YHTEINEN TAIVAL

-- Sonja, sinun täytyy laskea minut vapaaksi! -- Martti koetti

varovaisesti irroittaa Sonjan kädet kaulaltaan. Mutta Sonja ei

hellittänyt. Hän vain nauroi ja leikitteli kuin liikkeittensä sulosta

tietoinen kissanpoikanen. -- Vai vapaaksi, ilvehti hän, vaikka emme

ole olleet vielä vuottakaan naimisissa! Olet sinä aika veitikka! --

Viheriänharmaat silmät loivat Marttiin katseen, jonka kiehtomisvoima

oli hänelle tuttu.

-- Rakkaani, minä puhun tosissani! -- Martti nousi kirjoitustuolista,

jossa hän oli istunut Sonja polvellaan. Pöydällä hänen edessään oli

kasa korjattavia vihkoja ja koululle oli mentävä hakemaan sinne

unohtunutta kirjaa, jota hän tarvitsi tunneille valmistautumista varten.

-- Ja sinä aiot todellakin lähteä? -- Sonja viskautui takaisin Martin

tuoliin, työnsi alahuulensa kappaleen matkaa ylähuulen eteen ja katseli

kuin juonitteleva lapsi kulmainsa alta Martin lähtöaikeita. -- Minä

olin juuri aikonut ottaa esille käsityöni siinä toivossa, että lukisit

ääneen minulle.

-- Luen, kun olen saanut työni tehdyksi. Hyvästi hetkeksi! Martti

lähetti lentosuukon Sonjalle, sieppasi lakkinsa ja vaatteensa naulasta

ja kääntyi kuin pakeneva puolijuoksua menemään portaita alas. Päästyään

ulos raittiiseen ilmaan hän jatkoi yhä pikamarssiaan. Hän tunsi

tarvetta kerrankin astua ryhdikkään rivakasti. Hänellä oli nykyään

harvoin tilaisuutta siihen. Sonja oli miltei aina hänen matkassaan

eikä Sonja nykyään jaksanut kulkea kovaa. Martin mennessä tunneille

hän saattoi lähimpään kadunkulmaukseen ja tuntien loputtua hän oli

siellä odottamassa. Illalla he usein vielä tekivät pienen kierroksen

Eläintarhassa. Mutta he kulkivat aina hiljaa Sonjan tähden. Ja vaikka

Martti monesti ihan kuin janosi voimakkaampaa liikuntoa ja enemmän

raitista ilmaa, ei hän ajatellut tätä kävellessään Sonjan kanssa.

Silloin joka ajatus keskittyi Sonjaan. Näin yksinollen ainoastaan tuli

mieleen, mitä itse kaipasi. Ja silloin ajatteli, että sekin kohta --

niinkuin niin moni muu -- olisi saanut olla toisin.

Martti oli joka suhteessa tyytymätön itseensä. Hänen ensimmäinen

työvuotensa opettajana oli jo kulunut pitkälti. Jonkun verran kolmatta

kuukautta vain oli jäljellä, eikä hän tänä aikana vielä nimeksikään

ollut päässyt käsiksi siihen kasvattajatoimeen, joka häntä aikaisemmin

oli innostanut. Tuntinsa hän oli antanut ja siinä koettanut parastaan.

Mutta hän oli kaikesta huolimatta pysynyt vieraana oppilailleen.

Tutustumiseen oli oikeastaan hyvin vähän tilaisuutta. Tunnit olivat

työtä ja oppimista varten, Välitunneilla oli oppilailla oma ohjelmansa,

opettajan aika kului opettajahuoneessa, jossa oli milloin mitäkin

tehtävää, asia, josta piti puhua opettajatoverien kanssa, ehkä

kirjoitettava kirje tai seikka, johon oli saatava valaistusta jostain

käsillä olevasta teoksesta. Tuntien valmistamistakin täytyi joskus

viimeistellä koulussa. Kotona aika aivan käsittämättömällä tavalla

hupeni käsistä.

Sonjalle ja hänen onnelleen eläminen oli todella ainoa, jolle Martti

tiesi todella antautuneensa -- aluksi siksi, ettei hän voinut muuta

-- myöhemmin syystä, ettei hän tahtonut olla miesmäisen itsekäs ja

ajatella vaimoaan vain silloin kun se kävi itsestään. Hän tahtoi

rakastavan naissielun tavoin eläytyä toisen tunteisiin, toisen oloihin

ja siten oppia antamaan, huomatessaan toisessa pienimmänkin pyytävän

kädenkurkotuksen. Sonja, jonka aikaisempi elämä oli lapsipuolen osaa

katkerampi, oli nyt tehtävä onnelliseksi, maksoi mitä maksoi. Hänen

piti ainakin avioliitossaan säästyä pettymyksiltä.

Tätä ajatellen oli Martti järjestänyt elämänsä. Ja hän oli tehnyt sen

tuntien sen sekä oikeudekseen että velvollisuudekseen. Sonjan tähden

ensi sijassa. Mutta omaltakin kannaltaan katsoen. Hän oli näihin asti

elänyt kokonaan tuntematta naisen olemassaoloa elämässä. Äitiä ja Eiraa

hän ei voinut ottaa lukuun. Ja kun nainen vihdoinkin oli vallannut

itselleen sijan hänen elämässään, oli tietysti muutos sitä tuntuvampi.

Oli kuin jotain velaksi karttunutta olisi pitänyt korkoineen kuitata.

Sisäisissä, psyykillisissäkin kokemuksissa. Hänen siihenastinen,

yksipuolinen kehityksensä kostautui tavallaan nyt. Hän tunsi olevansa

mies, joka kauan nukuttuaan heräsi näkemään naisen rinnallaan ja --

joutui herättäjänsä valtaan.

Mutta vaikka tällainen olikin aluksi luonnollista, oli se sittenkin

voitettava kanta. Aviokumppanin onnelliseksi tekeminen -- niin

velvoittava puoli elämästä kuin se olikin -- ei sittenkään saanut

jäädä muun kaiken nieleväksi päämääräksi. Sonjakin käsittäisi tietysti

vähitellen tämän. Naimisissaolon ensi aika oli heille, kuten muillekin,

tietysti jonkinlaista koeaikaa. Kun he oikein olivat oppineet tuntemaan

toisiaan, eivät he enää sanoin tarvitsisi kuiskailla rakkaudestaan.

Koko elämä ja olemassaolo puhuisi silloin siitä. Sanoja ei silloin

tarvittaisi, sillä he ymmärtäisivät vaikenemisen ylhäistä kieltä --

kaikkien syvien ja voimakkaiden tunteiden ainoata tosi arvokasta

tulkitsijaa. Heidän ei tarvitsisi tehdä mitään erikoista toinen

toisilleen iloksi. Heidän pelkkä olemassaolonsa olisi toisen paras

ilo. Eikä se ilo olisi sisäänpäin, heidän keskinäiseen suhteeseensa

takertuvaa, vaan se olisi elämään kohdistuvan toiminnan raikkaana

voimalähteenä. Ja kun kukin onnellisena uurastaisi työssään, tuntisi

hän, miten eri tehtävien suoritukseenkin punoutui -- ehkä tosin ei

harkittuna -- iloinen, kumppaniin kohdistuva ajatus: sinä, sinä

olemassaolollasi annoit minulle voimaa, sinä teit minut kykeneväksi

tähänkin.

Martti joudutti entistä enemmän askeleitaan. Pelkkä tällaisten olojen

kuvittelu tuntui lisäävän hänen voimaansa.

Kääntyessään kadunkulmauksesta näki Martti koulurakennuksen häämöttävän

esiin. Se vei hänen ajatuksensa takaisin oppilaisiin. Heihinkin nähden

oli tämä ensi vuosi ollut yrittelyä ja alkuunpyrkimistä. Vaikka hän ei

ollut päässyt minkäänmoiseen erikoisen tuttavalliseen suhteeseen heihin

nähden, oli hän kuitenkin nyt kokolailla selvillä useimpien luonteesta

ja taipumuksista. Tuollaisen tuntemisen ja ymmärtämisen pohjalle oli

opettajan vaikutus ehdottomasti perustettava. Olihan hän siis alulla

myöskin tässä suhteessa.

Hän kääntyi ripeästi koulun pihalle ja nousi vahtimestarin asuntoon

johtavan oven kautta koulun toiseen kerrokseen. Kulkiessaan muutamien

vaatenaulakkojen ohi hän huomasi, että jollain luokalla oli tunti. Se

oli tietysti syystä tai toisesta siirtynyt näin iltaan.

Hän käväisi opettajasuojassa, haki sieltä esille muutamia papereita ja

meni sitten kirjastohuoneeseen. Selailtuaan siellä paria teosta hän

aikoi lähteä, kiersi sähkövalon sammuksiin ja läheni ovea, mutta tunsi

samassa niin ankaraa päänhuimausta, että hänen kiireimmän kautta oli

painuttava läheiselle tuolille.

Huimausta seurasi meritautia muistuttava pahoinvointi. Martti etsi

pimeässä hapuillen lähellä olevaa sohvaa ja painui siihen pitkäkseen.

Hyvä oli kun tämä ei tavannut kotona. Sonja olisi voinut säikähtää.

Eikä tämä nyt ollut tämän vaarallisempaa. Oli kai tullut liikaa

valvotuksi. Kun hän nyt vain oli hiljaa hetken, menisi pahoinvointi ohi.

Kello käytävässä kuului samassa lyövän ja oppilaita alkoi lappautua

luokasta käytävään. Toiset juosta tömistivät pitkin harppauksin alas

portaita. Opettajan tasaiset askeleet erottautuivat selvästi muista

hänen poistuessaan käytävästä ja kiertäessään portaita alas pihalle.

Muutamat pojat olivat kai jääneet toisista jäljelle, koska he kuuluivat

puhelevan kovaäänisesti ja huolettomasti kuin varmoina siitä, ettei

kukaan heitä kuullut.

-- Katsokaahan, näin se Kössi pistää kepin selkänsä taakse, kuului joku

sanovan. -- Ja näin se siivoo kynsiään, jatkoi siihen toinen. -- Sitten

työnnetään sama tikku suuhun sielläkin tekemään suursiivousta.

Pojat nauroivat täyttä kurkkua. -- Entä Iisakki, joka lohduttautui

äitinsä jälkeen, kuului taas. -- Niin Iisakki toi lohduttajansa

vieraalta maalta, jatkettiin toisaalta, jonka jälkeen taas naurettiin.

Martti tunsi polttavan punan nousevan kasvoilleen. Hän yritti pystyyn,

ei tahtonut maata täällä pimeässä huoneessa salakuuntelijana. Mutta

samassa huimaisi taas pahasti ja ennenkuin hän ennätti yrittää

uudelleen kuuli hän jonkun sanovan: Oletteko nähneet minkälaiset silmät

sillä hänen Repekallaan on? Ihan viheriänharmaat kissansilmät, mutta

muuten nätti kuin mikäkin herranterttu, kullan nuppu.

-- Ilmankos onkin Iisakki kilkissä! -- Koko joukko rähähti uudelleen

nauruun.

Martti painautui kiireisesti takaisin pitkälleen. Hänen ainoa

pelastuksensa oli nyt hiljaapysymisessä. Muuten pojat ymmärtäisivät,

että hän oli kuullut kaikki. -- Oletteko pojat nähneet, miten he tuolla

kadunkulmauksessa tapaavat, kysäisi taas muuan. -- Näin, näin pistetään

kättä, suut ovat pusunantoasennossa ja silmä ottaa syliin -- kun näet

ei muu passaa kadunkulmassa, täydensi toinen.

-- Pois pojat ilvehtimästä, kuului vahtimestari komentavan.

Kiviportaat kaiuttivat poikien jalkojen töminän moninkertaiseksi

vahvennettuna Martin korviin. Vahtimestari kuului sammuttavan

sähkövalot ja pian oli Martti yksin pimeässä koulurakennuksessa.

Hän makasi hyvän aikaa aivan liikahtamatta, oikeastaan myöskin

ajattelematta. Tuntui vain siltä kuin joku olisi kolhaissut häntä

takaraivoon ajatuksia sekoittavalla voimalla.

Ensimmäinen harkittu ajatus koski poislähtöä. Se oli suoritettava

kenenkään sitä huomaamatta. Vahtimestarikin oli ehkä kuullut poikien

puheen -- ainakin osan siitä -- ja oli kukaties nauranut sille, että

tuollaiset viikarit noin osasivat ivata.

Martti huokasi helpotuksesta, kun hän viimein yhtymättä kehenkään oli

päässyt kadulle. Mutta samalla tuntui painostavan pahalta. Hänen täytyi

ajatella koiraa, joka häntä koipien välissä luikkii tiehensä.

Tämä nöyryyttävä nolatun tunne nostatti kuitenkin toisen vastakkaisen:

suuttumuksen. Senkin pojannaskalit, olivat mitäkin miehiä mielestään ja

uskoivat ehkä ymmärtävänsä miehen tunteita, vaikkeivät edes tunteneet

aakkosia elämän valmistavassa koulussa! Mutta silloinhan sitä vasta

pystyikin arvostelemaan, kun ei itse vielä ymmärtänyt mitään. Pieninkin

miehenvesa osasi tietysti opettaa vanhuksia.

Martti hymähti itsekseen, ja nauru vaikutti virkistävästi. Pahempaakin

olisi voinut saada kuullakseen. Eikähän tässä ollut varsinaista

ilkeämielisyyttä. Ehkä se sattui niin pahasti vain siksi, että osui

arkaan kohtaan.

Martti oikaisihe ja koetti jouduttaa askeleitaan, vaikka pää yhä tuntui

omituisen ontolta ja liikettä sietämättömältä.

Oikeastaan pojat olivat olleet oikeassa. Hän oli jo kauan tuntenut

antautuvansa liiaksi sekä omille että Sonjan tunteille. Hänen työnsä ja

hänen oma arvonantonsa kärsi siitä. Sellainen ei ajan pitkään sopinut

miehelle. Siinä oli muutos saatava aikaan mitä pikemmin sitä parempi

-- huolimatta siitä, että nykytilanne ja Sonjan äärimmäisyyteen asti

herkistynyt mielentila teki käänteen erityisen vaikeaksi.

Vihaisenkimakka junavihellys tunki samassa Martin korvaan. Juna syöksyi

jymisten Töölön rautatievallille viskaten pilven likaista sauhua

rantapolkua kulkeviin jalkamiehiin.

Tuo vihainen vihellys tuntui Martista terävältä kutsulta

todellisuuteen. Ja hän tervehti sitä ilolla.

Töölönlahden illan hämyssä välkkyvä tumma pinta, johon lahtea kaarena

kiertävien rakennusten tuikkivat tulet heijastuivat oli kuin tunteiden

ja tunnelmien hämäräperäinen maailma. Siitä oli päästävä päivän

kirkkaaseen valoon. Hän oli jo liian kauan nauttinut tunnelmatäysistä

hämyhetkistä. Sekä puustavillisessa että kuvaannollisessa mielessä.

Sonja oli ottanut tavakseen hämärissä soittaa ja laulaa. Ja hän oli

tästä nauttinut suurestikin. Mutta joskus hänet silloinkin äkkiä oli

vallannut tuskallinen tunne siitä, että tämäkin on niitä salaperäisiä

voimia, jotka pitävät häntä kuin ylipääsemättömän tenhopiirin

sisäpuolella. Kerran hän tällaisen tunteen vallassa ryntäsi pystyyn.

Teki mieli kiskaista Sonjan kädet koskettimilta ja vaatia häntä

tilille siitä mitä hän soitti. Eikö hänen säveleensä olleetkin kaikuja

Venus-vuorelta, sen jumalattaren piirissään pidättävistä rukouksista?

Eivätkö ne olleet Deliilan miehen mieltä uneen uuvuttava tenholaulu?

Nämä sisimpänsä tuskaiset kysymykset hän silloin sai alaspainetuksi,

niin ettei Sonja aavistanut niistä mitään. Mutta toisen kerran ne

puhkesivat sanoiksi. Ja voi sitä pohjatonta tuskaa minkä ne Sonjassa

synnyttivät! Hänestäkö paha lähti? Hän, joka tahtoi olla sielun siipenä

ja sisäisenä nousuvoimana, hänkö olikin alaspainamassa? Parashan hänen

silloin oli kuolla. Tai jos ei kuolema tulollaan armahtaisi, tahtoi hän

lähteä maailmalle yksin ja orpona, niinkuin hän tänne oli syntynytkin.

Heidän välilleen jäi tämän jälkeen pitkiksi ajoiksi jotain särölle

mennyttä. Sen illan tuska saattoi vieläkin milloin tahansa tuntua

Martin sisimmässä niin raskaan raskaana. Sillä hänessä ja hänen

tunteissaanhan vika oli ollut. Ja kuitenkin hän, voimakas mies, oli

työntänyt oman heikkoutensa syyt toisen, heikomman kannettaviksi.

Tätä Martin itsesyytösten tuskaa lisäsi tietoisuus siitä, että Sonja

kärsi. Yhteinen tuska ajoi heidät toistensa syliin. Epäilykset, pelko,

itsesyytökset ja ristiriidat upotettiin uudelleen suuren tunteen

pohjattomiin syvyyksiin.

Ja sittenkin tuntui heidän suhteessaan tuota särölle mennyttä. Sonja

lakkasi sen illan jälkeen pitkäksi aikaa soittamasta ja laulamasta.

Hän rupesi sen sijaan taas maalailemaan, jota hän ei ollut tehnyt

sittenkuin Dresdenissä. Hän tahtoi maalata Martin tämän työhuoneessa

pää käden varaan vaipuneena ja katse kiintyneenä takassa loimuaviin

liekkeihin.

Sonja antautui työlleen tavanmukaisella intohimoisella kiihkeydellään.

Hän tahtoi kerran luoda jotain oikein kelvollista, jotain, missä joka

siveltimenpiirto huokuisi henkeä ja elämää. Rakkaus oli hedelmöittävä

hänen taipumuksiaan. Hän voisi ehkä nyt tulla siksi, miksi hän ennen

oli aikonut -- todelliseksi taiteilijaksi. Mutta nyt hän ei enää

tahtonut olla sellainen koko maailmalle, vaan sille yhdelle ainoalle

vain, jota hän rakasti.

Ne hetket, jotka he yhdessä viettivät Sonjan maalaillessa, eivät

muodostuneet toisenlaiseksi kuin hämyhetket soittokoneen ääressä. Nekin

vain vahvensivat sitä tenhopiiriä, josta ylipääsy todellisuuteen ja sen

vaatimuksiin tuntui niin mahdottomalta.

Ja kaikki, kaikkihan oli muodostunut tällaiseksi, yksin yhteinen

kirkkoon-menokin.

Eräs kerta johtui erityisesti Martin mieleen. Hän tunsi silloin, kuten

useinkin, pohjattoman syvää, hätääntyneen avun tarvetta. Ja jo pelkkä

kirkkoon-tulo teki hänelle hyvää. Hän oli siinä äitiinsä. Äiti oli aina

ollut kuin kotonaan kirkossa. Jo tuo iäisen totuuden julistukselle

pyhitetty temppeli tuntui -- riippumatta muusta -- tekevän hyvää

isoovalle ja janoovalle ihmissydämelle. Korkealle kaartuvan katon alla

tuntui pyhäinen rauha aina asustavan. Ja se se kohta ensimmäiseksi otti

kuin avosylin vastaan.

Martti tunsi täällä saavansa hengittää iäisyyden puhtaassa

ilmapiirissä, täällä väsyneenä matkalaisena lepäävänsä lähellä isän

sydäntä. Hän kuunteli saarnaa nälkäisin mielin.

Huolimatta siitä, mitä hän kirkossa käydessään aina sai jo vain siellä

olonsa kautta, hän arvosteli tavallisesti kuulemaansa ankarastikin.

Ja nyt kun hän Sonjallekin tahtoi parasta, tulivat he yleensä todella

kuulleeksi vain hyvää. Ja julistettuun totuuteen vastasi Martti sydämen

hartaalla rukouksella, että tuo totuus tulisi hedelmää kantavaksi hänen

omassa jokapäiväisessä elämässään, tulisi voimaksi ja elämäksi heidän

kodissaan.

Mutta kun he sitten yhdessä astuivat kirkosta kotiinpäin, puhkesi

Sonja kiihkeästi puhumaan saarnasta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi

aina toitoteltiin kaikenlaisista tämän maailman epäjumalista,

kunnian, tavaran ja toisten ihmisten liiallisesta rakastamisesta.

Miksi ei kaikki keskitetty siihen ainoaan epäjumalaan omaan "minään",

jota palveltiin niin hartaasti kristillisissä kuten maallisissakin

piireissä. Eihän sillä väliä, millä tavoin ihminen etsi omaansa,

tapahtuiko se maallisella vai hengellisellä tavalla. Oman minän

palvonta oli kai epäjumalanpalvelusta, tapahtuipa se muodossa tai

toisessa.

Heidän välilleen syntyi tästä pitempikin keskustelu. Ja sen

lopputuloksena oli, että Martin täytyi myöntää Sonjan olleen oikeassa.

Nyt kuten ennenkin hän oli tähdännyt katseensa syvälle kysymyksen

ytimeen. Rakkaus, rakkaus oli Jumalasta ja vain itseänsä rakastaminen

oli syntiä.

Kirkossa Martti oli tuntenut otteen kädestä, joka ojentui vajoavalle

Pietarille. Myöhemmin hän ensi sijassa tunsi, kuinka paljon häntä

syvällisempi, voimakkaampi ja parempi Sonja oli. Hänen täytyi

syyttää itseään niin paljosta -- itsekkäisyyteenkin nähden. Hänen

ponnistuksissaan saada olot toiselle kannalle oli ehkä myöskin

itsekkäisyyttä. Hänen täytyi odottaa ja olla alallaan, kunnes kaikki

itsestään korjautuisi.

Niin, tällaista _oli_ ollut -- yksin kirkossakäyntikin. Mutta nyt, nyt

kun hänen omien oppilaittensa arvostelu oli ollut terävän terveellinen

vihellys hänelle, nyt piti asiaintilan muuttua.

Hän avasi päättäväisesti kotinsa pihaan johtavan portin. Eletty oli

elettyä. Mennyttä päivää ei anneta takaisin, mutta sen kokemukset

siirtyivät tienviittana edessäpäin olevaan aikaan.

Hän avasi rivakasti etehisen oven. Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Hän

kiersi sähkövalon palamaan ensin etehisessä, sitten huoneessa, jonne

hän astui. Sonjaa ei näkynyt missään.

Hän raotti makuuhuoneen ovea. Sielläkin oli pimeätä, mutta hän saattoi

sittenkin erottaa Sonjan makaamassa vuoteella.

-- Hyvää iltaa Sonja! -- Sonja ei vastannut, mutta hän nousi hitaasti

ja kun Martti veti hänet lähemmäksi, näki hän Sonjan itkeneen? -- Mikä

nyt pikku eukollani, tiedusteli hän leikkisästi.

Sonja vetäytyi hermostuneesti syrjään. -- Sinun on hyvä laskea leikkiä.

Tietäisit missä tuskassa minä olen ollut, kun viivyit kaiken iltaa?

Oletko ehkä ollut kylässä? -- Ääni oli täynnä epäluuloa.

Marttia alkoi harmittaa, teki mieli sanoa, että entäs jos kerran

olisinkin ollut. Mutta hän ajatteli Sonjan nykyistä tilaa ja selitti

yksinkertaisesti tulevansa suoraan koulusta. Siellä oli tullut

viivytyksi, kun hän ei voinut oikein hyvin.

-- Sinä rakas, rakas, voitko sinä huonosti? -- Sonja kietaisee kätensä

hänen kaulaansa, suutelee, painaa päänsä hänen olalleen ja kuiskaa. --

Ja niinkuin sinä lähdit -- melkein ilman hyvästiä. Entä jos et olisi

palannut. Etkö nyt ole katunut?

-- Katunut? -- Martti siirtää Sonjan kappaleen loitommaksi itsestään ja

katsoo hymyillen häneen. Katunut? Mitä katumista siinä oli?

Sonja suuttuu ja kysyy, miksi Martti laskee leikkiä.

-- Siksi, että minä en ymmärrä mitä minun nyt pitäisi pyytää anteeksi.

Sonja, minä olen todella katunut, mutta jotain aivan muuta, josta

toiste tahdon puhua.

Mutta Sonja kiihtyy kiihtymistään. Hän itkee ja puhuu niistä

hyvästeistä, jotka olisivat voineet jäädä sanomatta ikipäiviksi.

-- Sonja, sinun täytyy tulla järkiisi, sanoo Martti kärsimättömästi.

-- Suoraan sanoen olen katunut sitä, että näin kauan olen syrjäyttänyt

muut velvollisuuteni elääkseni kokonaan rakkaudellemme. Se on

tehnyt meidän elämämme ohjelman kieroksi. Toisilleen eläminen on

itsekkäisyyttä sekin, olkoonpa se sitä kaikkein hienoimmassa --

ja siksi ehkä myöskin kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Työ ja

velvollisuus ovat aina asetettavat etualalle.

Hän ojentaa kätensä koettaen hellästi vetää Sonjan puoleensa. Mutta

Sonja ei liikahda. Hän seisoo kuin kivettynyt eteensä tuijottaen.

-- Sonja-kulta, älä nyt ole lapsellinen, yrittää Martti uudelleen.

Mutta kun Sonja yhä seisoo liikahtamatta, kääntyy Martti ja menee

työhuoneeseensa. Siellä hän asettuu vihkoja korjaamaan. Ja Sonja

viskautuu vuoteelle tärisyttävän itkun vallassa.

Martti kuulee hänen nyyhkytyksensä ja hänen on vaikea pitää

ajatuksiaan koossa. Hän koettaa kuitenkin. Mutta kun Sonjan itku ei

ota asettuakseen, tulee hän levottomaksi Sonjan terveyden tähden,

nousee, menee makuuhuoneeseen ja kumartuu Sonjan puoleen. Mutta silloin

laukeavat Sonjan kielensiteet.

-- Tulitko sinä todellakin kotiin sanoaksesi vaimollesi, että liian

paljon olet ajatellut häntä, tehnyt liian paljon hänen hyväkseen? Sekö

on sitä itseään unohtavaa mieltä, jota sanot rukoilleesi itsellesi

ja jota mieheltä vaaditaan, kun häntä neuvotaan rakastamaan vaimoaan

niinkuin Kristus seurakuntaa!

-- Sonja, älä käytä sellaisia sanoja! Ajattele ja malta mielesi!

Mutta Sonja ei kuuntele. -- Tällaista sinä puhut kahdeksan kuukautta

häittemme jälkeen. Niin pian sinä olet väsynyt minusta huolehtimiseen!

Tarvitset enemmän aikaa itsellesi ja töillesi! Ja sen sinä sanot

minulle, vaikka tiedät mikä minua odottaa, tiedät, että olen valmis

uhraamaan itseni, henkeni tehdäkseni sinut rikkaaksi ja onnelliseksi.

Sonja painaa päänsä takaisin vuoteelle. Sanat ovat tulvineet hänen

huuliltaan kuin paisumistaan paisuva tulvavesi, joka voimansa

häikäilemättömyydessä viskaa kaiken tieltään. Nyt puistattavat

peloittavan rajut nyyhkytykset häntä uudelleen. Martti seisoo hetken

hievahtamatta kuin olisi salama häneen iskenyt. Sitten kääntyvät hänen

ajatuksensa niille tutuksi tulleeseen itsesyytösten uomaan. Hän oli

taaskin ollut kova ja kömpelö esiintymisessään. Sitä mikä oli oikein

hän oli tavoitellut, mutta hän oli kajonnut asiaan sopimattomalla

ajalla ja tavalla. Hän ei ollut käsittänyt naisen herkkää sieluntilaa

eikä mitä nykyinen tilanne Sonjaan nähden vaati.

Oman mahdottomuutensa tunnossa hän kumartuu Sonjan puoleen kuiskaten

hänelle anteeksipyyntöjä ja helliä sanoja sekä pyhästi luvaten

itselleen kaikesta huolimatta entistä enemmän ajatella omaa armastaan

ja sitä orastavaa elämää, jonka syttymistä he kumpikin rakkauden

suurella, ilon ja pelonvaiheisella odotuksella ajattelevat.

Anteeksiannon ja rakkauden vaipalla peitettiin viimein illan kaikki

ristiriitaiset kokemukset. Mutta yöllä täytyi Martin nousta soittamaan

sekä Sonjan eräälle tuttavalle sairaanhoitajalle että lääkärille.

Ja vaikka sairaanhoitaja tulikin taloon, jäi suurin osa sairaan

rauhoittamisesta Martille.

Kun hän viimein pääsi paneutumaan takaisin vuoteelleen, ei hän enää

saanut unta silmiinsä. Häntä valvotti huoli Sonjan puolesta. Ja kun

ajatukset siltä kohdalta viimein helpottivat, näki hän taaskin itsensä

sidottuna Simsonina, joka vain lepäili naisen polvella.

