Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven
eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut
ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.
Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen
isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.
Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se
olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En
kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves
auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin
ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti
hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät
ja vaunut vierivät pois.
Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta
onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä.
Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani,
sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!"
Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä
kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että
tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet
siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen
sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua
tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.
Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön
syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan
näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut
kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni
löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.
Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle
suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy
tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata
yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka
toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun
te luette nämä rivit, olen jo kaukana.
"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte
ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille
vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä
ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä,
kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on
kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!
"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te?
Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne
minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa
sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä.
Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen
minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te
petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te
uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän
ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko
huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te
pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina
niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä
pääasiallisesti teidänkään tähtenne.
"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun
niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun
ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka
synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla
tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.
"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee
lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään
muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin,
jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä
olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan
näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin
ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan,
erehdyn ja kärsin kuin sinä.
"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte
sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne,
on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää
lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa
Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin
minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi
kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on,
ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on
inhimillistä.
"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on
totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin
iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta
erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että
tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.