Tuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun
oli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi
muutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä
punastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa;
mutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella
häntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja
siroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en
ollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti
vielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin
päivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin
kuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän
oli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in
kanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti:
"Tuletteko mukaan?" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt
merkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään
pitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi.
Rouva B. puhui paljon, kuitenkin englannin kielellä, jota minä puhuin
huonosti ja ymmärsin vieläkin huonommin. Kaunotar hymyili ja korjaili
hyvin rakastettavasti. Mrs Yves vaikeni melkein aina ja minäkään en
oikein tiennyt, mistä puhuisin hänelle; kuitenkin oli vaikenemisessamme
hiljainen yhteisymmärrys, joka oli minusta suuremman arvoinen kuin
välinpitämätön keskustelu. Hän näytti pian väsyneeltä ja me istuuduimme
ruohikkoon kastanjan juurelle.
Vuorta kattavien, tummien metsien muodostaman piirin alla hymyilivät
raikkaat niityt ja keltaiset viljapellot ylätasangolla, joka ulottui
aina vastapäätä olevaan vuorijonoon, jonka kukkulat toinen toisensa
takana hälvenivät vähitellen itäisen taivaanrannan syvään kirkkauteen.
Rouva B. jutteli Firenzestä, missä hän oli viettänyt talven. En
kuunnellut häntä ja tuskin rouva Yveskään. Minusta tuntui kuin olisivat
ajatuksemme kulkeneet niin yksiä teitä, että hän tunsi niin kuin
minäkin hetken ja maiseman vienon runouden. Silloin tapasivat silmämme
toisensa useammin ja minun katseeni kysyi varmasti: Rakastatko minua?
ja hänen silmänsä vastasivat: Kyllä!
Paluumatkalla tarjosin hänelle käsivarteni. Seuralaisemme kulki
muutamia askelia edellä. Minä astuin hyvin hitaasti: kalliin olennon
läheisyys, tuoksu ja lämpö oli niin suloista! Pyysin häntä innokkaasti
sanomaan minulle sen, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut.
"En voi", vastasi hän. "En uskalla vielä ja luulen, etten koskaan
uskalla. Ehkä kirjoitan siitä teille."
"Täytyykö minun peljätä tuota salaisuutta?" kysyin. "Riistääkö se
minulta toivon? Riistääkö se minulta elämän?"
Hänen käsivartensa värähti, hänen kätensä kouristui, kuin olisi
sähkövirta kulkenut sen läpi. "Minun tähteni ette kadota mitään," sanoi
Violet värisevin äänin. "Toivon, että tulette tapaamaan toisen, joka
on vapaampi ja arvokkaampi. Pelkään, että te minun vuokseni puhutte
ja tunnette noin; mutta se syy on niin suloinen kantaa ja meidänhän
täytyy taas kohta erota ainiaaksi. Te olette kertonut minulle unenne,
ja minusta on kuin eläisin unessa, kuin olisin sama, enkä kuitenkaan
sama kuin ennen. Niin — aivan kuin unessa!" Polku vei meidät tallille,
jossa pidettiin Belvederen vieraille vuokrattavia aaseja, Rouva B. oli
pysähtynyt juttelemaan hoitajan kanssa, ja me jatkoimme matkaamme.
"Niin, nyt minä tunnen", sanoi Violet, kun olimme joutuneet kyllin
kauaksi, "että minun täytyy kirjoittaa teille siitä asiasta. Se ei
ole salaisuus, mutta kuitenkin jotain, mitä te ette tiedä ja mikä
teidän pitäisi tietää. Teidän _Luisa_ kirjanne on tehnyt minuun syvän
vaikutuksen, syvemmän kuin olen teille tätä ennen tunnustanut, ja
teidän myötätuntonne on minulle hyvin kallis. Minusta olisi ikävää,
jos te unohtaisitte minut ja jos te ajattelisitte minusta sellaista,
mikä ei ole tarpeellista. Minä matkustan kohta ja sitten ei enää ole
tilaisuutta selittää teille tätä asiaa."
Tappava kylmyys valtasi minut ja minulla oli tuskin voimaa vastata,
ett'en koskaan unhoittaisi häntä, ja että nyt toivoin pääseväni
kalliohautaani mitä pikemmin, sitä parempi.
Vavahtava käsi puristi käsivarttani: "Ei", sanoi Violet. "Minä en tahdo
sitä, en tahdo!"
Rouva B. oli taas liittynyt meihin eikä eronnut meistä ennenkuin
majatalossa. Rouva Yves meni huoneeseensa ja minä kiiruhdin omaani.
Yhdellä hetkellä olin epätoivoissani, toisella leimahti minussa ilo
tietäessäni olevani rakastettu. Ei, oli Violet sanonut, minä en tahdo
sitä!
Tartuin kynään ja kirjoitin:
Ah, ei, jos lemmit mua, soisin
ma hautain syvän laakson sumentoon.
Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi,
sa yksin tietäisit, ma missä oon.
Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi.
Mun tähteni ei sanottaisikaan:
"Tuo Aallotarna leikitellä taisi,
vain vuorten kylmää lunta sielussaan.
Hän virran rantamalle vilpoisellen
käy lemmenleikkiin kera laineitten.
ja sammalvuoteellansa venytellen
suo erämaille tunteet sydämen."
