Sadekuuro toisensa jälkeen oli aamuyöstä virrannut maahan. Nyt heloitti
päivä aamuraittiina ja iloisena pilvettömältä taivaalta. Mutta sen
paisteessa oli sittenkin loppukesän vaimennettua kirkkautta. Siinä
väreili kuin tietoisuutta syksyn läheisyydestä.
Eira valmistautui lähteäkseen kaupungille. Hänellä oli takki päällään
ja kassi kädessä. Oli käytävä torilla ja sitten oli muutakin asiaa.
Toimitettavia oli monenlaisia nyt, kun hän pari kuukautta oli ollut
kaukana syrjäisessä maalaispitäjässä. "Punaisen talven" jälkeen,
jolloin kaikki enemmän tai vähemmän olivat nähneet nälkää, oli täytynyt
lähteä oikein maan sydämeen syömään itsensä kylläiseksi. Tältä matkalta
hän oli palannut vasta päivä sitten. Oli pitänyt tulla panemaan
koti kuntoon ennen työkauden alkua. Ja muun lisäksi hän tahtoi olla
kodissaan tänä ja tätä seuraavina muistopäivinä. Tänään oli 20/8.
Täsmälleen kaksi vuotta oli tänään kulunut siitä illasta, jonka Martti
vietti Eiran luona. Ja huomenna oli hänen kuolinpäivänsä.
Mahtoivatkohan muut muistaa tätä päivää? Tuskin Sonja ainakaan. Hänen
surunsa oli tuntunut yhtä pian ohimenevältä kuin kiihkeältä. Tai jos
lie vain siltä tuntunut. Ehkä hyvinkin oli toisin.
Ja entä lapset, muistivatkohan he? Niilo Ensio mahdollisesti. Häneen
oli isän kuolema jättänyt syvän ja pysyvän jäljen. Hän tuntui
herkkämieliseltä, hienotunteiselta ja kelpo pojalta. Ja viime talven
kuluessa hän oli kunnostautunut. Sitä oli Eira kuullut monelta.
Einar, joka oli ollut Anna-Stiinan kodissa oppiakseen maamieheksi,
oli joutunut "valkoiseen Suomeen", toiminut sanankuljettajana ja
sellaisella retkellä kaatunut. Hän oli monessa suhteessa ollut
vaikeasti kasvatettava lapsi. Yhtä usein kuin hän teki itsensä
syypääksi kaikenmoisiin rikkeisiin, yhtä usein hän osasi luikerrella
niin, että asiat kääntyivät hänelle suosiolliseen suuntaan ja
hän kaikesta huolimatta sai ympäristönsä ainakin ajaksi uskomaan
mitä parasta hänestä ja hänen aikeistaan. Oli tuntunut suorastaan
helpotukselta, että hänen matkansa loppui näin alkupäähänsä. Harri oli
aivan toisenlainen. Hän muistutti monessa suhteessa Marttia. Mutta
tuskin hänkään, niin nuori kuin vielä oli, tuli pitäneeksi muistopäiviä
mielessään. Missään tapauksessa ei tietysti kukaan tänään erikoisesti
ajatellut Marttia. Tämä päivä oli Eiran päivä -- ainutlaatuinen ja
suurisisältöisin hänen elämässään.
Hän teki vielä hajamielisenä kierroksen huoneessaan, asetteli
paikoilleen siellä täällä esillä olevia pikku esineitä, vilkaisi
sitten hajamielisesti peiliin ja otti vielä viimeksi sanomalehden oven
postiaukosta.
Täytyi vähän vilkaista lehteen. Hän levitti sen eteensä etehisen
pöydälle ja antoi katseen solua palstoja pitkin. Toisen sivun
ilmoitusten joukossa hän näki nimet: Sonja Jänne, Valio Saarto.
Hän työnsi pikaisesti lehden luotaan, sieppasi pöydällä olevan kukkaron
käteensä ja kiiruhti ulos hätäisesti kuin pakeneva.
Sonja, Sonja, Sonja! -- Eira ei saanut ajatuksiaan eroon siitä, mitä
nuo kaksi nimeä olivat hänelle sanoneet. Hän näki pitkien ripsien
alta säihkyvän katseen. Hän tiesi, miten se osasi kietoa ja tenhota.
