Sinä yönä en nukkunut ollenkaan ja seuraavana aamuna olin ensimäisenä
ruokasalin viereisessä pienessä salongissa, jossa englantilaisilla oli
tapana juoda teetä seitsemän ja yhdeksän välillä. Yöllä oli tullut
mieleeni se arvelu, että suloinen ääni kuuluisi naiselle, jonka
edellisenä päivänä olin ensikertaa nähnyt aterioimassa, ruusuvettä
käyttävän naisen kanssa. Tuo viimemainittu tuli teelle puolen yhdeksän
aikaan ja heti hänen jälkeensä toinen, joka tervehti häntä ääneen
selkäni takana. Se oli _hänen_ äänensä. Tähän hetkeen saakka olin ollut
hyvin levoton; joka askel oli pannut sydämeni lyömään. Hänen äänensä
rauhoitti minut heti niinkuin jää, joka sitoo aallot. Kaikki vaikeni
minussa, tulin rauhalliseksi ja koko tietoisuuteni rajoittui ainoastaan
tähän hetkeen.
Äsken tullut istuutui vastapäätä ystävätärtään. Hän näytti olevan noin
viidenkolmatta vuotias, hän oli suuri ja vaalea, hänellä oli hienot,
sairaaloiset kasvot ja tyynet silmät, jotka näyttivät näkevän vähän
ja muistuttivat hänen ääntään vienolla lempeydellään ja älykkäällä
ilmeellään. Saman vaikutuksen tekivät hänen hennot, valkeat kätensä.
Sileä, kultainen sormus hänen vasemman kätensä nimettömässä pisti
silmiini.
Hän katsahti kerran minuun ja alkoi jutella toisen naisen kanssa.
Hänen hiljainen naurunsa oli ihmeen viehättävä ja soi kuin musiikki.
Sitten tiedusteli hän onnettomuutta, joka oli tapahtunut yöllä
järvellä. Minä yksin tiesin siitä tarkemmin: Keski-yön jälkeen oli
puhjennut ankara rajuilma, ja hiekalla lastattu vene oli uponnut
onnettomine soutajineen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja koetin kertoa
tapauksen englannin kielellä. Hän katsahti minua hiukan kummastuneena
ja vastasi minulle puhtaimmalla italian kielellä, josta tulin vähän
hämilleni. Sitten kiitti hän minua kevyesti kumartaen hyvällä,
vakavalla silmäyksellä ja jatkoi keskusteluaan ystävättärensä kanssa.
Poistuin huoneesta tyytyväisenä tuohon katseeseen, en kuitenkaan
ilman kiusallista epävarmuutta, uutta epäilystä. Minusta tuntui,
että jo rakastin häntä, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut
naiset, että hänen kauneutensa omituisuutta ja moninaisuutta ei
voinut ymmärtää kukaan muu kuin rakastaja ja että samallainen verho
peitti hänen sielunsakin, jossa piili joku salaisuus. Mutta oliko hän
vapaa? Saattoiko hän rakastaa minua? Siinä oli uusi epäilys ja uusi
huoli. Minulle kävi niinkuin silloin, kun suunnittelin taideteosta ja
rakastuin siihen mielikuvituksessani, ja kun sitten huomasin istuvani
kynä kädessä, ahdistivat minua taas tuhannet epäilykset ja huolet.
Myöhemmin näin hänet kastanjien alla, missä hän istui yksin lukien.
Minä katselin muutaman askeleen päässä hänestä ravintolan mainiolla
kiikarilla milloin kallionkielekkeeni huippuja, milloin perällä olevaa
maisemaa, höyrylaivaa joka näytti liikkumattomalta järven vihreällä
pinnalla, tai Luganoa, mistä saatoin eroittaa rantasillalla kävelevät
ihmiset. Katselin ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään
ajatellen kuinka voisin taas puhutella häntä. Hän sulki kirjansa.
Silloin tarjouduin, tällä kertaa italian kielellä, näyttämään hänelle
paikan, mihin venhe oli uponnut. Hän suostui hyvin kohteliaasti
ja pantuaan kirjansa pois tuli hän kaiteen luo, joka ympäröi
kastanjaterassin jyrkkää rinnettä. Huomasin, että hänen käyntinsä
oli hieman epävarmaa; hänen vasen jalkansa näytti jäykältä ja ehkä
ei vasen käsivarsikaan ollut yhtä voimakas kuin toinen. Se lisäsi
hellyyttäni häntä kohtaan, enkä tahdo tutkistella, miksi samalla tulin
niin toivovan iloiseksi. Hän huomasi pian, että tunsin seudun, ja alkoi
juuri kysellä minulta vuorien ja kylien nimiä, kun eräs viinuri tuli ja
sanoi hänelle: "Herra Yves pyytää teitä tulemaan heti kohta!"
Vavahdin. Hänen kasvoilleen levisi kevyt tyytymättömyyden varjo
ja kun hän näki, että minä sen huomasin, punastui hän hiukan. Hän
pyysi anteeksi kohteliain sanoin ja minä olin onnellisempi ja
samalla levottomampi kuin saatan sanoa. Kuka oli tuo herra? Jokin
määrittelemätön piirre hänen käytöstavassaan, sileä kultasormus ja
timanteilla koristetut korvarenkaat jättivät minulle vähän toivoa
siitä, että hän vielä olisi vapaa.
