Seuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin
järjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen
kahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä
huoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se,
joka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan
seurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri
sanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä
S. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella
häntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua
olin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja
epävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia
sanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana,
kuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia.
Lähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: "Rouva on
tuolla kirkon luona."
En tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että
saman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui
minua.
Rouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti
päätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti
ja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti
minuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten
työtänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä
mykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta.
Astuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta
kirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta
välinpitämätön.
"Olen löytänyt jotain hyvää", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon
ulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. "Jos te nyt
etsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!"
Hän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin
sanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan
puron hiljaista lorinaa. "Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on
runous", sanoin minä.
Rouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen
silmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin.
"Eikö se teidän mielestänne olekaan runoutta", jatkoin minä.
"Kyllä", vastasi hän hiukan hermostuneesti "ja olen hyvin iloinen, kun
en tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin
tavallisesti vesijohtotorvesta."
"Hyvä rouva", sanoin sitten, "pelkään, ett'ette eilen illalla oikein
ymmärtänyt sanaani."
"En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte", vastasi hän tyynesti. "En
kiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne
paha, jos en olisi ymmärtänyt?"
"Kyllä", hyvä rouva.
Hän nauroi kirkasta, hopeista nauruaan.
"Se on liian italialaista minulle", sanoi hän.
Välittämättä hänen pilanteostaan jatkoin minä: "Sanoin teille, että
olin toivonut oppivani tuntemaan teidät ja te käsititte sen ehkä
kohteliaisuudeksi. Mutta minulla ei ole tapana sanoa kohteliaisuuksia.
Toivoin oppivani tunteinaan teidät, koska monta vuotta sitten olen
kuullut äänenne näkemättä teitä."
Hän jätti piirustamisen ja katsahti minuun hämmästyneenä. Nyt ei hänen
sielunsa ollut suljettu minulta: minä näin sen hänen silmiensä pohjalla
kun hän kysyi: "Missä olette kuullut sen?"
"Se ei ole ollenkaan tärkeää", vastasin. "Valitan vain sitä, että tuo
yhdentekevä sana saattoi tuntua teistä ajattelemattomalta. Nyt annan
teidän jatkaa piirustamistanne rauhassa."
Näin sanoen jätin hyvästi, sillä tunsin olevani edullisessa asemassa,
enkä tahtonut menettää sitä. Hän näytti tahtovan pidättää minua, mutta
ei kuitenkaan sanonut mitään.
Laskeuduin läheiseen laaksoon, ajatellakseni pientä voittoani, noitten
kasvojen ja tuon pilkallisen äänen tenhovoimaa.
Jospa sinä kerran tulet minua rakastamaan, sanoin itsekseni. Jospa sinä
tahtoisit, etkä kuitenkaan tahtoisi sanoa sitä minulle! En tahtonut
ajatella, että hän ei ollut vapaa. Minusta tuntui, että hän tulisi
vapaaksi rakastamalla minua, ja puristin rintaani käsilläni. Näin suuri
onni ei näyttänyt mahtuvan rintaani. Siihen koski nyt jo.
Tunsin väsymyksen tarvetta ja tein laajan kierroksen läpi laaksojen
ja pensaikkojen, kulkien ripeästi kuin tuulen kantamana, hymyillen
itsekseni ja ivaten hellän iloisesti kasveja ja kiviä, jotka eivät
tienneet mitään. Niin minut huumasi tuon voimakkaan nesteen tuoksu!
Muutaman askeleen päässä majatalosta, jonne saavuin myöhemmin,
kohtasin rouva Yves'in, joka tuki käsivarrellaan kalpeaa, laihaa,
silminnähtävästi sairasta herraa. Oli helppo arvata kuka hän oli.
Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, suuri ja jäykkäruuminen,
synkkäkasvoinen mies, jonka katseessa oli jotain vihamielistä. Rouva
vastasi tervehdykseeni hänen puolisonsa ei näyttänyt huomanneenkaan
minua.
Kolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia.
Hän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin
tai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän
vakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin
minä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon
tuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä.
Hänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta
suloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin
minäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen
äänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun
kuuntelevan.
Ruusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in
kanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä
häntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä,
mutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt
häntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien.
Rouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen
läntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa
lukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin
läksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen
ja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein
näkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin
ja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka
tuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli,
kuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä
en enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja
autuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä
selvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä
olimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut
sanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että
kun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin
rakastavat.
Neljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän
tervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat
samassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut
hänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan
puolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi
ja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan.
Sitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista
italialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme
viideltä kastanjien alla.