Hän oli nähnyt sen pitävän ihmistä kidutuspihdissä. Hän näki kuin
edessään ne askeleet, joita se jätti jälkeensä -- sellaisina kuin hän
ne syrjästäkatsojana oli nähnyt: huumausajan, sen jälkeen kuluttavaa
ristiriitaisuutta, epätoivoista taistelua, viimein väsymystä,
välinpitämättömyyttä ja voimattomuutta.
Mutta olihan Sonja saattanut muuttua.. Eikä moni mies kärsisikään
niinkuin Martti.
Samassa näki Eira edessään vaaleaveriset, poikamaiset kasvot vasta
oraalla olevine viiksineen. Hän oli nähnyt sellaisen kerran Sonjan
rinnalla kadulla. Ja nyt hänestä tuntui siltä, kuin Sonja silloin olisi
mennyt vähän hämilleen.
Voi poloista, jos se todella oli hän! Kuinka tuollainen lapsi voisi
suoriutua!
Eira koetti väkipakolla irtautua uutisen herättämistä ajatuksista. Hän
toimitti ostoksensa torilla, kulki sitten Eteläistä esplanaadia pitkin
ja oli kääntymässä Kasarmin torille, kun hän kadunkulmauksessa äkkiä
seisoi vastatusten Sonjan kanssa.
He katsoivat hetken puhumattomina toisiaan silmästä silmään. --
Minä tiedän, että sinä tuomitset minua, sanoi viimein Sonja. Hänen
katseessaan oli arkuutta. Mutta äkkiä kohosi pää ja liekehtivä katse
iskeytyi Eiraan. -- Sinun on helppo sanoa. Sinä et koskaan ole
rakastanut!
Eira vastasi kysymyksellä. -- Onko hän se nuori -- se vaaleaverinen,
jonka kerran näin sinun seurassasi?
Sonja nyökkäsi.
-- Sonja, sääli nuorta! -- Eiran molemmat kädet ojentuivat Sonjaa
kohden. Hänen katseensa, hänen kätensä, hänen koko olemuksensa rukoili.
Sonjalta pääsi lyhyt, hermostunut nauru. -- Sinä et ymmärrä mitä puhut.
Sokea ei tiedä mitään väririkkaudesta. Nunnana elänyt ei ymmärrä,
rakkauselämää.
Eira ei vastannut. -- Tästä kai tiemme eroavat, sanoi hän väsyneesti,
kun kadunkulmaus tuli eteen.
Mutta silloin näytti jokin sulavan Sonjassa. Hän tarttui hätäisesti
Eiran käteen ruveten kuljettamaan häntä Boulevardille päin. -- Älä
mene vielä. -- Tule nyt. -- Voit kai sinä istua vähän -- täällä Vanhan
kirkon puistossa -- ja puhella kanssani -- Martin tähden.
Eira istuutui. -- Ei sinun eikä Martin tähden. Mutta jos sinä tahdot,
niin se on oikeinta.
Sonja tulistui uudelleen. -- Sinä olet sellainen mallikelpoinen
-- ihan kuin säntillinen kello, jota ei millään saa pois oikeasta
käyntitahdista -- ei ennenkuin särkee. Tuollainen on minua aina
kiusannut ja tulee kiusaamaan, vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi.
-- Minä tiedän, että on vanhanaikaista olla säntillinen. Samoinkuin
entisajan oikeuskäsitteetkin ovat joutuneet pois muodista, ikävinä ja
epämukavina. Niidenkin pitää vaihdella -- muodin mukaan.
-- Sinä ivaat.
-- Minä vain jatkan omaa vertaustasi. Mutta etkö luule, että
tuollaisista tahdistaan horjumattomista kelloista sittenkin käytännössä
on enin hyötyä?
-- Ei kiistellä mielipiteistä. Puhutaan elämästä. Minä tahdon
puolustautua.
-- Ketä vastaan? Itseäsikö?
-- Sinä syytit minua. Sinä rukoilit toista ajatellen kuin oman henkesi
edestä.
