Kesäkuussa 1872 meni nainen miehensä kanssa Genève järvelle
viettääkseen kesänsä siellä. He aikoivat palata Italiaan Simplonin
kautta ja pysähtyä joksikin aikaa Lago Maggiore'lle, Stresa'an, tai
Pallanza'an. Hän sanoi kirjoittavansa Genèvestä voisinko tavata häntä
salaa siellä, muuten tulisi minun koettaa saavuttaa heidät Lago
Maggiorella. Lupasin sillä aikaa tehdä innokkaasti työtä.
Hän oli todella jonkun verran hämmästynyt ja pahoillaan sen täydellisen
henkisen työttömyyden johdosta, johon rakkaus oli minut saattanut,
ja jonka minä salaa saatoin täydellisesti selittää itselleni.
Puoleentoista vuoteen olin kirjoittanut vain muutamia rakkausrunoja,
pannen voimieni mukaan huolta niiden muotoon, vaikka sisällys olikin
kylmänpuoleinen, sillä sellainen oli hänen makunsa. Hän oli nyt
ihastunut Tennysonin _Idyls of the King_ runoelmaan ja olisi tahtonut,
että minä kirjoittaisin jotain samanlaista niin hienostunutta ja
niin aristokratista kuin mahdollista. Minä lupasinkin tehdä niin.
Tunsin tarvitsevani lepoa ja vuori-ilmaa ja päätin nousta Lanzo
d'Intelvi'in asettuakseni minulle ennestään tuttuun, mukavaan ja
hienoon Hôtel Belvedere'en, joka sijaitsee ihmeellisen kauniilla
paikalla viehättävässä yksinäisyydessä, ja jossa käy melkein yksinomaan
englantilaisia. Siellä voisin työskennellä rauhassa. Läksin sinne
kesäk. 28 p. Argegnon kautta.
Tuoreessa, vehreässä laaksossa, puhtaassa vuori-ilmassa luulin
saavani hengittää vapautta, viattomuutta ja elämää. Ajuri pysähtyi
hetkeksi Pellio'on. Kastanjametsien keskellä oli pieniä mökkejä,
joiden ikkunoilla neilikat kukkivat. Menin kaivolle. Nuori, kaunis
ruskeakäsinen, valko-olkainen tyttö ammensi vettä ja tarjosi
minullekin. Kysyin häneltä, oliko vesi hyvää. "_La guariss de tucc i
maa_", vastasi hän omalla murteellaan, "se parantaa kaikki taudit".
Katselin häntä ihmetellen. "Aivanko kaikki?" kysyin. Hän punastui ja
hymyili vain, ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni. Join kauniin tytön
astiasta, ja kun jatkoin tietäni, ajattelin, että hänen sievä suunsa,
pieni sydämensä ja maidonvalkeat käsivartensa todella voisivat parantaa
kaikki taudit. Oliko hänessä ehkä se murheeseen ja salaperäisyyteen
verhottu idylli, jota hain. Nuo valkeat käsivarret eivät voineet olla
alppi tytön, vaan jumalattaren.
Kun kuljimme hitaasti ylöspäin vuorien välissä, huomasin, että vanha
ystävättäreni luonto puhui taas minulle vaiettuaan kaksi vuotta. Täytyy
tosiaan olla turhanpäiväinen uneksija ymmärtääkseen mikä ilo on tuntea
olevansa armonalaisena kallioiden, veden ja vehreyden keskellä. Minusta
se oli merkki, että vihdoin taas saattaisin kirjoittaa. Kun vuoristo
puhuu minulle, seuraa siitä ensin suloinen kaihontunne, vieno kaipuu
sulautua kaikkeuden elämään; sitten seuraa luomishalu, ja ajatukset
tulevat paperille kuin itsestään. Samoin vaikuttaa minuun joskus
Mendelssohnin musiikki.
Majatalossa ei ollut kirjettä Genevestä ja minä iloitsin siitä. Jos
milloin olen rakastanut, en koskaan rakastanut niin syvästi kuin eron
aikana, ja nyt, eronneena tuosta naisesta, en tuntenut mitään häntä
kohtaan.
Ylhäällä ei ollut montakaan vierasta. Päivällispöytään, kello kuusi,
ilmautui noin kolmekymmentä henkilöä. Istuin erään kauniin ja hienon
vaalean naisen vieressä, jonka silmissä ja omituisen voimakkaassa
ruusuntuoksussa oli jotain itämaista. Muut naiset olivat melkein
kaikki vanhoja ja rumia. Neljä tai viisi italialaista oli kaikkien
ulkomaalaisten juhlallisesti vaietessa kovin murtuneen näköisiä
ja katselivat minua selvästi haluten saada minut toverikseen
kävelymatkoille, lörpöttelyhetkille ja biljaardipeliin. Se peloitti
minua ja olin sen vuoksi hyvin kylmä vanhaa herraa kohtaan, joka
pöydästä noustuamme alotettuaan puhumalla "kuuluisista" runoistani
sanoi, että hänellä ja hänen tovereillaan oli kovin vaikea olla noiden
englantilaisten seurassa, ja että he olivat hyvin onnellisia tuloni
johdosta. Hän lisäsi olevansa cavaliere se ja se toiset olivat: kreivi
se ja se, parooni se ja se j.n.e., neljännellä ei ollut arvonimeä,
mutta hän oli kuitenkin hyvin arvokas henkilö. Lopuksi lupasi tuo
hyväntahtoinen herra puhua kokille, että hän tarjoisi vähemmän
_plumpuddinkia_ ja kiinnittäisi hiukan enemmän huomiota kansalliseen
vähemmistöön. Sitten jätti hän minut rauhaan ja sen jälkeen emme
koskaan puhutelleet toisiamme.
Menin ulos terassille juomaan kahvini hentojen kastanjien alle. Siellä
istui kaunis naapurinikin ihaillen hehkuvaa auringonlaskua ja ikuisen
lumen peittämien kaukaisten vuorten komeutta. Mutta minä en katsellut
taivasta, en alppeja, enkä häntä, vaan silmäilin kauas, tuhannen
seitsemän sadan metrin syvyydessä lepäävän järven yli. Siellä kohosi
vastapäisen vuoren vihreän rinteen yläpuolella suuri kallionlohkare,
jota pienet, rappeutuneet tornit ympäröivät, ja jonka vuosikausia olin
tuntenut ja jota olin rakastanut.
Poikana olin ujo ja ylpeä. Kun olin kuusitoistavuotias, pää täynnä
Leopardia ja Victor Hugota, pantheismiä ja pessimismiä, suurta
ulkonaista ihmisten halveksimista ja sisäistä epätoivoista halua
saada kiitosta miehiltä ja lempeä naisilta, silloin syntyi minussa
sentimentaali halu, että minut haudattaisi tuonne ylös. Nyt en
ollut moneen aikaan nähnyt kalliota, se ei tiennyt mitään hulluista
kuherteluistani tuon naisen kanssa ja kaikki nuoruuteni ajatukset
pesivät tuolla ylhäällä puoleksi kotkina, puoleksi varpusina. Siellä
oli vielä hehkuva surumielisyyteni ja ylpeä halveksumiseni sitä
kohtaan, mitä toverini sanoivat rakkaudeksi, ja nuo naiselliset
kuvittelut, joita yksistään pidin kyllin arvokkaina itselleni. Jos
minulle silloin olisi sanottu: sinä annat naisen, joka lähestyy sinua
ilman rakkautta, kietoa sinut pauloihinsa turhamaisuudesta, olisin
vastannut: En, en! Ja nyt? Minulle ei olisi käynyt ansioni mukaan, jos
olisin, vuorten laulajana, saanut yksin levätä tuossa ylevässä haudassa.
Minulle annettiin huone, jonka ikkunoista näki pohjoiseen. Iltaisinkin
näin tuon mustan, tähtien seppelöimän kallion, joka toi silmieni
eteen ylpeän ja puhtaan nuoruuteni muistot. Tahdoin tehdä työtä.
Kevytlentoinen säe riitti usein nostamaan henkeni alakuloisuudestaan.
Yritin kirjoittaa idylliä. Ajattelin tuota nuorta tyttöä valkeine
käsivarsineen kaivon luona tienristeyksessä ja kukkivia neilikoita
pienten akkunain edessä. Ajattelin teitäkin, ystävättäreni! Tehän
tunnette minun työtapani. Otan todellisen olennon ja kudon sen
ympärille runoutta, seuraan muutamia sen ääriviivoja ja peitän toisia.
Mutta sinä iltana en löytänyt yhtään hienoa ja vahvaa säijettä,
tahrasin turhaan paperini, ja rohkeuteni vaipui. Mitä sanookaan Heine?
"Minun sydämeni on kuin meri." Minä pikku runoilija voin sanoa että
minun sydämeni on vain kuin halpa järvi, jossa ei ole helmiä eikä
koralleja, mutta joka kuitenkin nousee ja laskee niinkuin meri, joka
päivä oman luonteensa ja jonkun salatun, taivaassa! olevan voiman
vaikutuksesta.
Seuraavana aamuna saapui kirje Genevestä. Hän odotti minua kahdentoista
päivän kuluttua, koska silloin saisimme olla yksin herättämättä
epäilyksiä. Tätä johdantoa seurasi juhlallisia kehoituksia, jotka
kuuluivat melkein syytöksiltä: minulta kiellettiin pieninkin
tuttavallisuus. Tuo kaikki tuntui minusta jesuiittamaiselta ja
vastenmieliseltä ja aioin olla matkustamatta; mutta kun minulle vielä
jäi kuusi päivää ajattelemisen aikaa, siirsin pahan tapani mukaan
päätöksen teon viimeiseen hetkeen. Sillä välin jouduin taas vanhan
haluttomuuden ja hitauden valtaan. Jätin idyllin. Ei italialaiset, ei
kaunis, vaalea nainen, eikä muutkaan henkilöt majatalossa kiinnittäneet
mieltäni vähääkään. Kulutin päiväni kuljeksien raskain sydämin ympäri,
kuunnellen tuntikausia pitkälläni ruohossa tuulen huminaa, tai seuraten
pilven varjojen hidasta lentoa. Pellion kastanjat, Oranon kenttien
niityt, Val Maran yksinäiset rotkot muistavat kai vielä minut.
Retkilläni en koskaan tavannut ketään, en nähnyt ketään, en nähnyt
sivistyneitä ihmisiä kuin aina yhtä hiljaisten ja juhlallisten ateriain
aikana.
Heinäkuun ensimäisen päivän iltana, noin kymmenen seudussa luin
huoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Silloin kuulin jonkun
seurusteluhuoneen huonolla pianolla soittavan Clementin _Gran
scena pateticaa_, jonka te niin usein olette kuullut. Esitystapa
tuntui minusta erinomaiselta ja minä menin sinne. Soittaja oli eräs
englannitar ja melkein kaikki vieraat olivat koolla salissa. Se on maan
tasalla, ikkunat ja ovet terassille päin.
Istuuduin ulos pimeään. Yö oli myrskyinen. Tiheät salamat leimahtelivat
jyrisemättä järven toisella puolen, mustista pilvistä metsäisten
kukkuloiden päällä jotka näyttivät elävän. Taivas päällämme ja rotko
allamme oli musta. Kun piano vaikeni, kaikuivat syvistä laaksoista
kaikkien kylien kellot. Kaksi naista tuli ulos ja he istuutuivat
lähelle minua. En saattanut nähdä heitä, mutta tunsin pöytätoverini
ruusuveden tuoksusta. "Oikein hyvin, eikö totta?" sanoi hän englannin
kielellä. Se oli ainoa nais-ääni, jonka siellä tunsin.
Mitään vastausta ei seurannut. Jonkun ajan kuluttua kuulin toisen äänen
sanovan: _The bells_ (kellot).
Olen aina arvellut, enkä tiedä kuinka tuo outo ajatus on syntynyt
minussa, että vain _olea fragrans'in_ tuoksu voi antaa jonkunmoisen
käsityksen tuon äänen suloisesta kaiusta. Vavahdin ja kysyin itsekseni,
missä olin sen kuullut. Ruusuvettä käyttävä nainen sanoi vielä jotain
mitä en kuullut ja suloinen ääni vastasi: _Yes, there is hope_. (Kyllä,
onhan toivoa).
Se välähti lävitseni kuin salama: tuo oli ääni, jonka olin kuullut
unessa. Vapisin, en tiedä miksi, kuulematta mitään, vaikka molemmat
äänet jatkoivat puheluaan. Muutamia muita naisia tuli ulos ja sitten
menivät kaikki kastanjien luo. En seurannut heitä; tunsin sanomatonta
halua saada olla yksin ja nousin huoneeseeni.
Siellä annoin tunteitteni päästä valloilleen. Olin kuin mielipuoli,
polvistuin nauraen ja itkien, hypähdin pystyen rukoillen, tuntien,
että Jumala on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa. Ojentelin käsiäni
ikkunasta salamoiden ympäröimää mustaa kallionkielikettä kohden ja
pyysin sitä riemuisesti iloiten, olemaan jälleen hyvä minulle, koska
taas olin sen arvoinen. Puhelin näin korkealla äänellä ja nauroin
itselleni, koska henkilö, jonka kasvoja en vielä ollut nähnyt, sai
minut niin innostumaan, mutta se oli onnellista naurua, täynnä
luottamusta, vailla pienintäkin ivaa. _There is hope! there is hope!_
Ja sitten peitin kasvoni käsilläni ja ajattelin: entä hän? Odottaakohan
hänkin? Odottaakohan hänkin? Onkohan hänelläkin ollut aavistuksia,
onko hänkin nähnyt unta? Minkä näköinen hän mahtaa olla? Mikä hänen
nimensä lie? Ja sitten en ajatellut enää mitään. Äskeinen kiihtymys
valtasi taas minut. Eräänä surullisena hetkenä poikana ollessani, kun
kuljeskelin kotiseutuni rehevillä kukkuloilla, näin synkän ja kolkon
nuoruuden edessäni ja sitten ihanan kukkasen, rakkauden, joka kukkisi
minulle niin odottamatta kuin öinen agave. Nyt kolkutti sydämeni:
"Agave, Agave!" Peitin silmäni käsilläni, raskaasti hengittäen; luulin,
että silmäni todella levittivät valoa sillä hetkellä.