-- Täti, hyvänen aika, sinäkö se olet! -- Hän nauroi yhä, otti

Anna-Stiinaa hartioista ja pyöräytti ympäri. Hän tunsi, että yhtä

häiritsevän epätervetullut kuin täti olisi ollut tuntia aikaisemmin,

yhtä tervetullut oli hän nyt, juuri tänä hetkenä.

-- Täällä on muitakin tulossa, sanoi Anna-Stiina kuivasti.

Pihalla näkyivät Eira ja Martti.

Kuultuaan Eiran aikeesta lähteä Syrjälään oli Väinökin päättänyt ottaa

itselleen loman ja viettää sunnuntainsa maalla. Laivakulku Syrjälään

oli tosin siksi hidas, ettei se hänelle soveltunut. Hän otti siitä

syystä pyörän mukaansa ja suoritti osan matkasta sillä.

Syrjälän pikku rakennuksessa oltiin illallisella, kun Väinö pölyisenä

ja kuumana monen tunnin pyöräilystä ajaa suhautti pihaan. Syntyi suuri

ja iloinen hämmästys, sillä Eira oli lupauksensa mukaan vaiennut

Väinön aikeista. Lapset ryntäsivät ilosta kirkuen pöydästä. Väinö-setä

ryhdikkäänä ja reippaana urheilun ystävänä oli poikien yhteisen ihailun

esineenä eikä hänen suosiotaan lasten joukossa vähentänyt tietoisuus

niistä milloin minkinlaisista hyvistä tuliaisista, joita aina oli sedän

taskussa.

Marttikin kiiruhti iloisesti pöydästä vierastaan vastaan, joten naiset

jäivät yksin taiteilijan kanssa. Anna-Stiinan puhuttaessa Eiraa,

käytti vieras tilaisuutta hyväkseen sanoakseen Sonjalle sitä, mitä

hän mielessään oli hautonut siitä asti, kun heidän keskustelunsa niin

odottamatta katkesi. Hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa pois.

-- Kaikkinenneko? Ja yksin? Kenenkään saamatta saattaa teitä edes

lähikaupunkiin?

-- Tavarani saavat jäädä tänne -- ajaksi. Haetan ne, kun tiedän minne

asetun.

-- Ellette itse tule hakemaan? -- Pyytävä katse pitkien ripsien alta ja

huokauksen nostama povi kuoletti kieltävän vastauksen.

Ilokirkuna ovelta katkaisi keskustelun. Lapset toivat sedän

juhlasaatossa sisään ja keskeytynyttä illallista jatkettiin.

Päivä oli ollut painostavan helteinen. Illan viileys vaikutti siitä

syystä elvyttävästi kaikkiin. Pöydästä noustuaan vetäytyivätkin kaikki

rakennuksen järvenpuoleiselle sivustalle, missä oli samantapainen,

vanha, avonainen kuisti kuin pihankin puolella. Vieras teki kyllä

yrityksen poistua, mutta Sonja sai hänet pyynnöillään jäämään.

Iltahan oli niin ihana, oikein näitä Suomen lämpöä ja rauhaa huokuvia

suvi-iltoja. Ja näköala järvelle päin oli niin kaunis.

Mieliala joukossa, joka yht'äkkiä oli kasvanut odottamattoman

suureksi, tuntui olevan sopusoinnussa luonnon kanssa. Keskustelu ei

ollut vilkasta, mutta hilpeätä ja sopusointuista. Anna-Stiina, joka

tavoilleen uskollisena oli vetäytynyt vähän syrjään muista, ilmeisesti

aikoen jurottaa yksin nurkassaan, innostui Sonjan houkuttelemana

kertomaan kaikenmoista kansan tavoista ja taruista hänen lapsuutensa

vuosilta ja Sonja käänsi kaiken vaikeammin tajuttavan taiteilijalle

toisten kysymyksillään houkutellessa Anna-Stiinaa jatkamaan.

Eiran täytyi tuontuostakin itsekseen ihmetellä Sonjaa. Hän oli todella

ihastuttava tänä iltana, niin hilpeän iloinen, niin ystävällinen

ja tasaisen sopusuhtainen mielialassaan. Lapset keikkuivat hänen

ympärillään kärkkyen itselleen lupaa valvoa tavallista pitempään ja

parlamentteerauksessaan heidän kanssaan hän tuntui itsekin iloiselta,

veitikkamaiselta lapselta. Seuraapitävänä emäntänä hän näytti

ajattelevan kaikkia ja kaikkea samalla kuin hän hoiti kaksikielistä

keskustelua joustavana ajatukseltaan, kieleltään ja liikkeiltään.

Eira vilkaisi muutaman kerran Marttiin. Mitähän tämä mahtoi ajatella

ja tuntea? Hänkin näytti ihastelevasti katsovan Sonjaan. Mutta samalla

oli katseessa jotain vakavan tutkivaa aivan kuin hän olisi pyrkinyt

jonkin tuntemattoman ja salatun syvyyden pohjaan. Mustasukkaisuudesta

ei kuitenkaan näkynyt piirtoakaan. Siksi objektiivisesti arvosteleva

oli katse.

Eira kysyi itseltään -- samoin kuin Anna-Stiinakin -- olivatkohan

he lopultakin arvostelussaan erehtyneet. Olivatko asiat sittenkin

paremmalla kannalla, kuin he olivat uskoneet? Eirassa se ajatus oli

herännyt jo harjulla, hänen puhellessaan Martin kanssa Tämä tuntui

kyllä alakuloiselta. Hän puhui -- kuten tavallisestikin -- puutteistaan

ja virheistään, joita hän löysi itsessään niin paljon ja jotka hänessä

herättivät orvon voimakasta ikävää siihen maahan, missä vajaa lakkaa

ja täydellisyys vallitsee. Lisäksi hänellä myöskin oli tuntuvasti

taloudellisia huolia. Ja niistäkin hänen täytyi ainakin suurimmaksi

osaksi syyttää itseään. Hänellä oli erinomainen kyky ajaa asioitaan

niin, että toimipa hän tavalla tai toisella, hän joutui kärsimään

omantunnon soimauksia. Hän oli kauan pitänyt oikeimpana aina kysyä

Sonjankin mieltä ennenkuin esimerkiksi antoi avustusta jollekin sitä

pyytävälle. Mutta tästä kannasta hän viime aikoina oli luopunut. Sonja

oli niin helläsydäminen äiti ja hän tunsi kaikki lastensa toivomukset

ja halut niin kipeänä tarpeena, että hänestä harvoin olisi sopinut

luovuttaa toisille jotain kodin niukoista varoista. Ja kun Martti

kuitenkin oli sitä mieltä, että oli autettava tarvitsevaa lähimmäistä,

ei ainoastaan ylijäämällä, vaan persoonallisesti kieltäymystenkin

kautta, täytyi hänen kai ansaitsemillaan varoilla auttaa silloinkin,

kun Sonja ei katsonut siihen olevan syytä. Tältä kannalta ajatellen

hän viime aikoina oli toiminut. Ja tällaisessa mielentilassa hän

edellisenä talvena oli antanut hänen oloissaan tuntuvan lainan eräälle

tarpeessa olevalle työmiehelle, jonka hän tiesi rehelliseksi. Nyt oli

työmies kuitenkin tapaturmaisesti kuollut, eikä Martti voinut ruveta

murtuneelta leskeltä velkomaan.

Tämä muiden seikkojen lisänä oli kuitenkin arveluttavasti huonontanut

hänen muutenkin huonoa taloudellista asemaansa, eikä näyttänyt

mahdolliselta päästä parempiin oloihin. Heidän elämänsä tuli luvattoman

kalliiksi. Hän koetti supistaa menoja -- itsensä suhteen aivan

äärimmäisyyteen saakka -- ja Sonjaankin nähden niin suuresti kuin

mahdollista, mutta mikään ei näyttänyt auttavan.

Tällaisia huolia oli Martti Eiralle valittanut. Mutta vaikka tässä

olikin huolen syytä, oli kaikki tällainen siksi vanhaa ja tuttua, ettei

Eira kovinkaan säikähtänyt. Hän oli odottanut pahempaa. Oliko tuo

odottelu lopultakin ollut sulaa mielikuvitusta?

Eira kuuli huoneeseen johtavan, avonaisen oven kautta Sonjan äänen.

Tämä oli Martin pyynnöstä asettunut vanhan harmoonion ääreen ja

sai taidokkaasti käyttäen sen heikkoja äänivaroja sulavasointuisen

säestyksen laululleen. Ääni oli verhottu, pehmeä, sopusoinnussa

hämärtyvän kesäillan kanssa. Se eristi kuulijan häntä ympäröivästä

maailmasta ja vei hänet sisäisen elämän syviin, hämäräperäisiin

sokkeloihin. Viimein päättyi se hartaalla: "Oi muistatko vielä sen

virren?"

Martti käänsi päänsä äkkiä syrjään. Hänen katseensa kostui. Mutta hän

niinkuin toisetkin kiitti vain lämpimästi Sonjan uudelleen palatessa

seuraan.

Ainoa, joka näkyi olevan toisen tunnelman vallassa, oli taiteilija. Hän

oli näihin asti ollut vaitelias. Nyt hän tunsi oman hetkensä tulleeksi.

Hänkin rupesi kertomaan ja -- ivaamaan kaikkea taivaan ja maan välillä.

Pilkkaa ja piiskaa se kaikki ansaitsi -- ivanaurun ja kaikkeen

luottamattoman, elämän alastomaksi riisuvan cynismin ruoskaa.

Muut vaikenivat -- Sonja yritteli muutaman kerran väistellä tai

viskata vastaväitteitä, mutta hän tuntui olevan joko haluton

vastustajan toimeen tai huomasi jostakin syystä tuntevansa tilapäistä

kykenemättömyyttä hänelle tuttuun sanasotaurheiluun. Hän katsoi

useamman kerran sekä pyytävästi että käskevästi Marttiin. Mutta Martti

vain myönteli ja oli lammasmainen. Sonjan sisin oikein kuohahti. Nyt,

nyt juuri olisi pitänyt näyttää, että hän oli mies eikä laupeasilmäinen

nahjus, joka aina koetti löytää oikeutetun puolen asiassa, sanottiinpa

hänelle mitä hyvänsä. Olisipa nyt esimerkiksi viskannut tuon toisen

silmille purevan jutun aikaansa seuraavasta taiteilijasta, joka höysti

elämäänsä tilkalla "jumalallista kevytmielisyyttä".

Mutta mitä vielä!

-- Niin, kyllä se niin on, kuuli Sonja samassa Martin uudelleen

myöntävän, -- ruoskaa me jokikinen tarvitsemme. Mutta on asialla

toinenkin puoli. Luin kerran tarun, joka juuri johtuu mieleeni.

Kansaa oli kerääntynyt pieneen kadunkulmaukseen syrjäisessä Samarian

kaupungissa. Keskellä katua makasi kuollut koira. -- Viekää pois,

että pääsee kulkemaan, huusi kiivaasti joku joukosta. -- Hyi, kuinka

se löyhkää ja saastuttaa ilman, jatkoi toinen. -- Miten inhoittavan

likaiset ja veriset, sen korvat ovat, lisäsi kolmas. -- Silloin

tunkeutui muuan tuntematon mies joukosta esille. Varovaisesti, melkein

hellästi hän kumartui koiran puoleen, kohotti hiukan sen päätä ja

sanoi yksinkertaisesti: Mutta katsokaa, miten kauniit ja helmenvalkeat

sen hampaat ovat! -- Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään ja katosi

ihmisjoukkoon. Mutta joukosta koroitti muuan nainen äänensä: -- Se oli

Jeesus Natsarealainen. Ei kukaan muu olisi nähnyt kaunista löyhkäävässä

koiranraadossa.

Syntyi hetken syvä äänettömyys. Sitten taiteilija kohautti olkapäitään

ja koetti nauraa. Hänestä Martti tänä hetkenä oli entistäkin

vastenmielisempi lammasmaisessa hyvänahkaisuudessaan. Viaton,

ystävällinen hymy huulillaan istui hän tässä rinnalla ja oli kuitenkin

kaikessa lammasmaisuudessaan kuin riisunut aseet toiselta.

Samassa Martti nousi ja meni sanaakaan sanomatta sisälle huoneisiin.

Kun toiset kuulivat hänen sulkevan oven jälkeensä, sanoi Eerola äkkiä:

Jos minä satojen seurassa ja silmät ummessa olisin kuunnellut tätä

kertomusta, olisin epäröimättä sanonut: Sen kertoi Martti Jänne.

-- Sinä olisit tuntenut äänestä. -- Eira hymyili.

-- Olisin tuntenut muustakin.

-- Niin, sen kertoi minun Marttini! -- tuli odottamatta ja alas

painetun tunteen voimasta värisevällä äänellä. Sonja säteili kuin

suuren tunteen kirkastamana.

Taiteilija nousi sanoakseen hyvää yötä. Toiset seurasivat hänen

esimerkkiään.

-- Martti, sanoi Sonja myöhemmin jäätyään kahden Martin kanssa --

kun sinä olisitkin mies! -- Hän laski kätensä Martin olalle ja teki

liikkeen kuin olisi hän vallattomasti tahtonut puistaa Marttia. -- Kun

saisin miehen sinussa hereille!

-- Ja luuletko, ettet saa! Helpostikin. Ja hän on vallassasi kuin

lankavyyhti. Sillä sinä olet nainen ja minä olen mies. Mutta mitä sinä

sillä voitat?

-- Sinä revit erittelylläsi kaikki rikki. -- Sonja kääntyi kiivaasti

poispäin Martista, viskasi hiuksensa hajalleen ja rupesi niitä

suorimaan.

Martti huokasi raskaasti. -- Parempi sittenkin eritellä ja päästä

selvyyteen kuin uskoa valheeseen.

-- Erittelemällä pääsee pian eroon itse elämästäkin. Tiedätkö, miten

paljon ihmisessä voi kuolla, kun jokaisen hänen tekonsa, hänen sanansa

syvintä alkujuurta pengotaan ja tutkitaan. -- Sonjan ääni värisi

sisäisestä liikutuksesta. -- Sinä vastustat vivisektioonia, sinä

raivoat, sinä hellyt kyyneliin, kun puhut viattomien kärsimyksistä.

Mutta itse toimitat julminta vivisektioonia. Seisot kuin ase kädessä

penkomassa joka tunteen, joka teon ja ajatuksen syvintä alkusyytä.

Ikäänkuin ei elämässä olisikaan muuta kuin sinun ajatuksesi ja sinun

tunteesi. -- Hän kiihtyi kiihtymistään. -- Tuollainen on raukkamaista,

raukkamaista, viskasi hän vielä viimeiseksi tulemaan.

-- Sinä olet oikeassa -- nyt niinkuin aina. -- Martti puhui hiljaa ja

levollisesti. -- Mutta valitettavasti sattuvat ajatukseni ja tunteeni

olemaan suuriarvoisena tekijänä omassa elämässäni. Siitä en pääse.

Sonja ei vastannut. Hän viskasi valmiiksi punomansa palmikot selkänsä

taakse ja rupesi aukomaan kenkänsä nauhoja.

-- Muuten, jatkoi Martti verkalleen ja selvittelevästi -- on se

ihmeellistä, että kun me keskustelemme jostain, sinä olet sanoissasi

aina oikeassa. Se minua on ihmetyttänyt siitä asti kun me tutustuimme.

Ja luulen, että sekin herätti minussa kiintymystä sinuun, että sinä

aina vedit esiin sellaisia puolia, joihin minä en ollut kiinnittänyt

huomiota ja joissa oli niin paljon oikeutettua. -- Hän vaikeni äkkiä,

hymähti omituisesti ja painoi huulensa päättävästi kiinni. Hänhän

taaskin oli ruvennut erittelemään!

Äkkiä Sonja seisoi hänen edessään. -- Martti, sinä rakas, rakas, jonka

vertaista ei löydy! Sinä suuri, rakas lapsi! Sinähän et osaa edes olla

mustasukkainen. Minkä minä teen sinulle, että näkisin sinut onnellisena

rinnallani!

Kyyneleet juoksivat Sonjan poskia pitkin. Hän painui Martin syliin,

käsivarret kiertyivät rakastavina Martin kaulaan, hänen kuuma

hengityksensä lämmitti Martin rintaa ja Martti tunsi hänen taaskin

lepäävän sylissään vapisevana kuin lennossaan väsähtänyt, suojaa etsivä

lintu.

Kaikki, kaikki muu oli sinä hetkenä kuin poispyyhkäistyä. Martti tiesi

vain sen, että hänellä oli sylissään äsken niin säteilevän kaunis

nainen ja että tämä oli se nainen, jota hän rakasti.

Mutta kun yösydän aikoja sitten oli ohi, ja Martti Sonjan nukkuessa

yksin valvoi vuoteellaan, nousivat taas alkusyitä ja juuria tutkivat

ajatukset entistä suuremmalla voimalla häntä ahdistamaan.

Sonja oli, kuten hän tahtoi, saanut miehen hereille. Ja mies oli

humaltunut -- ehkä siitäkin syystä, että ihminen hänessä ikävöimällä

ikävöi rakastaa sitä naista, jolle hän kerran oli antanut sydämensä

ensimmäisen ihannoivan ja palavan rakkauden. Mutta nyt, kun yön

yksinäisessä hiljaisuudessa totuus puhui lahjomatonta kieltään, oli

kuin itkua hänen sisimmässään. Ihminen hänessä itki ihmistä, itki oman

sielun täydennyssäveltä -- ymmärtäjää.

Se viidestoista kesä Syrjälässä oli -- kuten Sonja toivoi --

muodostunut myöskin viimeiseksi. Kahtena seuraavana kesänä he asuivat

eräässä vilkasliikkeisessä saaristopaikassa lähellä Helsinkiä ja

nyt oli Martti vihdoinkin Sonjan kiihkeästä pakotuksesta vuokrannut

perheelle kesäasunnon Huopalahdessa.

Sisimmässään Martti yhä vielä sairasti eroa Syrjälästä. Yhtä suuresti

kuin hän pelkäsi kaikkea pinttynyttä kiinnipitämistä entisajan

näkökohdista siinä, missä uusi aika totuuksineen vaati aikaa

ymmärtävää, avartunutta mieltä, yhtä äärimmäisyyteen kiintynyt hän

oli vanhaan asioissa, joissa tuo vanhasta kiinnipitäminen ei tullut

ristiriitaan hänen omantuntonsa kanssa. Häntä vaivasi Sonjan mieliteko

muutella huonekaluja paikasta toiseen, hankkia uutta ja työntää vanha

syrjään. Vanhasta eroaminen tuotti hänelle aina enemmän tai vähemmän

sisäistä kipua. Ja vanhan hän myöskin tahtoi pysyttää siinä missä

hänen katseensa oli tottunut sen löytämiseen. Hänestä ulkonainen

muotonsasäilyttäminen kodin piirissä lisäsi kodin synnyttämää rauhan ja

levon tunnetta.

Sonjasta tämä Martin kanta osoitti ahdasta arkimieltä, aistin ja

sisäisen rikkauden puutetta. Eira näki siinä todistuksen Martin

tunteitten syvällisyydestä ja uskollisuudesta.

Martti oli niin syvästi kiintynyt Syrjälään ei vain siksi, että hän

oli tottunut sielläoloon ja että siihen liittyivät muistot hänen

avioliittonsa ensimmäisestä, onnellisesta ajasta ja Niilo Ension elämän

varhaisimmista kuukausista, hän rakasti sitä myöskin hiljaisena,

etäällä valtatiestä olevana maalaiskotina, joka hänelle muistutti hänen

omaa lapsuuttaan ja jossa "kodin ympäri viljavat vainiot kalarantoja

kaunisti". Hän rakasti sen tuttuja lahdenpoukamia, sen nurmettuneita,

monesti havunneulasten peittämiä metsäpolkuja, sen kilahtelevia

karjankelloja ja yniseviä vasikoita -- kaikkea tätä ja paljon muuta

lisäksi, talonväestä puhumattakaan. Nämä viimeksimainitut tuntuivat

kaikki hänestä aivan persoonallisilta ystäviltä vanhasta ruotimummosta,

touhuavasta emännästä ja harvasanaisesta, mutta leikkisästä isännästä

alkaen pikku Miinaan asti, joka vanhempiensa silmäteränä oli kasvanut

pienestä pellavapäästä nuoreksi, kukoistavaksi tytöksi.

Ero Syrjälästä toi uudelleen Martin mieleen sen, minkä hän ulkomailla

ollessaan elävästi oli tuntenut. Hänen oli vaikea siirtää sieluaan

paikasta toiseen. Sisin tuntui jäävän siihen ympäristöön, johon se

oli tottunut, jotavastoin ulkonainen ihminen vastaanotti vaikutuksia

uusista ja oudoista oloista. Siksi oli muutto repivää.

Syrjälästä siirtymisellä oli sitäpaitsi muitakin puolia, jotka vielä

enemmän kuin nuo persoonalliset näkökohdat painoivat Martin mieltä.

Elinkustannukset siellä olivat olleet harvinaisen halvat. Perheen

taloudelliselle asemalle tämä merkitsi paljon jo aikaisemminkin ja

olisi merkinnyt vielä enemmän nyt, kun maailmansodan johdosta elämä

kallistumistaan oli kallistunut. Mutta nyt ei Sonja enää jaksanut

asettua tuollaiseen kolkkaan. Se saaristopaikka, jonka hän itse yhdessä

Niilo Ension kanssa oli heille valinnut ja jossa he pari kesää olivat

asuneet, ei häntä myöskään enää tyydyttänyt. Hänen täytyi kerrankin

päästä hauskempaan ja mukavampaan ympäristöön. Eikä mikään hänestä niin

vastannut hänen nykyisiä toiveitaan, kuin kaunis, pieni huvila, jonka

hän oli löytänyt Huopalahdesta.

Martti pani vastaan niin kauan kuin mahdollista. Huvilan kesävuokra oli

hänen kukkarolleen tuntuva. Ja lisäksi tulisivat tietysti lukemattomat

rauta- ja raitiotieliput Sonjalle ja lapsille sekä monesti Helsingin

hintoja korkeammat maksut elintarpeista.

-- puhumattakaan siitä vierastulvasta, jonka Martti tiesi suuntautuvan

sellaisella paikalla sijaitsevaan kotiin.

Tämä asia sai kuitenkin samanlaisen ratkaisun kuin monesti kysymykset,

joissa Martti ja Sonja olivat eri mieltä. Täti Alfelt lahjoitti

Sonjalle rahat vuokraan ja Martin oli taipuminen.

Martti sai sinä kesänä olla tavallistakin enemmän yksin. Sonjalla oli

yhtenään vieraita tai hän itse oli kylässä. Nuoret huvittelivat kukin

tavallaan ja tahollaan. Lukuunottamatta nuorinta, jota vielä kannettiin

käsivarrella, olivat he jo kaikki siinä iässä, että osasivat koota

seuraa ympärilleen. Ja ne olot, jotka nyt ympäröivät heitä, olivat

kaikkinaiselle huvittelulle ja seuranpidolle suotuisat. Martti sai

siksi yksin viettää erakkoelämäänsä.

Kun hänellä oli joutoaikaa, harhaili hän enimmäkseen metsissä etsien

syrjäisiä, muille tuntemattomia polkuja, joista hän pääsi maalaiselämän

makuun. Monesti hän myöskin käveli Oulunkylään päin, jossa Eira

tänä kesänä oli vuokrannut itselleen huoneen aivan siinä samassa

huvilassa, missä Martti äitineen ennen oli asunut. Samoillessaan

metsäpolkua pitkin saattoi Martti joskus joutua poluille, joihin hän

jo nuorena opiskelevana oli tutustunut. Ja kun hän jatkoi kulkuaan

tuttua tietä pitkin, tuntui monesti siltä kuin välillä olevat, pitkät

vuodet olisivat tulleet poispyyhkäistyksi hänen tajunnastaan. Hän oli

jälleen äitinsä poika. Hän kiiruhti hiljaista, pientä kotia kohden

siinä tiedossa, että perillä odottaa hän, jonka suurin ilo on ottaa

omille hartioilleen elämän ja sen synnyttämien ajatusten taakka siten

keventääkseen elämän pojallensa.

Näistä ajatuksistaan Martti heräsi aina kun hän huomasi todellisuudessa

lähestyvänsä tuota kotia. Silloin hän kiireisesti kääntyi takaisin.

Eiran luokse hän ei koskaan pistäytynyt. Hän oli oppinut tervehtimään

häntä ainoastaan pari kertaa vuodessa, jolloin he yhdessä Sonjan kanssa

kävivät tavanmukaisella kyläilyllä kasvinkumppanin kodissa.

Tällaisiin yksinäisiin retkeilyihin ei Martilla muuten ollutkaan

aikaa muuta kuin sunnuntaipäivin tai siksi myöhään illalla, ettei

hän enää jaksanut keskittää ajatuksiaan työhön. Hän koetti kesänkin

aikaan kaikkia mahdollisia keinoja lisätulojen hankkimiseksi. Hän oli

onnistunut saamaan muutamia yksityisoppilaita -- ehtojaan lukevia

koululaisia -- ja kun ei ollut tunteja, teki hän käännöstyötä,

sillä hänen oli pakko hankkia lisätuloja mistä vain niitä jollakin

keinoin oli saatavissa. Hän oli nykyään ainaisessa taloudellisessa

ahdinkotilassa. Kalliinajanlisäystä oli tosin koulussa annettu

jonkun verran, mutta lisäys ei läheskään vastannut elinkustannusten

kallistumista, se kun oli erityisen tuntuvaa kodissa, missä lapset

juuri olivat tulemaisillaan pienistä suuriksi ja menot siitäkin syystä

olivat kasvamistaan kasvamassa.

Pastori Kiven kautta oli Martti Helsingissä tullut ottaneeksi jonkun

verran osaa "Kristillisen työväen" toimintaan. Kokouksissa, joissa

hän oli käynyt, hän oli tutustunut moneen kunnon työmieheen eikä hän

verratessaan heidän olojaan omiinsa voinut olla tuntematta, miten

paljon yksinkertaisempaa ja huolettomampaa kunnon työmiehen elämä

oli virkamiehen oloihin verraten. Työmies saattoi supistaa menojaan

ilman, että häntä silti moitittiin luonnollisten velvollisuuksien

laiminlyömisestä. Hän eli monessa suhteessa vapaampana kuin

sivistyneistöön kuuluva mies, jota monet, milloin välttämättömät,

milloin turhat, olojen muodostamat vaatimukset sitoivat.

Ajatellessaan tällaisia puolia Martti tuomitsi usein ihmiset ja koko

ihmiskunnan hulluksi. Sivistyessään he monistivat tarpeensa ja sen

kautta myöskin vaivansa ja surunsa. Takaisin olisi totisesti pitänyt

kääntyä, ei ainoastaan suurempaan yhteistuntoon ja tosi veljeyteen,

vaan takaisin myöskin yksinkertaisempiin oloihin, jotka eivät

herättäisi kateutta toisissa, toisissa kehittäessään itsekästä, sydämiä

kovettavaa nautinnonhalua.

Tällaista hän ajatteli silloinkin, kun hän tuli käyneeksi kodeissa,

joissa työttömyys tai sairaus ahdistivat, ja joissa siitä syystä ei

näkynyt mitään työläisolojen valopuolista, ainoastaan sen armotonta

raskautta. Sellaiset olot riistivät häneltä monesti sekä öitten että

päivien rauhan. Hän häpesi oman kotinsa tilavuutta, nähdessään yhteen

ainoaan huoneeseen sullotun perhekunnan. Hänen pöydälleen asetettu

ruoka, hänen vuoteensa pehmeys, kaikki tuntui hänestä syyttävän.

Oman taloudellisen pulansa pakottamana hän oli onnistunut siinä määrin

kovettamaan herkkää ja anteliasta mieltään, että sai kielletyksi, kun

joku hunningolle joutunut herra tai vanha opintotoveri tuli pyytämään

lainaa. Hän sanoi silloin suoraan, että hänellä itsellään oli velkaa,

joka karttui karttumistaan. Velallisella ei ollut omaa, mistä antaa

eikä hän niinmuodoin ollut ensinkään oikeutettu antamaan. Mutta

kun tuli puutteessa oleva työläinen, silloin hän ei voinut vedota

tähän. Silloin hän tavallisesti auttoi -- ensin kuitenkin laskettuaan

mielessään, millä persoonallisella uhrauksella hän voisi korvata tämän

odottamattoman lisämenon.

Sonja joutui tasapainosta aina kun tavalla tai toisella sai tietoonsa,

että Martti oli avustanut jotakuta pyytäjää. Hän muistutti Martille

miten paljosta hän, Sonja, oli kieltäytynyt ruvetessaan köyhän miehen

vaimoksi ja hän viittaili siihen, että Martin rakkaus enemmän esiintyi

sanoissa kuin teoissa.

Tällaiset viittaukset eivät monestikaan olleet jälkeään jättämättä

Martin sisimpään. Hänen aivoissaan oli yhtenään uudistuvista

syytöksistä ja itsesyytöksistä muodostunut kuin uomat, joihin ajatus

helposti ja tottuneesti luisti kuin pyörä maantien syviin uurteisiin.

Hän oli huono puoliso, huono isä, kelvoton perheensä elättäjä, kelvoton

auttaja köyhille veljilleen. Tätä hän toisteli mielessään eräänä

päivänä, jolloin hän vastoin tavallisuutta oli jättänyt suomennostyönsä

kesken ja päänsärkynsä vuoksi lähtenyt kävelemään jo kohta päivällisen

jälkeen. Sonja oli pyytänyt häneltä rahaa ja hänen oli ollut pakko

kieltää, kun ei ollut tietoakaan tuloista ennenkuin viikon kuluttua

eikä enää ollut kuukausirahasta kuin vähän toistakymmentä markkaa

jäljellä.

"Sanoissa, sanoissa sinä rakastat". Niin Sonja oli sanonut.

Martti huokasi raskaasti. Hän olisi tahtonut päästä kuulemasta noita

sanoja, mutta ne olivat väreensä yksityiskohtia myöten painuneet hänen

mieleensä ja toistuivat nyt kerta toisensa jälkeen hänen sisimmässään.

"Kelvoton, kelvoton", sitä nuo sanat hokivat. Ja samaa hän tunsi

itsekin -- vaikka ehkä vähän, toisessa muodossa.

Hän painui kaatuneen puun rungolle istumaan, nojasi päänsä käsien

varaan ja jäi siihen eteensä tuijottamaan. Hän ei enää ajatellut. Hänet

oli vallannut ylivoimaisesti väsyneen suuri raukeus.

Kun hän viimein nousi, alkoi hän astua eteenpäin ajattelematta, minne

astui. Hän pysähtyi vasta nähdessään miehen kirves kädessä puita

kaatamassa.

Ensimmäiseksi kiintyi Martin katse tavattoman juhlalliseen mäntyyn,

joka kirveen iskuista oli jo alkanut huomattavasti huojua, sitten hän

näki miehen, tuijotti hetken kysyvästi häneen, tunsi viimein ja ojensi

iloisesti hymyillen kättä.

-- Tehän asuitte vanhempienne kanssa lähellä Syrjälää, eikö niin?

Mieskin pudisti kättä. Hän muisti maisterin hyvin. Olivathan he monesti

olleet yhdessä kokouksissa, joita sielläpäin pani toimeen se nuori ja

innokas sijaispappi, joka parisen vuotta toimi siinä pitäjässä.

-- Onhan siitä jo vuosia. -- Mies kipristi kokoon silmäluomiaan ja

katsoa vilahutti syrjästä Marttiin. -- Kai maisteri tänä aikana on

ennättänyt kavuta paljonkin korkeammalle virkauralla? -- Miehen

kasvoihin tuli salakavala, vähän pilkallinen ilme. Mutta Martti ei

huomannut sitä. -- Olen sama kuin ennenkin, opettaja eikä mitään

muuta. Eipä ne ulkonaiset ylentymiset paljon merkitsekään. Kunpa vain

sisäisesti olisimme kasvamassa ja kohoamassa Kristuksen kaltaisuuteen!

Mieheltä pääsi nauru. -- Vai vielä maisteri koettaa syöttää ihmisille

tuollaisia juttuja. -- Haha-haa. Onhan ne kai havaittu erinomaisiksi

pitämään nöyryydessä ja pimittämään köyhää kansaa. Martti tyrmistyi

niin, ettei ensi hetkessä saanut mitään vastatuksi. Hakkaaja antoi

kirveensä levätä, katseli hetken läpitunkevasti Marttiin ja jatkoi

sitten. -- Ei silti, että minäkään kokonaan hyleksin Raamattua. Mutta

se on tulkittava hengen eikä puustavin mukaan. Ja sen henki sanoo, että

helvetti on kuuma niille, jotka täällä ovat köyhän kansan verta imeneet.

Suuri raskasmielisyys nousi Martin katseeseen. -- Minä tiedän, että

meidän parempiosaisten synnit vähäväkisiä kohtaan ovat lukemattomat ja

suuret. Mutta minä tiedän senkin, että iankaikkisen elämän tie on sama

oppineelle ja oppimattomalle, työläiselle ja porvarille. Raamatussa ei

ole sanaakaan "köyhän kansan pimittämiseksi" ja mitä nöyryyteen tulee,

niin se on tarpeen sekä työläiselle että herralle.

