Kun kirjeitä ensi kerran jaettiin, en saanut mitään. Postia kannettiin
uudelleen vasta kolmen tunnin päästä, ja minä päätin viettää ne
Germanisessa Museossa. Harhailin koko tunnin tässä labyrintissa,
jonka muodostivat vanhat salit, marmorirappuset ja goottilaiset
luostaripihat, joissa suihkulähteet lorisivat puolihämärässä ja
heikko valo lankesi läpi maalattujen ikkunoiden hautaveistoksille.
Pysähdyin joskus katselemaan pienestä avonaisesta ovesta pihaton
rehevää vehreyttä ja hengittämään kirkasta, puhdasta ilmaa. Katselin
juuri jättiläiskokoista Bremenin Rolandia yhdeksännellätoista tai
ensimäiselläkolmatta pihalla, kun kuulin takaani äänen, jonka luulin
tuntevani. Käännyin ympäri, vanha, papin näköinen mies puheli kiivaasti
vartijalle, joka kuunteli häntä hymyillen. Tuollaisen äänen tunsin
varmasti, mutta miestä en ollut koskaan nähnyt. Hän intoili sitä
tyhmyyttä vastaan, että joku oli poistanut en tiedä minkä Pyhän Yrjänän
kivipatsaan jostain vanhasta talosta sijoittaakseen sen museoon. Sitten
jätti hän vartijan ja kulki ohitseni yhä kuohuen vihasta mennäkseen
pihalle katsomaan Rolandia lähempää. Ohikulkiessaan iski hän kiukkuiset
silmänsä minuun aivan kuin sanoakseen: "ja te ette ole yhtä mieltä
kanssani?" Hän oli kokonaan mustiin puettu, pieni ja hiukan kumara;
hänen vanhahko ulkomuotonsa muodosti vastakohdan silmien tulelle. Hän
käveli nopeasti Rolandin ympäri ja kulkiessaan taas ohitseni mutisi
hän olkapäitään kohottaen: "Sementtiä!" Kysyin taas itsekseni missä
ihmeessä olin kuullut tuon äänen.
Tapasin hänet taas eräässä kirkkokappelissa, jossa kirkolliset
taidekokoelmat olivat. Hän istui Kaulbachin taulun edessä, joka
esittää nuorta Otto III:ta, kuinka hän juhla-aterian jälkeen
Aachenissa juomatoveriensa kanssa, juopuneen päähänpistosta, tunkeutuu
suuren keisari Kaarlen hautaan ja näkee ruumiin soihtujen valossa
valta-istuimella majesteetillisenä ja pelottavana. Tuntematon lausui
ääneen ilmi ihastuksensa toistellen itsekseen: "kaunis, erinomaisen
kaunis!" Hän nousi istuimeltaan, melkein haisteli pitkällä, terävällä
nenällään kuvioita ja palasi taas kiireesti istumaan. Hän näki minut ja
sanoi, kasvot yhä loistaen, tällä kertaa mielihyvästä:
"Tämä lohduttaa." Muistossani välähti kuin salama; ääni oli miehen,
joka edellisenä iltana oli keskustellut Violetin kanssa Zur Sonne
kahvilan luona. Kiirehdin puhumaan, olemaan yhtämittaa hänen
kanssaan, siinä tarkoituksessa, että vastaväitteilläni viivyttäisin
häntä. Ihailin taulun suunnitelmaa ja tein joitakuita huomautuksia
sen köyhää ja kuivaa väritystä vastaan. En tiedä kuinka sanoin sen
hänelle, sillä puhun jokseenkin kankeata ja virheellistä saksaa.
Luulin, että hän söisi minut. — "_Wie! Wie! Es ist ja eine Gruft!
Es ist ja eine Leiche!_ Kuinka, kuinka! Sehän on hauta! Tuohan on
ruumis!" Puolustin mielipidettäni. Taulun varjot ovat synkät, mutta
niissä ei ole syvyyttä, soihtujen ruumiille lankeava valo on räikeä
eikä elävä, kuviot erottautuvat liian vähän taustasta. Väitellessämme
lauhtui tuntematon. "Oikeastaan" — sanoi hän — "en juuri voi
väitellä värityksestä, minä puolustan aatetta; aate on piirre, jota
ei ole luonnossa, vaan minun sielussani. Sieluni ymmärtää suuren
runoilijan tarkoituksen, sen runoilijan, joka on maalannut tämän.
Suuri aate! Suuri näky menneisyydestä! Vähät siitä vaikka se olisikin
köyhä ja kuiva! Se vaikuttaa minuun enemmän tälläisenä. Onko herra
ranskalainen?" Kun hän kuuli, että olin italialainen, osoitti hän
vilkasta ja iloista hämmästystä. Hän tarttui käsivarteeni.
"_Aus Rom, mein Herr? Aus Rom?_" Ymmärsin, että vastaukseni olisi
hänelle pettymys. Hän toivoi, että olisin Roomasta, tai ainakin
Veneziasta tai Firenzestä; mutta hän tyytyi nopeasti vaatimattomaan
lombardilaiseen kotiseutuuni.
"Oi Italia, Italia!" — sanoi hän — "_Ille terrarum mihi praeter omnes
angulus ridet!_ Ymmärrättehän?"
"_Ubi non Hymetto_" — vastasin — "_mella decedunt_."
Luulin, että hän syleilisi minua, ja siitä saakka olimme ystäviä.
Kävimme yhdessä kirkollisissa kokoelmissa. Tuntematon jutteli paljon
ja hyväntuulisesti. Ei hän ensi kertaa käynyt tässä museossa. Hän
tahtoi nähdä vain pari kolme salia kerrallaan. Vartijat tunsivat
hänet tosiaankin. Kuulin erään heistä nauraen sanovan näyttäen häntä
toverilleen: _der Schwabe!_ Sillävälin oli toisen postin jakoaika
tullut ja sanoin hyvästi seuralaiselleni, joka pyysi minua vaihtamaan
käyntikortteja. Säpsähdin lukiessani hänen kortistaan: _D:r Stephan
Topler_. En ollut varma siitä oliko hän pappi vai ei, mutta sulhanen
hän ei voinut olla.