Mutta eihän tuo nainen kuitenkaan ollut Delila, vaan suuri-,

rikassieluinen ja puhdasmielinen olento, joka varmaan vielä voisi

nostaa maata ja maasta olevaa miestä. --

Odotettua odottamassa oli kaksi nimiehdotusta ja joukko pieniä,

pehmeitä vaatekappaleita, valkeita, ruusunpunaisia ja taivaan sinisiä,

pitsitettyjä, kudottuja, neulottuja ja ommeltuja. Maire Sonja

Tuulikki jäi tulematta, Niilo Ensio tuli ja otti sekä nimen että

odottamassa olevan osansa omakseen. Sonja oli onnellinen ja ylpeä

kuin kuningatar. Marttikin oli suuren, ihmeellisen onnen valtaama,

mutta samalla niin tapahtumasta järkytetty, että kesti kauan ennenkuin

hän pääsi jonkinlaiseen sisäiseen tasapainoon. Hän itki kuin lapsi

pojan synnyttyä. Eikä vain silloin. Alussa hän kohta kun vain näki

lapsen joutui voimakkaan liikutuksen valtaan. Hänestä tuntui siltä

kuin hän ei koskaan voisi helliä ja palvella Sonjaa niinkuin pitäisi

kaiken sen tähden, mitä hän oli antanut ja kärsinyt. Hänestä hänen oma

suhteensa lapseen kävi miltei etäiseksi vain siksi, että hänen osakseen

oli jäänyt iloita ja ottaa vastaan Sonjan uhratessa ja kärsiessä.

Ja kuitenkin Martti tunsi järkyttävän voimakkaasti miten läheinen

hänelle itselleenkin tuo pieni, pehmeissä peitteissään ynähtelevä

lapsi oli. Voimakkaat, ennen aavistamattomat tunteet vavahuttivat

hänen sisintään hänen kumartuessaan katselemaan nukkuvaa lastaan. Hän

oli isä, Hän katseli osaa omasta olemuksestaan, lasta, jonka tulevan

elämän mahdollisuudet kangastivat yhtä rajattoman etäällä ja yhtä

tutkimattomina kuin rannaton ulappa aamu-usvan peitossa.

Syrjälästä -- siitä etäällä olevasta saaristoiaiskodista, jossa Martti

ja Sonja olivat viettäneet avioliittonsa ensi viikot, he nytkin olivat

vuokranneet itselleen kesäasunnon. Ja Martti ikävöi sinne tällä

kerralla entistä enemmän. Vasta maalaiskodissa, niittyjen, peltojen ja

metsien ympäröimänä hän tunsi olevansa oikein kotonaan. Lisäksi hänellä

nyt oli se tunne, että poika niin pian kuin suinkin oli saatettava

kosketukseen maalaiselämän kanssa, jotta hän jo pienestä pitäen pääsisi

juurtumaan siihen ympäristöön, jossa hän kerran yksinkertaisen, mutta

samalla ympäristöään kohottavan elämäntapansa kautta toteuttaisi kaiken

sen, mikä kauniina ja suurena kangasti Martin omassa sisimmässä, mutta

joka kai suureksi osaksi jäisi häneltä toteuttamatta.

Sonjakin puolestaan ikävöi takaisin ensi onnensa tyyssijoille. Hänestä

tuntui kuin hän siellä saisi haudatuksi kaiken sen, mitä hän kuluneen

talven tapahtumista olisi tahtonut saada poispyyhkäistyksi. Ja samalla

hän jo etukäteen iloitsi siitä huomiosta ja ihailusta, jota Niilo Ensio

saisi osakseen.

Koko talon väki olikin portailla vastaanottamassa, kun Sonja ja Martti

saapuivat. Sonja astui ensimmäisenä rattailta, kävi onnenylpeä hymy

huulillaan jokaista kädestä pitäen tervehtimään ja kiiruhti sitten

huoneeseen, jonne Martti oli kantanut pojan ja jonne vastaanottajatkin

joukolla kerääntyivät katselemaan ja kehumaan.

-- Onpa se riski poika ja niin pitkä tukkakin, ihasteli emäntä

pyyhkäisten silmäkulmiaan esiliinannurkkaan. -- Ja ihan kuin äitinsä

kuva!

-- Ymmärsipäs kenen näköiseksi oli edullisinta ruveta, jatkoi siihen

Martti iloisesti.

Emäntä rupesi suosittelemaan kahdeksatta käyvää Miina-tyttöään

lapselle soudattajaksi. Mutta Sonja selitti, että hänen poikaansa

ei soudatetakaan. Kopassa hän saa nukkua aluksi ja sitten pannaan

vaunuihin.

-- Ei se meidän Miinamme näy pääsevän lasta hoitamaan, ei vaikka,

päivitteli isäntä. Pojat ovat kaikki jo vääntyneet pitkiksi

huiskaleiksi ja Miina täyttää kahdeksan Mikon-päivänä. Minä sitä olen

jo monesti sanonut meidän mammalle, että pitäisi hänelle hommata

kätkyessä kiikutettavaa. Mutta eihän se mamma ota kuuleviin korviinsa.

-- Eihän yksi ihminen joka kohtaan jouda, viskasi emäntä ovelta

tulemaan. Hän oli jo lähdössä valmiiksi keitetyn kahvin hakuun.

Kahvinkin aikana koski puhe enimmäkseen Niilo Ensiota. Vaikka hän

syntymästään asti oli käyttänyt häntä odottanutta nimeä, ei häntä vielä

ollut kastettu. Se juhla oli päätetty viettää vasta Syrjälässä. Eikä

se nytkään aivan pian voinut tulla kysymykseen. Niilo Ension täytyi

odottaa tulossa olevaa kummiaan. Naiskummit olivat kyllä puolestaan

valmiit. Täti Alfelt, joka oli matkustanut Schweitsiin, oli päätetty

vain merkitä kummiksi -- koska Sonja sitä tahtoi -- ja Eira puolestaan

oli luvannut tulla milloin vain kutsuttiin. Mutta Väinö Eerolaa

odotettiin. Hän oli saanut toimen Helsingissä ja oli muuttohommissa.

Kun hän ei ollut ollut häissäkään, ei Martti tahtonut viettää poikansa

ristiäisiä ilman tätä ainoata, hänelle todella läheistä ystävää.

Viimein odotettu päivä kuitenkin valkeni. Martti heräsi sinä aamuna

tavallista aikaisemmin. Hän tapaili hetken aikaa unta, mutta kun

sitä ei tuntunut tulevan, hän nousi ja pukeutui hiljaa. Nähdessään

auringonsäteitten yrittävän Sonjan vuoteelle veti hän ikkunaverhot

paremmin suojaksi. Sitten hän hääti pois pari kärpästä, jotka olivat

lähteneet huviretkelle Niilo Ension pitsireunaiselle päänalukselle

ja korjasi lopuksi hyönteissuojaksi hankittua harsoa niin, etteivät

mitkään rauhanhäiritsijät enää pääsisi poikaa hätyyttämään. Sitten hän

hiljaa ja varpaisillaan hiipi huoneesta.

Oli hiljainen kasterunsas sunnuntai-aamu. Ruohikko kimalteli aamuisen

auringon valossa ja ilma oli raittiutta täynnä. Martti kääntyi

takapihan viereisestä veräjästä seuraamaan pellon piennarta, poikkesi

sitten sekametsää kasvavaan hevoshakaan ja siitä aholle, jonka

ylälaitaa rajoitti kuiva, päiväpaisteinen rinne. Noustuaan harjanteelle

paneutui hän pitkäkseen, levitti käsivartensakin päivän paahtamalle

tantereelle ja jäi siihen hiljaisessa hartaudessa syventyneenä häntä

ympäröivän luonnon ja oman sisimpänsä pyhäiseen juhlahetkeen.

Hänen yläpuolellaan kaareutui kesäisen kirkas sinitaivas, jonka

laelle siellä täällä untuvainen pilvenhattara hiljalleen purjehti.

Taivaan rannalla näkyi siintävä ulappa. Se lepäili toisin hetkin

kirkkaana, etäältä katsoen aivan pintaansa väräyttämättä, toisin

hetkin se alkoi kimmeltää ja väreillä kuin säteillen olemassaolon

suurta, ihmeellistä iloa. Lauha, kesäinen ilma oli tuoksun täyttämä ja

tuntui joka henkäyksellään hyväilevän. Kukkainen rinnekin hyväili --

väriensä runsaudella. Toisin paikoin oli apilaita niin tiheässä, että

nurmi siltä kohdalta näytti aivan sinipunertavalta. Toisessa paikassa

antoivat suolaheinät kokonaisuudelle tiilenvärisen vivahduksen.

Kissankellot, päivän kakkarat, valkeat kuminankukat ja läheisen ojan

varrelle asettunut, komea ryhmä muita ylemmäksi yrittäviä horsmia

lisäsivät kaikki tätä iloista värituhlausta.

Martin täytyi hetkeksi kohoutua istumaan siten saadakseen selvemmän

yleiskuvan kaikesta. Minne hän katsoikin hiveli luonto kauneudellaan

hänen silmäänsä ja hänen sisintään. Pellon vilja lainehti tasaisesti

aamutuulen hengessä. Maa upeili kukkaisrunsauttaan ja helpeisissä

heinissä kimalteli aamukaste.

Martin kädet painuivat ristiin. "Maa on niin kaunis, kirkas Luojan

taivas, ihana sielujen toiviotie."

Kaksi kättä tarttui hänen omaansa: äidin ja Niilo Ension. Toisen

kosketus käänsi hänen katseensa menneisyyteen. Tänä hetkenä, jolloin

hän ehjemmin kuin koskaan tunsi olevansa onnesta rikas ihminen,

ajatteli hän häntä, jonka äidinsydän aina syvästi oli iloinnut kaikesta

hyvästä mikä tuli lapsen osaksi.

Kuinka onnellinen hän nyt olisi ollut! Ja ehkäpä hän olikin. Sillä kuka

tiesi, etteivätkö rajan yli siirtyneet jatkuvasti voineet seurata tänne

jääneiden kohtaloa.

Martti rupesi menneisyydestä poimimaan esille ilonaiheen toisensa

jälkeen. Hän keräsi muistonsa kokoon kuin aarteita helmaansa kokoava

lapsi ja sanoi sitten äidille: Katso näin paljon sinä annoit minulle!

Sinä autoit minua, arkamielistä raukkaa niin, että nyt olen onnellinen

mies.

Hänen sielunsa syvyyksistä kohosi harras kiitos siitä mikä oli mennyt.

Mutta samalla siirtyi katse tulevaisuuteen. Niilo Ensio pakotti sen

sinne. Ja tuntui kuin äitikin olisi viitannut eteenpäin. Hänhän aina

ensimmäisenä oli ollut poikaansa karaisemassa, kannustamassa eteenpäin

ja muistuttamassa elämän velvoituksista. Nytkin tuntui siltä kuin hän

olisi laskenut siunaavan kätensä Martin päälaelle, siunannut häntä tänä

hänen elämänsä suurena juhlapäivänä ja hänen kauttaan hänen poikaansa.

Ja taas Martti puheli äidille. -- Äiti, minä sain elämäsi koko runsaan

siunauksen, minulla on paljous ihania, auttavia muistoja. Mutta pikku

pojallani ei ole niitä. Hän ei koskaan saanut katsella rakastaviin

silmiisi. Anna hänelle korvaukseksi moninkertainen siunauksesi! Ja

jos henkesi oleilee läheisyydessämme, ole auttamassa pikku poikaani

niinkuin sinä autoit minua!

Martti painui uudelleen pitkäkseen rinteelle vanhan vaahteran

varjostamalle mättäälle. Hänen ajatuksensa pysähtyivät Sonjaan. Paljon

hänkin äitinä voisi antaa, sellainen rikashenkinen kun oli. Mutta hän

oli niin toisenlainen kuin äiti, että äidinkin antimet olisivat olleet

pojalle tarpeen.

Lämmin tunne läikähti läpi Martin koko olemuksen. Hän tuli ajatelleeksi

Niilo Ension tulevaisuutta. Kun vierähtäisi aikaa vähäisen, olisi Niilo

Ensiokin elämää varten valmistuva koulupoika, joka yks kaks olisi

valmis lähtemään ulos elämään suorittamaan hänelle kuuluvan osan työstä

yhteishyväksi.

Tämä ajatus toi äkkiä Martin nykyiset oppilaat hänen eteensä

toisenlaisina kuin hän tähän saakka oli heitä ajatellut. Näihin asti

he olivat olleet hänelle ensi sijassa nuorisojoukko, jota hän tahtoi

innostaa hänelle itselleen suuriksi ja pyhiksi käyneiden ihanteiden

toteuttajiksi. Nyt hän näki heissä poikia, joiden syntymästä oli

iloittu ja kärsitty ja joiden tulevaisuuteen isän ja äidin tunteet

kaikkein herkimpinä kohdistuivat.

Hän hämmästyi tuntiessaan miten läheiseksi kaikki hänen oppilaansa

tämän kautta kävivät hänelle. Tähän asti hän vain oli nähnyt joukon ja

joukon kautta suoritettavan työn. Nyt hän näki heidät yksilöinä, joihin

kätkeytyivät ihmiselämän arvaamattoman suuret mahdollisuudet.

Hänen täytyi ehdottomasti ajatella sanoja: "Hän on antanut koko

ihmiskunnan lähteä yhdestä ainoasta ihmisestä". Hän tunsi tällä

hetkellä ihmeellistä yhteenkuuluvaisuutta ei ainoastaan kansansa

ja jokaisen sen jäsenen, vaan koko suuren ihmiskunnankin kanssa.

Hän tunsi, että puhe sisaruudesta ja veljeydestä ei ollut fraassi,

vaan että sillä oli syväsisältöinen todellisuuspohja. Ja pieni,

epämääräisesti ympärilleen hapuileva ja kysyvästi tuntemattomaan

maailmaan katseleva lapsi oli tehnyt tämän suuren totuuden hänelle

selväksi!

Hänen sisimpänsä täyttyi uudelleen valtavalla kiitollisuudella. Eikä

hän nyt ajatellut pieniä yksilökohtaisia kokemuksiaan. Hän kiitti

vain siitä, että hän pienenä renkaana oli mukana ihmiskunnan suuressa

perheessä ja että se elämä mikä hänelle oli suotu ja jonka juuret

olivat etäällä entispolvissa nyt pienen, viattoman lapsen kautta liitti

hänet tuntemattomien ja syntymättömien polvien elämään.

Hän kavahti äkkiä pystyyn. Tunteet aaltoilivat niin valtavan

voimakkaina hänen sisimmässään, ettei hän yksin voinut niitä kantaa.

Hänen täytyi päästä jakamaan niitä Sonjan kanssa.

Avatessaan huoneen oven hän aivan hätkähti. Kaikki oli mitä

kauneimmassa asussa. Sananjalat, suolaheinät, apilaat, kissankellot

ja päivänkakkarat kaunistivat taiteellisen aistikkaasti asetettuna

huonetta, jonka perimmäisessä sopessa Niilo Ensio nukkui.

Martin pysähtyessä kynnykselle kiiruhti Sonja ilosta säteilevänä häntä

vastaan. -- Voi, miten olet viipynyt! Olisin ikävöinyt, jollei olisi

ollut niin kova kiire.

-- Ja koko juhlivan luonnon olet tuonut tupaseemme, puheli Martti

hyväilevästi.

Sonja ei vastannut sanoin. Hän vain hymyili onnesta säteilevänä. Hän

tunsi Martin tukevan kädenkannatuksen, hän kuuli hänen sydämensä

läheisen sykinnän ja tunsi hänen huultensa lämpimän kosketuksen

otsallaan. -- Onnemme juhlanviettoon me viime kesänä tulimme tänne.

Täyteläisempi, ehjempi vielä on onnemme nyt, puheli hän hiljaa kuin

haltioituneena häntä hallitsevan tunteen suuruudesta.

Molempien katse pysähtyi samassa muutamiin suuriin kissankelloihin,

jotka Sonja oli asettanut Martin pöydälle heidän yhteisen, kohta häiden

jälkeen otetun valokuvansa viereen. Heistä molemmista nuo kellot

soittivat suurta juhlaa heidän omaan ja heidän poikansa rintaan.

Niilo Ension tyytymättömyys keskeytti juhlan tuntua. Martti asettui

huoneessa olevan harmoonion ääreen soittelemaan, ja Sonja rupesi

hoitamaan poikaa. Mutta sitä tehden hän lakkaamatta jutteli. Hän ei

voinut käsittää, että naimattomat saattoivat ensinkään tulla toimeen

elämässä. Onttoa, sisällyksetöntä, todellisen rikkaan elämän varjoa

vain oli olemassaolo ilman avioliittoa. Nyt kun hän itse oli kokenut

sen antamaa onnea, ymmärsi hän entisen elämänsä tyhjyyden.

-- Makeisia maistamaton ei niitä osaa ikävöidä eikä itkeä, arveli

soittokoneen äärestä Martti suu hienossa, joskin iloisessa hymyssä.

-- Mutta pitäisi ihmisen sisimmässään tuntea tällaista! Ja moni

tunteekin. Mutta eivät kaikki. Minä esimerkiksi niin ihmettelen Eiraa.

Lähteehän sorsanpoikakin veteen, vaikkei ole ennen siellä käynyt.

-- Ehkä emo tuuppaa niskasta, arvaili Martti. -- En ole tullut

tarkanneeksi. -- Hän väisti vaistomaisesti Eiran sekoittamista

puheeseen. Se tuntui vastenmieliseltä, hän ei itsekään voinut sanoa

miksi.

Sonja jatkoi siihen innokkaasti, että jos tuuppaamista oli tarvis, niin

kyllä hän puolestaan siitä huolehtisi. Pitihän toki olla sen verran

lähimmäisrakkautta.

Martti soitteli ja kuunteli. Aine ei innostanut häntä yhtä paljon kuin

Sonjaa, huolimatta siitä ilontunteesta, jota se hänessä vahvisti.

Nuo ylenpalttiset puheet avioliiton onnesta ja naimattomuuden

autiudesta todistivat ainakin, että Sonja nyt oli onnellinen. Ja

mieltäkiinnittävää oli tässäkin nähdä, mikä tulisielu Sonja oli.

Suurten sielujen tavoin hän tuntiessaan voimakkaasti kohta ajatteli

toimintaa. Hän ei ollut elämän uneksijoita, ei sellainen nahjusmainen

kuin Martti, jolla oli vaikka miten paljon toivomuksia ja aikeita,

jotka saattoivat aivan kuin polttaa sielua, silti johtamatta tekoon.

Martin herätti ajatuksista pienen laivan särösointuinen puhallus. Hän

karkasi kauhistuen pystyyn. Vieraat, vieraat! Ja hän kun oli luvannut

olla rannassa heitä vastaanottamassa!

Hän sieppasi lakkinsa, ryntäsi ulos pihalle ja siitä juoksujalkaa

rantaan päin. Tien puolivälissä hän tapasi tulijat. Pastori Kairi

ei kuitenkaan vielä ollut heidän matkassaan. Hän oli luvannut tulla

pyörällä. Sonja, joka ilosta loistavana ja silmää hivelevän kauniissa

puvussa ovella otti vastaan vieraansa, ehdotti siitä syystä, että

aluksi tehtäisiin kierros ympäristössä. "Perintöprinssi" vahvisti

itseään par'aikaa unella. Siitäkin syystä oli kävely sopiva.

Kävelyllä tulikin pastori vastaan. Hän oli nuori, laiha, korkeaotsainen

mies, joka oli ollut jonkun aikaa virkaatekevänä samassa

oppilaitoksessa missä Martti oli opettajana. Martti ei ollut häntä

sitovien perheolojen johdosta paljonkaan seurustellut pastorin kanssa,

sen verran kuitenkin, että hän oli tuntenut erityistä mielenkiintoa

mieheen. Hän oli siitä syystä iloinnut huomatessaan, että pastori kesän

aikana oli viransijaisena pitäjässä, jonne Syrjälä kuului ja että

pastori niinmuodoin voisi tulla Niilo Ension kasteentoimittajaksi.

Asetuttiin kahvipöytään "silmin ja suin nauttimaan emännän hyvistä

antimista", kuten Eerola kohteliaalla kumarruksella Sonjalle

huomautti. Puheltaessa käänsi Sonja keskustelun uudelleen aamulliseen

avioliittokysymykseen. Hän tahtoi väitteilleen tukea pastorilta, joka

tietysti oli sitä mieltä, että jokaisen piti mennä naimisiin. Sehän oli

Raamatun kanta. Ja vaikkei puhuttaisikaan Raamatusta -- mikä olikin

turhaa tällaisessa asiassa -- niin tunsihan sen kukin, että elämä yksin

ollen oli kuin valjua kuutamoa. Päivä, joka herätti elämää, loi lämpöä,

antoi tehtäviä ja mahdollisuuksia niiden täyttämiseen, se valkeni vasta

avioliitossa.

-- Joka väite osoittaa, että kihlatut ja vastanaineet ihmiset järkensä

puolesta ovat holhousta kaipaavassa tilassa, tuli tiukasti Eerolalta.

-- Kas juristia, juristia, pisteli hymysuin Martti koettaen kääntää

leikiksi.

-- Toiset pitävät enemmän kuutamosta kuin päivänpaisteesta, koetti

pastori samaan sävyyn huomauttaa.

Mutta Väinö Eerola pani tiukasti vastaan. Häntä harmitti aina, kun

ylenmäärin ylisteltiin naimisissaoloa -- etenkin jos miesväki teki sitä

naissukuun nähden. Sillä se kanta oli niin mainion mukava. Miehelle

naimisiinmeno tavallisesti sittenkin tuotti enemmän etua kuin naisille

ja siksihän sitä tietysti piti suositella suurimpana onnenlähteenä

koko naissuvulle. Ja lisäksi oli miehen itsetunnolle varsin mieluista

ajatella, että nainen kohosi täyteen elämänarvoonsa vasta miehisen

täydentäjänsä rinnalla.

Sonja herkisti korviaan. Hän muisti kuinka silmäänpistävän kohtelias

Eerola oli ollut hänelle Martin äidin hautajaisissa. Aina hän oli

asettunut ihan kuin sille kannalle, että he molemmat kuuluivat yhteen

-- Martin ja Eiran huolehtiessa niistä monista asioista, jotka silloin

kiinnittivät heidän ajatuksiaan. Ja nyt tuntui hänen sanoissaan

tuollainen ritarillinen, naista säälivä, naista yksilönä kunnioiva sävy.

-- Harva mies todella ajattelee noin vaatimattomasti, myönsi hän miltei

liikutettuna ja samalla tahtoen tunnustella maaperää.

-- Siksipä harva naimisissa oleva mies antaa tarpeeksi tunnustusta

naimattoman naisen työlle, jatkoi tähän pastori. -- Foerster muodostaa

tässä suhteessa kuitenkin poikkeuksen. Muuten, koska tässä aikaisemmin

vedottiin minuun Raamatun kannan tulkitsijana, niin täytyy minun

tunnustaa, että mielestäni Uusi Testamentti hyvinkin puolueettomasti

puhuu avioliiton sekä valo- että varjopuolista. Perhesuhteet

muodostuvat monesti sekä miehille että naisille tuntuvaksi siteeksi

työssä ulospäin. Toimeentulohuolet ja perhesurut voivat esimerkiksi

niin kuluttaa miestä, ettei häneltä riitä voimaa varsinaiseen

elämäntehtäväänsä. Mutta onhan toiselta puolen hyvä vaimo hänelle

todella tuntuva "apu" myöskin ulospäin suuntautuvassa työssä.

Eerola tarttui uudelleen tiukasti sanottuun. Hänestä nainen aina oli

tuntuva tekijä elämässä -- ei vain elämässä yleensä, vaan nimenomaan

miehen elämässä. Hän oli joko suuri, auttava ehjäksitekijä tai suuri

särkijä.

Ainoa, joka ei ensinkään ottanut osaa keskusteluun, oli Eira. Koko

keskustelu tympäisi häntä. Olihan ihan mieletöntä keskustella noin

yleensä siitä, oliko naimisiinmeno tai naimattomuus enin suositeltavaa.

Eikö se asia, jos mikä, ollut yksilöllisesti -- ei yleisen periaatteen

mukaan -- ratkaistava kysymys. Tuollainen ajatustenvaihto tuntui

naurettavalta ja -- loukkaavalta. Niinkuin sekin oli loukkaavaa, että

puhuttiin työstä ja viroista ihan kollektiivisesti, että onko se tai se

"naiselle" sopivaa? Ihan kuin nainen yksilönä, ihmisenä ei olisi siinä

merkinnyt mitään.

Niilo Ensio tahtoi myöskin saada sanansa kuuluviin. Keskustelu katkesi

siitä syystä. Sonja rupesi laittamaan poikaa juhla-asuun, ja Martti

kävi kokoamassa talon väkeä tilaisuuteen. Sitten toimitus alkoi.

Martti itse kantoi poikansa kastettavaksi, sillävälin kuin Sonja

onnellisen ylpeänä koko toimituksen aikana katseli isää ja poikaa.

Martin oli vaikea salata liikutustaan. Suuret kyyneleet vierähtivät

hänen poskiaan pitkin hänen esikoisensa valkoiselle juhlapuvulle. Eikä

hän niitä hävennyt.

-- Ota pyhä ristinmerkki sekä otsaas rintahas!

Martin kädet vavahtivat. Hän ei ennen koskaan niin selvään kuin nyt

ollut tullut ajatelleeksi, että vapahduksen ja surun symbooli oli sama.

Ja että tässä yhteenkuuluvaisuudessa oli syvä elämäntotuus.

Ja näillä erottamattomasti toisiinsa kuuluvilla merkeillä oli nyt hänen

poikansa merkitty.

Toimituksen jälkeen juotiin taas kahvia ja sitten syötiin yhteinen

päivällinen mitä hilpeimmän mielialan vallitessa. Marttikin tuli

leikkisäniloiseksi ja näytti nauttivan yhdessäolosta vieraittensa

kanssa. Oli kuin hän nyt vasta olisi tuntenut, että hän viime talven

kuluessa sittenkin oli kaivannut jotain. Ja tämä Niilo Ension

juhlapäivä oli kuin uuden, paremman ajan enne.

Herrojen jutellessa valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä

pysytti Sonja Eiraa puhetoverinaan. Silloin tällöin hän kuitenkin veti

Eerolankin naisten puolelle. Ja muutamat pienet, ovelat asettelut

tekivät Marttiin sen vaikutuksen, että Sonja oli päättänyt, jos

mahdollista, lähentää Eiraa ja Väinöä toisiinsa. Väinöä tämä näkyi

huvittavan, Eira sitävastoin tuntui vaivautuneelta. Hänen tuskastunut

mielentilansa ehkä osaksi vaikutti sen, että hän heidän illalla

astuessaan laivarantaan otti aamullisen avioliittoasian puheeksi.

-- Minä en silloin sanonut mitään -- tuli Eiralta hänelle harvinaisella

ponnella -- mutta minua sekä kummastuttaa että harmittaa, kun puhutaan

naimisiinmenosta yhtä selvänä ja luonnollisena asiana kuin siitä,

että meidän tulee valita itsellemme toimiala elämässä. Moni onneton

avioliitto olisi varmaan jäänyt solmimatta ja moni onnelliseksi

aiottu käynyt mahdolliseksi, jos ei naimista pidettäisi tällaisena

yleisenä ja tiettynä velvollisuutena. Tämä katsantokanta vaikuttaa

toisiin niin, että he hakemalla hakevat elämäntoveria, pitävät

kiirettä -- ja erehtyvät, sen sijaan että etsimättä ja odottamatta

eläisivät onnellista ja rikasta elämää siksi kun ehkä heräävät siihen

tietoisuuteen, että ovat tavanneet toisen minänsä -- olennon, joka

niinkuin ei kukaan muu on täydennys heidän omalle olemukselleen.

Martti myönsi Eiran olevan oikeassa. Hän vain ei ennen ollut tullut

sitä ajatelleeksi. -- Sonja puolestaan pani kiivaasti vastaan. Se, joka

ei myöntänyt, että perhe-elämä vasta oli todellista elämää, hän oli

joko tyhmä tai epärehellinen.

-- Toisella kannalla olevilta naisilta vaaditaan paljon sisäistä

rikkautta, huomautti Eerola. -- Ne naiset, joilla on enemmän

äidillisyyttä kuin intohimoa luonteessaan, saavat kyllä tyydytystä

elämässä ilman avioliittoakin - toiset kai eivät.

Sonja sävähti punaiseksi harmista. Hän tunsi äkkiä kauheasti

pettyneensä Eerolan suhteen. Tämä tekikin todella moukkamaisen

vaikutuksen, vaikka olikin Martin ystävä.

Laiva laski samassa laiturin reunaan, ja vieraille tuli kiire

hyvästellä.

Sonjalla oli kyyneleet silmissä, kun hän rannalta Martin rinnalla

huiskutti lähteville hyvästiä. Eerolan sanat tuntuivat yhä pistävänä

okaana hänen sisimmässään.

-- Olipa virkistävää ja hauskaa kerran taas olla yhdessä, puheli Martti

vetäisten Sonjan käden käsipuoleensa ja kääntyen kotiinpäin.

Mutta silloin pääsi Sonjalta itku. Hän oli sen tuntenut pitkin päivää.

Martti oli ollut niin iloinen kuin ei vuoteen. Hänelle ei siis

tällaisenakaan päivänä ollut iloa riittävästi vaimostaan.

Sonja kiskaisi kätensä Martin käsipuolesta ja rupesi kiivaasti astumaan

eteenpäin. -- Hän tahtoi päästä lapsensa luokse -- itkemään.

Hitaasti, hämmästyneenä ja surunvoittoisiin ajatuksiin painuneena

Martti seurasi.

Eira istui käsitöineen lempipaikassaan, Martin äitivainajan

omistamassa ja Martin hänelle lahjoittamassa vanhanaikuisen mukavassa,

mahonkisessa nojatuolissa siihen kuuluvan samanlaisen käsityöpöydän

ääressä. Molemmat olivat olleet vainajan lempikaluja ja kun Sonja täti

Alfeltilta oli saanut täydellisen kaluston omaan huoneeseensa, oli

Martti lahjoittanut nämä Eiralle.

Ikkunalaudakolla Eiran vieressä kukki muutamia kotona kasvatettuja

krookuksia ja käsityöpöydällä vaalea hyasintti. Huoneen toisessa

päässä sohvapöydällä seisoi suuri, täydessä kukassa oleva ruusu. Se

oli vanhanaikaista suurikukkaista aitoruusunpunaista lajia ja täytti

huoneen voimakkaalla ruusuntuoksulla.

Eira katkaisi parsimalangan, kääräisi parsimansa sukat huolellisesti

kokoon ja pisti ne laatikkoonsa. Sitten hän läheiseltä nurkkapöydältä

haki kirjan. Eiralla oli tapana tällä pöydällä säilyttää sekä lukematta

olevat että paraillaan luettavina olevat kirjansa. Vasta luettuna pääsi

kirja huolellisesti järjestettyyn kaappiin. Kaapit täynnä omistajalle

tuntematonta kirjallisuutta olivat aina harmittaneet Eiraa. Niissä oli

kuin kuoren kiiltoa ilman vastaavaa sisältöä. Ne olivat luonnottomia

kuin ystävälleen sisäisesti vieras ystävä.

Eiran "lukupöytä" seisoi lähellä sitä eteläänpäin ulkonevaa

ikkunasyvennystä, jossa hän vasta oli istunut ja joka oli hänelle

mieluisin paikka koko huoneessa. Nytkin hän uudelleen asettui siihen.

Mutta kirja painui hetkeksi hänen syliinsä ja katse solui ulos

ikkunasta, josta laaja osa Helsinkiä näkyi. Kallion tekeillä oleva

kirkko ja Töölön lahti muodostivat maiseman keskustan.

Eira oli asunut tässä paikassa siitä asti, kun hän Martin äidin

kuoltua pysyväisesti oli asettunut asumaan itse Helsinkiin. Talo

oli yksikerroksinen, vanhanaikainen puutalo, mutta se oli somasti

rakennettu ja sen edustalla kasvoi vielä muutamia korkealatvaisia

mäntyjä ja pari vanhaa riippakoivua. Tämä, aikoinaan somuutensa

puolesta huomiota herättänyt talo, seisoi nyt yksinäisenä, kuluneen

ajan edustajana keskellä nopeasti kohoavaa uutta kaupunginosaa. Se oli

kuin pieni kaupungin keskelle eksynyt maalaiskoti, ja se viihtyisyys,

minkä Eira sisällä oli luonut asumaansa huoneeseen ja keittiöön, oli

täydessä sopusoinnussa kodin ulkoasun kanssa. Paitsi Eiraa kuului tähän

kotiin vielä vanha Liisa, hänkin perintö Martin kodista. Rakennuksen

toisessa päässä asui muuan leskirouva, joka piti koululaisia luonaan.

Nämä nuoret yhdessä lastentarhalasten ja näiden vanhempien kanssa

muodostivatkin sen piirin, jossa Eira ja Liisa enimmäkseen elivät.

Liisa oli tänä aurinkoisena maaliskuunpäivänä lähtenyt käymään

tuttavissaan. Eira nousi siitä syystä itse avaamaan, kun hän keittiön

ovelta kuuli malttamatonta kolkutusta. Hän hymyili mennessään, sillä

kolkutuksesta hän oli tuntenut tulijan.

Ovi oli tuskin auennut, kun siitä punoittavin poskin ryntäsi

mustatukkainen, virkeäsilmäinen, noin viidentoista korvissa oleva

koulutyttö. Hän kietaisi kätensä Eiran vyötäisille ja kieputti häntä

pari kertaa lattiata pitkin. Sitten hän kurkisti hellaan, oliko siinä

tulta ja nosti lopuksi esillä olevan kahvipannun kantta.

-- Särkeekö kahvihammasta, tiedusteli Eira nauraen.

-- Ei, ei, minä olen syönyt ja juonut ihan kauheasti. Minä vain

tahdoin nähdä, oliko Sulla, "iso sisko", jotain hauskuutta täällä

yksinäisyydessä.

Tyttö oli jo viereisessä huoneessa, jossa hän vallattomasti viskautui

Eiran pitkälle valkealle pienasohvalle. Sitten hän vauhdilla alkoi

kertoilla. Hän oli juuri tullut pitkältä hiihtoretkeltä. Koululla oli

tänään nimittäin ollut lupa. Ja oli ollut äärettömän hauska. Aamulla

varhain, hangen kantaessa he olivat lähteneet ja vasta äsken oli

palattu. Heillä oli ollut evästäkin matkassa. Perunapaistikkaita,

kalakukkoja, pannukakkuja y.m. hyvää oli syöty uskomattomat määrät.

Mutta silti ei vajottu sulaan aineellisuuteen. Perunoitakin kun

paistettiin oli keskusteltu tulevaisuudesta, isänmaanrakkaudesta ja

oikean elämänuran löytämisestä.

Tyttö karkasi pystyyn sohvalta, kietaisi hetkeksi kätensä Eiran kaulaan

ja heläytti sitten iloisen naurun. -- Ja tiedätkö, olin toisista

eriävällä kannalla siinä elämänuran kysymyksessä. Muut olivat sitä

mieltä, että sitä pitää hakemalla hakea ja tutkimalla tutkia, jotta se

oma ja oikea löytyisi. Mutta minä sanoin, että kyllä oikea ala ottaa

omansa. Se vetää varmaan puoleensa vastustamattomalla voimalla. Vai

mitä?

Eira katsoi hymyillen tyttöön, joka posket hehkuvina ja virkeä loiste

tummissa silmissään seisoi hänen edessään. -- Minä luulen, hän sanoi,

että totuus tässäkin on keskivälillä. Toisten ala "ottaa heidät

omikseen", toisten täytyy ehkä hakemalla hakea.

Tyttö asettui viereiselle tuolille, painoi leukansa käden varaan ja

jatkoi harkitseva sävy äänessään. -- Eikö se minun kantani sovi myöskin

naima-asioihin? Minä luulen ihan varmaan, että ihminen tuntee, kun hän

tapaa sellaisen, joka oikein kuuluu hänelle. Ja siihen asti kun on

sellaisen tavannut, on paras olla ajattelematta poikia ja sensemmoista.

Niinhän?

Eira otti paraillaan esille käsityönsä samalla kun hän selvitteli

ajatuksiaan voidakseen antaa paraimman mahdollisen vastauksen

kysymykseen. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, tuli jo edelliseen

jatkoksi iloisella vauhdilla: Niin, ja jos sellaista ihmistä ei

sattuisikaan minun tielleni, en totta vissiin aio käydä pää riipuksissa

ja huokailla. Se morsiushuntu ja häittenvietto ei taidakaan olla niin

runollista ja kaunista kuin tytöt usein luulevat.

-- Oletpa sinä Airi viisas ihmisenalku! - Eira naurahti.

-- Täällähän minä viisastun, tuli kohteliaasti vastaan -- kun saan

jutella kaikenmoisista kysymyksistä, joita täytyy ajatella ja joita

ehkä ajattelee hullustipäin, kun ei ole ketään viisaampaa, jolta voisi

kysyä. Täällä sinun luonasi, "iso sisko", onkin niin hyvä olla juuri

siitä syystä, että täällä saan olla sellainen kuin luonnostani olen,

villivarsa, joka tutkivasti lähtee nuuskimaan joka nurkkaa.

Eiran kasvoille nousi kaunis ja sydämellinen ilme. -- Sinä tiedät

Airi, että rakastan juuri tuollaista suorapiirteistä luonnollisuutta.

Maailmassa on niin paljon valheellisuutta. Ihmiset kulkevat ulkonaisten

tapojen asussa, joka ei ensinkään vastaa heidän todellista olemustaan.

Minussa on vastustamaton halu saada ihmiset olemaan sellaisia kuin

he todella sisimmässään ovat. Ehkä muunlaiset ihmiset siksi eivät

yleensä tulekaan luokseni. Ja mitä sinuun tulee, tiedät, että suuresti

iloitsen, kun saan osaa tuumistasi. Mutta eikö sinun nyt muuten pitäisi

lukea läksyjäsi, jos koko päivän olet ollut huviretkellä?

Airi nauroi. -- Tietysti. Minä tulinkin tänne vain sen verran, että

jaksaisin ruveta pänttäämään kouluviisautta päähäni. Ja nyt minä menen.

Mutta sano sentään ensin, miten se sinun Marttisi ja hänen joukkonsa

jaksaa.

-- Sinun Marttisi! Se sana riipaisi omituisesti Eiran sisintä. --

Joukko on kasvanut ja tulot ovat pienet. Lisäksi on Martti, kuten

tiedät, heikko terveydeltään. -- Eira huokasi.

-- Tuo ei kuulu hauskalta, huomautti Airi viisaanmakuisesti samalla

soitellen sormillaan pöydällä makaavan kirjan kantta.

Silloin helähti ovikello. -- Minä pakenen, pakenen, huusi Airi häviten

keittiön ovesta omalle puolelleen.

Hämmästynyt äännähdys pääsi Eiralta hänen avatessaan etehiseen johtavan

ulko-oven. Väinö Eerola seisoi hänen edessään.

Entisaikoina, jolloin Väinö sekä kasvavana poikana että nuorena,

opiskelevana ahkerasti seurusteli Martin kodissa, olivat hän ja Eirakin

olleet toverillisen tuttavallisessa suhteessa. Sen perustuksella he

myöskin vielä sinuttelivat toisiaan. Mutta viime vuosina he suuresti

olivat vieraantuneet toisistaan. Osaksi oli siihen vaikuttanut Väinön

aikaisempi oleskelu maaseudulla, "Kuopion takana", kuten hänellä

itsellään oli tapana sanoa -- osaksi sekin, että kun he Martin

naimisiinmenon jälkeen silloin tällöin olivat tavanneet Martin luona,

Sonjan rakkaudellinen naittamisinto oli tehnyt heille yhdessäolon

epämieluisaksi.

-- Totta kai otetaan vastaan, kysäisi Eerola huomatessaan Eiran

hämmästyksen. Eira vastasi kehoittamalla vierastaan astumaan sisään.

-- Tämä tietää sitä, että minä aion ruveta seurustelemaan talossa.

-- Sinäpä ainakin käyt suoraan asiaan. --

Eira nauroi.

-- Päästä on alkuun lähdettävä. -- Eerola astui huoneen kynnykselle

ja antoi katseensa tehdä pikakierroksen huonetta pitkin. Hänelle oli

lakimiehenä tullut tavaksi panna kaikki, missä ilmeni jotain ihmisten

sisäisestä minästä, jonkinlaisen siveellisen puntarin nenään. Ja hän

oli huomannut, että naisiin nähden ainakin saattoi päättää paljon siitä

ympäristöstä missä he elivät -- etenkin jos tuo ympäristö jollain

tavoin oli tulos heidän valinnastaan tai järjestelystään. Vaikka Eira

tavallaan oli hänelle vanha tuttu, oli hän toiselta puolelta täysin

kypsään ikään tulleena ja omalla valitsemallaan alalla toimivana

naisena hänelle uutuuskin.

-- Niin, niin, minun täytyy näin ensikertalaisena tehdä huomioita,

sanoi hän selittävästi ja naurussa suin samalla kun miehenvaistonsa

opastamana painui istumaan huoneen mukavimpaan nojatuoliin.

Eirasta se sopi mainiosti. Hän sai niinmuodoin tilaisuutta pujahtaa

keittiöönsä.

Kohta kun ovi Eiran jälkeen sulkeutui, nousi Eerola tuolistaan ja teki

huomioittensa varmentamiseksi pienen kierroksen huonetta pitkin.

Kaikki oli juuri sellaista kuin hän oli odottanutkin. Eiralla oli

nähtävästi samanlaiset yksinkertaisuusperiaatteet kuin Martillakin,

hänellä oli vain enemmän mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen kuin

sillä, jota monenmoiset perheenisän velvollisuudet pitivät kytkyessään.

Tähän huoneeseen ei nähtävästi oltu hankittu uutta eikä erikoisen

tyylin mukaista. Täällä oli vanhoja, eri tahoilta yhteen joutuneita

kaluja, joiden yhteensovittelu kuitenkin oli aikaansaanut ehjän ja

sopusointuisen vaikutuksen. Kodikkuus, sopusointu ja rauha olivat tässä

huoneessa yhtä tuntuvia kuin kaikkialle tunkeutuva ruusuntuoksu.

-- Joko tarkastelu on suoritettu loppuun, tiedusteli hymysuin Eira

keittiön kynnykseltä samalla kun hän kantoi tarjottimen kahvikaluineen

pöydälle.

-- Osapuilleen ehkä.

-- Ja tulokset?

-- Ne koskevat kaikki emännän persoonallisuutta.

-- Vai niin. Silloin puhumme paremmasta.

-- Ehkä minusta esimerkiksi? Ja siitä miksi istun tässä.

-- Tarvitaanko siihen perusteluja?

-- Ehkä minä alkaisin siitä, miksi en ennen ole tullut?

Eira tunsi harmikseen punastuvansa. -- Se on turhaa, sanoi hän lyhyeen

samalla kun levitti pöydälle ruiskukilla kirjaillun kahviliinan sitten

asettaen kupit siihen.

Mutta Eerola ei hellittänyt. Hän uskoi, että he kumpikin olivat

selvillä syystä. Ja hänestä se ei ansainnut muuta kuin että se nyt

haudattiin ikipäiviksi ja kuitattiin kahvilla ja hyvällä yhteisnaurulla.

Ehdotus tuli niin luontevan lystikkäänä, että Eiran todella täytyi

nauraa sille. Ja sillä oli kuin viimeinen jäte vallinneesta

jäykkyydestä poistettu.

