Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen
ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta
näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan.
Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen
mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista
oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui
liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä.
Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä
kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden
kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni
levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet
hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin
ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain
sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli
Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni
hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä
katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?
Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta
kaupunginmuureilta päin, pimeän _Naisten portin_ läpi, kivitettyjä,
ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä
korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä
kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.
Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet
sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka
paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla
oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun
nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.
The very music of the name has gone
Into my being.
"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä,
joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu
minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.
Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin
seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani
tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että
tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea,
jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä
paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen
puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien
tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös
ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat
korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat
ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan
kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua
vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka
loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai
kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli
ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että
tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta
katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa
ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot
harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.
Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin,
kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani
oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi!
_Zur Sonne-kahvilan_ eteen.
Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen
vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen,
joka sai minut jäykistymään.
"Te, ilkimys!"
Se oli Violet.
Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista.
Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja
olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat
selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat
yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut
nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa
huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis."
"Niin, ylihuomenna", vastasi toinen, "Puoli seitsemältä asemalla!"
He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan
jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet
runostani, josta hän piti niin paljon.
Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla
haudassa syvän laakson pohjalla.
Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa
vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet
sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata
hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka
niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin
lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut
minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti
kätensä pois.
"Te täällä?" sanoi hän italian kielellä. "Kuinka se on selitettävissä?"
"Tekö sitä kysytte?" vastasin. "Tulen Napolista."
"Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä
tänne? Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt
tulla! Jumalani, miksi te tulitte?"
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki
kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa
lävitse.
"Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa
tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa."
"Enkö saa tavata teitä enää?"
Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves
vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa.
Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään... kuitenkin... Missä asutte?"
"Majatalossa _Zum roten Hahn_, tässä lähellä."
"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon!
Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi",
kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan
teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja
kallionkielekkeellenne."
Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon
tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.
"Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa
se minulle."
"Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi
pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan
teille! Addio!"
"Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne..."
"Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin
kyyneleitä hänen silmissään.
Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen
hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.
"Se ei vaikuta mitään; kohta olen."
"Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!"
Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle
jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli
ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli
kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.
Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran
äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä
profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin
lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin,
tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en
saanut kadottaa hetkeäkään.
Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko
hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen
pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja.
Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka
omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan.
Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla
huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja
seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.
Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen
metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden
goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss
Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua.
Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena
vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja
suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman
tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa
maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.