vuorien alla sen
tornikkaat ympärysmuurit, ja alhaalla jalkojeni alla kirkon tornit,
kun olin jo tullut melkein mäen alle tapaamatta yhtään elävää sielua,
kuulematta pyörien tai työn jyrinää, nousi mieleeni ajatus, että tätä
paikkaa uhkasi surullinen ja ankara kohtalo.
Tultuamme laakson pohjaan, missä paksut aidat vanhoja poppeleita
varjostivat joen kirkasta vettä, ja kuljettuamme sen poikki vievän
ahtaan sillan yli, näytti minusta yksinäinen kaupunki vähemmän
surulliselta, ajattelin, että sinne voisi piiloutua viettämään
onnellista elämää, entisajan kirjailijoiden ohjeiden mukaan. Sanoin
hyvästit toverilleni "Mustan kotkan" portilla missä matkatavarani
odottivat minua. Kello oli noin kaksi ja Topler lupasi antaa minulle
tietoja miss Yves'istä vielä samana iltana.