Oi armahain, ma itse soitteleisin
kuohussa kiitävien aaltojen.
Lemmestä, suuteloista lauleleisin
ma ijän kaiken eelleen rientäen.
Oi armas, siellä sammaleitten alla
jotk' onnellisna sua kannattaa.
Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla
sydämen kaipausta suloisaa.
Säteissä auringon mun sielun oisi,
kun tuoksut ympärilläs liitelee.
Se latvain laulaessa sulle soisi,
kun säteet hellät sua hyväilee.
Taivaassa, josta katsehesi kallein
nyt etsii uskoansa, toivoaan
Tuulessa ympärilläs harhaileisin,
kun myrskyten se kiertää kautta maan.
Sitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata
kertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa
kallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna.
Toivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne
liikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle.
Missä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta
voimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en
ajatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia
esteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa,
solakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli
jättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia
syvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi
rotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi
pyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli
jo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan
vaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian
pelastuksestani yksin hänelle.
Seuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni
rouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa.
Hän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän
kirjoitti. "Kyllä," sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli
hyvin kalpea.
Panin runon hänen viereensä sanoen: "Runoni." Ensin ei hän näyttänyt
ymmärtävän, mutta sitten loistivat hänen silmänsä; hän avasi nopeasti
kuoren, ja hän luki luettuaankin. Sitten loi hän suloiset silmänsä
minuun ja jäi katselemaan minua kuvaamattomalla ilmeellä. Viimein laski
hän runon kädestään ja katseli minua yhä nojaten tuolinsa kaiteeseen.
En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista katsetta, niin sydämellistä,
niin läpitunkevaa, niin lasimaista, kylmää ja intohimoista: kaikki
kuvastui tuossa pitkässä pelokkaassa silmäyksessä. Sitten näin
sen odottamatta tummenevan. Viimein kiitti hän minua ja jatkoi
kirjoittamistaan. Vaikka yhä seisoin hänen vieressään, nosti hän hiukan
päätään ja hymyili minulle heikosti. Ymmärsin ja vetäydyin viereiseen
huoneeseen odottamaan.
Luulen odottaneeni puoli tuntia. Sitten kuulin, että Violet nousi
ylös, ja palasin hänen luoksensa, saadakseni tietää kohtaloni. Hän
painoi toista kättään silmiään vasten, toisella ojensi hän minulle
kirjoittamansa. _Forgive me! Be kind to me!_ [Antakaa anteeksi minulle!
Olkaa hyvä minulle!] sanoi hän. Sitten meni hän pois, enkä uskaltanut
pidättää häntä.
Hän kirjoitti näin: "En ole rouva Yves, niinkuin luulette. En ole
naimisissa; herra, joka on kanssani, on setäni. Se ei ole mikään
salaisuus. Joku on saanut päähänsä, aivan ilman syytä, — ehkäpä
sormukseni vuoksi —, että olemme mies ja vaimo, ja me olemme antaneet
asian olla sillään. Teidän en kuitenkaan voi antaa olla siinä luulossa,
se olisi väärin teitä, niin kuin minuakin kohtaan. Kuitenkin on minusta
vaikeaa ilmoittaa teille niin yksinkertaista asiaa.
"Olemme tavanneet toisemme ensikerran muutamia päiviä sitten,
mutta tuttavuutemme on kuitenkin paljon vanhempi. Te kerroitte
minulle unestanne. Minäkin olen oppinut tuntemaan teidät ikään kuin
unessa viime vuonna Roomassa, kun luin _Luisa'a_ Mieleni on paljon
rauhallisempi ja positiivisempi kuin teidän, mutta kun ajattelen tuota
lukuani, pelkään haihtuvani haaveiluihini. Muutamia vuosia sitten olin
kuin ilman sydäntä, tai oli sydämeni kuin jäätynyt, enkä tuntenut enää,
että minua paleli. Viime keväänä heräsi minussa ensi kerran hiljainen
tunne, vieno suru.
"Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa
protestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä
tuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin
vanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia
köynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit
auringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä
englantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna
Rooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin
ruohikosta pienen, _Luisa_ nimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut
se herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään.
Avasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaa _Rakkauden
satuun_, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa
on luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja
ajan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että
säikähdin ja hämmästyin. En tahtonut!
"Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois,
ojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja
minun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä
toi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista
kirjaa, _Luisan_ minulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua
takaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli
runoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan
kirjan, että suostuin.
"Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli
mahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta
aivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta
mitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa,
vai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen,
vaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en
voinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet,
joka oli kirjoittanut sen.
"Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa,
mikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt
minua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta
kohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se
ei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus
siitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n
tekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten
tavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti
hyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo
otaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se,
että minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti
miss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani
herättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia.
"Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien
tuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan
kylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä
voi sitä tarjotakaan.
"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi.
Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä
yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet
olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen
kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan
inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto
säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa.
Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut
niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa.
Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain
tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin
teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen
hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä
tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään,
ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon
kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin
tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän,
minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain
joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla
ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus
kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.
"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on
aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua
siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.
"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan,
mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan
vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla
onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi.
Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran
rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha
ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana
heikkoutena, ajattelemattomuutena.
"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko
ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon.
Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että
on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen
myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi
tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän
muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.
"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa
minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni
minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta,
jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä
teette, kaikessa mitä rakastatte!