Tänään, lokak. 2 p:nä 1881, olen päättänyt kirjoittaa muistiin
salaisuuden, joka on sieluni elämä, rikkaus ja voima. Sukulaisillani ja
ystävilläni ei tietenkään ole aavistustakaan siitä. Yhdelle ainoalle
elolliselle olennolle Italiassa olen itse kertonut siitä, mutta hän on
sellainen, joka varmasti on ollut vaiti.
Tarkoitan häntä, joka tulee saamaan tämän käsikirjoituksen
perillisiltäni: teitä, kallis uskollinen ystävättäreni! Jos te sitä
lukiessanne muistelette pientä longobardilaista kirkkoa, vihreiden
nurmikoiden keskellä, hiljaa kohisevan veden varrella tuolla
kaukaisessa yksinäisyydessä, muistanette kai sen tunnustuksen minkä
kyyneleettömät nyyhkytykset ja liikutus, mikä ei ollut vain tuskaa,
keskeyttivät. Voitte vapaasti puhua tai vaieta. Jos salaisuuteni
pysyy kätkössä maailmalta, älkää puhuko siitä muille kuin Jumalalle
rukouksissanne; jos joku Italian ulkopuolella matkusteleva kynäilijä
saisi epämääräistä vihiä siitä ja sitten arvelisi voivansa näytellä
sydäntäni kymmenestä pennistä Fanfullassa tai Pugnolo della
Domenicassa, loukkaamatta sillä mitään muuta kuin historiallista
asiallisuutta, uskokaa se yksityisesti niille, jotka minua vielä
rakastavat. Mutta jos meistä kerrotaan vääriä huhuja, seikkoja, jotka
voisivat tuottaa surua ja hämmennystä, silloin pyydän teitä kädet
ristissä, julkaiskaa kertomukseni. Olin kirjoittanut tuskaa ja harmia,
mutta pyyhin pois "harmia", koska se pahastuttaisi tuota valittuani
kuin likapilkku. Sillä teillä ja minulla on täällä maan päällä vain
yksi peljättävä, yksi tuska, josta pyydämme Jumalaa meitä varjelemaan,
ja se on parjaus. Se on tuskin mahdollista, ja toivon, että rukouksemme
kuultaisiin. Mutta jos jumalallinen viisaus olisi toisin päättänyt,
tehkää, ystävättäreni, kaikki, kaikki se, minkä mekin tekisimme,
jos vielä eläisimme. Jos sanojani ei uskottaisi, vahvistakaa niitä
todistuksilla ja asiakirjoilla: pyynnöstänne saatte niitä ystäväni
tohtori Paul Stehlen kautta, Rüdesheimissä, Rheinin varrella Preussissa.
Tänään on Kaikkien sielujen päivä. Sumu höyryää yksinäisen huvilan
ikkunoiden edessä, missä olen vieraisilla veljeni pojan luona. Minä
sulkeudun menneisyyden muistoihin. Joku soittelee alakerroksessa jotain
yksitoikkoista harjoitusta, viereisestä huoneesta kuulen palvelijoiden
rauhalliset askeleet. Kukaan ei aavista mitä teen, mitä tunnen.
Käteni vapisee, rinnassani käy yhtämittainen värinä ja itku nousee
kurkkuuni. Kuitenkin tulee kertomukseni tuntumaan minusta kylmältä,
kun sitä myöhemmin luen! Minä tahtoisin puhua, en katoavin sanoin,
vaan tuntemattoman maailman varjojen kautta, elävällä äänellä, joka
tunkeutuu solusta soluun, ei jätä mitään pois ja kaikuu ehkä niissä
maailmoissa, jonne ihmisten katseet eivät pääse, jos siellä on henkiä,
jotka saattavat tuntea pienimmänkin sielunliikkeen. Tahtoisin puhua,
en joukkiolle, vaan ylhäisille sieluille, joita parjaus on loukannut,
ja kadotetuille, jotka ovat iloinneet siitä. Täytyykö minun sen vuoksi
luopua kynästä ja jättää kaikki Jumalan haltuun? Minä ajattelen häntä,
tähteäni, ja kuulen suloisimman äänen, mikä, luullakseni, ihmishuulilta
on soinut, sanovan hellästi: _write, love_, kirjoita rakkahin!