Eiran jatkaessa kahvipöydän kattamista seurasi Eerola katsein hänen

rauhallista ja pehmeäliikkeistä hommailuaan. Hän tunsi selvemmin kuin

koskaan, mikä ero oli naimattoman miehen ja naimattoman naisen luomalla

kodilla. Naisella oli todella koti, jota vastoin miehellä...

Hän tukahutti nousemassaolevan huokauksen, vilkaisi veitikkamaisesti

ympärilleen ja kysäisi, olivatko nämä neitseellisen puhtaat seinät

koskaan nähneet sellaista ainetta kuin tupakan savua.

-- Ovatpa kuin ovatkin, täällä käy usein lastentarhalasteni vanhempia

-- ei ainoastaan äitejä, vaan isiäkin.

-- Suodaanko minulle isien oikeudet?

Eira nyökkäsi. Eerolan käsi sukelsi siinä samassa hänen povitaskuunsa,

josta nousi näkyviin ensin hopeinen tulitikkulaatikko, sitten

samanlainen savukekotelo. Sytytettyään savukkeensa nousi Väinö

mittailemaan lattiata. -- En minä ole niin intohimoinen tupakoitsija,

etten voisi kylässä tulla toimeen ilmankin, selitti hän astellessaan

lattiata pitkin, -- mutta minun täytyi heti alussa ottaa selkoa siitä,

minkälaiseksi oloni tässä talossa muodostuu, jottei koko yritys menisi

hukkaan.

Eira katsoi kysyvästi häneen.

-- Niin, katsos, tännetulollani on kahtalainen tarkoitus eikä toinen

enemmän kuin toinenkaan ota menestyäkseen, ellei saa tupakoida. Minä

voin olla sitä tekemättä. Mutta jos erikoisesti haluan itselleni

tai toiselle selvittää ajatuksiani, silloin täytyy minulla olla

suitsutukset suussa.

-- Sinä ainakin sekä tunnet että tunnustat tilasi. -- Eira kaatoi

kahvia kuppiin. -- Muut kuin rehelliset ihmiset eivät viihdykään näiden

seinien sisäpuolella.

Eerola laski savukkeen läheiselle kukkajalustalle ja kävi ottamaan

kahvia. -- Rehellisyys on harvinainen hyve, sen tietää se, joka on

ollut liikealalla ja sieltä joutunut asianajajan ammattiin.

-- Mutta se kahtalainen tarkoitus, uteli Eira.

-- Ensiksi pidän sitä totisesti etuna, että mies joskus saa näin

tutunomaisesti seurustella naisen kanssa ilman että hän siksi kytketään

naimahankkeisiin. Mutta tällaista täydellisesti luotettavaa ja

luonnollista suhdetta ei saa syntymään kovinkaan monen kanssa. Siihen

vaaditaan sekä jonkunverran kypsää ikää että etenkin paljon sisäistä

kypsyyttä.

-- Alulle pantu seurustelu on siis otettava suurena kohteliaisuutena,

niinkö? -- Eira hymähti. -- Se oli kohteliaisuus, jolle todella panen

paljon arvoa, lisäsi hän sitten kauniin ja syvällisen kajastuksen

kirkastaessa hänen kasvojaan.

Eerola jatkoi puoleksi vakavana, puoleksi leikkisään tapaansa. --

Oli minulla sitten muuan altruistinenkin syy tämän tuttavuutemme

uudistamiseen. Minusta me kaksi, jotka olemme Martin läheisimmät

ystävät, voisimme tehdä liiton auttaaksemme häntä missä vain voimme.

Eiran tavallisesti tyyntä sopusointua kuvastaviin kasvoihin tuli äkkiä

jotain luonnottoman pingoittunutta. -- Sinä erehdyt, jos odotat apua

minulta. Minä en siinä voi mitään.

Eiran äänensävyssä oli jotain, joka sai savukkeestaan uudelleen

nauttivan Eerolan luomaan pikaisen katseen pöydän toiselle puolelle,

missä Eira istui.

-- Mehän ainakin voimme välittää toisillemme tietoja siitä, miltä

tilanne milloinkin näyttää. Martti on voimiltaan heikko, sielultaan

sairaalloisuuteen saakka tunnontarkka, itseltään paljon vaativa ja

niin herkkä samalla, että sekin kuluttaa. Minusta on kuin ivaa hänen

nimessään.

-- Siinä yhdistelmässä on jotain koko hänen kohtalonsa

traagillisuudesta, sanoi Eira hiljaa. Sitten hän uudelleen ja

energisesti pudisti päätään. Hän ei voinut auttaa missään, ei tahtonut

yrittääkään. Toisten asioita eivät syrjäiset -- eivät edes ystävät --

voineet parantaa puhumalla niistä.

Väinö Eerola veti pitkiä haikuja savukkeestaan. Eirasta se tiesi

keskitettyä harkintaa. -- Onhan siinä talossa miehisellä ystävällä

suurempia toimintamahdollisuuksia kuin sinulla, sanoi hän viimein.

-- Kun kaksi niin perin erilaista ovat joutuneet yhteen, en ymmärrä,

että siinä enää asiaa millään voidaan auttaa. -- Eira nousi, tarttui

käsityöhönsä ja asettui istumaan niin, ettei Eerola voinut nähdä hänen

kasvojensa ilmettä. Toinen ei kuitenkaan hellittänyt. Hän astuskeli

savuke hampaissaan lattiata pitkin, asettui sitten hajasäärin Eiran

eteen ja sanoi harvakseen: Oletko todella niin naiivi, että pidät

heidän avioliittoaan jonain erinomaisen ja ihmeellisen epäonnistuneena

yhteenjoutumisena.

-- Onko se sinusta onnistunut?

-- Siitä olemme kai yhtä mieltä. Mutta sinä Eira olet siksi kypsynyt

ja järkevä ihminen, että minusta voisit ymmärtää tilanteen erittäin

helposti selitettäväksi ja luonnolliseksi. Paraimmat miehet ovat

kaikkein helpoimmin narrattavissa.

Sisäinen tuska väräytti hetken Eiran kasvoja. -- Hän _on_ hyvä, sanoi

hän sitten hiljaa. Ja hänen eteensä nousi kaksi kuvaa, toinen äidistä

ja pojasta kodissa, joka oli sopusoinnun, sisäisen ymmärtämyksen ja

rakkauden hallitsema, toinen kodista, jossa hiljaisuudessa käytiin

uhria kaihtamatonta taistelua velvollisuuden täyttämiseksi ja toisen

onnelliseksi tekemiseksi.

Eerola karisti tuhkaa savukkeestaan. Hänen olisi tehnyt mieli viheltää,

mutta hän ei hennonut Eiran tähden. -- Sinä tiedät, hän sanoi, että

matami, joka hoitaa talouttani, on erinomainen -- monessa suhteessa.

Mutta yhtä usein kuin minä annan hänelle sukkani säntillisesti

parittain toisiinsa kiedottuina, yhtä usein saan ne häneltä parittomina

takaisin. Hän tekee samoin kuin elämä: sovittaa yhteenkuulumattomat

toisiinsa.

Eiran kasvoille lehahti suuttumuksen puna. Tuo sinun vertauksesi voi

olla sattuva ja sinä voit minun puolestani nauraa sille -- toisten

seurassa, mutta minä en ymmärrä, että jaksat tehdä sitä kun tiedät,

miten peloittavan kipeä todellisuus piilee siinä ristiriitaisuudessa,

jota nyt ajattelemme.

Väinö Eerola ei vastannut. Hän antoi muutamien sinertävien savupilvien

hiljalleen liidellä kattoa kohden, sitten hän tarttui Eiran

lukupöydällä olevaan kirjaan ja tarjoutui lukemaan.

Mutta kun hän parin tunnin kuluttua painoi Eiran oven kiinni ja kääntyi

kadulle, alkoi hän vihellellä harvakseen, hiljaa ja mietiskelevästi.

Tullessaan Kaivokadulta Hakaniemenkadun kulmaukseen hän oli törmätä

kumaraselkäiseen mieheen, joka kulki painunein päin ja eteensä

katsomatta. Asennosta hän heti paikalla tunsi miehen.

-- Martti hoi, mitä sinä täällä yksiksesi märehdit iltapimeissä?

Martti näytti heräävän kuin unesta. -- Elämän pulmia, sanoi hän

huoaten, samalla kun puristi ystävän kättä.

-- Jos pulma on senlaatuinen, että syrjäinen voi sitä selvittää, niin

muista, että sinulla on vanha ystävä tutussa paikassa Kasarminkadun

varrella.

-- Niin, Väinö, kyllähän sinä todella voisit...

-- Sinä tarvitset rahaa?

-- En itselleni tällä kertaa. Mutta sehän se tuntuu niin vaikealta, kun

sinä äsken niin tuntuvasti autoit minua...

-- Voitko vastata siitä, että avustus tulee kohtaan, jossa se on

tarpeen?

-- Voin. Mies oli hakkaamassa puita minulle. Hän on keuhkotautinen

ja on nyt vuoteen omana. Perhe on suuri, eikä äiti saa hankituksi

läheskään niin paljon, että sairas saisi mitä hän tarvitsee.

-- Hyvä, hyvä. Minä olen kova mies, sen sinä tiedät. Epäilyttäviltä ja

tuntemattomilta pyytäjiltä suljen armotta oveni.

-- Lähetät sitten avustuksesi salaa postissa.

-- Ole vaiti. Et sinä ole mikään sellainen "Hellseher", jollaisista

Sonja rouva tietää kertoa Saksassa-oloajaltaan.

-- Ei, ei, "Hellseher" minä en todellakaan ole.

-- Silloin olisikin asiasi toisella kannalla.

-- Niin, minä olen mahdoton elämään monessa suhteessa. Sen todistavat

sekä raha-asiani että toimintani muutenkin.

-- Aivan mahdoton. Johan me useasti olemme sopineet siitä.

-- Taas sinä lasket leikkiä.

-- Kukin laatunsa mukaan. Minä olen sitäpaitsi erikoisen hyvällä

tuulella, sillä minä olen ollut eräässä etäisessä kolkassa punomassa

salaliittoa.

-- Ottamassa selkoa salajuonista. Niin, niin, sellaistahan sinun työsi

on.

-- Hyvä ammatti se on -- samoin kuin sinunkin. Ja hyvä sinä olet

itsekin, kunhan olisit vähän iloisempi ja paljoa rohkeampi. Mikä täten

sinulle neuvoksi sanotaan.

Eerola vihelteli jatkaessaan matkaansa. Hän oli tyytyväinen illan viime

kohtaukseen.

Pieni rannikkolaiva viilteli veden pintaa kuohuttaen keulansa edessä

vaahtoharjaista lumiauran muotoista lainetta, jota vastaan tuuli

toisella puolella ajoi vastakkaiseen suuntaan pyrkivän aallon. Tämä

heikompana joutui alakynteen ja katosi näkyvistä, kunnes laiva oli

kiitänyt ohi, sen jälki oli meren pinnalta hävinnyt ja aalto etäämpänä

taas pääsi vapaasti vyörymään.

Laivan kannella, tuulelta suojassa olevalla paikalla istui Sonja

kädessään muuan romaani. Käyttäen pitkää hattuneulaansa paperiveitsenä

hän aukoi kirjan vielä avaamattomia lehtiä samalla haukotellen moneen

kertaan. Painuneena äitiin istui Irma, vanhin tytär, hänkin lukien.

Niilo Ensio seisoi pienen matkan päässä huvitellen omalla tavallaan.

Hän potkaisi toisella jalallaan tupakkahuoneen oven kiinni ja kun se

samassa ilman paineesta lennähti auki, sai se uuden ja pontevan potkun.

Tämä erikoinen urheilutapa innosti suuresti sen keksijää, ja mielihyvän

tunnetta lisäsi vielä se vilpitön ihailu, joka kuvastui vieressä

seisovien veljien Einarin ja Harrin kasvoilla.

Tupakkahuoneen toisella puolella, käytävällä, astuskeli nuori, hintelä

palvelustyttö käsivarsillaan keinutellen perheen nuorinta vesaa,

tummatukkaista ja punaposkista Asraa.

Martti seisoi vähän erillään toisista. Hän oli vaipunut

katselemaan meren vyöryttämän aallon ja laivan synnyttämän laineen

kaksinkamppailua. Hän ajatteli heikomman painumista ja -- ainakin

jonkunaikaista -- sulautumista toiseen ja hän kysyi itseltään, miksi

elämässä toiset olivat voimakkaita, toiset heikkoja, toiset kuin

syntyneet voittajiksi, toiset alas painettaviksi.

Hän ajatteli koko suurta ihmiskuntaa ja sen miljoonia -- ulkonaisesti

tai sisäisesti keskenään kamppailevia ihmisiä. Mutta hän ajatteli

myöskin itseään. Hän tunsi itsessään voimaa, joka oli luotu voittamaan.

Ja sittenkin hän tiesi yhtenään joutuvansa alakynteen. Milloin tavalla,

milloin toisella. Ja kun hän voitti, oli voitto Pyrhoksen voitto, josta

ei tietänyt, pitikö sitä surra, vai siitä iloita.

-- On tuokin laitaa, kuuli hän samassa vanhemmanpuoleisen naisihmisen

sanovan -- lapset saavat olla ja kujeilla kuin mitkähän villivarsat. Ei

katsota eikä välitetä, vaikka vielä ovat parempien ihmisten lapsia!

Martti havahtui ajatuksistaan, katsoi ympärilleen ja näki naisen pienen

matkan päässä vihaisesti katsovan Niilo Ensioon ja tämän oviurheiluun.

Martti sävähti punaiseksi oman ja poikansa syyllisyyden tunnossa. Hän

häpesi omaa huomaamattomuuttaan, mutta suuttumus purkautui poikaan.

-- Sinäkin Niilo Ensio -- iso poika, -- etkä tuon enempää ajattele

käytöstäsi. Annat vain huonoa esimerkkiä Harrille ja Einarille! -- Hän

puisti poikaa kiivaasti käsivarresta.

Ensio antoi vielä jäähyväispotkun ovelle, painoi sen sitten lukkoon ja

kääntyi selin isään.

Martin sisintä vihlaisi. Miksi hän oli vihastunut! Suuttumuksesta

-- oikeutetustakaan ei koitunut hyvää. Lapsi etenkin oli herkkä

kiivaudessa annetulle oikaisulle. Ja hänessähän itsessään oli niin

paljon syytä, kun hän ei paremmin pitänyt lapsia silmällä.

Hän kiiruhti Ension jälkeen, laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi

lempeästi: Ensio rakas, koeta muistaa, että sinun vanhimpana aina

pitäisi antaa hyvää esimerkkiä toisille.