-- Minä ajattelin hänen nuoruuttaan. Sonjalta pääsi taas lyhyt,
hermostunut ja katkera nauru. -- Ja siksi pyysit, että säästäisin häntä
-- elämän rikkaudelta.
Eiraa jähmetytti Sonjan nauru. Se oli hätääntyneen ja kuitenkin
petostaan pitkittävän naurua virvatulien keskellä suon syvälle
upottavalla pohjalla. -- Sonja, sanoi hän ja laski kätensä Sonjan
käsivarrelle. Anna Valio Saarron ensin kypsyä oikein mieheksi ja anna
hänen sitten tutustua siihen rikkauteen, josta puhut ja jonka suhteen
sanot minua sokeaksi -- anna hänen tutustua siihen ikätoverinsa
rinnalla. Minusta vanhempi nainen useimmassa tapauksessa menettelee
itsekkäästi ja väärin sitoessaan nuorukaisen elämän omaansa. Ja sinä
tiedät sitäpaitsi, että sinun rakkautesi on tuli, joka kuluttaa.
-- Minä tiedän, että sinunlaisellasi ei ole muuta kuin maidonvalkeata,
ravitsevaa äidinrakkautta ihmisiä kohtaan. Mutta toisten suonissa
kohisee rakkaus veripunaisena ja kuumana koskena. Ja kuka meistä on
itse määrännyt, millaisena hän syntyi tänne maailmaan?
-- Me olemme joka tapauksessa vastuussa siitä, mihin suuntaan me
kehitämme itseämme.
Sonja ei kuullut Eiran sanoja. Hän jatkoi ajatuksiaan omaan alkamaansa
suuntaan ja hän nauroi niille uudelleen niin kovaan ja katkerasti, että
kaksi läheisyydessä leikkivää lasta jättivät leikkinsä kesken ja jäivät
tuijottamaan Sonjaan suurin hämmästynein silmin.
-- Älä naura noin, pyysi Eira hiljaa. Mutta Sonja nauroi sitä enemmän.
-- Minä nauran sinulle, nauran itselleni, nauran koko naissuvulle. Sinä
rukoilet naista säästämään miestä -- intohimoiselta rakkaudelta -- eikö
niin -- jos puhutaan suoraan? Ha-ha-ha! Minkä verran miehet säästävät
meitä naisia? Tunnetko elämää sen verran, että tiedät jotain siitä?
Tiedätkö, että meidän naisten oikeastaan pitäisi palaa halusta tuhota
ja kiusata niitä, jotka meidän sukupuoltamme niin paljon kiusaavat.
Ja mistä luulet intohimoisten naisten saaneen taipumuksensa? Mistä on
kotoisin sekin tuli, joka palaa minun suonissani? Luuletko äidistäni?
Hänen kirjeessään Anna-Stiina-tädille ei kuitenkaan ollut sanaakaan,
joka tukisi sellaista käsitystä. Mutta isäni urheiluna oli armastella
-- pitää hetken huvinaan ja sitten viskata katuojaan. Tähän päätökseen
olen tullut siitä vähästä mitä tiedän. Ymmärrätkö sinä miessuvun
puoltaja oikeastaan mitä puhut?
-- Ajattele, lapsi, kuiskasi Eira hiljaa. -- Molemmat pikku tyttöset
seisoivat yhä tuijottaen Sonjaan samalla kuin lujasti pitelivät
toisiaan käsistä. -- Täti nauraa rumasti, sanoi äkkiä toinen heistä,
viskasi hiekkalapionsa maahan ja alkoi marssia tiehensä.
Silloin Sonja hyrähti itkuun. Oli katkeraa saada syytöksiä siitä, missä
ei ollut mitään pahaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä Eira häneltä vaati.
Odottamatta kietaisi Eira kätensä Sonjan vyötäisille. Hän ei
yleensä helposti hyväillyt, mutta tällä kerralla hän teki sen
aivan vaistomaisesti. -- Sonja, minä en ajattele vain nuorukaista.
Minä rukoilen lastesikin puolesta. Uusi naimisiinmeno tuo uusia
velvollisuuksia ja työntää lapset syrjään. Elä lapsillesi, se olisi
niin paljon kauniimpaa! Jatka Martin työtä heidän hyväkseen! Sinähän
sanot suuresti rakastaneesi Marttia.
-- Entä jos juuri kaipuuni minua nyt pakottaa? Minä en jaksa kantaa
yksinäisyyttä. Mutta ethän sinä voi ymmärtää. Ei puhuta enää. -- Sonja
nousi hätäisesti. Eira ojensi kätensä hyvästiksi.
-- Jos kaikesta huolimatta joskus tahtoisit tulla...
-- Kiitoksia vain! -- Eirasta tuntui siltä kuin pohjaton kuilu olisi
erottanut heidät toisistaan. Hän kääntyi eikä katsonut enää taakseen.
Aikaakin oli kulunut niin paljon ja hänen teki vielä mieli haudalle.
Hän kulki Aleksanteria pitkin kunnes poikkesi kukkakauppaan. Torilta
ostamansa kukat eivät enää tyydyttäneet häntä. Hän voisi käyttää niitä
kotonaan huoneensa kaunistukseksi. Nyt tahtoi hän jotain erikoisen
kaunista, jotain lämmintä, iloista ja tuoksuvaa, mutta puhdasta samalla
-- ei tulista eikä hehkuvaa.
Kauan valikoituaan hän tyytyi viimein pariin kellahtavan valkoiseen
ruusuun, voimakkaasti tuoksuaviin jättiläisreseedoihin ja muutamiin
tummanpunaisiin neilikkoihin.
Suuri, ylhäinen rauha sulki hänet piiriinsä kohta kun hautausmaan
portti aukeni hänelle. Lintujen hiljaista sirittelyä kuului puitten
latvoista ja auringon säteet paistoivat oksien lomasta pitkinä
valoviiruina rauhaisalle kummulle.
Eira asetteli hellävaroen kukkaset paikoilleen.
"Vaivas täällä katkerin parhaan soinnun antaakin
kanteleestas taivaan autuudessa."
Hän painui istumaan hautaa ympäröivälle kivireunalle. Kun hän nousi
siitä, tiesi hän kokeneensa jotain rajan toiselta puolen virtaavasta
voimasta.
Paluumatkalla täytyi hänen uudelleen ajatella Sonjaa. Hän oli ehkä
ollut liian jyrkkä lausunnoissaan. Tai vaikka ei sanoissakaan olisi
ollut vähentämisen varaa, niin olisi Sonjalle kuitenkin pitänyt
osoittaa enemmän hellyyttä. Joka päivähän vei ihmisen lähemmä
iäisyyttä. Ja jota lähemmäksi hän läheni tuota suurta päämäärää, sitä
enemmän häneltä saattoi vaatia ymmärtämystä ja -- rakkautta.
Eira oli vasta saanut syödyksi puolisen ja tuomansa kukat asetetuksi
maljakkoihin, kun Väinö Eerola soitti ovikelloa. Hänellä oli kimppu
valkoisia ruusuja kädessään. Ne hän mitään sanomatta ojensi Eiralle.
Hän oli muistanut.
Astuessaan kynnykselle hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Kukkia oli
kaikkialla -- kuin juhlana. Ja niinkuin oli ollut silloin, kun hän
kaksi vuotta takaperin tuli Eiran luokse.
Heidän katseensa kohtasivat etsimättä toisensa ja he tiesivät
ajattelevansa samaa. Sitten Väinö rupesi kertomaan Martista.
Hän löysi yhä vieläkin jotain uutta kerrottavaa. Hän oli pannut
mieleensä niin paljon haaskaa ja mukavaa heidän yhteisiltä koulu- ja
opiskeluvuosiltaan.
Eiralla oli se tunne, että hän haki ja keräili näitä muistoja
tuodakseen ne tullessaan tänne ihan kuin hyväsydäminen setä iloitsee
jokaisesta pienille ystäville kokoomastaan ilonaiheesta.
Alkoi jo hämärtää, kun he vielä istuivat yhdessä. Silloin vasta kääntyi
puhe suureen uutiseen, jota toinen samoin kuin toinen tähän asti oli
kiertänyt.
-- Sinä tiedät siis?
-- Me tapasimme tänään.
-- Sonja ja sinä? -- Eerola alkoi vetää haikuja tähän asti unohduksissa
olleesta savukkeestaan. Ja Eira kertoi.
