X.

Olin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin

maalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole

naapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan.

Samana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin

kirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä

oliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni

sanoivat minulle: "Kirjoita! kirjoita!" Tuskin olin tarttunut kynään,

kun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä

ja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi

seurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani,

tähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta,

sisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta

häntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen.

Nyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä

vastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut

erostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi

tunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet,

Jumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi

sanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni

kuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin

kertoa hänelle kaikki.

Sen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken

vaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa

lähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut

kaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt

tiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat

teollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt,

että kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä.

Tavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä,

millä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan

tunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin

tuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset

vieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku

niistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi

äkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan

leimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se

oli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin

hänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin

niistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin

kiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen.

Ja kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka

oli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni

kostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo!

Ulkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni

oli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves

ei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa

tulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se

tapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin

häntä omakseni omalla äänelläni.

Silloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka

kun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta.

Hänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin,

joihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen

kuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka

päivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja

pelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja

minä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan

armaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon

ja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi

hän itse puhunut.

Syksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää

ajatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut

— osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että

koomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin

Violetille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset

suunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin

hänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella

omani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin

tapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin

hänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin

kirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani

tuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani

liikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen

osan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla

loppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu

ansiotta peloitti minua kuin petos.

Kun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden,

ei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia

sellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain

kolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja

minä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa,

joutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan,

uskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se

vähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni

säännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain.

Neljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan.

Aloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi

ja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä,

järjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani,

ja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää.

Sillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla

lähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni

kelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin

täydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut

mitään.

Jouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in

käsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään

muuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä,

kukkaa ja sen häipyvää tuoksua.

Tulen ja valon hurmiossa sielu

levittää siipensä ja sinkoo lentohon.

Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni

ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja

kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä

nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa

joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä

tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän

mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten

kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.

Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan

minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät

aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät

nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti

opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken _Paavien historian_,

Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista

kansanrunoutta, suuren osan Goethen _Wilhelm Meister'ista_, Spencerin

_Principles of Sociology_ ja _Plautuksen komediat_. Samaan aikaan

olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä

Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain

virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta.

Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni

kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja

näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan

ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös

muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että

hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa

minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen

läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä

ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina,

ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista

asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti

minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin

näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään,

tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille

ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää,

että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat,

on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten

kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko

itse viaton? _Omnis homo mendax_, siitä olen varma, ja jos sen minulle

todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat

henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen,

että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien

syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän

jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni

kasvavan.

Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni

rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli

rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi.

Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen

minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani,

mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun

minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä.

Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli

käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo

henkilö minulle.

Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss

Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin

ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle

aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään

aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni

kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis

hänelle, että tulisin.

En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä.

Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.

Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman

pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut

viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen

Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia,

johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.

Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta

maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei

hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli

Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.

En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla

näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen

käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä

näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin.

Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä,

sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän

oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä

"satumaisena".

Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava

muukalainen, miksi katselin teitä?

Hän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas,

ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin

ahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia

raunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in

kuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä.

Kun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle,

sillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin

vartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten

kuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin

uskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan

paluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä

en tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä

Porta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös

Pincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa

tapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en

voinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari

minuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään.

Illalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: "mene,

mene!"

Sillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo

jättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin

luopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin

aikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista,

toisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin,

jos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni

Shelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti

ottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin.

Neljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista.

Näin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla

Shelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen:

Nothing of him that doth fade

But doth suffer a sea-change

Into something rich and strange.

Kuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat

rakkaudestani: "sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka

oudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään

kuolevaisen silmä näe." Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen

toivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea

syliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee,

puolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan,

ja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain

tunninkin.

Hän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän

kuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan.