Turhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja
kohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton,
tuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti
lisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut,
jospa loittoninkin hänestä? ajattelin.
Kuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän
vaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien
noitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi
maa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle
kummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja
surumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista.
Brenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät
minusta "satumaisilta" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta,
ja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen
puhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin
todella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli.
Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että
mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi
olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani
Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla
muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä.
Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien
suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla
ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän
matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen
vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin
silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa,
missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen
ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden,
kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.