-- Se on tietysti hyväksi jossain suhteessa, päätteli Eerola. -- Minä
olen fatalisti.
-- Ehkä voisin ajatella asiaa rauhallisemmin, jos tapaamisemme olisi
ollut toisenlaista.
-- Hän on niitä naisia, joissa sukupuoliolento vie voiton
äidillisyydestä. Mutta eihän sitä tiedä, jos tämä uusi "uhri" tulee
siitä kärsimään. Martinlaisia ei ole monta. Jos ketään. Naisen osaksi
useamminkin joutuu kärsiä siitä, että sielujen sisäinen vieraantuminen
tukahutetaan intohimon voitoilla.
-- Kun se poika poloinen on niin nuori. -- Äidinsydämesi säälii!
Vihainen tuulenpuuska puistatti samassa vanhaa pientä rakennusta.
Rännit rämisivät, peltikatto poukahteli. Ilta oli pimennyt ja sade
sinkoili vasten ikkunaruutuja.
-- Kyllä sinun täytyy odottaa, sanoi Eira Eerolan aikoessa tehdä lähtöä.
Ulkoa kuului taas kova tempaus -- ihan kuin ovi olisi auennut. Eira
nousi. Samassa soi ovikello.
Oli niin pimeää kadulla, että Eira avatessaan oven ei voinut nähdä
muuta kuin edustalla seisovan, sadevaippaan kääriytyneen olennon. Mutta
tämän astuessa muutaman askeleen ovea kohti tunsi Eira.
-- Sonja, hyvänen aika!
-- Sinulla on vieraita, tuli hätäisesti.
-- Väinö Eerola vain. Tule sisään!
-- Ei, ei -- en minä voi. Sano vain terveisiä. Minä tahdoin ainoastaan
saada sanotuksi -- Eira, minä aion purkaa.
-- Sonja, et sinä saa olla täällä ulkona sateessa. -- Eira tavoitteli
hänen kättään. Mutta Sonja teki vastarintaa. Nyt ei satanut enää. Ja
hänen oli mentävä nyt, kun hän oli saanut asiansa sanotuksi.
Äkkiä tunsi Eira Sonjan kädet kaulallaan. Sonja nyyhkytti rajusti. Ei
kukaan -- ei kukaan voi rakastaa minua niinkuin Martti. Minä tahdon
tulla hänen rakkautensa arvoiseksi. Paras minussa rakasti aina hänen
suurta hyvyyttään -- hänen lapsensieluaan.
Eira ei voinut puhua, hän vain syleili Sonjaa sydämellisemmin kuin
koskaan. Mutta äkkiä irroittautui Sonja hänen syleilystään, kietaisi
märän sadetakin paremmin ympärilleen ja katosi seinän pimentoon. Kerran
hän kuitenkin vielä kääntyi katsomaan taakseen. Silloin hän sisältäpäin
tulvivan valon taustaa vastaan näki ääriviivat Eiran vartalosta. Ja
hänelle teki hyvää, että Eira vielä seisoi siinä hänen tähtensä --
saattaen häntä ajatuksillaan, -- ehkä ystävällisillä.
Eiran kääntyessä takaisin sisään seisoi Eerola etehisessä
lähtövalmiina. Hän näpäytti miettivästi savukekotelonsa kantta
kuullessaan illan viime uutisen.
-- Henki on altis, mutta liha on heikko. Minä uskon, sitten kun näen.
-- Sinä uskot, että tässä on pelkkiä sanoja -- ehkä teatteritemppu?
-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
-- Me voimme kai monesti auttaa lähimmäisiämme silläkin, että uskomme
heistä hyvää.
-- Auta, auta sitten sinä äidillinen ihminen! -- Hän puristi Eiran
kättä ja he astuivat yhdessä ulos portaille.
Sade oli lakannut. Ainoastaan ränniä pitkin valui vesi vielä maahan.
Silloin tällöin kuului pisara tipahtelevan aidankohdalla olevien
puitten oksilta. Se muistutti hiljalleen herkeävää itkua.
Vesihelmissä kimaltelevan luonnon yläpuolella loistivat taivaalle
syttyneet tuhannet tulet.