Ensio karisti isän käsivarren olaitaan, käänsi katseensa

itsepintaisesti pois isästä ja pääsi muutamin pitkin loikkauksin

penkille äidin viereen, jossa Sonja kohta kohteliaasti teki tilaa

esikoiselleen. -- Tuokin nyt asia! -- Sonjan katse kääntyi hetkeksi

kirjasta Marttiin -- varmaan jokin hapan vanhapiika. Nehän ne

kiukuttelevat kaikista.

Sonja ei voinut Martin kasvoista nähdä, oliko hän kuullut sanoja vai

ei. Martti oli mennyt kannen toiselle puolelle ja siellä ruvennut

pitämään seuraa Harrille ja Einarille. Viisivuotias Harri istui jo

hänen polvellaan ja Einar kumartui uteliaasti lähemmäksi kuin paremmin

kuullakseen mitä isä sanoi. Sonja katsoi hetken harmistuneena heihin,

sitten hän tarttui käsilaukkuunsa, etsi sieltä esille karamellia ja

pisti niitä salavihkaisesti hymyillen sekä Irmalle että Ensiolle.

Martti, hän oli tällaisissakin asioissa niin turhanpäiväinen, ei olisi

suonut lapsille edes pientä iloa makeisista. Heidän piti muka oppia

elämään yksinkertaisesti ja kieltäytymään ja ties mitä. Mutta pitipäs

täti Alfelt uskollisesti huolta siitä, etteivät Martin liialliset

ja hullunkiihkeät mielipiteet päässeet toteutumaan. Venäläiset

olivatkin sellaisia herttaisia, elämänilon ymmärtäviä ihmisiä -- ei

sellaisia raskasluontoisia ja harmaita kuin suomalaiset. Ja Martti oli

suomalainen kiireestä kantapäähän -- eikä edes noita kovatekoisia,

pirteänpuoleisia ja lujaluontoisia, joskin moukkamaisia suomalaisia,

joita esimerkiksi Eerola edusti, vaan oikein niitä Sisä-Suomen

luonnon kasvattamia, hiljaisia uneksijaluonteita, jotka ajatuksissaan

ja tunteissaan aina tavoittelivat tuollaista henkevää ja sanoin

selittämätöntä kauneutta, jota väreili valkeuttaan loistava kesäyö

Pohjolassa. Oh, oh, kuinka se ajanpitkään tympäisi!

Sonja tarttui uudelleen kirjaansa ja pääsi entistä parempaan

vauhtiin. Hän oli kaikkein jännittävimmällä kohdalla, kun huomasi

palvelustytön kantavan uneen vaipuneen Asran hyttiin. Harri ja Einar

nousivat hakemaan eväskoppaa ja lähtivät perässä -- tietysti syömään.

Poikien lähtiessä Marttikin nousi paikaltaan ja tuli Sonjaa kohti.

Sonja kiinnitti koko huomionsa romaaniin. Martti asettui kuitenkin

hänen rinnalleen. Mieli oli tänä hetkenä niin herkkä ja sisäiselle

antamiselle altis. Hän oli pojille kertonut omasta, ensimmäisestä

laivamatkastaan. Hän matkusti silloin äidin seurassa iso-isän luokse.

Sillä matkalla -- joka oli hänen ensimmäisensä muutenkin, hän ensi

kertaa näki sekä iso-isän että Eiran. Jo seuraavana talvena iso-isä

sairastui ja kuoli.

-- Sonja, sanoi Martti pehmeästi, kun Sonja hetkeksi kohotti katseensa

kirjasta, -- oletko tullut ajatelleeksi, että me tänä vuonna tulemme

viidennentoista kerran Syrjälään.

-- Kun olisikin viidestoista ja viimeinen kerta! -- Sonja vilkaisi

hätäisesti kirjansa viimeistä sivua ja viskasi sen sitten laukun

pohjaan. -- Kirjoissa on kaikki suurta ja suurenmoista, repivää

useimmiten -- joskus vaihteen vuoksi ylevän runollista -- mutta suurta

ja mieltäjännittävää aina. Mutta todellisuus on harmaata, harmaata,

niin että innoittaa!

Martti tukahutti kuuluviin pyrkivän huokauksen ja koetti ottaa

leikkisältä kannalta. Harmaakin oli kerrassaan hieno väri.

-- Ehkä sinusta. Minusta ei. Minä olen ikäni rakastanut väriä, eikä se

rakkaus ole minusta lähtenyt, vaikka kaiket kesätkin on täytynyt istua

kököttää samassa, auttamattoman ikävässä syrjäseudussa.

Martti ei vastannut. Vastakohtaisuuden voimalla johtui hänen mieleensä

heidän tulonsa tänne Niilo Ension synnyttyä, kuinka Sonja silloin

kädet hänen kaulallaan ja pää painuneena hänen rintaansa vastaan pyysi

joka kesäksi päästä tänne heidän hurmaavan onnellisen yhdyselämänsää

ensimmäisille syntymäsijoille.

-- Ja sellainen paikka vielä -- tuli Martin ajatusten katkaisijaksi. --

Ketä siellä on, joiden kanssa voisi seurustella? Ei kerrassaan ketään.

-- Muistatko korkeuteen rakentavaa kotkaa? kysyi Martti hiljaa.

-- Mitä sinä mutiset?

-- Sanoinpahan vain.

-- Kotkasta jotain.

-- Niin.

-- Niin, mitä siitä?

-- Eikö se ajatus herätä sinussa minkäänlaisia muistoja?

Sonja rypisti kulmakarvojaan ja näytti ajattelevan. Sitten välähti

äkkiä entisyydestä esiin muisto, joka kuin salama toi häikäisevän

terävää väriä hetken harmauteen.

Sonjan huulet värähtivät, katse leimahti ja hän kumartui lähemmä

Marttia. -- Olisitkin korkeuksien kotka. Muuta en silloin pyytäisi.

Minulla olisi kaikki sinussa ja sinun kanssasi. -- Hänen äänensä värisi

intohimoisen tunteen voimasta.

Martin katse ei väistänyt. -- Millähän minä sinut kerran voitin, sanoi

hän väsyneesti. -- En tiedä suuresti muuttuneeni.

Sonja näytti hämmästyvän, -- ihan niinkuin hän ei koskaan olisi

selvittänyt itselleen, missä suhteessa hän oikeastaan oli pettynyt.

Hän vastasikin kaartaen. Sinä olet kuin mikäkin vanha äijä, joka

aina istuu seula kädessä. Sinä tutkit, seulot ja tirkistät silmäsi

sokeiksi nähdäksesi, mikä kulloinkin on oikein, mikä väärin. Ihan kuin

tuollainen sisäinen seulominen olisi koko elämän ydin. Sairaalloinen

velvollisuudentunto pitelee sisintäsi kuin hihna kotkan jalkaa. Se

sinut kytkee matalalle.

Sisäinen ilo välähti Martin kasvoilla. Syytös oli tullut puolelta, joka

ei masentanut. -- Velvollisuudentunto ei mielestäni ole raukkamaista,

sanoi hän. Ja hän tunsi sillä hetkellä, ei sisäistä arkuutta, vaan

pikemmin miehekästä voimaa taistella sen puolesta, mikä hänestä

oli oikeaa. Tuo seulominen -- josta Sonja puhui -- oli hänelle

kylläkin tuttua. Hän tiesi paraiten, miten monesti hänen sisimpänsä

aivan värisi pelosta, että jos sittenkin tekee väärin. Jos kaikkein

korkeinta tavoitellessa jää tirkistämään vain yhteen kohtaan ja sitä

tehden sittenkin erehtyy. Ja Sonja oli oikein mestari vetämään esiin

hänelle aavistamattomia puolia. Sekin lisäsi monesti hänen arkuuttaan.

Sentähden tuntui nyt niin vapauttavalta, kun eteenviskattu syytös oli

toisenlainen.

-- Velvollisuudentunto voi tehdä turhantarkaksi, pikkumaiseksi,

raukkamaiseksi.

-- Johan sanoin, etten ymmärrä kuinka sinä kiinnyit minuun. Martti

puhui intohimottomasti ja tyynesti kuin olisi hän selvitellyt hänelle

kokonaan ulkokohtaista sielutieteellistä probleemia. -- Tiesit jo

silloin, että olin raukkamainen -- monessa suhteessa.

Sonjan täytyi muistaa, miltä Martin "raukkamaisuus" siihen aikaan

hänestä oli näyttänyt, kuinka ihastuttavaa se hänestä oli juuri siksi,

että sekin oli niin toista kuin miehissä yleensä esiintyvät puolet.

Hän, Sonja, jonka suosiota toiset kärkkymistään olivat kärkkyneet, oli

monet kerrat itkenyt pelosta, että jos Martti ei sittenkään hänestä

välitä. Ja nyt...

-- Tiesit, jatkoi Martti kuin omiin ajatuksiinsa -- paljonkin minusta

ja "mahdottomuudestani" alkaen ensi illasta, jolloin minua ensin

kaikkien kuullen läksytit kohta sen jälkeen osoittaaksesi rohkaisevaa

ystävällisyyttä. Mistä sinä oikeastaan silloin pidit minussa?

-- Kauneista silmistäsi, korkeasta otsastasi ja lapsellisesta

viattomuudestasi. -- Sonja nauroi.

Martti hätkähti. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi saanut

odottamattoman sivalluksen vasten silmiä. Hänen otsansa rypistyi, katse

tummeni, kävi synkäksi ja äänessä oli miehen voimaa, vaikka hän puhui

melkein kuiskaamalla. -- Sanot, että olen kiusallisen omantunnontarkka

ja arkamaisesti pelkään erehdyksiä. Ehkä olisin sellainen vähemmän, jos

silloin olisin ollut sellainen suuremmassa määrässä, jos silloin olisin

ymmärtänyt pelätä. Mutta nainen petti minut.

-- Sinä sankari, kun viskaat syyt naisen niskoille! -- Sonja loi häneen

halveksivan silmäyksen.

Laiva laski samassa laituriin. Sonja kääntyi selin Marttiin ja rupesi

tarkastamaan laivasta poistuvia Tulevia ei tietysti ollut. Kukapa

lähtisikään sellaiseen kolkkaan kuin Syrjälä. Mutta pitipäs Martin vain

haluta sinne, kun hän kerran oli paikkaan rakastunut ja kun se lisäksi

oli niin vaatimaton ja halpahintainen kesäasunto.

Työmies ja vanha nainen menivät maihin. Laivaköydet viskattiin siltaan

kiinnittämättä takaisin ja laiva alkoi jo liukua irti laiturista,

kun kuului kiivasta koiran haukuntaa. Kyytipoika, matkustaja

rattaillaan, ajaa karahutti mäeltä rantaan. Vaahtoava hevonen pysähtyi,

urheilupukuun puettu herra viskasi kyytirahat pojalle, sieppasi

matkalaukun käteensä ja harppasi rantaan. Laiva painui uudelleen

laiturin kylkeen ja herra siirtyi pitkällä loikkauksella laiturilta

laivaan.

Sonja seurasi katse jännittyneenä tapausta. Leveälierinen

taiteilijalakki, jonka alta mustat kiharat pistivät esiin,

huolettomasti hartioille heitetty kauhtana ja lyhyet polvihousut olivat

heti pistäneet hänen silmäänsä. Tulija ei voinut olla mikään tavallinen

herrasmies. Hän näytti taiteilijalta tai ainakin erikoiselta ja joka

tapauksessa hauskalta. Lisäksi oli kuin nuo kasvonpiirteet, jotka hän

vain vilahdukselta ja etäältä oli nähnyt, olisivat herättäneet hänessä

jotain etäisiä muistoja.

Vieras herra vei tavaransa tupakkahuoneeseen, puisteli hevosenkarvoja

ja matkapölyjä takistaan sekä asettui sitten pitkin siemauksin

särpimään keuhkoihinsa mereltä tulevia tuulahduksia.

Kapteeni kulki samassa vieraan ohi. - - Olipa onni, että kuitenkin

pääsin mukaan, huomautti vieras leveä ja hyvänsuopa nauru kasvoillaan.

-- Näissä maailmankolkissa eivät laivat poikkea pilan usein.

-- Kahdesti viikossa, kahdesti viikossa, erinomainen edistys näillä

seuduin. -- Kapteenikin nauroi.

-- Ja mihinkä aikaan tullaan loppupäähän -- Syrjälään, tiedusteli taas

vieras.

-- Illalla kello seitsemän maissa. -- Kapteeni jatkoi matkaa.

-- Syrjälään? Onko sinne todella muita meneviä kuin me? -- Sonja lausui

kysymyksensä ääneen.

Vieras herra käännähti äkkiä ja he jäivät hämmästyneinä, kysyvästi

tuijottamaan toinen toiseensa.

-- No mutta -- emmekö me -- tai erehdynkö? -- Hän kumarsi hymyillen.

-- Niin, kyllä kai me todella olemme tavanneet -- ennen ulkomailla. --

Siitä on vuosia. -- Sonjan äänenväreessä oli jotain haikeata.

-- Oh, mitä vuosista? Taiteen maailmassa pysyy ihminen aina nuorena.

Muistan, että harjoititte sekä maalausta että musiikkiopintoja.

Irma, Harri ja Einar tulla tömistivät samassa alhaalta, kullakin suunsa

ympärillä selvä ruokalista nautitusta ateriasta.

-- Hyvänen aika, lapset, minkä näköisinä te tulette!

Irma, joka kohta oli huomannut vieraan sedän, punastui ankarasti,

pyyhkiä sutaisi suutaan ja jäi tervehdittyään lähelle vierasta

setää, jonka ilmestys oli tehnyt valtavan vaikutuksen hänen uinuvaan

naissieluunsa. Pikku poikien huomio kiintyi lähinnä vieraan

erikoismallisiin kenkiin, jotka johdattivat heitä voittamattomaan

kiusaukseen himoita lähimmäisen tavaraa.

Sonja nosti Harrin polvelleen ja Einar jäi äitiinsä painautuneena

jatkamaan vieraan tarkastamista. -- Tällainen on nyt minun maailmani,

sanoi Sonja. -- Taiteilijaunelmien oli pakko väistyä. Rakkaus petti

naisen minussa.

-- Jommoista on sattunut muillekin. -- Herra Kask naurahti.

-- Mutta selittäkää nyt, miten ihmeessä te olette täälläpäin ja ennen

kaikkea, kuinka te olette menossa meidän syrjäiseen Syrjäläämme?

-- Teidän Syrjäläänne? Tuletteko tekin asumaan siellä?

Sonja nyökkäsi.

-- Ja minä -- tai oikeastaan eräs hyvä tuttavani on puolestani

hankkinut minulle huoneen sieltä kesäksi. Aion tulla maalailemaan

oikein rauhassa.

