Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja
_Naisten portin_ paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu.
Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää
olentoakaan, kahvila _Zur Sonne_ oli vielä suljettuna ja kuulin
ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni
Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution
kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa
vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen,
jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin
ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä,
näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa
talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten
kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista.
Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin
olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.
Löysin Yves'in valimon aivan Tiergärtnerportin luota. Jonkunlainen
työnjohtaja sanoi minulle, että Yves'it asuivat Theresiankadulla ja
mainitsi myös talon numeron. Kysyin häneltä tulisiko herra myöhemmin
valimoon. Kuka heistä? kysyi hän; heitä on kolme veljestä. Silloin
kerroin siitä, joka oli ollut Italiassa, ja sain tietää, että hän ja
neiti olivat palanneet kolme viikkoa sitten, että hän ei juuri voinut
hyvin ja että hän tuli harvoin valimoon, seuraavana päivänä hän sentään
varmasti tulisi. Kysyin, eikö hän huomenna matkustaisi Müncheniin. Mies
väitti, että se oli mahdotonta. Ennenkuin menin, uskalsin vielä kysyä,
eivätkö työmiehet antaisi neidille häälahjaa. Hän vastasi, ett'ei hän
tiennyt siitä mitään. "No tiedättekö ainakin, koska häät pidetään?"
kysyin vielä. "En", vastasi hän välinpitämättömästi; "se ei kuulu
minuun."
Pitkin tiheää puistokujaa, linnan ohi — siellä oli Violetilla ehkä
tapana kävellä — pääsin kymmenessä minuutissa Theresiankadulle ja
löysin yllämainitun talon, kaivon luota. Se oli kaunis rakennus;
saksalaista renesanssityyliä, ulkonevine nurkkalisäkkeineen ja terävine
torneineen katon kulmauksissa. Kahdessa ensi kerroksen ikkunassa oli
kukkia. Olivatkohan ne Violetin? Kirjoittikohan hän par'aikaa minulle?
Kysyin eräältä naiselta, joka ammensi vettä kaivosta, asuivatko
Yves'it tässä. Hän ei tiennyt sitä. Sade tiheni ja kaikki ikkunat
olivat suljetut. Kuljin edestakaisin talon edessä, enkä tiennyt teinkö
oikein näyttäytyessäni Violetille, enkä taas voinut lähteä poiskaan.
Viimein näin erään parturin avaavan puotinsa ja menin sinne toivoen
saavani kuulla jotain miss Yves'istä. Siellä oli nuori, mustapukuinen
mies, silmälasit nenällä. Hän oli metafysiikkaa tutkivan ylioppilaan
näköinen. Minua tervehtiessäänkin näytti hän kaihoten eroavan tämän
matalan maailman synnyn ajattelemisesta, mikä maailma pilvisen
taivaan alla ja heikon kaasullekin valossa ei näyttänyt kovinkaan
kirkkaalta. Vaivoin sain hänestä kiskotuksi sen, että naapuritalo
kuului Yves'in veljeksille, että he olivat vanhojapoikia ja että heidän
luonaan asui veljentytär, jonka lähimmässä tulevaisuudessa piti mennä
naimisiin professori Toplerin kanssa. Sulhanen oli ollut useita vuosia
Nürnbergissä ja opetti nyt Eichstädt'in lukiossa. Vielä sain kuulla,
että professori oli nelikymmenvuotias, pieni ja paksu, viiksikäs mies.
Hidasluontoisen parturin kakkulain lasitkin näyttivät ällistyneiltä,
hänelle ei varmasti ollut sattunut, että hänen oli täytynyt laskeutua
metafysiikan korkeuksista näin uteliaan palveltavan luo.
Eichstädt? Nimi ei ollut uusi minulle; minusta tuntui, että olin
lukenut sen päivää ennen yksinäisellä asemalla kukkuloiden ja metsien
keskellä ja ehkäpä olivat Müncheniläiset tuttavanikin puhuneet siitä.
Hyvin tyytyväisenä tähän ensimäiseen valosäteeseen palasin majataloon,
hakeakseni Eichstädt'in Bädekeristäni.
Siitä näin, että se oli pieni, hyvin vanha kaupunki, viiden kilometrin
päässä Nürnbergin—Münchenin radalla olevasta asemasta. Miss Yves
matkusti varmaankin huomenaamuna Eichstädt'iin; siis minäkin
matkustaisin sinne. Kun minä ajattelin kuinka vaadittaessa selittäisin
matkani sinne, koputettiin ovelleni ja viinuri tuli sanomaan minulle,
että ruokasalissa oli eräs, jolta saisin edellisenä iltana turhaan
haluamani tiedot. Menin alas ja tapasin ystävällisen ja hauskan
näköisen herran, joka söi siellä aamiaista jutellen isännän kanssa.
