VIII.

Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni

jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin

riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni

tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset

pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin

voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt

unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita,

valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja

viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:

Agaven kukka ylpeänä nousee,

taivaalla häikäisevi hehku auringon;

tulen ja valon hurmiossa sielu

levittää siipensä ja sinkoo lentohon.

Pimeä pitkä, katkera on poissa,

mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.

Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän,

rajattoman riemusi purkaukseen.

Hän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin,

ehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat

minua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut

niin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi!

Istuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin

huoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En

tiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa

ihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen

kului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta

pelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun

ruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa:

"En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa,

en halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua,

toivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata,

voimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän,

ystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo.

Älkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan

teitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä

siihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa

ihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin:

"Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle.

Ääni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole

tilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy

suljettuna.

"Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa

rukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen

ovelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän

vastaa vapisten: _minä olen sinä_! Ovi aukeaa.

"Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin

sydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin

kuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen

keskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon

varmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen.

Ette tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta

rakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne,

ettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä

miten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne,

minne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!"

Miss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin.

Kirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu,

joka pyörrytti minua.

Hän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa,

mustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat

mainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon

kaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa

hetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli

sopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni.

Hän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: "Mutta enhän voi

ottaa kirjaa mukaani pöytään."

"Ette", vastasin, "mutta luulen, että olette unohtanut jotain sen

väliin."

Violet viivytteli vielä, sitten otti hän kirjan ja kirjeen sen välistä.

"Menkäämme!" sanoi toinen.

Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen

jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan

kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat

häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa

sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset

valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään

saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että

tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa

minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta

kaikki takaisin.

Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka

aamulla oli tulvinut sydämestäni:

Pimeys pitkä, katkera on poissa,

mut kaikkein raskahin on hetki tää;

Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani,

siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.

Sa Herra, joka minun kuolla annat,

nyt voima suurempi suo lemmellein.

Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto,

Sun luokses innoin pyrkii sydämmein

Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka,

ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on

intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena

edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen

sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen;

lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon

maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin

maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.

Sinä iltana ei miss Yves enää tullut alas.

Runoilijan salaisuus · 第 15 / 59 题