Miss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole
säilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja
mustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja,
joiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle
sen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen,
joka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen.
Alkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä,
että pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui
sitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle,
luvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut
ainoatakaan seuraavista sanoista:
"Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin
tekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan
vaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset.
"Olen tullut vakuutetuksi, mietittyäni koko ikävän yön, että minun
täytyy olla vielä ankarampi kuin tähän saakka. Siitä asti, kun ensi
kerran tapasimme toisemme myötätuntoisina, oli minulla sama käsitys
asemastani kuin tällä hetkellä. Eilen illalla olin taas heikko. Minun
täytyy tulevaisuudessa vastustaa tuota heikkoutta, minun täytyy pyytää
teitä pitämään suhdettamme loppuneena, muuten, paitsi muistossa. Jos
ette tyydy siihen ja koetatte vielä tavata minua, täytyy minun näyttää
menettäneeni muistonkin teistä.
"Ettehän tahdo tuottaa minulle sellaista tuskaa? Se, mitä olen
kirjoittanut, on taipumaton tahtoni. Tietäkää, jos sekään voi
tyynnyttää kiihkoanne, että vuosia sitten olen rakastanut niin, ett'en
enää voisi sillälailla rakastaa, ja häpeisin, jos kuitenkin voisin. Te
ette voi tehdä minua niin onnelliseksi, tai niin onnettomaksi, kuin
eräs toinen on minut tehnyt."
Pitäessäni kirjettä tulessa vapisi käteni liikutuksesta. Viekkaat sanat
hiiltyivät, keinotekoinen kylmyys paloi; kaikki nuo turhat valheet
katosivat väliltämme. Ja jos olet rakastanut muita ennen minua, sanoin
syleillen häntä mielessäni intohimoisesti ja suuttuneena, jos olet
rakastanut toisia ennen minua, mitä se minua liikuttaa? Voitko sinä
tietää, sinä joka rakastat minua, kuinka onnelliseksi sinut tekisin? Ja
mikä on, Jumalan tähden, tuo menneisyys, mikä se nykyisyys, mikä on se
tulevaisuus, joka voi riistää sinut minulta?
Vastasin heti, näin:
"Olen polttanut kirjeenne. Sinä päivänä, jona Jumala on meidät
yhdistänyt voisi sen säilyttäminen tuottaa teille tuskaa."
Vietyäni itse kirjeen postiin tunsin itseni kyllin rauhalliseksi ja
läksin katsomaan kaupunkia.
Todellisuudessa ajattelin paljon enemmän sitä hetkeä, jolloin miss Yves
näkisi minut asemalla, hetkeä, jolloin hän kuulisi minun mainitsevan
Eichstädt'iä, kuin välitin ihailla _Streusandbüchse des Deutschen
Reichs_, niin kuin saksalaiset Nürnbergiä nimittivät. Sen vuoksi
aioin niin pian kuin mahdollista saattaa Violetin tietoon, että menin
Eichstädt'iin ja tunsin hänen matkansa määrän. En koettanut tavata
häntä; kun mennen P. Sebastianen kirkolta linnalle katselin hetken
Theresiankadun kulmasta Yves'in talon siroja parvekkeita, ja kun
hiukan myöhemmin, mennessäni Pyh. Johanneksen vanhalle kirkkomaalle,
missä Albrecht Dürer lepää, kuljin Yves'in valimon portin ohi, en
katsahtanutkaan sisään.
Mielessäni oli rakkaus, eikä taide. Tunnustan kuitenkin, että joskus
innostutti minut vanhan taiteilijan voima ja sirous. Ne vetivät minua
puoleensa, ei kuitenkaan pois rakkaudesta, vaan kauemmas nykyhetken
huolista ja harmista. Kauneuden ilo valtasi minut etenkin kauneuden
kaivon luona, Adam Krafftin sakramenttilippaan edessä Lorenzkirkossa
ja Sebalduskirkon ihania torneja katsellessani. Olin ylpeä ollessani
täysi taiteilija ja onnellinen siitä, että Violetin rakkaus oli
sytyttänyt minuunkin työn ja aatteiden tulen. Tuo toinen nainen sanoi
olevansa kateellinen runottarelleni, mutta Violet! Rakkauteni ja
sieluni syvyydessä näkisi Violet itsensä, aina itsensä, ennen kaikkea
itsensä, niinkuin aurinko kuvastuu kaikkeen millä elämä on. Tuo
toinen nais-raukka puhui mustasukkaisuudesta, kun ei tiennyt kuinka
rakastetaan.
Muistelen että satoi, kun nousin Vestner torniin, tuulen puuskat ja
sadekuuro, tunkeutuivat ruuduttomista ikkunoista katettuun huoneeseen,
missä tornin, vartija piippunsa varrella tyynesti osotteli toisia
torneja, kirkkoja ja kaupungin muistomerkkejä, sekä kaukaisen sumun
peittämiä, näkymättömiä paikkoja Kysyn häneltä missä päin Eichstädt
oli. Hän toisti hämmästyneenä: "Eichstädt? Te sanoitte Eichstädt?"
Ja näyttäen kädellään ikkunasta alkoi hän viittailla etelää kohti
ikäänkuin osoittaakseen pitkää, pitkää matkaa. Jäin siihen unelmoiden
katselemaan näkemättä mitään, välittämättä sateesta ja tuulesta joka
pieksi kasvojani.