Hän puhutteli minua kohta ja sanoi tuntevansa Yves'in veljekset
hyvin. He olivat hyvin kunnioitettavia ihmisiä, ja vaikka he eivät
enää tehneet niin hyviä kauppoja kuin ennen, koska konerakennus oli
menemässä taapäin Nürnbergissä, pidettiin heidän asemaansa kuitenkin
täysin vakavana. Huomasin, että hän piti minua kauppamatkustajana.
Hän näki kuitenkin pian, että halusin toisenlaisia tietoja, ja
ehätti kysymään ennen minua tahdoinko tietää persoonallisia asioita.
Vastasin niin vapaasti kuin taisin, ett'en panisi niihin erikoista
arvoa; olin tutustunut yhteen Yves'in veljeksistä Italiassa, ja kun
sattumalta matkustin Nürnbergin kautta olin utelias saamaan hänestä
jotain tietoja. Herra kehui häntä hyvin paljon, käyttäen kuitenkin
aivan yleisiä puheenparsia, ja lisäsi, ett'ei oleskelu Italiassa
ollut parantanut hänen terveyttään. Kun hän kuuli, että aioin viipyä
Nürnbergissä aivan lyhyen ajan ja ett'en aikonut käydä herra Yves'in
luona, puhui hän vapaammin ja niin johtui keskustelu miss Yves'iin. Hän
oli puhunut neidin kanssa vain pari kertaa, mutta oli hyvin ihastunut
häneen ja asetti hänet hengen, sivistyksen ja tunteen puolesta paljon
korkeammalle setiään; sanoipa hän, ett'ei Yves'in talo ollut hänen
oikea ilmapiirinsä. Sedät olivat kunnioitettavia henkilöitä, vain
liiaksi kiintyneitä konerakennukseen ja sitäpaitsi hiukan itsepäisiä
ja ahdassydämisiä. Violetin isä oli ollut maalari, hän oli asettunut
Italiaan ja kuollut Englannissa jonkun aikaa roomalaisen puolisonsa
jälkeen. Köyhältä perheeltä oli jäänyt yksi tyttö, jonka sedät olivat
ottaneet huostaansa.
Nyt oli miss Yves kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luultiin, että hän
olisi luopunut avioliittoaikeistaan osaksi sairautensa, osaksi useita
vuosia sitten sattuneen tapauksen vuoksi; sitten oli kuitenkin eräänä
päivänä hänen kihlauksensa professori Toplerin kanssa julaistu. Hän oli
hyvin kunnianarvoinen mies, josta pidettiin paljon, mutta ei oikein
sopiva nuorelle naiselle, jolla oli niin hienostunut maku kuin miss
Yves'illä. Hän opetti Eichstädt'in lukiossa. Häät piti vihdoinkin
viettää heinäkuun lopulla, heti koulujen päätyttyä.
Kaiken tämän kertoi minulle pienillä keskeytyksillä tuo vieras herra,
jonka kanssa söin aamiaista helpottaakseni keskustelua. Kun hän
sanoi "eräs tapaus useita vuosia sitten", pisti sydämeeni. Olin heti
tuntenut, että Violetin surullisuus oli se vahinko, jonka hän oli
tuossa myrskyssä saanut. Hän itsekin oli viitannut johonkin sellaiseen
sanoissaan ja kirjeissään, ja kuitenkin kärsin siitä, aivankuin olisin
ennen järjettömyydessäni toivonut, ett'ei Violet olisi puhunut totta.
En uskaltanut ilman muuta pyytää selitystä. Puhuimme muista asioista,
taiteesta Nürnbergissä, Veit Stossista, Krafftista, Germanisesta
Museosta. Pöytätoverini sanoi vielä, että jos tahdoin saada
jonkunmoisen käsityksen professori Toplerista, pitäisi minun museoon
mennessäni katsella Karthäuserkadun kulmassa olevaa kivistä munkkia.
Silloin uskalsin välinpitämättömällä äänellä kysyä miss Yves'in entisiä
kohtaloita.
"Vanhoja juttuja!" vastasi hän; "surullisia juttuja. Liian suuri
luottamus miehiin!"
Hän oli lopettanut aamiaisensa ja nousi ylös sanottuaan nämä sanat,
jotka herättivät sielussani vielä suuremman tuskan, vielä vaikeampia
arveluita. Mielikuvitukseni ei tahtonut talttua. Se toi eteeni yhä
uusia kuvia, joita en voinut poistaa, enkä suvaita. Minä kärsin syvästi
ja sydämeni toiminta heikontui melkein, kunnes taas sain jonkun verran
lievitystä ja virkistystä siitä tiedosta, että Violet nyt rakasti minua.