Hän oli unohtanut kirjansa, nidoksen Leopardia, niinkuin ihmetyksekseni
huomasin. Vinosti nimilehden yli oli kirjoitettu:
Violet Yves.
Toivoin, että hän palaisi, mutta sen sijaan tuli viinuri hakemaan
kirjaa. Häneltä kuulin, että nainen ja hänen miehensä olivat saapuneet
viikko sitten, ja että viimemainittu oli heti sairastunut. Nyt hän
kuitenkin voi paremmin. Vaikkapa olin odottanutkin, sanaa "hänen
miehensä", pisti se kuitenkin sydämeeni ja minulta puuttui tahtoa ja
voimaa kysyä häneltä muuta.
Olin varma kiihtyneessä mielikuvituksessani, että rouva Yves ei ollut
onnellinen. Hänen kohteliaisuutensa minua kohtaan ja tuo altis tapa,
jolla hän antautui puheisiin kanssani, todisti, ett'ei hän ollut
kehenkään rakastunut. Se lievensi katkeruuttani. Olisin mielelläni
tahtonut tietää tuon miehen iän ja ulkonäön, mutta pidättäydyin
kuitenkin kysymästä sitä, en niin paljon pelosta, että tunteeni
tulisivat ilmi, — vaan siksi että luulin loukkaavani häntä ja
alentavani itseäni sellaisella kysymyksellä.
Hän ei tullut aterialle. Illalla soiteltiin. Minä kävelin edestakaisin
salissa toivoen joka hetki, että hänkin tulisi, mutta häntä ei
näkynyt. Kymmenen seudussa menin lohduttomana terassille. Yö oli
lumoavan kaunis. Kuu, joka nousi selkämme takaa, jätti varjoon meidät,
taustalla olevan vuoren raunioiden peittämät rinteet ja kaarevan
juovan järven rannasta. Siitä saakka loisti kaikki järven ja taivaan
välillä, läheisistä idän kukkuloista aina lännen kaukaisiin lumivuoriin
hopeavalossa. Astuin huoaten kaiteen luo.
"Hyvin kaunista", eikö totta?
Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän se oli, rouva Yves, joka
lausui nämä sanat muutaman askeleen päässä minusta.
"Tekö?" sanoin.
Ehkäpä oli ääneni soinnussa enemmän tunnetta kuin tuossa sanassa. Hän
ei vastannut.
"Täällä on liian kaunista," jatkoin. "Se melkein koskee."
Siihenkään hän ei virkkanut mitään.
"Tänä aamuna", sanoi hän sitten, "aioin kysyä teiltä tuon
vuorenkielekkeen nimeä; se miellyttää minua suuresti."
"Sitä minä en tiedä", vastasin; "luulen, että sillä ei ole nimeä."
Lyhyen vaitiolon jälkeen alkoi suloinen ääni vielä hiljemmin, melkein
ujosti:
"Niinpä täytyy teidän, runoilijan, antaa sille nimi."
"Tiedättekö sen?" huudahdin. "Tunnetteko minut?"
"Kyllä", vastasi hän. "Olen lukenut erään teidän kirjoittamanne
runomuotoisen novellin, _Luisa'n_."
"Te olette lukenut _Luisa'n?_"
Vaikenimme molemmat pitkään. Syvä, onnekas liikutus esti minua
puhumasta ja hän näytti hämmästyvän ääneni vavahtavaa sointua.
"Näette, että tunnen teidät oikein hyvin", alkoi hän taas lopulta.
"_Luisa_ liikutti minua kyyneliin saakka. En saattanut uskoa, että sen
tekijä olisi mies. Tänään sain kuulla eräältä italialaiselta herralta,
että se olitte juuri te. Luulin, että se olisi joku nuori tyttö, joku
Luisa. Oi, kuinka olen toivonut että oppisin tuntemaan teidät."
"Minäkin halusin oppia tuntemaan teidät."
Nuo sanat pääsivät minulta, ja minä vaikenin heti. En tiennyt
täytyisikö minun selittää asia hänelle. Hän huomautti, että oli myöhä
ja vetäytyi pois. Hänen tervehdyksessään oli jotain, mikä koski minuun
ja vietin hyvin levottoman yön. Tunsin, että hän oli ollut hetken aivan
lähellä minua ja vetäytyi sitten pois luotani. Hän oli varmasti pitänyt
viimeisiä sanojani ajattelemattomina, tai liian rohkeina! Kärsin
siitä ja iloitsin kuitenkin, sillä minusta tuntui, että olin saanut
luoda silmäyksen hänen tunne-elämäänsä. Kuinka hienoa ja ylhäistä se
olikaan! Nyt täytyi minun heti selittää tuo väärinkäsitys. Kun nukahdin
aamupuolella, näin unta, että selitin rouva Yves'ille kaikki; ja että
suloinen ääni kuiskasi: minä tiesin sen, minä tiesin sen! Mutta hänen
kasvonsa olivat surulliset, kun hän sen sanoi.