Mies nauroi uudelleen ja suupielissä väreili pilkkamieli. -- Kovinpa

maisteri on pysynyt kohdallaan, sanoi hän harvakseen ja purevasti.

Nämä nyt muuten ovat olleet niitä vuosia, jolloin työväki meillä on

päässyt vapautumaan ja kehittymään -- tai on ainakin pääsemässä. Ja

minäkin olen niinkuin näette kehittynyt. Minä olenkin jo ennättänyt

paljon. Siihen aikaan minä olin nuori ja jouduin sen pastorin

sakkiin. Sieltä minä sekaannuin vaikka minkälaiseen joukkoon, tein

parannusta körttikansan matkassa, tunnustin syntini hihkuvien hihhulien

kokouksissa ja pääsin lopulta uskomaan kokomaailman autuuteen ja

iloitsemaan kasteen armosta ja Luterin puhtaasta opista. Minä olen

koetellut kaikki ja pitänyt sen kuin hyvä on.

-- Hyväksi näkyi siis hylätä usko Jumalaan?

-- Järkevä ihminen ei tyydy tyhjänpäiväisiin lupauksiin tulevaan

elämään nähden. Hän ottaa osansa täällä.

-- Järkevää siis on vaihtaa katoamaton hyvä sellaiseen, josta

paraimmassakin tapauksessa on iloa vain lyhyeksi hetkeksi?

-- Maisteri viisastelee Minkähän verran porvarit ovat tyytyneet siihen

katoamattomaan hyvään?

-- Siinäpä se. Jos sitä mieltä olisi enemmän, olisivatkin olot

paremmalla kannalla. Mutta luuletteko, että mikään paranee sillä, että

työkansa ottaa kulkeakseen sivistyneitten turmeltuneita jälkiä? Minä

puolestani uskon, että niin tuiki tarpeelliset ja välttämättömät kuin

ulkonaiset uudistukset ovatkin, on apu meille sittenkin tuleva sisäisen

uudistuksen tietä.

Halttunen tarttui uudelleen kirveeseen ja antoi sen heilahdella.

Hänestä oli nähtävästi turha enää jatkaa ajatusten vaihtoa. Mutta kun

Martti liikahtamatta jäi seisomaan paikalleen, keskeytti hän vielä

kerran työnsä. -- Jos maisteri menee eteenpäin tätä tietä myöten, sanoi

hän, tulette minun asunnolleni. Minä ja veljeni ostimme pienen talon

muutama vuosi takaperin. Ja nyt on nuorin velikin luonamme. Hänethän

maisteri muistaa? Hän oli sellainen pieni kiharapäinen lapsi, josta

kaikki pitivät. Nyt hän pian kuolee. Hänessä on keuhkotauti. Martti

nosti lakkiaan hyvästelevästi samalla kun päätti heti lähteä sairasta

katsomaan. Nyt hänellä oli tilaisuutta siihen. Toisesta kerrasta ei

ollut takeita.

-- Keskimmäinen meistä on työssä täällä tienvarrella minne rakennetaan

uutta taloa, huusi Halttunen Martin jälkeen.

Kuljettuaan kappaleen eteenpäin saapui Martti rakennuspaikalle. Täällä

oleva veli tunsi samoin kuin vanhempikin kohta. Mutta Martin puhuessa

sairaasta rupesi veli estelemään Martin heille menoa. Siellä ei ollut

miesväkeä kotona. Naisilla oli omat askareensa ja sairas oli niin

heikko, ettei enää paljon jaksanut puhuakaan.

Viljam-veljen sanoissa oli jonkinlaista arkuutta, joka pisti Martin

korvaan. Estelemisestä huolimatta hän kuitenkin jatkoi matkaansa. Hän

tahtoi ainakin kerran vielä nähdä lapsen, joka oli leikkinyt hänen

omien lastensa kanssa ja josta hän aina oli pitänyt erityisen paljon.

Astuttuaan noin puolisen tuntia hän viimein näki talon. Pihaan

poiketessaan hän huomasi sen tyhjäksi ja autioksi. Muuan takkuinen

koira tulla luntusteli vain unisesti vierasta kohti. -- Hän astui

porstuaan ja raotti varovaisesti tuvan ovea. Suuri, avara perheentupa

näytti myöskin ensi katsannolla tyhjältä. Mutta kun Martin katse

perältä, jonne se ensin oli kääntynyt, kohdistui ovea lähinnä

olevaan nurkkaan, huomasi hän siinä vuoteen. Vuoteessa makasi

ohuella olkipatjalla nuori, hivuttavan taudin leimaama olento, joka

taudin jäljistä huolimatta vielä vaikutti kauneudellaan suorastaan

hämmästyttävästi.

Martti hätkähti. Se lapsi, jonka suuret sinisilmät ja ruskean

kellertävät kiharat olivat muistuttaneet vanhan ajan alttaritauluihin

kuvattuja enkelinpäitä, oli siis kasvanut nuorukaiseksi, jonka koko

olemus jo ensi näkemällä lähtemättömästi painui mieleen. Otsa oli

korkea ja häikäisevän valkoinen -- nyt kuten lapsuudessa vaaleanruskean

kutriseppeleen kehystämä. Sisäänpainuneilla poskilla hehkui heloittava

puna ja noissa taivaansinisissä silmissä loisti mitä kaunein kiilto.

Sekä silmäluomien että ohimojen kohdalla erottuivat suonet hienoina

sinisinä viivoina läpikuultavan ihon alta.

-- Paavo Halttunen, vieläkö te muistatte minua? -- Martti astui vuoteen

luokse ja ojensi kättä.

Sairas kohoutui vaivoin toiselle kyynärpäälleen samalla kun hän

ihmetellen pudisti päätään.

-- Minun nimeni on Martti Jänne. Minä asuin perheineni monena vuonna

Syrjälässä. Te olitte silloin pieni, iloinen poika ja te leikitte

monesti minun lasteni kanssa, vaikka ne olivatkin teitä paljoa

nuoremmat.

Sairaan polttavankuuma käsi ojentui Marttia kohden. -- Nyt minä

muistan. Te olitte aina ystävällinen minulle ja rouva samoin. Teillä

oli pieni poika ja tyttö.

-- Jotka nyt ovat 16- ja 15-vuotiaita nuoria.

Sairas aikoi jatkaa jotain Martin puheeseen, mutta ankara yskänkohtaus

esti häntä siitä. Kun viimein yskä ei enää tärisyttänyt hänen

laihtunutta olentoaan, painui hän huohottaen, silmät puoliummessa ja

otsa kylmänkosteassa hiessä takaisin vuoteelle.

Martti kumartui sairaan puoleen tiedustellen, voisiko hän jollain

tavoin auttaa. Virkistävä juoma tekisi ehkä hyvää? Kai talossa oli

ihmisiä, joilta sopi pyytää?

-- Tuossa on vesituoppi. -- Sairas kurotti kätensä ikkunaa kohden.

Martti otti tuopin; pani kätensä sairaan pään alle ja koetti auttaa.

Sitten hän tiedusteli, eikö saisi puolukkamehua tai jotain sentapaista

tuoppiin pantavaksi. Vesi tuntui lämmenneen ikkunalla. Kylmä tekisi

ehkä pahaa, mutta mehu virkistäisi.

-- Ei, ei. -- Sairas aivan hätääntyi. -- Minusta on muutenkin vaivaa.

Uudelta vuodelta asti olen maannut tässä, enkä ole voinut tehdä mitään.

-- Ja tässä ovensuussako vuode on ollut koko ajan?

-- Niin, mitenkä muuten. Hyvähän tässä. -- Sairaan poskille nousi

entistään helakampi puna.

Martti vilkaisi pihalle ja tiedusteli sitten, eikö kotosalla ollut

ainoatakaan ihmistä. Eivät kai jättäneet näin heikkoa sairasta aivan

yksin.

-- Kai Hilma -- Viljamin vaimo. -- Nythän on lypsyn aika.

Martti ei jatkanut puhetta siltä kohdalta. Hän käänsi sen toisaalle,

itselleen vain luvaten tehdä voitavansa sairaan tilan parantamiseksi.

-- Olen niin iloinen, kun te tulitte, puheli sairas heikosti tehden

kädellään Martin kättä tavoittelevan liikkeen. -- Se oli niin

onnellista aikaa se siellä Syrjälässä. Äitikin eli silloin.

Martista näytti siltä kuin pojan silmään olisi kihonnut kyynel. Jos

niin oli, painettiin se kuitenkin äkkiä takaisin lähteeseensä.

-- Taisitte olla pieni, kun äitinne kuoli, tiedusteli Martti ääni

täynnä ymmärtämystä.

-- Kävin kahdeksatta. Ja samana keväänä hankki isä muuttoa tännepäin.

-- Tulitte tänne suoraan?

Paavo Halttunen nyökkäsi. -- Asuin minä kotona niin kauan kuin isä eli,

jatkoi hän hetken kuluttua. -- Vasta kun talo joutui veljille, lähdin

ansaitsemaan.

-- Ja miten vanhana?

-- Viidennellätoista minä silloin olin. Martilta pääsi huokaus. Hän

aavisti mitä kodittomuus tuolla iällä tiesi. Äidittömyyden hän ymmärsi

vieläkin kovemmaksi. Hänen kasvonilmeensä puhui sairaalle sanoja

selvemmin. Poika jatkoi siitä syystä hiljaa: -- Onhan se aikoinaan

ollut vaikeata, toiste taas parempaakin, mutta nyt on kaikki, kaikki

hyvin.

-- Hyvin? Te voitte sanoa niin? -- Martti katsoi kysyvästi sairaaseen.

Samassa tämä kohoutui puoleksi istualleen vuoteessa ja ennenkuin

Martti ennätti sanoa tai kysyä, tahtoiko hän jotain, hän alkoi taudin

värisyttämällä, mutta silti vielä ihmeellisen kirkassointuisella

äänellään veisata:

"Olen löytänyt sen, josta ennustivat pyhät profeetat muinoisin, jonka

päivän nousua vartosivat isät sydämin sykkäilevin."

Laulu katkesi sille kohdalle yskänkohtaukseen. Ja kun yskä hellitti,

sairas huohottaen ja silmät puoliummessa painui vuoteelle. Hän makasi

yhä liikkumattomana, kun tuvanovi äkkinäisellä nykäyksellä avattiin ja

kookas, rotevarakenteinen nainen maitoastia kädessään astui tupaan. --

No, joko -- alkoi hän kimakasti sisään astuessaan, mutta lause katkesi

kesken hänen huomatessaan vieraan. -- Kas niin, vai on täällä vieraita,

jatkoi hän äänen muuttuessa hiventä lauhkeammaksi. Sitten hän pyyhkäisi

kätensä esiliinaansa ja tuli kattelemaan. Martti selitti muutamalla

sanalla taloontulonsa ja käänsi sitten puheen sairaaseen.

-- Niin, niin, katkaisi emäntä päivitellen -- säälittävää se on ...

Tuossa hän nyt on maannut kaiken talvea vaivaksi sekä itselleen että

muille. Kiusantekoa se sellainen ihan on, kun ei parane eikä kuole.

Hyvin minä häntä olen hoitanut. Sen tietää jokainen. Mutta eipäs vain

sittenkään kuole, vaikka näkee miten raskasta tämä minulle on.

-- Kyllä minä pian. Minä tunnen sen, Hilma. -- Sairas tarttui itse

puheeseen. Hänen kasvoillaan oli ystävällisen iloinen ilme. Äänen

sointu oli kuin rohkaiseva.

Martti ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hämmästys ja inho salpasivat

hänen äänensä. Ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli jo emäntä

uudelleen paukauttanut tuvanoven kiinni ja hävinnyt näkyvistä.

-- Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Ettekö tahtoisi muuttaa jonnekin,

jossa saisitte hyvää hoitoa, tiedusteli Martti viimein hellästi

tarttuen sairaan käteen. Mielenliikutus värisi joka sanassa.

-- Ei, ei! Kiitos vain, minä en tarvitse mitään. -- Sairaan kasvot

loistivat suuren, sisäisen ilon kirkastamina. -- Minä olen niin

onnellinen, paljon onnellisempi kuin siihen aikaan, jolloin minä

tavoittelin kaikenlaista hyvää täällä maan päällä. -- Sairas puristi

heikosti hänelle ojennettua kättä. -- Se vain minua surettaa, etten

tästä suuresta ilostani voi antaa muillekin. Heillä ei ole aikaa

kuulla. Ja sitten he eivät ymmärräkään. Ja on kuin sydän monesti ihan

pakahtuisi iloon.

-- Ettekö te kärsi teitä ympäröivistä oloista, kysyi Martti hiljaa ja

arasti. Hänen ajatuksensa kääntyi ehdottomasti oloihin, jotka hänelle

itselleen olivat niin kipeän raskaat.

-- Kärsi? Ei, ei! Mitä se merkitsee, kun vajaa pian lakkaa ja

täydellisyys tulee, kun kuoleva pukee päälleen kuolemattomuuden.

-- Paavo Halttunen, sanoi Martti hiljaa ja hartaudella. -- Te olette

rikas ja onnellinen ihminen. Teidän ilonne on riippumaton elämästä ja

sen ulkonaisista oloista.

Ilta oli pimennyt ja kello kävi kymmenettä, kun Martti pikamarssissa

läheni kotiaan. Hän avasi hiljaa pihaportin, nousi pitkin harppauksin

portaita ja solahti sitten äänettömästi etehiseen.

Ruokailuhuoneen pöydällä oli lasi maitoa ja pari voileipää siihen

asetettuna kuin häntä varten. Muuten tuntui koko talo nukkuvalta. Ei

kuulunut ääniä, ei askeleita.

Martti teki pikaisen kierroksen huoneissa. Elvi ja Asra nukkuivat

vuoteissaan, muista ei näkynyt jälkeäkään. Viimein hän meni

parvekkeelle. Siellä istui Irma. Hän luki jotain, mutta työnsi kirjan

hätäisesti piiloon isän tullessa, kavahti pystyyn ja rupesi kiireesti

selittämään, että äiti oli lähtenyt huviretkelle naapurien kanssa ja

ottanut Einarin ja Harrin mukaansa.

-- Ja sinäkö jäit tänne isää odottamaan? -- Martti veti tytön hellästi

puoleensa. Hän tunsi vastustamatonta tarvetta osoittaa hellyyttä

jollekulle.

Irmalta pääsi lyhyt, hämilleen menevän naurahdus. Ajatus, että hän

olisi jäänyt isää vastaanottamaan, oli yhtä hämmästyttävä kuin

mahdoton. Ja samassa kun hän ajatteli tätä, tapaili käsi kirjaa, jonka

hän oli työntänyt selkänsä taakse. Kun se nyt ei vain joutuisi isän

käteen!

-- Tulehan nyt, puheli Martti työntäen tytön edellään

ruokailuhuoneeseen. -- Sytytetään valkeata. Ehkä sinun on nälkä. Minä

en ole ruuan tarpeessa.

Irma käännähti äkkiä kuin kiiruhtaakseen sytyttämään tulta. Hän

pelkäsi, että isä huomaisi kirjan, jota hän milloin piteli edessään

milloin takanaan. Mutta juuri käännähtäessään hän sen pudottikin. Isä

kumartui samassa, nosti sen maasta ja luki nimen.

-- Mistä sinä olet saanut tämän, kysyi hän hetken arveltuaan. Kysymys

tuli siksi odottamatta, ettei Irma keksinyt kiertotietä. -- Minä ostin,

sanoi hän pään kohotessa uhmaavasti.

-- Ja mistä sait rahaa?

-- Äiti antoi.

Martti ei kysynyt enempää. Hän tarttui kiireisesti voileipään ja

rupesi pureksimaan. Sitä tehdessään hän käänsi kirjaa niin, että näki

takasivun ja hinnan. Se maksoi 6 markkaa. -- Irma -- sanoi hän viimein

-- minä olen vasta ollut hyvin heikon sairaan luona. Hän makaa kovalla

vuoteella. Hänellä ei ole hyvää hoitoa. Sellaisia on monta, monta.

Ja heitä me tahtoisimme auttaa, eikö niin? Mutta sinä tiedät, että

elämä nyt on hyvin kallista ja isällä on monesti puute rahoista. Te

nuoret, te voitte auttaa sillä, että nyt kun ette itse vielä ansaitse,

säästätte varoja, joita isä hankkii.

Martti nousi, laski kätensä Irman olkapäälle ja katsoi häntä

sydämellisesti silmiin. Tytön katse vältti. -- Minkätähden meidän aina

pitää tyytyä vähempään kuin toiset, tuli nyrpeästi. Irma kääntyi selin

isään, jonka käsi samassa valahti tytön olkapäältä.

Sanojen sointu enemmän kuin itse sanat mykisti Martin. Se oli niin

tuttu, että siihen oli mahdoton vastata -- tytön kuullen.

-- Hyvää yötä, sanoi Martti väsyneesti ja kääntyi omaan huoneeseensa.

Kuva vuoteella lepäävästä sairaasta, joka armottoman ympäristön

keskellä riemuitsi sydämensä sisäisestä ilosta, nousi hänen eteensä.

Hän olisi mielellään vaihtanut. Toinen oli niin kadehdittavan lähellä

rajaa -- lähellä suurta lopullista voittoa.

Verkalleen riisuutuessaan huomasi Martti pöydällään avaamattoman

kirjeen. Käsiala oli tuntematon. Mutta Martti sai sen nähdessään kohta

epämääräisen tuskan tunteen. Hän painui raskaasti läheiselle tuolille

ja mursi kirjeen.

Avunpyyntö, avunpyyntö taaskin. Uudelleen hätää ja kärsimystä, joka

kaipasi lieventäjäänsä.

Martti nousi kävelemään lattiata pitkin ja suuret hikihelmet nousivat

hänen otsalleen. Tuntui siltä kuin koko maailman hätä tänä päivänä

olisi päättänyt käydä häntä piirittämään. Ja hän, hän oli varaton,

voimaton, omien ristiriitaisten kotiolojensa kautta käsin ja jaloin

sidottu mies.

Hän otti kirjeen pöydältä ja luki sen uudelleen. Sitten hän asettui

vastaamaan. Hän tahtoi ainakin antaa sitä mitä köyhinkin oli oikeutettu

antamaan: osanottoa ja ymmärtämystä.

Saatuaan vastauksensa valmiiksi hän alkoi kirjettä Eerolalle. Hän tunsi

ystävänsä. Tämä saattoi murahtaa ja käyttää voimasanoja avunpyyntöjen

tullessa, mutta kenenkään sitä tietämättä pantiin sitten postiin

runsaatkin avustukset "tuntemattomalta". Silloin nimittäin, kun oli

jonkinmoisia takeita siitä, että apu oli todella tarpeen, ja tässä

suhteessa niitä oli, sillä Martti oli ollut hyvinkin tuttavallisessa

suhteessa siihen kirvesmieheen, jonka leski nyt pyysi apua suuren

lapsijoukkonsa eteenpäin auttamisessa.

Martti oli vielä kirjoittamassa, kun hän kuuli askeleita portaista.

Sitten hän kuuli iloisia ääniä lasten, Sonjan ja erään naapurissa

asuvan herran, jonka seura viime aikoina suuresti oli huvittanut Sonjaa.

Hänen huulensa vetäytyivät hetkeksi katkeraan hymyyn. Hän ei voinut

olla ajattelematta, mitä Sonja olisi sanonut, jos hän itse noin olisi

palannut kotiin iloisten naapurien saattamana.

Mutta katkera hymy väistyi samassa. Se oli sittenkin niin pientä tuo,

niin pientä elämän suuren, velvoittavan ja raskaan todellisuuden

rinnalla.

Saattajan askeleet kuuluivat poistuvan. Sonja rallatteli iloisesti

etehisessä riisuutuessaan. Martti jatkoi kirjeensä kirjoittamista.

Paavo Halttunen muodostui tästäpuoleen keskukseksi, johon Martin

ajatukset yhtenään kohdistuivat. Kaikki vapaahetkensä hän

säännöllisesti vietti sairaan luona. Hän oli sen tarpeessa oman

sisäisen ihmisensä puolesta ja hän tahtoi sitä pojankin tähden. Hän

näki sairaan kasvojen kirkastuvan kohta avatessaan oven ja hän ymmärsi,

että hänen lyhyet käyntinsä todella olivat -- erään köyhän, vanhan

vaimon käyntejä lukuunottamatta -- ainoat ulkonaiset ilonaiheet pian

lähtevän elämässä. Hänelle itselleen oli lisäksi -- se, että hän

ponnistuksitta ja olemalla vain se mikä hän todella sisimmässään oli,

valmisti toiselle iloa -- suuriarvoinen ja harvinainen kokemus. Hän oli

tottunut arvosteluun "joutava", "kummallinen", "turhanpäiväinen".

Mutta juuri siitä syystä, että se mitä Martti teki sairaan hyväksi,

tuotti hänelle pelkkää iloa, se ei häntä kokonaan tyydyttänyt.

Hän häpesi aina niitä sydämellisiä kiitoksia, joita hän sai. Mitä

merkitsi se, että hän oli tuonut vähän mehuvettä ja oman päänaluksensa

sairaalle enemmän kuin sekään, että hän istui joutohetkensä täällä itse

silloin aina saaden sisäiselle ihmiselleen sitä, mitä hän paraiten

tunsi tarvitsevansa. Kieltäytyä, uhrata hän olisi tahtonut. Kaikkein

mieluimmiten hän olisi toimittanut sairaan hyvän hoitajan huostaan, tai

ottanut omaan kotiinsa. Mutta rahallisista syistä ei edellinen ollut

mahdollista, muista jälkimmäinen.

Jos Martti itse vähäksyi toimintaansa Paavon hyväksi, arvosti

sairas sitä sitä korkeammalle. Niin kiitollinen kuin hän olikin sen

vähävaraisen vaimon käynneistä, joka vähistä varoistaan kantoi hänelle

paraimmat palansa, eivät nämä voineet hänelle merkitä sitä, mitä

puheluhetket Martin kanssa. Hän tunsi, että oli kuin päivä kirkkaana ja

sisältörikkaampana olisi valjennut vain siitä ilosta, että sai odottaa

Marttia.

Voittaakseen aikaa oli Martti ottanut tavaksi kulkea sairaan luokse

erästä metsän poikki johtavaa oikotietä, jonka hän oli löytänyt.

Kerran tavallista joutuisammin kiiruhtaessaan päämääräänsä hän näki

hämmästyksekseen pyöräilijän tulevan metsäpolkua pitkin. Kohdalle

tultuaan hypähti mies ketterästi maahan ja ojensi kasvot säteilevinä

kättä Martille.

Vastaantulija oli pastori Kairi, jota Martti ei ollut tavannut

muutamaan vuoteen. Niilo Ension ristiäispäivästä asti olivat

nämä molemmat miehet tunteneet kasvavaa mielenkiintoa toisiinsa.

Muutamana kesänä he Syrjälän tienoilla olivatkin olleet ei ainoastaan

kanssakäymisissä, vaan myöskin jonkinlaisessa yhteistoiminnassa

paikkakuntalaisten keskuudessa -- jolloin heidän ympärilleen

kerääntyneeseen piiriin muiden muassa kuului Eemeli Halttunen.

Senjälkeen kuin pastori tuli nimitetyksi kokonaan toisella taholla

olevaan pitäjääseen, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet. Kirjevaihdon

kautta he ainoastaan olivat koettaneet ylläpitää alkunsasaanutta

ystävyyttä.

Pastori asetti pyöränsä nojaamaan männynrunkoa vastaan, laski molemmat

kätensä Martin hartioille ja aivan säteili ilosta. -- Terve, sinä vanha

ystävä! Olipa tämä onnellinen sattuma!

He asettuivat muutamalle kumossa olevalle koivunrungolle ja rupesivat

juttelemaan ja pastorin iloisesti jatkaessa ihmettelyään tästä

odottamattomasta tapaamisesta, kiinnitti Martti huomiota hänen

päivettyneisiin kasvoihinsa ja voimaa uhkuvaan olentoonsa. Hän tunsi

tätä tehdessään jonkinlaista haikeata iloa siitä, että toisilla oli

sitä, jota hän itse kaipasi.

-- Ja täällä sinä elää nutustelet, puheli pastori yhä iloisesti -- etkä

anna tietoa itsestäsi, et edes vaikka se ihme on tapahtunut, että minä

olen mennyt kihloihin.

Kihloihin! Martti tunsi kuin pettyvänsä. Ja samalla ihan rupesi

ahdistamaan rintaa -- toisen puolesta. Toveri oli ollut kadehdittavan

vapaa. Ja samalla hän oli ihaillut toisessa sitä kypsyyttä,

jota hänellä itsellään ei ollut siihen aikaan, kun sitä olisi

tarvittu. Hän muisti, että Sonjan herättämä keskustelu Niilo

Ension ristiäisissä naimisista ja naimattomuudesta oli tuntuvasti

lisännyt hänen mielenkiintoaan pastoriin. Nuoruusiälle harvinaisella

selvänäköisyydellä pastori oli puhunut naimisissaolon persoonallisuutta

sitovasta ja ulospäinsuuntautuvaa työtä ehkäisevästä luonteesta. Ja

se, että hän itse vuosi vuodelta oli pysynyt naimattomana, oli aina

Martista tuntunut sekä ilahduttavalta selvänäköisyydeltä että voitolta.

Ja nytkö hänkin!

-- Kyllä olosi tästä puoleen tulee tuntuvasti muuttumaan, jatkoi Martti

onnitteluihinsa ja huokasi samalla huomaamattaan. -- Naineena on

miehelle mahdotonta elää niinkuin sinä tähän asti olet elänyt -- niin

periaatteittensa mukaisesti, tarkoitan.

-- Mahdotontako? -- Pastori nauroi. -- Ei hyvä ystävä. Tästä puoleen

se vain tapahtuu kaksinkertaisella voimalla. Me olemme jo olleet

vuoden kihloissa, vaikka nyt vasta olemme antaneet asian toisillekin

tiedoksi. Ja minkälaista luulet yhdessäolomme olleen? Luuletko, että

olemme kuherrelleet pappilani nurkissa? Ei, tiedätkö, me olemme vain

kuin parihevoset, joille on kevyempää ja iloisempaa kulkea rinnan

työssä kuin yksin. Sinä tiedät, että minulla pappilassa on ollut

vain pari huonetta itseäni varten. Muissa olen pitänyt sairaita

tai kodin ja hoivan tarpeessa olevia, joita mummoni on hoidellut.

Tästäpuoleen saamme 3 huonetta itseämme varten ja vaimossani, joka on

sairaanhoitajatar, mitä parhaimman avun työssä. Sen olen jo nähnyt,

kun yhdessä olemme touhunneet. Martti huokasi syvään. Hän muisti omaa

kihlausaikaansa. Sen hurmaa, sen ristiriitoja, sen suuria lupauksia. Ja

tulos, tulos, minkälainen oli se ollut?

Ja kuitenkin oli hänen tahtonsa silloinkin ollut rehellinen.

Pastorin suu ja silmät yhä vain nauroivat. -- Jos sinä, hyvä ystävä,

olet pitänyt minua jonkinlaisena naimattomuudenapostolina, olet todella

erehtynyt. Lähtökohtaan nähden vain olen ollut toisella kannalla

kuin suuri yleisö. Nuo Eira-neidin puheet Niilo Ension ristiäisissä

tekivät minuun pysyvän vaikutuksen. Minäkin uskon nyt, että monet

avio-onnettomuudet olisivat vältettävissä, jos ei yleensä oltaisi

sillä kannalla, että naimisiinmeno ikäänkuin kuuluu asiaan. Olisi

lähdettävä siitä, että se ei kuulu asiaan, ellei se käy sisäiseksi

välttämättömyydeksi. Toisin sanoen, se käy välttämättömäksi vasta

silloin, kun todella olen tavannut sen, joka on luuta minun luustani

ja lihaa minun lihastani, on oman olemukseni täydennys niin selvällä

ja tuntuvalla tavalla, etten voi tulla toimeen ilman häntä. Tätä

käsitystä saan ehkä kiittää siitä, että nain kauan olen saanut nauttia

naimattomuuden täydestä vapaudesta ja lopuksi löytänyt sen oikean,

nimittäin Eira-neidin suojatin ja sanoisinko "pikku siskon", kuten hän

itse nimitti itseään. Morsiameni on Airi Kaarre.

Martinkin mieli alkoi sulaa siitä sydämellisestä ilosta, jota pastorin

koko olemus säteili. Olihan kevät kevättä aina -- huolimatta siitä,

että elämässä oli paljon hallan panemaa. Ja tuollainen rohkea, yhteinen

itsensäunohtava uurastus yhteishyväksi ei suinkaan olisi kantamatta

hedelmää.

Hän puristi sydämellisesti toverinsa kättä. -- Minä voin täydesti

iloita kanssasi, vaikka et olekaan -- kuten ehkä olin toivonut --

mikään naimattomuuden apostoli. Mutta omasta puolestani olen nykyään

enemmän umpikujassa kuin ehkä koskaan. Minä alan uskoa, että vain

häikäilemätön yksipuolisuus vie johonkin tuloksiin elämässä. Se,

joka riistäytyy irti kaikista tavallisen elämän vaatimuksista, joka

elää Diogeneksen tai jonkun paljasjalka-apostolin elämää, hän voi

esimerkillään jotain tehdä ja vaikuttaa nykyisten nurjien olojen

parantamiseksi, mutta se, joka koettaa kulkea jonkinlaista keskitietä,

hän luisuu vähitellen auttamattomasti tavanmukaisen elämän mukavuuteen

ja ylellisyyteen.

Pastori nauroi. Kova tuomio minulle -- minä näet olen juuri matkalla

Helsinkiin, jossa me yhdessä aiomme ostaa porsliinia, syömäkaluja ja

sen semmoista. Pelkään pahoin, ettei Diogenes koskaan ollut sellaisessa

hommassa.

Martti ei voinut olla naurahtamatta. Mutta samalla hän nousi. Paavo

Halttunen oli edellisenä päivänä ollut tavallistakin huonompi. Ja tämä

odottamaton tapaaminen oli jo vienyt paljon aikaa. -- Eihän sinulta

nyt saakaan oikeata vakavaa sanaa. Paras kun lähden, lisäsi hän

veitikkamaisesti.

Pastori talutti pyöränsä esille. -- Saapa kuin saakin -- kaikesta

huolimatta -- sanoi hän iloisesti. -- Monet arvelevat kotia

perustaessaan, minkä verran he voivat hankkia itselleen. Me ajattelemme

ensi sijassa sitä, mistä me suinkin voimme kieltäytyä. -- Hän puristi

Martin kättä ja hypähti pyörälleen. -- Kun syömäkalut ja keittoastiat

on ostettu, tulemme teille vierailemaan, huusi hän taakseen katsoen.

Sitten hän katosi tien käänteeseen Martin lähtiessä puolijuoksua

jatkamaan matkaansa.

Kun hän jonkun ajan kuluttua hengästyneenä avasi Halttusten tuvanoven,

oli hänen ensi ajatuksenaan, että hän tuli myöhään. Paavo makasi

vuoteellaan kuoppiinsa painuneet silmät ummessa ja kasvoillaan

palttinan valkeus. Sisäänpainunut rintakehä nousi ja laski miltei

huomaamattomasti.

-- Noin hän on maannut jo pari tuntia, selitti Viljamin vaimo, joka

seisoi vuoteen jalkopäässä selkä suorassa, kädet lanteilla puuskassa

ja kasvoillaan uteliaan odottava ilme Joukko sekä omia että lähimmän

naapurin lapsia tungeskeli hänen ympärillään, hekin uteliaina

vilkaisten kuolevaan.

Martti nosti tuolin vuoteen viereen ja otti Paavon käden hellävaroen

omaansa. Hän tunsi valtimon tykkivän epätasaisesti ja heikosti.

-- Minä sanoin hänelle, puheli yhä emäntä, -- että mitäpä maisteri

joutais joka päivä juosta työmiestä kuolettamassa, mutta hän vain

odotti, kun maisteri oli luvannut. Ja siihen odotukseensa taisi nyt

nukkua. Minulla onkin jo lakanat ja laudat reilassa. Ja kirstukin

odottaa aitassa. Saatiin niin halvalla, kun se ruotiukko, jolle se oli

tilattu, parani.

Martti painoi päänsä lähemmä sairasta kuin päästäkseen kuulemasta

emännän puheita. Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä, kuin hänellä ei

olisi muita toivomuksia ollutkaan, kuin että Paavo vielä kerran avaisi

silmänsä, näkisi, että Martti sittenkin oli pitänyt lupauksensa ja

antaisi hänelle vielä silmäyksen täynnä tuota taivaallista iloa ja

voittovoimaa, joka ihmeellisellä tavalla oli kirkastanut koko hänen

kärsimysten runteleman ruumiinsa.

Näytti siltä kuin Martti olisi odottanut turhaan. Hetki kului toisensa

jälkeen, ilman että näkyi minkäänmoista muutosta. Kului tunti, toinen

ja kolmaskin. Martti istui yhä liikkumatta vuoteen ääressä. Silloin

sairas äkkiä avasi silmänsä ja katsoi kirkkaasti ympärilleen. -- Te

tulitte kuitenkin, sanoi hän heikosti huomatessaan Martin.

-- Minä olen istunut tässä jo kauan.

-- Olen tainnut nukkua. Nyt tuntuukin niin hyvältä. Ei ahdista enää ja

rinta on kuin keventynyt.

Emäntä, joka oli tullut vuoteen viereen, katsoi virkistyneeltä

näyttävään kuolevaan, kasvoillaan peittämättömän pettymyksen ilme.

-- Taisi lähtö jäädä kesken, sanoi hän ja naurahti lyhyeen kuin

sukkeluudelle.

Sairas ei näyttänyt huomaavan mitä hänelle sanottiin. Ainakin hän alkoi

puheen kuin noudattaen omaa ajatusjuoksuaan. -- Kiitoksia, Hilma,

kaikesta avusta ja vaivannäöstä, sanoi hän selvään ja kuuluvasti.

-- Ja sanokaa kiitokseni veljillekin ja kaikille, jotka ovat minua

auttaneet. Tämä maisterin antama pehmeä tyyny, sen minä tahtoisin

jättää Helinskalle, joka minua niin usein on muistanut. Ja kaikille

minä toivotan, että he saisivat tällaisen suuren, suuren ilon! --

Hän puhui hitaasti, mutta tyynen iloisesti, aivan kuin hän ei olisi

tuntenut mitään kipua, vaikka rintakehä vaivalloisesti nousi ja laski.

Äkkiä hän kohottautui vuoteessa, käsi tapaili Martin kättä ja kasvoille

nousi kirkas hohde.

"Olen löytänyt sen, joka itse on tie, ja mun vaaroista vapauttaa,

joka kuoleman varjoista valohon vie, erämaan -- --"

Laulu katkesi. Kirkastunut, kuin avattuja taivaita heijastava katse

kääntyi ympärillä seisoviin, rinta korahti pari kertaa ja henki oli

jättänyt murtuneen majan.

* * * * *

Martti kulki hitain askelin ja ajatuksiin vaipuneena kotiinsa päin.

Kaikki mainen oli kuin häipynyt hänen katseiltaan. Hän oli sen

ylevyyden valtaama, joka ihmishengen voittoisassa täältä-siirtymisessä

ehdottomasti kohtaa jäljelle jääneitä. Ajatuksiinsa painuneena hän ei

edes tullut huomanneeksi hänelle tutuksi tullutta oikotietä, ennenkuin

se oli jo jäänyt hänestä matkan jäljellepäin. Kello oli paljon ja

elokuunilta pimeni pimenemistään. Hän koetti siitä syystä parantaa

erehdystään pyrkimällä poluista huolimatta suorinta tietä metsän läpi.

Oli jo pimeä ja Martti kompastui tuontuostakin, milloin kiviin, milloin

maasta koholla oleviin puunjuuriin. Hän koetti jouduttaa kulkuaan,

mutta enenevä pimeys kietoi hänen jalkansa kuin näkymättömään verkkoon.

Äkkiä pääsi häneltä äänekäs huudahdus. Hän oli ollut kompastumaisillaan

ja käden haparoiden etsiessä tukea se oli sattunut maassa olevaan

ihmisolentoon.

-- Ketä täällä? -- Hän sai käteensä jotain ohutta ja pehmeää --

kaistaleen naisen puvusta. Hän tunsi sen. Tytön ääni kirkaisi samassa

ja risahtelevat oksat todistivat nopeasta paosta.

-- Tässä on toinenkin, sanoi hän päättävästi ja sai kätensä isketyksi

nuorukaisen käsivarteen. Mies oli nähtävästi vielä maassa eikä voinut

aivan nopeasti livahtaa tiehensä.

Martti muisti taskussa olevat tulitikkunsa ja veti ne äänettömästi

esille. -- Kuka sinä, poikapoloinen olet, sanoi hän huoaten. Samassa

hän raapaisi tulta ja tunsi -- Niilo Ension.

Tulitikku putosi maahan ja sammui. Niilo Ensio tunsi isän raskaasti

painuvan häntä kohden.

Hän nousi hitaasti ja vastahakoisesti, pidellen isää käsipuolesta

kunnes hän viimein tunsi, että isä jälleen seisoi omassa eikä hänen

varassaan. Silloin hän äänettömästi alkoi astua eteenpäin yhä pidellen

isää.

Martti ei puhunut eikä ajatellut, hän tiesi vain, että hän taivaan

esikartanoista oli palannut tuskien maahan.

Eiralla oli vieraita -- entisiä lastentarhalapsiaan, jotka nyt kävivät

kansakoulua, mutta yhä ylläpitivät läheistä yhteyttä lastentarhatätinsä

kanssa. Jokaisella vieraista oli sekä paljon että tähdellistä

kerrottavaa tädille. Heillä oli kullakin "kesäpuutarhansa", joita he

kilpaa olivat hoitaneet ja joiden tuloksista oli kerrottava. Muuan oli

ollut pari viikkoa maalla sukulaisissa ja siellä oli hänelle luvattu

paikka kohta kun hän vuoden kuluttua saisi kansakoulukurssin loppuun

suoritetuksi. Hän tahtoi kuulla tädin mieltä tässäkin asiassa.

Istuttiin lehtimajassa Eiran huoneen edustalla. Tytöillä oli käsityöt

matkassa ja Eira tarjoili ruusunmarjahilloa.

Silloin Eira hämmästyksekseen huomasi Martin pihaportilla, ja

näki hänen siitä kääntyvän suoraan Eiran omaan huoneeseen. Hän

oli huomattavan kalpea ja jo se, että hän tuli -- ensikertaa

naimisiinmenonsa jälkeen näin yksin ja odottamatta, todisti, että

jotain erikoista oli tapahtunut. Mutta mitä? Ja miten nyt edes saada

tilaisuutta puhumiseen. Tytöt olivat tulleet pitkän matkan takaa ja

tietysti varanneet aikaa itselleen runsaasti.

Eira sai joukkonsa järjestetyksi ja heille huvittavan kirjan seuraksi.

Sitten hän kiiruhti huoneeseen.

Martti istui äitinsä pienessä keinutuolissa pää käden varaan

painuneena. Hän kohotti päätään hiukan Eiran tullessa ja nyökkäsi

sanomatta mitään.

-- Martti, sinä olet sairas? -- Eira asettui läheiselle tuolille ja

katsoi häntä kysyvästi silmiin. Martti pudisti päätään. -- En, en, anna

minun vain olla.

Eira otti esille käsityönsä, ja he istuivat pitkän aikaa vaieten. Eira

huomasi silloin tällöin katsoessaan Marttiin, että tällä hetkittäin oli

silmät puoliummessa. Äärimmäinen joko sielun tai ruumiin herpaantuminen

tuntui koko hänen olennossaan.

Jonkun ajan kuluttua pistäytyi Eira juttelemaan puutarhassa istuvien

vieraittensa kanssa. Palatessaan hän asettui töineen siihen

korituoliin, jota Martin äiti oli rakastanut ja joka keinutuolin kera

oli ainoa tänne tuotu kalu. -- Tuntuuko vähän paremmalta, kysäisi hän

arasti huomatessaan, että Martti hetken katsoi häneen pitkään.

Martti sivuutti kysymyksen. -- Kerro minulle jotain äidistä, sanoi hän

hiljaa. Eira näki muutaman suuren kyynelkarpaleen vierähtävän hänen

poskipäätään pitkin.

Eirasta tuntui tänä hetkenä siltä kuin kaikki mitä hän olisi tahtonut

muistaa olisi ollut poispyyhkäisty hänen sisimmästään. Hänen täytyi

turvautua pikkupieniin arkisiin asioihin, jotka etsimättä tulivat

mieleen. Hänellä ei ollut aikaa eikä varaa valikoida. Hänen täytyi

vain noudattaa pyyntöä. Sillälailla hän poimi esille muiston toisensa

jälkeen. Hän haki niitä kuin kellastuneita lehtiä muistikirjan välistä.

Hän hengitti niihin sisimpänsä lämpöä, sai ne elämään, tuoksuamaan ja

ojensi ne sellaisina Martille.

Martti istui tuoliinsa painuneena, katse maassa kiinni ja hartiat

kumarassa kuin raskaan taakan kantajalla. Hänen huountansa oli raskasta

ja väsynyttä kuin lakkoa tekevän koneiston toiminta.

Eiran kertomukset näyttivät kuitenkin vähitellen vaikuttavan häneen

kuin elvyttävä lääke sairaaseen. Katseeseen tuli eloisuutta, ensin

itsetiedotonta kuin vasta heräävän lapsen, sitten valveutuneempaa,

itsetietoisempaa, mutta samalla suuren väsymyksen vaimentamaa.

-- Kerro nyt sinäkin jotain, sanoi Eira viimein työntääkseen

keskustelua jonkinlaista tulosta kohti.

Hänen sanansa vetäisi kuin sulun patoutuneitten tunteiden tieltä.

Martti kavahti pystyyn, alkoi hätäisesti astuskella lattiata ristiin ja

rastiin samalla kuin sanat ryöpyten syöksyivät hänen huuliltaan.

-- Itsestäni, itsestäni! Ja sinä luulet todella, että tällaisesta on

mitään kerrottavaa? Niin -- sitä ehkä, että minä olen tullut tänne kuin

kuoliaaksi haavoitettu koira, joka ryömii isäntänsä jalkojen juureen

saadakseen kuolla hänelle rakkaassa paikassa. -- -- Eira, tiedätkö,

että sitä voi kuolla, vaikka ruumis jääkin eloon. Ja tällainen kuollut

olen minä. Minä olen nähnyt itseni ja oman elämäni. Siitä olen saanut

kuoliniskun. -- -- Eira, minä olen kelvoton puoliso, kelvoton opettaja,

kelvoton isä. Kaikki, kaikki on minulta ja minun kauttani tuhoutunut.

Ja nyt kun sinä kerrot minulle äidistä, kun minä olen näillä paikoilla,

missä aivan kuin tunnen hänen kätensä kosketuksen, nyt nousee

sisimmästäni suurena hätähuutona kysymys, eikö olisikin ollut parempi,

jos minulla olisi ollut toisenlainen äiti -- isänlainen, joka olisi

ollut kova, kova. Ehkä hänen kovuutensa olisi ajanut pois minusta sen

raukkamaisuuden, joka on minut tuhonnut.

Hän painui huohottaen takaisin keinutuoliin. Eira näki sisäisen

kyyneleettömän itkun puistattavan häntä. -- Älä noin kerää syytä syyn

päälle itsellesi, sanoi Eira hiljaa, äänessään suuri lempeys. Hän

ei saanut mitään muuta sanotuksi ja hän tunsi vaistomaisesti, että

tarpeellisin apu nyt oli annettava siinä muodossa, että se houkutteli

Marttia oikein perinpohjin keventämään mieltään.

He olivat kumpikin pitkän aikaa vaiti. Sitten Martti uudelleen alkoi

puhua, mutta nyt hiljaa ja harvakseen aivan kuin hän olisi ollut

yksin. -- Minun elämässäni täytyy olla jotain hirvittävän kieroa. Sitä

ajatusta on mahdoton väistää. Minä olen vielä paraassa iässäni ja

kuitenkin nostan aamun tullen vaivoin uuden päivän taakan hartioilleni.

Olen kuin vanha, loppuunkulunut hevoskoni, joka ei enää jaksa lähteä

taipaleelle. Ja mitä olen tehnyt? Millaista on tähänastisen työni

jälki? Monen monella opettajalla on ollut työtä enemmän kuin minulla.

Olenko sitten muka sisäisesti tehnyt työtä, joka on kuluttanut? Minähän

tahdoin olla oppilailleni muuta kuin tietoautomaatti. Mutta mitä olen

ollut? Jokunen avun tarpeessa oleva oppilas on osunut kotiini. Häntä

autoin murheissani siitä, että apuni oli mitättömän pieni ja samalla

tuskaisesti kysyen itseltäni, teinkö minä velkaantuneena ehkä väärin,

kun ensinkään autoin. Jokunen arka, ehkä umpimielinen poika muistelee

minua joskus kiitollisuudella, siksi että ymmärsin häntä paremmin kuin

muut. Siinä ainoa, mitä tietojen jakamista lukuunottamatta olen voinut

antaa opettajana. -- -- Entä koulun ulkopuolella? Minähän tahdoin

muistaa olevani veljen suhteessa jok'ainoaan ihmislapseen? Ja mitä olen

tehnyt? Ehkä joskus tilapäisesti ollut avuksi jollekulle, siinä kaikki.

Olen koettanut olla maltillinen, tasapuolinen, ja lopputulos on nollan

arvoista. Minä en ole uskaltanut iskeä.

-- Martti, ei jokainen ole kutsuttu reformaattoriksi, koetti Eira

katkaista. -- Siltä, joka iskee, kysytään monesti häikäilemättömyyttä.

Hänellä on lupa olla sokea sellaisellekin, jota muiden täytyy nähdä.

Sinä olet ollut uskollinen omalle kutsumuksellesi.

Samassa kun sana oli tullut lausutuksi, pelästyi Eira sen vaikutusta.

Martti vavahti kuin haavaansa peittelevä eläin värisee haavansa

kosketuksesta. Syvän kärsimyksen uurteet painuivat hänen kasvoilleen ja

sanat tulivat taas väristen sisäistä mielenliikutusta.

-- Uskollinen! Vai uskollinen! Minä tahdoin tehdä Sonjan onnelliseksi

-- sen voin Jumalan ja ihmisten edessä vakuuttaa. Mutta kysy häneltä,

minkälaista hänen elämänsä minun rinnallani on ollut. Kysy lapsiltani,

mitä olen voinut antaa heille! Eilen illalla tapasin Niilo Ension

myöhäisellä tunnilla metsässä. -- -- Minä en voi puhua tästä sinulle,

enkä ole vielä voinut puhua hänenkään kanssaan. Tänä aamuna sain

nimittäin kokea jotain muuta, yhtä järkyttävää. Einar on tehnyt

koulussa jotain, joka nyt vasta on tullut ilmi ja jonka johdosta

rehtori kirjoittaa, ettei meidän pitäisi lähettää poikaa kouluun.

Martin ääni murtui äkkiä. Hänen olemuksensa ei enää vavahdellut

hillitystä sisäisestä itkusta. Hän lysähti kokoon. Pää peittyi käsien

varaan ja hän itki, itki niin kuin vain täydellisesti murtunut mies voi

itkeä.

Eira ei liikahtanut. Hän tunsi Martin surun niin pohjattoman suurena,

että jokainen osaaottava liike tai hellä sana olisi ollut kuin

loukkaus. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että hänen nyt täytyy saada

jotain auttavaa annetuksi tälle suruunsa painuneelle. Hän tunsi, että

vaikka koko hänen tähänastinen elämänsä olisi ollut turhaa, ei hän

sittenkään olisi elänyt hukkaan, jos näin suureen suruun painuneelle

sai tuoda lievennystä. Hän tunsi ennenaavistamattomien voimien nousevan

omasta sisimmästään. Oli kuin joka solu hänessä olisi avautunut

imeäkseen itseensä kannattavaa, eteenpäin annettavaa voimaa. Hän tiesi

elämänsä suurimman hetken tulleeksi, sen, jolloin häneltä rukoili apua

se mies, jota hän tietämättään koko elämänsä oli rakastanut. Ja hänen

koko sielunsa kohosi avunhuutoon, joka hänelle muistutti Simsonin

viimeistä, suurta taistelua. Hän oli valmis maksamaan minkä hinnan

hyvänsä tänä hetkenä annetusta avusta.

-- Martti, alkoi Eira viimein hiljaa ja viihdyttävästi. -- Sinä

tunnet itsesi murtuneeksi mieheksi, mutta etkö ole nähnyt, että

syvin kärsimys usein on ihmiselle ovi ihanimpaan voittoon. -- Olet

tahtonut kuulla äidistäsi. Mutta muistatko, Martti, mikä kiinnitti

hänet isääsi. He tapasivat toisensa ensi kertaa, kun isäsi oman

henkensä uhalla oli pelastanut pienen lapsen. Se teko voitti tädin

herkän mielen. Hän ei silloin käsittänyt, miten karuun muotoon tuo

voima saattoi pukeutua. Vastakohtaisuus vetää puoleensa -- silloinkin

kun se herättää repivän suurta ristiriitaa. Siihen on monen elämän

traagillisuus perustunut. Mutta siinä taistelussa, jota täti kävi,

tiedät, että hän kirkastumistaan kirkastui. Ja siinä sisäisen voitto

voiman tavoittelussa, jota me molemmat hänessä yhtenään näimme, hän

valitsi sinullekin sinun nimesi, nimen sen miehen mukaan, jota eivät

maan eivätkä manalan vallat saaneet järkkymään. Martti Jänne, sinun

nimessäsi on voimaa, etkö kuule!

Eira oli aluksi puhunut hiljaa ja viihdyttävästi kuin äiti sairaalle

lapselle. Mutta hänen äänensä paisui paisumistaan. Sana antoi sanan,

ajatus nousi ajatuksesta vastustamattomalla voimalla kuin syvistä

hetteistä esiin pulppuava lähteen suoni.

-- Martti, ole mies! Tänä elämäsi suurena tuskan hetkenä tarttuu äitisi

sinulle antama nimi, äitisi rukoukset, äitisi elämän suuri voitto

sinuun. Ne sinua suojaavat. Ne tuovat sinulle voimaa. Älä näännytä

itseäsi itsesyytöksillä! Elämämme vaikutus ei riipu ulkonaisista

saavutuksista, vaan sisäisistä. Toiset ovat kutsutut hyödyttämään

toiminnallaan, toiset kärsimyksillään. Elämän tuska samoin kuin

kuoleman ei ole kierrettävissä. Se on _voitettava_. Ja moni tappio

on kääntynyt voitoksi. Älä sentähden sure tuleviakaan päiviä. Usko

suuria Jumalasta. Raamattu puhuu ajasta, jolloin "kaikki asetetaan

kohdalleen..." Kristitty ei toivo suuria vain omalle sielulleen.

Hänellä on suuri toivo ja suuri lohdutus koko ihmiskuntaan nähden. Ja

se, jolla on tällainen usko, hän ei voi joutua epätoivoon. Hän tietää,

että pimeimmästäkin kuilusta käy tie vielä ylöspäin.

Eiran koko olemus säteili. Ääni väreili pyhää innoitusta, joka tarttui

Marttiin kuin voimakas, otteestaan hellittämätön käsi.

-- Sinä olet, hyvä, hyvä kuin äiti, sopersi Martti hiljaa, tuskin

kuuluvasti.

Samassa avautui ovi ja kynnykselle ilmestyi kaksi niiailevaa tyttöstä.

He tulivat toisten puolesta ilmoittamaan, että vieraiden täytyi lähteä.

Eira matkassaan he kääntyivät takaisin puutarhaan, missä heitettiin

hyvästit joukolla. Vasta kun tytöt iloisesti vilkuttaen nenäliinojaan

katosivat tielle, kääntyi Eira takaisin huoneeseensa.

Hän löysi sen tyhjänä. Martti oli lähtenyt.

Seuraavana aamuna nousi Eira vuoteeltaan ilman että hän koko yönä oli

nukkunut vähääkään. Hetkittäin hän kyllä oli vaipunut jonkinlaiseen

horrostilaan, mutta silloinkin hän tunsi, että hänen sisimpänsä kaiken

aikaa valvoi. Hän oli hengessään Martin luona. Hän eli hänen elämäänsä,

hän taisteli hänen taistelujaan. Noustessaankin tuntui hänestä aivan

mahdottomalta ryhtyä minkäänmoiseen työhön. Hän ajatteli vain Marttia

ja ainoa hänelle mahdollinen tehtävä oli rukoilla ja yhä uudelleen

rukoilla, että Jumala vaikka ihmeen kautta päästäisi Martin siitä

taakasta, joka oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi.

Seisoessaan peilin edessä hiuksiaan suorien tunsi Eira äkkiä kaksi

tukevaa kättä takaapäin tarttuvan häneen ja iloinen nauru aivan hänen

korvansa takana kiskaisi hänet väkipakolla irti hänen omien elämystensä

maailmasta. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Airi Kaarteen ilosta

säteilevät kasvot.

-- Oletpa sinä, "iso sisko", laiska, kun nyt vasta olet kömpinyt

vuoteestasi ja minä olen jo pyöräillyt pari peninkulmaa ehtiäkseni

hyvissä ajoin Penttiä tapaamaan Helsinkiin. -- Tytön silmät, suu ja

koko olento nauroivat hänen tapansa mukaan keikauttaessaan Eiraa

lattiata pitkin.

-- Airi, niin, minähän en ole sinua vielä edes onnitellut kihlauksesi

johdosta. -- Eira koetti tempautua irti omista ajatuksistaan. -- Se

tuli kovin odottamatta, mutta sainhan kuitenkin kirjeesi ensin.

Airi painautui istumaan läheiselle tuolille tehden kasvonsa lystikkään

juhlallisiksi. -- Odottamatta, kovin odottamattahan se tuli

itsellenikin. Minä hämmästyin vähintään yhtä paljon kuin sinäkin.

Eira ei voinut olla naurahtamatta.

-- Niin katsos, jatkoi Airi, minä olin kuvitellut, etten kai koskaan

menisikään naimisiin. Olin sinunkin puheistasi tullut siihen

käsitykseen, että naimisiinmeno oli hirveän vakava asia.

-- Ja nytkö olet tullut toisenlaiseen?

-- Ei, nyt minä vain ymmärrän, että se samalla on hirveän onnellista.

-- Hän hypähti pystyyn, asettui Eiran eteen ja kietaisi kätensä

hänen kaulaansa. -- Eira, sinä rakas iso siskoni, sanoi hän vakavuus

kasvoillaan ja äänessä syvä, sydämellinen sointu, -- etkö sinä aavista,

miten onnellista on rakastaa niin suuresti, että tahtoo antaa kaikkensa

toisen hyväksi, rakastaa niin, ettei mikään uhraus tunnu uhraukselta.

Minä tietysti _uskon_, että me tulemme onnellisiksi. Me olemme kuin

luodut "avuksi" toinen toisillemme. Ja ystäviä, työtovereita me aivan

ensi sijassa olemme toisillemme. Mutta Eira, minä rakastan häntä niin,

että tahtoisin elää hänelle vaikka omat toiveenikin pettyisivät. Minä

tahdon ensi sijassa _tehdä_ onnelliseksi.

Eiran silmien eteen nousi kuva eräästä vastakihlatusta, jota hän kerran

oli katsellut näin silmästä silmään kuten nyt Airia. Ja se muisto teki

kipeätä. Hän syleili Airia sanaakaan sanomatta. Sitten he asettuivat

yhdessä juomaan aamukahvia.

Kohta kahvit juotuaan heitti Airi hyvästi. Hän aikoi olla Helsingissä

kello 8 saaristolaivan saapuessa, jolla Pentti oli luvannut palata

sukulaistensa luota. -- Ja sitten saat nähdä, että me yks kaks tulla

pyörähdämme pyörillämme sekä tänne sinun että sinun Marttisi kotiin,

sanoi hän vielä viimeiseksi, hypähti sitten pyörälleen ja läksi

painelemaan.

Sinun Marttisi! Sana soi outona ja haikeasti Eiran korvissa. Se avasi

hänen eteensä kuin suuren tyhjyyden, tyhjyyden, jonka hän olisi voinut

täyttää suurella rakkaudella.

Hän kääntyi takaisin huoneisiin. Ja niissäkin kohtasi jotain, joka

omituisesti riipaisi hänen sisintään. Ilma niissä tuntui väreilevän

Airin nuorta, säteilevää onnea.

Eiran ajatukset palasivat uudelleen Marttiin. Tuntui kuin

helpotukselta, että hän taas sai keskittää koko olemuksensa häneen. Ja

taas tuli palava avunhuuto Martin puolesta hänen sielunsa työksi.

Vasta päivän ollessa korkeimmillaan oli kuin hän äkkiä olisi päässyt

suuresta, sisäisestä tuskasta. Hän tunsi, että voitto oli saavutettu

tavalla tai toisella.

Mutta samassa kun huoli Martista hellitti, tunkivat omat kokemukset

esille.

Eira ei oikeastaan ollut tunteita ja tunnelmia erittelevä luonne. Hän

oli liian tasainen ja liian selväpiirteinen kiinnittääkseen paljon

huomiota sisäisiin elämyksiin -- etenkin kun ne koskivat häntä itseään.

Hän ei koskaan ollut pitänyt omaa minäänsä mielenkiintoa herättävänä

tutkimusalana. Mutta nyt hän oli kokenut jotain, jota hän ei voinut

väistää. Hän tunsi sisimmässään ihmeellistä iloa jostain kauniista ja

aavistamattomasta, joka oli orastanut hänen omassa sisimmässään.

Mitä se oli? Sitäkö, jota nimitettiin ihmisten kesken rakkaudeksi? Ja

oliko hän ehkä koko ikänsä tietämättään rakastanut Marttia?

Hän ei uskaltanut vastata. Hän tiesi vain sen, että hän oli saanut

aavistuksen siitä, mitä ja miten hän olisi voinut antaa. Hän

oli monesti miltei surrut sitä, että omasta kohdastaan oli niin

kokonaan ilman kokemuksia rakkauselämän alalta. Hän oli pitänyt sitä

jonkinlaisena naisluonteensa puutteena, ehkä epänaisellisuutena. Hänhän

ei edes ollut kaivannut mitään, ei rakastumista, ei omaa kotia, ei edes

omia lapsia. Tuo kaikki oli ollut olemassa jonakin, jolle hän teoriassa

pani paljonkin arvoa, mutta jolla ei ollut minkäänmoista sijaa hänen

omassa elämässään. Ja nyt ...

Hän meni puutarhaan, keräsi sieltä kukkia omista penkeistään,

hajuherneitä, reseedoja, orvokkeja.

Hän oli paraiksi saanut kaikki järjestetyksi, kun kuuli tutun

vihellyksen ulkoa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi Väinö

Eerola kynnyksellä. Hän jäi seisomaan paikalleen, katsoi arvellen

ympärilleen ja pani tapansa mukaan silmänräpäyksessä kaikki

arvostelunsa vaakalaudalle.

-- Kukkia -- järjestelemistä -- juhlaa. -- Hän ojensi kättä Eiralle

kasvoillaan utelias kysymys.

Eira pudisti päätään. Hän ei voinut itselleenkään selittää tätä, mutta

hän tiesi vajaassa vuorokaudessa kokeneensa enemmän kuin monen pitkän

vuoden varrella.

Eerola painui hänelle etuoikeutetuksi tulleeseen korituoliin, sytytti

savukkeen ja antoi hienon siniharmaan savupilven leijailla kattoa

kohden.

Hänen tupakoimisensa tiesi tavallisesti kahta äärimmäistä tilannetta:

joko hän tahtoi rentonaan antautua nauttimaan tarjona olevasta

lepohetkestä tai hän etsi jonkinlaisessa ulkonaisessa toiminnassa

vapautusta tavallista voimakkaammilta sisäisiltä elämyksiltä.

Eira kertoi muutamin sanoin Martin edellisenä iltana tapahtuneesta

käynnistä. -- Minä olen valvonut koko yön. Ja pitkin päivääkin -- ihan

puoleen päivään asti. -- Koko olemukseni on ollut ainoana hätähuutona

hänen puolestaan. Mutta sitten sain kuin suuren rauhan. Minä tiedän,

että hän nyt tavalla tai toisella on voittanut.

Väinö Eerola ei puhunut mitään. Hän vain katsoi ja pani vaa'alle. Eira

oli hänestä aina ollut erinomaisen raitishenkinen ihminen. Ja kun hän

nyt rupesi puhumaan tällaisia, oli siinä selvät sairastumisen oireet

tai -- oli tässä jotain mystillistä, ilmiö -- senluontoinen kuin

langaton sielullinen sähkölennätin.

-- Tätä Martin käsittämätöntä voittoako sinä nyt juhlit, kysäisi

hän vähän purevasti karistaessaan tuhan savukkeestaan läheiselle

kukkalautaselle.

-- En tiedä. Minä en voi selittää mitään. Minä tiedän vain, että olen

kokemassa jotain suurta ja ihmeellistä.

-- Ehkä itsessäsikin?

Kysymys tuli odottamattomana ja nosti hetkellisen punan Eiran poskille.

-- Niin, miksi en voisi sanoa sitäkin.

-- Sinussa on jotain sellaista ihmeellistä, melkein juhlallista -- ihan

kuin olisit löytänyt suuren salaisuuden omasta olemuksestasi.

-- Ehkä olen nähnyt, että _olisin voinut rakastaa_ ja _miten_. -- Eira

sanoi sen hyvin hiljaa. Hänen äänensä värähti. Onnestako vai tuskasta?

Eerola ei ollut selvillä siitä. Mutta sen hän tiesi, että hänen

poskiaan äkkiä alkoi kuin polttaa ja että täytyi hyökätä kävelemään

edestakaisin pitkin lattiata. Hänhän oli viskannut sanat tulemaan

noin vain umpimähkään ajattelematta mitä sanoi. Hän oli oppinut niin

perin vapaaksi Eiran seurassa ja nyt tämä hiljainen, tunteentäyteisenä

annettu luottamus.

Hän häpesi, häpesi. Hän oli kovin, miehisin kourin käynyt käsiksi

johonkin sanomattoman hienoon ja arkaan.

Hänenhän olisi pitänyt aavistaa! Ja hän olikin aavistanut -- joskin

vain hetkittäin ja vaistomaisesti. He kaksihan olivat niin erehdyttävän

lähellä toisiaan muutenkin. Mutta Eira, joka oli sellainen hiljainen,

syvällinen ymmärtäjä ja hän kun oli kasvanut rinnan Martin kanssa,

kuinka hän ei olisi ymmärtänyt ja rakastanut tuollaista herkkää,

syvällistä sielua?

-- Eira, sanoi Väinö viimein, -- hän seisoi ikkunan ääressä, silmäili

itsepintaisesti ulos ja lähetti sanat kuin olkansa yli Eiralle. --

Suuri lahja vaatisi suurta vastalahjaa. Mutta minä sanon sinulle, että

se mikä on kauneinta ja herkintä naisen sielussa tekee kömpelön miehen

ihan mykäksi. Sitä ei voi mitään, tuntee vain, että vähintään pitäisi

mennä pihalle ja riisua saappaat jaloistaan.

Eiralle tuli vedet silmiin, vaikka suu hymyili. Hän tiesi minkä

arvoisia nuo sanat olivat.

Väinö Eerola seisoi yhä ikkunan ääressä. Hän ajatteli Eiraa ja hän

ajatteli itseään. Mitenkä raitista, tyyntä ja tyydyttävää Eiran elämä

oli ollut -- vapaata kaikesta kaihomielisestä ja sairaanmakuisesta

kaipuusta. Se oli ollut työpäivä, joka muistutti iloista hyörinää

kukkaisella kedolla heinänteon aikaan tai tarhurin tointa, jossa

jokainen päätään nostava kukka tuottaa vaalijalleen mielen täydeltä

iloa. Ja tämän ohella mitä sankarillista voimaa oman itsensä

unohtamisessa!

Hän ajatteli itseään. Jos _hän_ olisi antanut täyden luottamuksensa

vastalahjaksi, olisiko se ollut tällainen lumpeenpuhdas anti?

Hän kääntyi takaisin huoneeseen päin. Eira istui matalalla, pienellä

jakkaralla. Hän oli kiertänyt kätensä ristiin polven ympärille,

poskilla hehkui hieno puna, silmien loiste oli lämmin ja syvä.

-- Eira, sinä olet äidillisen naisen perikuva, pääsi Väinöltä aivan

kuin vastustamattomasti. -- Ja äidillisiä naisia me tarvitsemme -- ei

sellaisia, jotka meitä kiihoittavat ja kuluttavat.

-- Sinä tarkoitat, että minä olen takkuinen talvivarpunen, johon ei

rakastuta!

-- Minä tarkoitan, että me miehet olemme tomppeleita. Me juoksemme

kirkasloisteisten perhosten perään, mutta hyvä on työntämällä

työnnettävä meidän eteemme, että me sen näkisimme.

-- Erehdys voi myöskin johtua hyvyydestä, puolusteli Eira hiljaa -- ja

mielen puhtaudesta, joka ei voi epäillä toista.

-- Niin, niin. -- Väinö ymmärsi hänen ajattelevan Marttia. -- Mutta se,

jonka omat saappaat ovat savessa, tietää, että tiellä on rapakkoa.

Eerola nousi ja meni uudelleen ikkunan ääreen, jossa karisti tuhan

savukkeestaan. Katsoessaan tielle päin hän näki Niilo Ension

viskautuvan pyörältään ja avaavan pihaportin. Muutaman sekunnin

kuluttua seisoi poika huoneessa. Hän oli palttinan valkea ja hänen

huulensa vavahtivat. -- Isä, sai hän sanotuksi -- isä -- ei mitään

muuta. Eira ja Väinö olivat samassa lähtövalmiina.

Hämärsi jo Martin astuessa yli kodin kynnyksen. Etehisessä hän näki

valoa vierashuoneesta. Iloisista äänistä hän tunsi kaksi, vallattoman

naapurirouvan ja sen herran, jonka seuraa Sonja nykyään erikoisesti

suosi.

Martti livahti hiljaa omaan huoneeseensa ja painoi oven kuulumattomasti

kiinni. Huoneessaan hän kulki jonkun aikaa edestakaisin lattiata

pitkin, sitten hän asettui pöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

Hänen mielentilansa oli hänelle itselleen käsittämätön. Hän ei enää

tuntenut tuota polttavaa, sisäistä tuskaa, joka aikaisemmin oli

ahdistanut häntä kuin mielipuolisuuden rajalle asti. Mutta hän ei

myöskään voinut sanoa, että hän oli saanut jotain, joka todella olisi

poistanut hänen huolensa. Ja sittenkään taakka ei enää tuntunut

painavan. Ehkä siitä syystä, että hän kerrankin oli sanoin voinut antaa

osan siitä toiselle, ehkä myöskin siksi, että toinen voimakkaalla

tahdonotteella oli tarttunut häneen nostaakseen häntä näkemään elämää

persoonallista tuskaa korkeammalta tasolta.

Martti oli liian väsynyt selvitelläkseen itselleen sisäistä tilaansa,

mutta samalla hän tunsi tarvetta jollain tavoin antaa muotoa sille,

joka epämääräisenä ja vaistomaisena läikähteli hänen sielunsa pohjalla.

Kun hän oli kirjoittanut pisteeseen, kääräisi hän paperin siihen

vilkaisematta kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Sitten hän hitaasti

alkoi riisuutua.

Herpaantuminen oli seurannut sitä äärimmäistä ruumiinkin voimissa

tuntuvaa järkytystä, jonka alaisena hän vasta oli ollut. Hän vaipui

siitä syystä pian uneen, rauhalliseen, tasaiseen lapsenuneen.

Aamuaurinko paistoi kirkkaasti hänen vuoteeseensa hänen herätessään

seuraavana aamuna. Kello oli vasta sivuuttanut 6. Hän ei siitä syystä

pitänyt kiirettä, vaan jäi vielä hetkeksi vuoteeseen. Tuntui niin

käsittämättömän hyvältä. Se, että hän näin varhain oli herännyt ilman

minkäänlaista ulkonaista pakottavaa syytä, oli jo sinänsä hänelle

mieluista. Hän oli tottunut loppumattoman uupumuksen tunteeseen, joka

jokaisena uutena aamuna kahlehtimalla tahtoi kahlehtia häntä uneen. Ja

se, että hän heräsi virkistyneenä koko ruumiissaan, oli toinen ihme.

Joka alkava päivä oli jo kauan puhtaasti fyysillisessäkin suhteessa

ollut hänelle taakka, jonka hän vaivoin nosti hartioilleen. Nyt tuntui

päivänvaloon herääminen lahjalta, josta hän vaistomaisesti kiitti.

Taakka oli poissa. Hän tunsi seisovansa kuin jonkin uuden kynnyksellä

odottaen jotain hyvää, suurta ja suloista.

Hän hypähti pystyyn, työnsi raollaan olleen ikkunan selkoselälleen

ja tunsi, miten ikkunan alla kukkivien ruusujen tuoksu tuulen

henkäyksessä lehahti hänen kasvoilleen. Etäämmällä hän näki kaistaleen

pellonpiennarta heloittavan kesän kirjavassa kukka-asussa ja läheisestä

koivikosta kuului lintujen piiperrystä. Vanhemmat opettivat poikasiaan

lentoon.

Martti painui hartaana ikkunan ääreen. Kuinka kaunista kaikki oli! Ja

miten koko luomakunta tuntui kiittävän elämän ihmeellisestä lahjasta!

Lahjalta se ei hänestä ollut tuntunut pitkiin aikoihin, musertavalta

taakalta vain. Mutta tänään hänkin tunsi kiitosmieltä, tunsi kaikesta

huolimatta elämän suureksi ja ihmeelliseksi lahjaksi.

Hänen kätensä liittyivät ristiin. Hyvä Jumala, että hänkin todella

saattoi tuntea tällaista lapsellista iloa olemassaolosta, iloa, jota

hän tuskin lapsenakaan oli tuntenut -- vielä vähemmän myöhemmin. Hän

siirsi molemmat kätensä auringon lämmittämälle ikkunalaudalle. Ne

olivat laihat ja luisevat. Niiden oli tavallisesti vilu. Nyt tuntui

niin hyvältä, kun aurinko niitä lämmitteli. Sen paisteessa oli kuin

hellävaraista hyväilyä.

Hänen täytyi ajatella äitiä. Ehkä oli äiti häntä tänä hetkenä hyvinkin

lähellä. Ja kenties hänkin näki, että hänen poikansa oli oppinut sitä,

mitä äiti turhaan oli koettanut opettaa hänelle: kiittämään elämän

lahjasta riippumatta siitä, mitä se tullessaan toi.

Martti pukeutui verkalleen, katsoi sitten kelloaan ja asettui uudelleen

ikkunaan nähdessään, että aamiaiseen vielä oli runsaasti aikaa.

Työtään hän tänä aamuna ei muistanut. Se oli kuin muutkin arkiset olot

kokonaan häipynyt hänen tajunnastaan. Hän eli vain siitä suuresta

pyhäisestä ilosta, joka näkymättömästi kuin kaste oli vuotanut hänen

sisimpäänsä.

Miten se oli tullut ja mistä?

Hän muisti edellistä iltaa. Ajatus pysähtyi Eiraan. Hän oli auttanut.

Mutta hänestä ei tämä ihmeellinen, sisäinen ilo ollut kotoisin. Siinä

oli jotain korkeampaa.

Paljon auttavaa oli kuitenkin ollut siinä mitä Eira sanoi, vaikka sanat

aluksi olivat kuin kimmonneet pois Martista sen pohjattoman tuskan

tähden, joka häntä hallitsi. Mutta nyt niistä lähti kuin voimaa.

Se etenkin oli niin lohdullista, ettei elämän tulos riippunut

ulkonaisista saavutuksista ja että toiset olivat kutsutut kärsimiseen,

sillä välin kuin toiset toimintaan. Ja kärsimyksien mitta oli hänen

kohdallaan ollut runsas, ei vähin sen kautta, että kärsimys oli tullut

muodossa, jota ei voinut eikä saanut uskoa toisille.

Tuollainen näkymätön, sisäinen kärsimys oli laadultaan erikoisen

raskas. Siihen meni voimaa. Ja niin ollen ei sitä ollut sanottavan

paljon työhön ja toimintaan. Jos tältä kannalta sai ajatella

elämänkärsimystä, valui siitä kuin lientävää lääkettä kirveleviin

haavoihin.

Martin kädet liittyivät uudelleen ristiin. Hänelle tuli tarve kiittää

kärsimyksen lahjasta, kiittää jokaisesta pienestä, haavoittavasta

okaasta ja jokaisesta murtavasta iskusta, joka häneen oli sattunut. Ja

sitten siitä, että hän epätoivon pimennoista oli päässyt iloitsemaan

Jumalan ihmeitätekevästä, lääkitsevästä päivästä. Ihme se oli, ei muuta

kuin ihme ja lahja. Mutta lahja, joka takasi, että sama rakkaus, joka

näin oli vapauttanut hänen sisimpänsä suuresta ahdingosta, myöskin oli

selvittävä elämän kaikkein raskaimmatkin ongelmat.

Martin katse painui hänen edessään ikkunalla olevaan avoimeen

Raamattuun. Silmä sattui sanoihin: Kiittäkäät Herraa, sillä hän

on hyvä. Hän on minun kanssani auttamassa minua. -- -- Herra on

väkevyyteni ja kiitosvirteni.

Sitten solui katse uudelleen ulos kukkivaan luontoon. Muutamilla

puhelinlangoilla istui joukko pääskysiä. Ne tuntuivat pitävän

perheneuvottelua. Ilmat olivat parisen viikkoa olleet koleat ja

sateiset. Oli hankittu muuttoa suvisemmille maille. Mutta nyt näyttivät

tuumat muuttuvan. Pohjolan lyhytaikainen kesäaurinko paistoi taas

hellivästi. Koko luomakunta oli kuin elpymässä uudistuvaan kesäiloon.

Ja se pidätti.

Martin sisimmässä nousi taas pyhäinen ilo valtavana kuin suvinen

lämpöaalto ulkona elpyvässä luonnossa. Hänen täytyi kiittää ajasta,

joka oli jäljelläpäin, kiittää tuntemattomasta tulevaisuudesta.

* * * * *

Toiset olivat asettumaisillaan aamiaispöytään, kun Martti tuli

ruokailuhuoneeseen. Suuri hellyys ja vastustamaton halu osoittaa

ystävällisyyttä kaikille täytti hänen rintansa hänen nähdessään

perheensä koolla. Hän laski kätensä Sonjan olalle samalla kuin kepeästi

suuteli tämän otsaa.

Pieni, miltei huomaamaton hymy karehti Sonjan suun ympärillä. -- Sinä

olet hellämielisellä tuulella, sanoi hän naurahtaen samalla kuin

ohimennen karisti Martin käden olaitaan. Martti ei sitä huomannut. Hän

nyökkäsi jokaiselle lapsista, asettui pöytään ja rupesi syödessään

kultakin vuoronperään tiedustelemaan jotain sellaista, joka koski

asianomaisen lähimpiä harrastuksia. Pikku Asra oli ennen muita

valmiina ja hypähti lattialle. Silloin isä veti hänet puoleensa ja

nosti polvelleen, -- Isä on iloinen tällaisesta pienestä polvelle

nostettavasta tessukasta, sanoi hän sivellen tytön selkää pitkin

riippuvia kiharoita.

Samassa nousivat Sonja ja vanhemmat lapset pöydästä. Niilo Ensio

vetäytyi ikkunan nurkkaukseen. Isä seurasi häntä, laski kätensä pojan

olalle ja sanoi katsoen häntä lempeästi silmiin: -- Minä olen tänään

muistanut sitä päivää, jolloin sinä Niilo Ensio synnyit. Se oli

ihmeellinen ilopäivä.

-- Usko pois, sinä olit kaunis jo silloin! Ainakin näin minä

sen. -- Sonja katsoi ihastelevasti esikoiseensa.

-- Sinä teit tulollasi meidät hyvin rikkaiksi, puheli taas Martti

hiljaa ja hartaudella. -- Sinä herätit paraimmat ajatuksemme ja

hartaimmat rukouksemme eloon. Me rukoilimme sinusta kaiken sen

täyttäjää, mikä meiltä itseltämme jää täyttämättä, kaiken sen

parantajaa, missä me olemme erehtyneet. Me rukoilimme sinulle

jumalanihmisen onnellista osaa.

Niilo Ensio käänsi katseensa isästä poispäin. Hän tunsi isän suuren

hellyyden vastustamattomana voimana ja hänen tuli sanomattoman paha

olla. Hän olisi tahtonut sanoa jotain. Ja samalla teki mieli kuin

itkeä. Mutta kun tässä oli niin monta ympärillä.

-- Joskus tunnet sinäkin ehkä samaa -- pitkitti Martti. -- Silloin

ymmärrät, minkälainen on vanhemman mieli. -- Isän katse aivan kuin

hyväili -- huolimatta siitä, mitä toissa iltana oli tapahtunut, ja

josta isä oli murtunut ihan tajuttomaksi.

Niilo Ensio vetäytyi äkillisellä liikkeellä syrjään isästä. Hänen tuli

sietämättömän vaikeaksi olla. Ja samalla teki kuitenkin pahaa, että jos

isä ymmärtää väärin.

Hän kääntyi uudelleen isään päin, mutta tämä oli jo ruvennut mittaamaan

"pikku poikia", joiksi Einaria ja Harria vielä kutsuttiin. Harri

oli rohkea -- Einar hidaskasvuinen. He olivat siitä syystä kiihkeän

ankarassa kilpailussa.

-- Einar, sanoi isä mitattuaan pojat -- meidän pitää pian puhella

yhdessä tärkeästä asiasta. -- Hänen kätensä painui pojan päälaelle ja

jäi siihen hetkeksi. Muut olivat jo poistuneet huoneesta. Einarille

tuli siksi suuri hätä siitä, että tuo kahdenpuhelu isän kanssa ehkä

jo alkaisi. Hän livahti kiireisesti isän käden alta, sopersi jotain

haettavista kasveista ja kiiruhti ulos.

Martin katse saattoi häntä ulos asti. Eiran sanat tiestä, joka

syvimmästäkin kuilusta johtaa ylöspäin, tulivat hänen mieleensä. Hän

tarttui niihin poikansa puolesta.

Huomattuaan olevansa yksin arveli Martti hetken mitä tehdä. Työhön

ryhtyminen ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän tunsi olevansa kuin

luvan saanut lapsi. Ne tärkeät puhuttavat, joita hänellä oli poikiensa

kanssa, saivat myöskin hiukan ainakin väistyä. Hän tunsi tämän

aamuhetken juhlaksi, jota ei saanut synkistää millään.

Hän kääntyi päiväpaisteiselle kuistille ja jäi siihen hetkeksi

ympärilleen silmäillen. Syrjälä nousi samassa kauniina kangastuksena

hänen eteensä. Hän näki niityt, pellot, päivänpaahtaman mäenrinteen,

jota hän oli rakastanut, auringon paisteessa välkkyvän lahdenpoukaman

ja työstään palaavan, tyytyväisen maalaisperheen.

Jokainen piirre tässä tutunomaisessa, rauhantäydessä maalaiskuvassa oli

hänelle kuin hellä hyväily.

Mutta Syrjälän näkeminen vei hänen ajatuksensa Halttusiin. Paavo ei

enää tarvinnut häntä. Mutta ehkäpä hänen sittenkin nyt oli mentävä

sinne. Helinskalle määrätty tyyny voisi pian hävitä Hilma-emännän

tavaroiden joukkoon, ellei joku sitä ajoissa korjannut sen oikealle

omistajalle vietäväksi. Ja saattoihan tapahtua, että jokin rakkauden

palvelus vielä oli tarpeen vainajallekin.

Astuessaan Paavon asunnolle päin kääntyi Martti mutkaa tekevälle tielle

tullakseen sille paikalle, missä Paavon veljet arvattavasti olivat

työssä. Martti ei ollut tavannut heitä kuolemantapauksen jälkeen ja

hänestä tuntui siltä kuin heidän mielensä nyt kuitenkin voisi olla

vastaanottavampi tai ainakin lauhkeampi kuin ennen.

Hänen lähestyessään rakennuspaikkaa huomasi Eemeli-veli hänet. Miehen

viekkaat silmät välähtivät omituisesti, ja ennenkuin Martti ennätti

sanoa mitään, tiedusteli Eemeli, oliko maisteri tullut tutkimaan, oliko

kuolemantapaus kantanut parannuksen otollisia hedelmiä tai kenties

katsomaan minkä verran tuntipalkoilla oleva työmies varasti aikaa

porvareilta.

Martti ei vastannut. Hänen katseensa kääntyi Eemelistä mieheen, joka

tämän vieressä viimeistelevästi tasoitteli jättiläishirren pintaa.

Mies, joka oli kuullut Eemelin sanat, loi pikaisen ja kysyvän katseen

Marttiin. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut vastausta. Mutta kun

ei sitä Martilta kuulunut, puuttui mies itse puheeseen. -- Maisteria

on mainittu työväen ystäväksi, sanoi hän laskien kirveen lepäämään. --

Mutta kyllä se niin on, että se, joka tahtoo ajaa meikäläisten asiaa,

ei saa tyytyä pieniin asiantilan paikkauksiin. Perustuksiaan myöten on

kaikki rakennettava uudelleen. Laitoja ei kannata paikkailla, kun pohja

vuotaa. Lahonnut on lahona pois viskattava. -- Mies loi läpitunkevan

katseen Marttiin. Hän tuntui panevan Martin kuin vaa'alle tietääkseen,

oliko hän tekemisissä rehellisen vai vilpistelevän ystävän kanssa.

Mutta hänen katseensa, niin tuikea kuin se olikin, oli suoruudessaan

aivan toista maata kuin Eemelin luimistelevat silmät.

-- Lahonneen pystyssäpitämistä minä en puolustakaan. -- Martti puhui

ystävällinen ymmärtämys äänessään. -- Mutta minä uskon, että lahonnut

luhistuu itsestään. Yhtä varma kuin olen siitä, että perinpohjaisia

uudistuksia tarvitaan, yhtä vahvasti vakuutettu olen siitä, että sen

pitää kehittyä luonnollisella tavalla. Väkivaltaiset keinot eivät

kypsytä hyviä eikä pysyviä hedelmiä.

Martin katse sattui samassa kääntymään ylöspäin, jonne muutamat

rakennuksella työskentelevistä olivat vipuuttamassa jykevää hirttä.

Jokin näytti ylhäällä joutuneen epäkuntoon. Martti ei ennättänyt

selvittää tilannetta itselleen, mutta hän oivalsi vaistomaisesti, että

Eemeli Halttunen seisoi vaarallisella paikalla, josta vain äkillinen

ja yllättävä toimenpide saattoi pelastaa hänet. Vaistomaisesti Martti

siitä syystä hädän monistamalla voimalla viskasi heikon vartalonsa

Eemelin jykevää vartaloa kohden. Teko tuli niin yllättävänä, että

Eemeli kaatui.

Syntyi hetken yleinen hämminki. Rakennustelineillä olevat miehet

huusivat jotain tapaturmasta. Eemeli Halttunen kapusi kiroten pystyyn

valmiina maksamaan Martille sekä kädellä että sanalla. Mies, joka vasta

oli ollut puheissa Martin kanssa, viskasi kirveen kädestään, kumartui

Martin puoleen ja nosti hänen päätään. -- Hän on kuollut, sanoi hän

sitten harvakseen.

Kaikki kerääntyivät maassa makaavan ympärille. Koetettiin tutkia,

oliko kuolettavaa haavaa missään, mutta muuta ei näkynyt kuin pieni

mustelma ohimon kohdalla. Ylhäältäpäin luiskahtamaan päässyt hirsi oli

kai iskenyt sille kohdalle. Miehet neuvottelivat lääkärin hakemisesta.

Eihän sitä tietänyt, oliko sittenkään kuolema kohdannut. Piirilääkäriin

ei ollut pitkä matka. Pyörällä hän piankin voisi tulla.

Oltiin neuvottelemassa, kun kaksi tietä pitkin lähenevää pyöräilijää

pysähtyi paikalle. Kehä hajaantui ja vastasaapuneet näkivät maassa

makaavan. -- Martti, veli Martti. -- Huuto kajahti tuskantäyteisenä,

samassa kuin pastori Kairi painui polvilleen ystävänsä viereen. Airi

tunnusteli sykkimästä lakannutta valtimoa. He olivat lupauksensa mukaan

yhdessä tulossa kihlajaiskyläilylle. Ja he löysivät Martin kankeana.

Muutaman minuutin kuluttua oli pastori pyörällään menossa lääkäriä

hakemaan. Airi koetteli toisten avustamana tekohengitystä.

Sonjalla oli tänä päivänä vieraita aamupuolikahvilla. Niilo Ensio,

joka aamiaisen jälkeen pitkän aikaa oli samoillut lähimetsässä mitä

ristiriitaisimpien tunteiden vallassa, oli juuri tullut kotiin.

Kuullessaan vieraiden äänet etehisestä hän päätti jäädä pihalle

odottamaan heidän lähtöään. Hän seisoi selin portaisiin ja tähysteli

ajatuksiin painuneena tielle päin. Silloin hän näki paareja kantavan

joukon lähestyvän. Kun he pysähtyivät portille, tunsi hän isänsä.

Sisäinen vaisto sanoi hänelle mitä oli tapahtunut. Häneltä pääsi

vihlova tuskanhuuto samassa kuin hän viskautui paareilla makaavan yli.

Sonja astui samassa vieraineen portaille. Hän näki paarit, ja niillä

poikansa pään. -- Niilo Ensio, Niilo Ensio, hän kirkaisi niin, että

huuto kaikui etäälle. Mutta ehtiessään kohdalle näki Sonja, kuka oli

kuollut, kuka elävä. Silloin ei poikakaan enää merkinnyt hänelle

mitään. Hurjana tuskassaan hän sysäsi kaikki muut syrjään, painui itse

paareille ja peitti Martin polttavan tulisilla hyväilyillä.

Vieraat poistuivat kenenkään sitä huomaamatta. He puhuivat kuiskaillen

keskenään Sonjan suuresta rakkaudesta. Ja mies oli kuitenkin ollut

sellainen tavallinen hiljainen itsekseenkyyröttäjä.

Se pieni piiri, joka oli kokoontunut Sonjan ja Martin häiden viettoon,

oli koolla nytkin kun Marttia valmistettiin hänen viimeiselle

matkalleen. Anna-Stiina tuli kohta saatuaan tiedon kuolemantapauksesta.

Eira ja Väinö olivat kuolintalossa tapaturmapäivästä alkaen.

Anna-Stiina ja Väinö Eerola huolehtivat yhdessä kaikesta mikä koski

menoja ja rahallista puolta. Eikä siinä toinen enemmän kuin toinenkaan

ajatellut muuta kuin sitä mikä olisi vainajaa ilahduttanut ja

tyydyttänyt. Eira puolestaan huolehti taloudesta, lapsista ja kaikesta

mitä oli ajateltava hautauksen johdosta.

Sonja oli mahdoton kaikkeen. Hän istui enimmäkseen Martin paarien

ääressä, milloin hyväillen hänen kangistuneita kasvojaan, milloin

koettaen lämmitellä hänen käsiään kuin oman ruumiinsa lämmöllä

palauttaakseen elämän sen jättämään majaan.

Eira oli ehdottanut, että Martti haudattaisiin samana päivänä ja samaan

paikkaan kuin Paavo Halttunen, mutta Sonja ei tahtonut kuulla siitä

puhuttavankaan. Sonjalle oli varattava sija Martin rinnalle, muita ei

siihen tarvittu. Ja mitä hautauspäivään tuli, oli se siirrettävä niin

etäälle kuin mahdollista. Muun suhteen saivat toiset ratkaista niin

kuin hyväksi näkivät.

Anna-Stiina kulki kuolintalossa jäyhänä ja vaiteliaana kuin ainakin.

-- Ei edes kuoleman läheisyys sinua pehmitä, sanoi hänelle Sonja.

Hänen äänensä värisi itkusta. -- Kukin laatunsa mukaan, tuli

Anna-Stiinalta yksikantaan. -- Hän korjasi Martin jalkopuolessa

seisovaa, kaatumaisillaan olevaa, valkoista kukkaa ja silmäili samalla

hänellä harvoin havaitulla lempeydellä umpeen painuneisiin silmiin.

Niissä oli sammuneisuudestaan huolimatta jotain ihmeellisen ilmehikästä

ja puhuvaa. Suu oli Martilla suloisessa hymyssä ja hänen hintelässä

olennossaan oli voitonsaavuttaneen ylevää rauhaa.

Anna-Stiina kääntyi rutosti poispäin. Hän muisti toisen

hinteläkasvuisen, kumaraselkäisen olennon, joka oli maannut kankeana

kuin Marttikin, mutta jota ei kukaan katsonut hellin, siunaavin silmin.

Se oli muisto, joka vieläkin aristi. Mutta olihan Ville kuitenkin

elonpäivinään tietänyt, että Anna-Stiina tahtoi hänen parastaan ja

tekikin minkä taisi. Ja olihan Marttikin tuntenut sen saman. Se

matkakin, jonka Anna-Stiina niin odottamatta teki Syrjälään, oli ollut

todistus siitä. Ja se oli varmasti pelastanut suuresta tuhosta. Se oli

vaikuttanut kuin tuulenpuuska, joka tulipalon uhatessa äkkiä viskaa

tulen odottamattomaan suuntaan. Siitä oli Anna-Stiina ollut ja oli

ikänsä oleva vakuutettu. Se vakaumus olikin niitä harvoja ilonaiheita,

joita hänelle hänen työteliään elämänsä varrella oli suotu.

* * * * *

Siirtelemisestä huolimatta lähestyi Martin hautauspäivä. Hän lepäsi

jo valmiina arkussaan ja saattajien piti seuraavana aamuna kokoontua

surutaloon. Kaikki oli kunnossa hiljaista juhlaa varten. Kenelläkään

ei ollut kiirettä. Oli kokoonnuttu kuin pyhäisen aaton viettoon.

Sonja istui Martin paarien ääressä, toiset olivat koolla viereisessä

huoneessa. Hämy teki tuloaan. Anna-Stiina, Väinö ja Eira olivat

kertoilleet pieniä muistelmia Martista -- jälkimmäiset kaksi enin

hänen lapsuusajoistaan lapsille, jotka nyt aran hiljaisina istuivat

kukin tahollaan. Niilo Ensio oli etsinyt itselleen kaikkein etäisimmän

nurkan. Hän oli huomattavan kalpea, kaikkea lähentelemistä kaihtava.

Hämy teki tuloaan. Puhelu, joka kaiken aikaa oli ollut hiljaista ja

katkonaista, vaimeni vaimenemistaan.

Oli vaiettu pitkän aikaa. Silloin sanoi Väinö Eerola matalasointuisella

äänellään harvakseen ja painokkaasti: -- "Murheell' ei saa muistoansa

viettää." Hän kärsi paljon, mutta hän jätti valoisan muiston jälkeensä.

Niilo Ension nurkasta kuului pitkä, tukahutettu nyyhkytys.

Taas vaiettiin. Mutta äkkiä kuului hiljaisuudessa järkyttävä parahdus

viereisestä huoneesta. Kaikki kavahtivat ehdottomasti pystyyn ja

kiiruhtivat ovelle.

Eira ja Väinö ennättivät ensimmäisinä paarien ääreen. Kuolleen

asennossa ei näkynyt mitään muutosta. Pari kukkaa vain oli kaatunut

hänen vierestään. Sonja makasi lattialla ja kynttilä, joka hänellä

arvattavasti oli ollut kädessään ja joka kai siitä oli pudonnut, paloi

lekottavasti kumollaan läheisellä tuolilla.

Valkean vaara torjuttiin ensimmäiseksi, sitten nostivat Anna-Stiina ja

Väinö Sonjan lattialta ja kantoivat hänet hänen omaan vuoteeseensa.

Eira jäi ruumishuoneeseen laittelemaan kaikki Martin ympärillä

uudelleen kuntoon.

Asetettuaan kukkaset paikoilleen jäi hän hetkeksi silmäilemään noita,

nyt niin siunatun rauhallisesti hymyileviä piirteitä. Ne olivat

peittämättöminä. Sonja oli tietysti katsellut niitä.

Hellävaroen laskettuaan kasvopeitteen takaisin silmille tarttui Eira

kynttilään lähteäkseen. Silloin hän huomasi lattialla makaavan paperin.

Hän nosti sen ihmetellen maasta ja tuli samassa nähneeksi paperin

alalaidassa päivämäärän, joka sävähytti hänen sisintään.

Tämä oli kirjoitettu Martin palattua Eiran luota, koska siihen oli

merkitty: Illalla 20/8.

Eira epäröi hetken. Hän ymmärsi, että tässä oli jotain, joka syvästi

oli järkyttänyt Sonjan mieltä ja jonka siitä syystä ehkä olisi pitänyt

jäädä yksin Sonjan tietoon. Mutta toiselta puolen, eikö juuri hän,

joka sinä iltana sisimmässään oli taistelemalla taistellut saadakseen

sellaisia sanoja, jotka voisivat olla Martille avuksi, nyt ollut

oikeutettu lukemaan, mitä Martti sinä iltana oli tahtonut panna

paperille.

Hän kääri varovaisesti auki paperin. Ylälaidasta oli jotain revitty

pois. Lause alkoi revityn laidasta aivan kuin yhteydestään irti

temmattuna. -- Sieluni huutaa sinua, sinä hyvä, voimakas ja äidillinen

nainen, joka olet meille synnyttävä uusia, puhtaampia ja onnellisempia

polvia. Olemukseni syvä kaipuu kutsuu sinua. Nouse ja ole kirkas!

Tule pian ja tuo meille sitä sielun ja ruumiin terveyttä, jota sairas

sukumme kaipaa!

Hän, jonka kautta Ihmisenpoika syntyi maailmaan, ja jota miljoonat

senjälkeen ovat palvoneet, on meille kautta vuosisatojen puhunut

myöskin vapahduksesta, jota äidit voivat meille tuoda. Miksi emme ole

tätä vakavammin ja syvällisemmin ajatelleet?

Nainen puolisona ja äitinä on miesten suurtöiden alkujuurena ja

lähteenä. Se on tunnustettu. Mutta eikö nainen puolisona ja äitinä

ole osallinen myöskin siihen, mikä on nurjaa elämässä ja mikä jää

tekemättä? Miksi ei puhuta siitäkin puolesta ihmisille opiksi ja

varoitukseksi?

Minä raukka, mitä minä tällä tarkoitan? Tahdonko työntää oman

syyllisyyteni toisen hartioille? Minä en koskaan ole ollut mikään

Simson. Tahdonko väittää, että Delila on vienyt minulta minun vähäiset

voimani, ollut sieluni side ja ansa? Minä olen heikkoudessani ollut

kiusattu siihen. Minä en voi sitä kieltää. Mutta nyt en ole enää

heikko. Hyvä nainen on tarttunut käteeni ja vahvistanut minua.

Rakas, rakas äiti, minä olen tänään tuntenut sinun kätesi kosketusta

siinä kodissa, missä me niin onnellisina elimme yhdessä. Sinä, äiti,

olit puutteistasi huolimatta suuri rakkaudessasi ja nöyryydessäsi.

Sinä et koskaan pannut omaa syytäsi toisen kannettavaksi. Tämäkin

velvoittaa minua oman syyllisyyteni, omien laiminlyöntieni tuntemiseen

ja tunnustamiseen.

Mutta vaikka tiedän, etten ole mikään Simson, en tänä iltana voi

tukahuttaa kaipuuta, joka minussa ikävöi Simsonin osaa. Onnellinen,

kadehdittava Simson! Hän sai kuolemallaan sovittaa elämänsä erehdykset.

Kaatuessaan hän sai suorittaa sen, mikä häneltä aikaisemmin oli jäänyt

tekemättä. Jos se ei olisi väärin, rukoilisin itselleni tällaista osaa.

Minä olen elämässä epäonnistunut kaikessa. Voi kun voisin kuolemallani

sanoa Sonjalle, että rakkauteni häneen aina oli rehellistä. Kun voisin

sanoa, että vaikka yhdyselämä arkisuudessaan kuluttaakin pois kaiken

kiillon, mikä on vain pinnallista, ja vaikka hän sen johdosta näki

minussa paljon puutteita, joita hän ei voinut rakastaa, minä sittenkin

pohjaltani olin sama Martti, jota hän kerran rakasti -- tai ainakin

luuli rakastavansa. Tahtoni on aina ollut rehellinen. Se on ehkä ollut

ainoa vahva puoleni. Ja Sonja rakastaa voimaa.

Entä lapseni, oppilaani ja minun monet vähäväkiset veljeni! Voi kun

saisinkin kuolla niin, että kuolemallani antaisin heille jotain siitä,

mitä en eläessäni saanut annetuksi, vaikka tahtoa oli.

Mutta tässäkin toivomuksessa on jotain raukkamaista. Helppo on kuolla,

raskasta on elää. Ja nyt kysytään kuitenkin minulta juuri sitä voimaa,

jota elämän ristiriidoissa tarvitaan. Enkä minä enää pelkää. Minä en

enää etsi kuolemaa. Minä uskallan katsoa kohti elämää. Tämä ilta on

ollut minulle ihmeellisen, sisäisen uudistuksen ja voiton hetki.

Eiran kädet vapisivat hänen kääriessään paperia kokoon.

Hänestä tuntui siltä kuin hän tänä hetkenä olisi tahtonut laskea

kätensä Sonjan otsalle ja sivellä sitä niinkuin ei koskaan ennen, niin

hellävaroen ja rakastavasti.

Mutta ennenkuin Eira ehti Sonjan luokse, pysäytti hänet arasti

etehisessä odottava vieras. Hän esitti itsensä siksi työmieheksi, joka

oli puhellut Martin kanssa juuri ennen hirren putoamista. Hän oli

tapaturmasta asti ollut erilaisten ajatusten ja tunteiden raatelema.

Sen johdosta hän lopultakin oli tahtonut tulla tapaamaan vainajan

läheisimpiä. Hän tahtoi ennenkaikkea tietää, uskoivatko he Martin

ymmärtäneen, mitä hän teki viskautuessaan Halttusen päälle. Jos hän

teki tekonsa erehdyksestä, kuten Halttuset uskoivat -- niin silloinhan

siitä ei ollut sen enempää sanottavaa. Mutta jos hän tiesi...

Mies keskeytti kysymyksensä. Pelkkä ajatus tuntui hänestä

mahdottomuudelta. Ja kuitenkin hän sisimmässään myönsi, että jos niin

oli, silloin oli totisesti maailmassa jotain, joka opetti ihmisille

veljeyttä tuntuvammin ja perusteellisemmin kuin parhaiten järjestetty

työväenyhdistys.

Sanaakaan sanomatta Eira haki laatikkoon pistämänsä paperin. Se oli

hänestä kuin Martin testamentti. Siksi luki hän siitä muutaman sanan.

Sitten he vielä hetken puhelivat yhdessä. Viimein pyysi vieras päästä

katsomaan Marttia.

Kun hän vihdoinkin lähteäkseen kääntyi poispäin paareista,

nytkähtelivät hänen voimakkaat hartiansa pidätetystä itkusta.

V