Olin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla
paikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli
ollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin
muutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna
eleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen
kaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista
kultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin
täydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli
hänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen
puolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en
sitä kuullut.
Hän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin
ett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta
henkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että
siitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka
kokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi
kuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista,
että jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai
vivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava
yhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä.
Jokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia
intervalleja ja oma, omituinen kaikunsa.
"Se on totta", sanoi hän. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta
luuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on
olemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?"
"Kyllä, hyvä rouva."
"Minä en usko. Minulla on sata kertaa vähemmän ihanneuskoa kuin teillä."
Hänen äänessään kaikui syvä liikutus. Siinä oli sellainen katkeruus,
että mykistyin, olin järkytetty. Mutta minä keskeytin heti vaitiolon
ja tartuin vaistomaisesti siihen paikkaan, jota luulin kipeäksi ja
jossa aavistin vaaran piilevän. Sanoin, että tuossa nöyrässä, vienossa
olennossa asui korkea, runollinen tenho, olennossa, joka köyhänä
mielikuvituksesta, rikkaana tunteesta saattoi rakastaa vain kerran,
mutta että oli olemassa myöskin ylhäisiä luonteita, jotka sydämensä
hurjasti raivottua haavoittuvat ja menettäen uskonsa rakkauteen
ja uskollisuuteen kaatuvat kuolleina maahan, mutta jotka sitten
taas nousevat ja kohottautuvat uudelleen ilmoihin. Sellaisia ovat
elonvoimista rikkaat, lujatahtoiset, voimakkaalla mielikuvituksella
varustetut henkilöt, jotka myöskin rakastaisivat vain kerran, jos
tapaisivat vertaisensa; toimintahaluiset ja tarmokkaat luonteet, jotka
rakastavat, niin kuin taivas kevätmyrskyissä maata rakastaa, sulattavat
toisen sielusta jäisimmänkin jäykkyyden ja saavat siinä kukkimaan
kaiken sen, mikä siellä piilee elämänä, mehuna ja tuoksuna.
Rouva Yves katsahti minuun vastaamatta.
Enkö nyt ole kuollut, joka, saa puhua totta ilman minkäänlaisia
inhimillisiä ennakkoluuloja? Join hänet pitkistä silmäyksistään
huumaavaa ihailua. Vain tuon maineentavoittelun vuoksi olin minä, rakas
ystävättäreni, tosi runoilija tähän asti. Ennenkuin rakastin niin kuin
nyt, epäilin paratiisin olemassa oloa tietämättä, kuinka siellä voi
olla onnellinen ja saada osakseen ihailua ilman sitä. Minusta tuntui
kuin olisi hänen pitkä katseensa sanonut: Onko se todellakin niin?
Oletteko sen kokenut?
Hän ei sanonut sanaakaan, vaan avasi kirjan, jonka oli tuonut
mukanansa. "Tahtoisin kysyä teiltä jotain Leopardista", sanoi hän
selaillen sitä. "Pidän hänestä tavattomasti. Ja kummasta pidätte te
enemmän, Leopardista vai Manzonista?"
"Leopardista."
"Oi, tekin! Kuinka se minua ilahuttaa! Eikö hän tosiaan ole paljon
suurempi?"
"Ei, hän ei ole likimainkaan niin suuri, mutta minä pidän hänestä
enemmän."
"Oi", sanoi hän sulkien kirjansa, "sitä minä en käsitä, selittäkää se
minulle."
Selitin hänelle mielipiteeni.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän sitten, lausumatta ajatustaan sen
johdosta. "Te puhuitte ylhäisistä luonteista, tahtoisitteko sanoa
minulle mitä ajattelette seuraavista säkeistä."
Hän haki kirjastaan _La Ginestra'n_ ja pyysi minua lukemaan runon, joka
alkaa:
On luonne ylhäinen,
ken luoda tohtii
ikuisen katsehensa kaikkein
kohtaloon, ja avoimesti
totuutta tinkimättä
tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu,
ja tilan kurjan, hauraan...
"Minä ajattelen," vastasin, "että haluaisin painaa Leopardin syliini,
itkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea
oletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti
ja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei!
Oletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla
hyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on
antanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja
mitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi."
"Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla", sanoi rouva Yves, "noin
ajatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen
omistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen
pysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa."
Huomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää
kuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä.
"Niin, mutta", sanoi hän, "se miellyttää minua suuresti! Minusta on
mieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia
olentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi
minun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla
vakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja
kurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä
on arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa
maailmassa."
Riipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä
salaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan
tuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen,
jossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut,
katselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana
lääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: "Mitä ajattelette minusta?"
"Että te olette sairas, ettekä saisi lukea Leopardia."
Hän vastasi hymyillen: "Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän,
ett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia
kirjoja niin kuin teidän."
Vastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn
viinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti
itse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja
haudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä,
ja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää
ennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka
hänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan,
etsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves
tempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni.
"Minä en voisi kiivetä haudallenne", sanoi hän hymyillen.
Aioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta
olin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi,
tahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en
sitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi
minulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta
sitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani
ylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen
kieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei
kumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että
sen pitäisi olla hänelle omistettu.
Lyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: "Tahtoisin niin mielelläni
jonkun muiston oleskelusta täällä."
Äkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa
pois.
"Kyllä", vastasi hän suloisen suruisasti. "Luulen, että matkustamme
niin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä."
Liikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva
Yves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin
täytyisi kaiken pysyä tällaisenaan.
Luulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet
minuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin
kuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa
tällä hetkellä.
"Unessa", vastasin.
Hän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta
luulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi.
Sydämeni kolkutti, kun jatkoin. "Kahdesti olet kuullut äänenne
unessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten.
Unet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja
toivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni
onnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että
kuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön."
Meitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä
kohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan
vastauksen:
"Sitä minulla ei ole itsellenikään, ei elämää eikä toivoa."
Naiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa
keskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin
puhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa
kohosi ja laski.
Ja minä? Sydämessäni raivosi myrsky ja sumu peitti silmäni.
Rouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä
ennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin
häntä vaieten majatalon ovelle saakka.
"Tahtoisin sanoa teille jotain", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta.
"Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta."
"Miksi?" huudahdin jännittyneenä.
Sitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen
katseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein
tarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni
yht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin
sielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui.