II.

Te tiedätte, ystävättäreni, ett'ei meidän välillämme aina vuoteen 1872

ole ollut mitään salaisuuksia. Joskaan emme rakastaneet toisiamme

vaikka olimmekin vapaat, johtui se ehkä siitä, että tunne-elämämme

ja ajatustapamme olivat liian läheistä sukua, luonteemme liian

samanlaiset; rakkaus meidän välillämme olisi ollut luonnotonta. Tämä

omituinen syy selviää jonain päivänä meille molemmille. Kuitenkaan ei

se ollut ainoa; teillä niinkuin minullakin oli toisia syitä. Teidän

syihinne en luonnollisesti kajoa. Mutta muistatteko unen, jonka

kerroin teille tuona talvena vuonna 72 eräänä iltana kun olimme yksin

ja minä olin tuonut teille erään merkillisen kirjan: "_Du sommeil et

des rêves_." Kerran nuoruudessani luin runollisen, saksalaisen sadun

kaivosta, joka oli niin syvä, ett'ei silmä eikä mikään välikappale

ulottunut sen pintaan. Silloin tuli soittaja, istuutui kaivon kannelle

ja soitteli hiljaa. Vesi alkoi nousta. Hän soittaa soittamistaan; ja

vesi nousee aivan hitaasti yhä ylemmäksi ja välkkyy viimein kaivon

suulla. Yöllä sen jälkeen uneksin minä, että kohosin rotkosta suloisen

äänen hurmaamana, äänen, joka puhui korkeudesta vieraasti korostaen,

käsittämättömiä sanoja. Heräsin itkien liikutuksen vallassa, jota kesti

tuntikausia. Mielessäni tuo järjetön ajatus, että unessa kuulemani

äänen täytyy olla olemassa, koetin kaikin voimin palauttaa mieleeni

sen omituisen soinnun, etten sitä unhottaisi. Sittenkin unhotin sen

pian — en kuitenkaan unta, ja pysyin siinä käsityksessä, että uni

oli profetallinen näky, jonka kautta jumaluus salaisesti oli puhunut

minulle. Ei mikään naisellinen ääni muistuttanut sitä koskaan, mutta

kun tammikuussa v. 1872 toivuin vaikeasta taudista, näin taas tuon

saman unen, kuulin taas tuon suloisen äänen vieraine vivahduksineen.

Viikkoa myöhemmin tulin luoksenne ja toin teille kirjan "_Du sommeil et

des rêves_."

Tuntuu mahdottomalta, että olisitte unohtanut kuinka levoton olin tuona

iltana. Ehkä olen luonteeltani mystillinen ja olen ehkä taipuvainen

uskomaan ihmisluonteessa vallitseviin kätkettyihin voimiin, salaisiin

suhteihin kaikkeen yliluonnolliseen. On varmasti totta että jo kahdesti

ennen tammikuuta v. 1872 sain todisteita tuollaisista välittömistä

suhteista vieläpä valveilla ollessani; ensi kerran olin kahdentoista,

toisen kerran neljäntoista ikäinen. Ensi kerran se hämmästytti,

vieläpä pelästytti minua, vaikka enne olikin suosiollinen; käsite oli

liian uusi minulle, niin aavistamaton ja selvä tuo sisäinen ääni,

joka minulle puhui. Ennustus toteutui kuusitoista vuotta myöhemmin.

Toisella kertaa ei mikään enne ollut kyseissä ja vasta tulevassa

elämässä saan tietää oliko se vain mielenhäiriö, vai puhuiko minulle

toinen henkiolento, niin kuin silloin luulin ja yhä vieläkin luulen,

kuten eräässä kirjassani olen kertonut. Näin ollen on luonnollista,

että unen uudistuminen teki minuun syvän vaikutuksen. Vielä suuremmalla

hartaudella kuin ensi kerralla uskoin äänen olemassaoloon ja siihen

terveelliseen ja voimakkaaseen vaikutukseen, jonka jonain päivänä sillä

lailla puhuva olento tekisi minuun. Kuvitelkaahan nyt levottomuuttani

siihen asemaan nähden, jossa olin tammikuussa v. 1872. Te tiedätte sen:

pidin itseäni silloin jo sidottuna — ja ehkä ainaiseksi! Kun ajattelen

tuon suhteen syntyä ja luonnetta, nousee katkera hymy huulilleni:

surkuttelen tuota naista, surkuttelen ja ivaan itseäni. Tästä suhteesta

on puhuttu ihmisten kesken ja aivan erehdyttävällä tavalla, enkä siis

kerro siitä tässä aiheettomasti. Te tiedätte, että olin jo kauan aikaa

tuntenut tuon kauniin ja henkevän naisen, jolla ihmiset sanoivat olevan

rakastajan ennen kuin suhteemme tuli läheisemmäksi. Kävin joskus

hänen luonaan, ja tapasimme toisemme usein, mutta ei seurassa. Luulin

hänen olevan aivan välinpitämättömän minua kohtaan ja käyttäydyin sen

mukaan; mutta harvalla ihmisellä oli sellainen kyky kuin hänellä saada

sarkastinen puoleni esille. Eräänä iltana teaatterissa kohtasivat

kiikarimme kahdesti toisensa ja toisella kerralla kesti hän katseeni,

ennen kuin kääntyi pois. Minusta tuntui kuin olisi sydämeni lievästi

haavoittunut — ehkäpä sai vain turhamaisuus ja uteliaisuus sen lyömään.

Odotin ja sain vielä monesti katseen häneltä, sitten menin tapaamaan

häntä hänen aitioonsa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli aivan uutta

minulle: hän osoitti minulle niin selvästi suosiotaan muitten läsnä

ollessa, että jouduin hämilleni. Kotimatkalla kuvittelin, että olin

rakastunut häneen ja että minun piti sanoa se hänelle. Tätä pakottavaa

käskyä tottelin pari päivää myöhemmin. Asia koski naimisissa olevaa

naista, ja suurin vikani siinä oli, etten antanut perää todellisen

intohimon vaatimuksille, vaan rakkauden tyhjälle utukuvalle. Hän

vastasi, että sanani sattuivat häneen tuskallisesti, ja lisäsi

ihmeekseni, että hän oli huomannut sympatiani jo jonkun aikaa sitten,

ja ettei hän voinut salata, että siitä oli seurannut jonkunlainen

taipumus hänenkin puoleltaan minua kohtaan. Hän oli kuitenkin pitänyt

parempana, ett'emme keskenämme puhuisi siitä ja että hän kaikessa

tapauksessa täyttäisi velvollisuutensa. Ennen olimme saattaneet

tavata toisemme ystävinä miten usein hyvänsä, nyt ei sitä enää voisi

ajatellakaan. Hän neuvoi minua tukahuttamaan rakkauteni, joka ei vielä

lie ehtinyt kovin syvälle juurtua; sitten voisimme jonkun ajan kuluttua

nauttia rauhassa puhtaan ja hartaan ystävyyden hedelmiä, jota ehkä

molemmat tarvitsimme.

Silloin huomasin hämmästyen, ett'en oikeastaan rakastanutkaan häntä,

niin jäähdytti hänen puheensa minut; ajattelin, että olin joutunut

kuin tyhmyri viekkaan kiemailijan pauloihin — ja kuitenkin valehtelin

väärästä kunniantunnosta, enkä käyttänyt hyväkseni hänen esittämäänsä

ratkaisua, vastasin vain, ettei ystävyys voinut minua tyydyttää.

Jumala tietää rangaistiinko minua moisesta pelkuruudesta, kun tulin

hänelle tunnustaneeksi ja selittäneeksi kaikki ne erehdykset ja

heikkoudet, jotka tekivät minut arvottomaksi ansaitsemaan hänen korkeaa

rakkauttaan. Hellä, vakava sana ja suutelo hänen huuliltaan olisivat

puhdistaneet minut niinkuin meidät puhdistaa ijäisyyden tuulahdus, joka

joskus kulkee sielumme läpi rukoiltuamme, ja nyt en tuntisi tuskaa enkä

häpeää tuota mennyttä aikaa ajatellessani.

Niin alkoi suhde. Luulen, ett'ei tuo nainen koskaan rakastanut minua

todellisesti. Luulen, että juorut, joita leviteltiin hänestä ja erään

hänen ystävättärensä miehestä, olivat vääriä, että hän oli valinnut

melko epäonnistuneen keinon kumotakseen ne; että turhamaisuus oli

saanut hänet valitsemaan miehen, joka kirjoitti runoja, joista ihmiset

ja sanomalehdet joskus puhuivat; ja että hän lopuksi oli jollain

lailla intellektuaalisesti utelias näkemään minkälaista rakkaus oli,

että hänessä asui selittämätön pyrkimys kärsiä ja tuottaa toisille

kärsimyksiä saadakseen voimakkaasti ottaa osaa tähän elämään panematta

tulevaa vaaranalaiseksi. Siksipä sanoikin hän minulle, että jos

tahtoisin rakastaa häntä velvollisuuden hallitsemalla tunteella,

ei hän voisi sitä minulta kieltää, vaan että me tulisimme molemmat

onnettomiksi. Hän tulisi syyttämään itseään siitä, että oli estänyt

minua menemästä naimisiin, vaikka se minuun nähden, jolla paitsi

nainutta veljeäni ei ollut muita sukulaisia, oli hyvin toivottavaa, ja

koska minun ikäni vuoksi ei sopinut liikaa viivytellä. Mitä enemmän hän

koetti saada minut eroamaan itsestään, sitä enemmän minä vastustin,

sitä enemmän tunsin itseni sidotuksi, jopa kahlituksikin.

Mikä onneton vuosi se olikaan minulle! Joskus kuvittelin rakastavani

häntä, ja silloin kiihoitti minua se, että tapasin hänet aina niin

harkitsevana ja hyveestään varmana, niin täydellisesti oman itsensä

herrana. Paljon useammin huomasin olevani kylmä hänelle ja kärsin

omasta kierosta olostani, kärsin hänen vaatimuksistaan; sillä

olemalla olevinaan kateellinen runottarelleni pyrki hän yksinään

hallitsemaan henkistä elämääni, ohjaamaan sitä omien mielipiteittensä

ja taipumustensa mukaan. Häneltä ei puuttunut kykyä eikä sivistystä;

mutta kun minun ja teidän välillänne, rakas ystävättäreni, vallitsee

liian läheinen sielujen sukulaisuus, oli se minun ja tuon naisen

välillä liian kaukainen. Hän jumaloi muodon viimeisteltyä hienoutta,

eikä ainoastaan mitä henkilöihin ja pukuihin tuli; hänen pienin

liikkeensä, joka sanansa, koko olentonsa oli teennäisen miellyttävä.

Se veti minua puoleensa, mutta hän ulotti tämän jumaloimisensa

taiteeseenkin, ja siinä oli meidän välillämme kapea, hiuksen hieno

juopa, selvärajainen pohjaan saakka, vaikka sitä päältäpäin tuskin

saattoi huomata. Joskaan hän ei sitä minulle sanonut, piti hän

kuitenkin runojani liian kansanomaisina. Ne olivat hänestä liian

kaukana tuosta muodon valitusta aateluudesta, jota ilman ei mitään

runoutta hänen mielestään ollut olemassa. Minä huomasin sen, kun

puhuin hänen kanssaan muista runoilijoista, ja se harmitti minua.

Minua loukkasi tuollainen arvostelu, minua loukkasi hänen arvostelunsa

täydellinen riippumattomuus tunteesta, kun hän kuitenkin usein oli

suullisesti ja kirjallisesti vakuuttanut rakastavansa minua. Minun

rakkausihanteeni oli toisenlainen ja olinhan ennen kokenut toisenlaista

rakkautta, jonka vallitessa sydän voitti kaikki järjen suunnitelmat.

Ja kuitenkin, jos hän olisi antanut minulle toisenlaisia todisteita

voimakkaasta ja syvästä tunteesta, jos hän joskus ei olisikaan voinut

hillitä tunteitaan, ei tuo hänen mielipiteittensä riippumattomuus olisi

loukannut minua. Mutta hän hillitsi itsensä aina ja eroten minusta

useissa tois-arvoisissakin asioissa piti hän itsepäisesti kaikessa oman

mielipiteensä. Tulin siis vakuutetuksi siitä, ett'ei hänen tunteensa

ollut rakkautta, ja kun en itsekään rakastanut, päätin erota hänestä.

Sitä hän kai aavistikin, kun me kaksikuisen eron jälkeen tapasimme

toisemme kaupungissa joulukuulla 1871. Minä aioin mennä jouluksi San

Remo'on ja viettää siellä koko talven, mutta sairastuin. Silloin

oli hän tahallaan varomaton ja kävi minua katsomassa. Asuin veljeni

luona, ja hän ei seurustellut kälyni kanssa. Asiain näin ollen kävi

hän vierailulla veljeni luona ja lausui toivomuksenaan saada tervehtiä

minua. Jumalinen kälyni oli siitä niin hämmästynyt ja pahastunut, että

hän ujoudestaan huolimatta vain vastenmielisesti suostui, ja olen varma

että hän sittemmin tunnusti senkin synnin, rippituolissa. Kaupungissa

syntyi sitten kova melu tämän käynnin johdosta. Sain kuulla siitä

parannuttuani ja luulin olevani kiittämätön pelkuri, jos matkustaisin

pois. Sellaista oli elämäni silloin: ainaista horjumista järjen ja

tunteen välillä, joilta molemmilta puuttui valoa.

Tammikuun 12 ja 13 päivän välillä v. 1872 näin tuon salaperäisen unen

toistamiseen. Heti kun kykenin iltaisin menemään ulos, tulin teidän

luoksenne. Teillä, kallis ystävättäreni, oli syytä olla suuttunut

minuun: koko vuoden olin ollut anteeksiantamattoman välinpitämätön

teille. Vanha ystävyyteni teitä kohtaan ei ollut vähentynyt, mutta

häpesin itseäni ja se piti minut kaukana teistä. Sinä iltana tulin

kuin myrskyn ajamana teidän luoksenne, ja silloin sanoin teille

kaikki, kerroin teille uneni niin intohimoisella luottamuksella sen

yliluonnolliseen alkuperään ja profetalliseen merkitykseen, että

luulitte minun olevan tulossa mielipuoleksi. Te sanoitte, ett'en vielä

ollut aivan terve ja tarvitsin henkistä lepoa; minun pitäisi hakea

huvituksia ja matkustaa, eikä _kirjoittaa liian paljon kirjeitä_.

Olisinkin matkustanut, joll'ei puolison mustasukkaisuus lopultakin

olisi herännyt, ja joll'en olisi pitänyt velvollisuutenani olla nyt

jättämättä naista. Tapasimme toisemme nyt paljon harvemmin ja en

tiedä minkä kapinoitsevan hengen, minkä sairaaloisen sydämen vietin

vaikutuksesta juuri silloin, kun murhe ja vaara uhkasi, toinen piti

itseään loukattuna ja kärsi siitä katkerasti ja ihmiset alkoivat

juoruta, juuri silloin näytti oikean intohimon henkäys tunkeutuvan

meihin. Hän oli nyt hiukan epävarmempi itsestään. Se että maailma

piti meitä syyllisinä, vaikutti kuin ohjasten löyhentäminen, oli

kuin voimakas kiihotus pahaan, jonka seuraukset näin saimme tuntea.

Minusta tuntui, kuin kulkisin hiljaa rotkoa kohti, josta nousi hulmuvia

liekkejä, jotka kiihoittivat aistejani ja häikäisivät ajatuskykyni.

Vaikka tiesinkin joutuvani hukkaan, tunsin kuitenkin että tuo sama

sairaaloinen vietti veti minua sinne. Kauhistuneena pysähdyin ja

päätin asettua vastarintaan. Tuollainen intohimo, joka mieluummin oli

aistien kun tunteiden kiihtymystä, soti elämänkatsomustani ja sitä

korkeaa ihannetta vastaan, jota olin tahtonut seurata elämässä ja

taiteessa. Minusta tuntui että olin pelkurina jättämäisilläni lippuni

ja painamaisillani elämääni, toimintaani ja maineeseeni teeskentelyn ja

häpeän polttomerkin. Mutta sitten ei minulla kuitenkaan ollut voimaa

välttää harvinaista tilaisuutta tavata häntä yksin, tietäessäni,

millä innolla hän minua odotti, ja kun olin hänen luonaan, vei

hänen kauneutensa, hänen hämmentynyt mielentilansa melkein kaiken

arvostelukykyni. Onneksi sattui tuollaisia yhdessäoloja verrattain

harvoin; ne eivät olleet pitkiä, häiritsemättömiä, eivätkä turvallisia,

ja sanoakseni totuuden täytyy minun myöntää, että hänen tahtonsa pysyä

oikealla tiellä vei aina voiton, niin horjuvaksi kuin se oli tullutkin.

Niin kului useita kuukausia, joita minä pidän surullisimpina ja

levottomimpina elämässäni. Se oli myöskin suurimman työttömyyteni ja

hedelmättömyyteni aikaa. En muistaakseni kirjoittanut näinä kuukausina

riviäkään, enkä opiskellut mitään.

Olen viipynyt kauan tässä välikohtauksessa, rakas ystävättäreni,

vaikka se tuskin on yhteydessä tämän kertomuksen sisällyksen kanssa.

Mutta tahdoin sanoa teille missä rajoissa suhteeni pysyi ja myöskin

ainakin osaksi sovittaa rangaistavaa heikkouttani tämän kertomuksen

kautta, joka ehkä saattaisi vähentää tuon tapauksen vaikutusta

kotikaupungissani, vaikka arvoni alentuisikin niiden silmissä, jotka

ovat lukeneet kirjani tuntematta näitä vähäpätöisyyksiä. Se, että olen

kertonut näin laajasti näistä mielestäni tuskallisista tapauksista,

selittää, miksi kertomukseni tästä lähtien juoksee vielä hitaammin.

Nyt jää minulle kuvaamaton onni kertoa ajasta, joka ikuisesti elää

sielussani, antaa sen hiljaa liukua silmieni ohi. _Melius quam cum

aliis versari est tui meminisse._ Asiat, joista joka päivä tulen

kertomaan teille hiukan, jäävät teidän omaisuudeksenne. Jos minun

täytyy saattaa ne sydämettömän maailman tietoon, niin pitäkää te

huolta siitä, ettei minua katsottaisi ukkomaisen monisanaiseksi ja

tunkeilevaksi. En sano teille tätä itserakkaudesta, vaan, suonette

anteeksi sen, syystä että se on minun omia kuviteltuja harhaluulojani.

Ehkäpä tulee se hyvä, tai paha, mitä meistä kuolemamme jälkeen

puhutaan tai ajatellaan, kohtaamaan meidät palkitsevana tai kostavana,

siinä määrin kuin se on meidän toimintamme tulos. Minusta tuntuu,

että ihmisten ankara tuomio saattaa ulottua ikuisuuteenkin surettaen

rakastettuani enemmän kuin minua.

Kirjoitan nämä johdantoni viimeiset sanat kello 6 aamulla. Taivas on

pilvetön ja hento kuun valo väistyy hiljaa kirkkaan aamusarastuksen

tieltä. Talon alla lepää valkea sumukerros laakson päällä. Tahtoisin,

ystävättäreni, että sielläkin, missä me kuolemamme jälkeen, ennen

viimeistä aamuruskoa, ikuista päivää, tulemme olemaan, olisi sellaista;

tahtoisin, ett'ei inhimillisen tietämättömyyden ja murheen verhoamasta

maasta yksikään paha henkäys tunkeutuisi ylös meidän luoksemme.