Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin
hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin
nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia
hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa
ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin,
ett'en saanut tehdä sitä!
Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen
äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä
tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi
minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla
tavallaan, miksi minä vältin häntä.
Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei
hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja
nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus
oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa,
eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut
englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt.
Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona,
jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin,
Bayeriin.
Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja
matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä
ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät
vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt,
ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen
ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden
jälkeen.
Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä
eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta
oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki"
ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon
se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.
Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että
hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan
minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren
muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen,
ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden,
vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin
vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne,
ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.
Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle
vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli
piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka
juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja
matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä
käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:
Jo haihtui viime toive.
Nyt lepäät ainiaan
uupunut sydän.
Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön
lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno
tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin
suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.