Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni
jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin
riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni
tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset
pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin
voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt
unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita,
valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja
viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:
Agaven kukka ylpeänä nousee,
taivaalla häikäisevi hehku auringon;
tulen ja valon hurmiossa sielu
levittää siipensä ja sinkoo lentohon.
Pimeä pitkä, katkera on poissa,
mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.
Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän,
rajattoman riemusi purkaukseen.
Hän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin,
ehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat
minua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut
niin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi!
Istuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin
huoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En
tiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa
ihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen
kului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta
pelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun
ruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa:
"En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa,
en halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua,
toivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata,
voimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän,
ystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo.
Älkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan
teitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä
siihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa
ihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin:
"Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle.
Ääni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole
tilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy
suljettuna.
"Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa
rukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen
ovelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän
vastaa vapisten: _minä olen sinä_! Ovi aukeaa.
"Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin
sydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin
kuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen
keskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon
varmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen.
Ette tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta
rakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne,
ettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä
miten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne,
minne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!"
Miss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin.
Kirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu,
joka pyörrytti minua.
Hän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa,
mustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat
mainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon
kaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa
hetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli
sopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni.
Hän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: "Mutta enhän voi
ottaa kirjaa mukaani pöytään."
"Ette", vastasin, "mutta luulen, että olette unohtanut jotain sen
väliin."
Violet viivytteli vielä, sitten otti hän kirjan ja kirjeen sen välistä.
"Menkäämme!" sanoi toinen.
Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen
jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan
kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat
häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa
sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset
valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään
saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että
tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa
minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta
kaikki takaisin.
Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka
aamulla oli tulvinut sydämestäni:
Pimeys pitkä, katkera on poissa,
mut kaikkein raskahin on hetki tää;
Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani,
siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.
Sa Herra, joka minun kuolla annat,
nyt voima suurempi suo lemmellein.
Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto,
Sun luokses innoin pyrkii sydämmein
Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka,
ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on
intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena
edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen
sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen;
lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon
maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin
maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.
Sinä iltana ei miss Yves enää tullut alas.