Pitkien ripsien alta välähti kuin kimalteleva syvyys. Sonjan katse sai

nuorekasta kiiltoa ja vartalo suoriutui ehdottomasti.

Martti seisoi matkan päässä. Hän oli seurannut tapahtumaa alusta alkaen

tahallaan itse pysytellen syrjässä. Hän tarkkaili vierasta, kuuli hänen

puheestaan sanan silloin, toisen tällöin, katseli lapsiaan, jotka

keikkuivat vuoroin äidin, vuoroin vieraan ympärillä, mutta oikeastaan

hän ajatteli yhtä ainoata asiata: Sonjaa ja sitä muutosta, joka hänessä

viime hetkinä oli tapahtunut.

Tuollainen, juuri tuollainen oli Sonja Dresdenissä heidän

tutustuessaan, vilkas, joustavuutta joka sanassa, ajatuksessa ja

liikkeessä, vaihtelevat tunteet väreilemässä kasvoilla, katse

kuvastamassa sielun sisintä. Sellainen hän myöskin heidän naimisensa

ensi aikoinakin oli, joskin joskus mielen epätasaisuus puuskittain

pääsi voitolle. Mutta nyt oli säteily hänessä sammunut. Hänessä

heijastui vain sitä harmaata, joka häntä ympäröi ja jota hän inhosi.

Olivatko olot niin harmaat? -- Muuttuneethan ne olivat -- jo senkin

kautta, ettei Sonja ollut suuren yksityisomaisuuden omistaja, kuten

ennen. Ulkomaanmatkat, taiteellisten taipumusten kehittäminen ja

mukava, huoleton elämä ei tullut kysymykseen. Hän oli äiti, jonka

voimia kysyttiin ja jonka täytyi kieltäytyä paljosta, osaksi varojen

puutteessa, osaksi siksi, että Martin periaatteet pakottivat häntä

vähistäkin varoista jakamaan toisille.

Mutta olihan täti Alfelt huolehtinut siitä, ettei Martin käsitys

kovinkaan usein päässyt toteutumaan heidän olojensa ulkonaisessa

järjestelyssä ja olihan hän korvannut monet niistä kieltäymyksistä,

joihin olot tai Martti olivat Sonjaa pakottaneet.

Ja olivathan joka tapauksessa olot juuri nyt yhtä harmaat kuin tunti

sitten. Mutta nyt oli Sonjan koko olemus täynnä tuota entisajan

säteilyä.

Minusta siis tuo harmaus heijastuu, päätteli Martti. Nyt kun hän

puhelee toisen miehen kanssa, on hän kokonaan muuttunut.

Olenko minä mustasukkainen? Vai mitä tämä on? Tahtoisinko nyt työntää

tuon toisen syrjään ja itse asettua hänen tilalleen?

Martin täytyi käydä tilille itsensä kanssa.

Hän käänsi pois katseensa noista kahdesta. Hän tunsi äkkiä Sonjan

suudelmat polttavina huulillaan, hän näki säihkyn katseessa, joka

kietoi. Tuo kaikki oli niin tuttua hänelle, että hän näkemättä näki

ja tuntematta tunsi. Mutta mitä tämä kaikki oli hänelle antanut? Mitä

pysyväistä näiden monien vuosien kuluessa? Hetkellisen huumauksen,

tulijuoman, joka juovutti, jättääkseen jälkeensä suuren, sisäisen

ikävän ja alennuksentunteen, joka kai ei ollut hyvinkään etäistä sukua

juomarin mieltä etovalle oman heikkouden tunnolle.

Martin sisimpään nousi suuri tuska. Oliko hänessä todella liian vähän

miestä, koska hän ei tyytynyt siihen mitä hänellä oli? Eikö kaunis

nainen vaimona ja omavalitsema elämänura tavallisesti ollut kylliksi

miehelle hänen ajallisten tarpeittensa tyydyttämiseksi? Miksi hänen

sisimpänsä orpoutensa tunnossa itki ihmistä, joka häntä ymmärtäisi?

Martti loi pikaisen katseen Sonjaan. Jos tuossa nyt istuisi se Sonja,

jonka hän kerran asetti niin korkealle ja jonka hän uskoi Jumalan

lahjaksi, jonka kautta hänen oma olemuksensa kehittyisi ehjäksi ja

voimakkaaksi. Silloin hän ei näin levollisesti voisi nähdä toista hänen

rinnallaan. Silloin hän raivostuen suojelisi osaansa.

Herra Kask sattui samassa katsomaan Marttiin ja heidän katseensa

yhtyivät. Kask oli Martin silmissä näkevinään tuimuutta. Mutta samalla

hän hämmästyi katseen levollisuutta.

Ja Martti tunsi, että jos joku tahtoi häneltä viedä jotain, ei hän

ainakaan voinut viedä Martin rakastamaa naista, sillä hän oli jo kauan

ollut kadoksissa.

Ja sittenkin, sittenkin... Olisikohan hänen katseeseensa tullut jonkun

verran uhkaakin?

Sielun syvimpiin sokkeloihin tunkeutui vain niukasti valoa. Niihin

mahtui paljon aavistamatontakin.

-- Martti, etkö sinä näe etkä kuule? -- Sonja tahtoi esittää herrat

toisilleen. Oltiin jo tulossa perille. Laiva vihelsi ja rannalla

näkyivät vastaanottajat.

Herra Kask tarjoutui auttamaan Sonjaa. Martti palvelijan kanssa kantoi

tavarat maihin, herra Kask talutti Harria Sonjan kantaessa Asraa.

-- Tulette tietysti meille syömään illallista, sanoi Sonja, kun pihalle

käännyttäessä toisten tie johti pieneen syrjärakennukseen, Kaskin talon

puolelle.

Herra Kask kiitti. Hän ei todellakaan tietänyt, miten ruokapuoli

kesäksi järjestyisi. Tosin oli talosta luvattu ruokaa, mutta

minkälaista, sitä ei kukaan tietänyt.

Sonja sai siitä aihetta muutamana päivänä ehdottaa, että herra Kask nyt

kesän ajaksi jäisi heille pysyväiseksi ruokavieraaksi, ja Kask pyysi

suuren kiitollisuuden tunnossa saada ilon maalata talonemännän kuvan.

Sonja otti tämän ehdotuksen vastaan suurella ihastuksella, Martti

tyyneydellä.

Mutta sinä iltana sai Martti ankaran läksytyksen siitä, ettei

hän kyllin kohteliaasti ollut kiittänyt tuollaisesta hienosta ja

kunnioittavasta tarjouksesta.

Anna-Stiina Aaltonen oli tehnyt hämmästyttävän päätöksen. Hän aikoi

kutsuitta ja käskyittä lähteä Syrjälään Marttia ja Sonjaa tervehtimään.

Lukuunottamatta liikkeestä johtuvia käyntejä muutamissa kaupungeissa

ei Anna-Stiina ollut eläessään tehnyt muuta kuin kaksi matkaa.

Ensimmäisen hän -- toisten tietämättä mitään matkan tarkoituksesta --

teki pitäjääseen, jonne Viulu-Ville oli haudattu, toisen silloin kun

hän kävi kaupungissa, jonne nimismies Jänteen rouva oli toimittanut

Anna-Stiinalle testamentatun Sonjan.

Nyt hän teki kolmannen yksityismatkan eläessään ja vieläpä ilman

minkäänlaista erikoista ulkonaista aihetta. Mutta syitä hänellä

sittenkin oli -- yhtä painavia ja pakottavia kuin edellisilläkin

kerroilla. Siitä hän oli vakuutettu.

Anna-Stiina oli järki-ihminen, jolla harvoin oli minkäänlaisia

tuntemuksia tai aavistuksia. Sentähden hän järkähtämättömästi uskoi

niihin, kun niitä joskus tuli. Hän uskoi, että niihin oli selvän selvät

järkisyyt ja yhtä varma todellisuuspohja kuin millä muulla asialla

hyvänsä. Hän uskoi niihin kuin yhden ystävä luottaa ainokaiseensa. Ja

nyt oli Anna-Stiina nähnyt unia. Kerran oli Syrjälä ollut tulessa,

Sonjan sytyttämänä. Sonja seisoi vieressä ja nauroi, kun liekit

hulmahtivat korkealle. Anna-Stiina huusi unissaan niin, että puotitytöt

viereisessä huoneessa heräsivät, nousivat kauhistuneina istualleen

vuoteessa ja kysyivät itseltään, oliko ehkä joku rahanhimoinen

murhamies viereisessä huoneessa. Vasta kun huuto ei uudistunut,

uskalsivat he raottaa ovea ja kurkistaa huoneeseen. He näkivät silloin

Anna-Stiinan terveenä nukkuvan vuoteessaan. Mutta hänen huulensa

liikkuivat ja hän huitoi tuskaisesti käsiään. Hän oli sammuttamassa

tulipaloa. Hän herätteli Syrjälän talon väkeä, puisti Sonjaa

käsivarresta ja ihmetteli itsekseen sitä, että Sonjalla yhä vielä oli

lapsuutensa aikaiset tavat. Tuossa hän vain iloisesti ihasteli hulmuavia

liekkejä, vaikka tiesi, että toisille oli tuho tulemassa. -- Missä on

Martti ja lapset, huusi Anna-Stiina hädissään. Silloin Sonjakin heräsi,

kirkaisi ja syöksyi palavaan huoneeseen. Anna-Stiina itse seisoi

samassa Martin vuoteen vieressä. Tämä nukkui käsivarsi kierrettynä pään

alle levollisesti kuin lapsi äitinsä sylissä. Anna-Stiina tempasi häntä

kädestä, Martti kavahti pystyyn ja hyppäsi ulos ikkunasta. Samassa talo

kauhealla rytinällä luhistui ja kipinät sinkoilivat korkealle ilmaan

kuin komeasta kokoonluhistuvasta kokosta.

Anna-Stiina heräsi ihmetellen sitä, että vielä oli hengissä, vieläpä

makasi omassa, rauhallisessa vuoteessaan. Puotitytöt kertoivat hänelle

hänen yöllisestä tuskanhuudostaan ja utelivat sen syitä. Mutta entistä

enempää he eivät saaneet tietää. Anna-Stiina ei koskaan tehnyt itseään

syypääksi tuhlaukseen. Hänestä sanoja kuten muutakin tämän ajallisen

elämän tavaraa oli käytettävä säästävästi -- ei ylellisyyteen, vaan

tarpeen vaatiessa.

Sitä tiivistyneempänä ahdisti tuska hänen omaa sisintään.

Saman viikon lopulla hän näki toisen unen. Martti oli uimassa leveän

virran poikki. Hänellä oli sylissään pieni lapsi, jota hän uidessaan

koetti pitää veden yläpuolella. Anna-Stiina koetti päästä Martille

avuksi. Hän hyppäsi pitkin rantaa etsien venettä, mutta turhaan.

Sellaista ei löytynyt. Äkkiä hän näki Martin nostavan lapsen korkealle.

Näytti siltä kuin hän olisi noussut seisomaan keskellä virtaa. Siitä

hän viskasi voimalla lapsen vastakkaiselle rannalle. Sitten hän painoi

oman päänsä veden alle. Anna-Stiina odotti henkeään pidättäen, eikö se

siitä uudelleen nouse. Nouseehan hukkuvankin pää, hän ajatteli unessa.

Ja ehkäpä Martti vain sukelsi. Mutta pää ei noussutkaan. Anna-Stiina

odotti turhaan. Siihen tuskaansa, hän heräsi. Anna-Stiina oli nähnyt

unensa yöllä perjantaita vastaan. Päivän kuluessa hän rupesi panemaan

tavaroitaan kokoon. Puolista syötäessä hän hämmästytti talonväkeään

tiedonannolla, että hän aikoi lähteä matkalle ja iltapäivällä hän

kyytirattailla jytkyytti menossa lähimmälle asemalle.

Lauantaipäivän laiva, johon Anna-Stiina joutui, oli täpötäynnä väkeä.

Hän istui tavaroineen alakannella ahtaasti likistettynä lasta pitelevän

naisen ja puolihutikassa olevan nuorukaisen väliin. Hän ei ajatellut

paljoa. Hän oli oppinut säästeliääksi siinäkin. Ajatukset, joita ei

ollut pakko ajatella, olivat turhuutta nekin. Ne olivat liikalastia

laivassa. Mennyt ei palannut muistelemisesta eikä tulevaisuus

ennenaikaisesta surusta. Kun oli tehnyt parhaansa käsissäolevasta

hetkestä, ei siihen enää tarvinnut työllä eikä ajatuksella mitään

lisätä.

Ja hän oli tehnyt voitavansa. Hän oli nyt matkalla. Perillä hän saisi

tietää, mitä vastaisuudessa oli tehtävä.

Laituri laiturilta väheni väki laivasta. Naapurit eivät enää pitäneet

Anna-Stiinaa ahtaalla. Hän rupesi siitä syystä liikuskelemaan laivassa,

katselemaan ympäröivää seutua ja tekemään huomioita. Hänestä kaikki

täälläpäin nähty vahvisti hänen jo ennen saatua käsitystään siitä, että

elämä hyvineen ja pahoineen oikeastaan oli samanlaista kaikkialla.

Olihan sillä jonkun verran eroavaisuuttakin, ihan niinkuin jokaisella

ihmisellä oli omat kasvonsa. Mutta pääasia oli sama. Eivätkä tämän

puolikunnan kasvot kovin poikenneetkaan hänen oman kotiseutunsa

kasvoista. Saman talon lapsiksi näki, jos katseli ihmisiä tai heidän

asumasijojaan.

Laivan saapuessa Syrjälän laiturille ei enää ollut laivasta

maihinmeneviä kuin kaksi henkeä, Anna-Stiina ja muuan naishenkilö,

jonka hän vilahdukselta oli nähnyt istuvan yläkannella kirja kädessään.

-- No mutta hyvänen aika! -- Anna-Stiina laski kiireisesti

kantamuksensa maahan ja kävi kaksin käsin kiinni matkatoveriinsa

samassa kun he olivat astuneet maihin. -- Vieläkö neiti tuntee?

Molemminpuolinen ilo ja hämmästys oli suuri. Eira tuli kuitenkin

levottomaksi kuullessaan, ettei kukaan Syrjälässä odottanut

Anna-Stiinaa. Väinö Eerola, joka äskettäin oli käynyt Syrjälässä, oli

kertonut vieraan maalarin oleskelusta talossa. Ehkäpä Sonja ei tulisi

kovinkaan iloiseksi tätinsä vierailusta.

Heidän hitaasti astuessaan talolle päin koetti Eira esittelevästi

kertoa vähän kaikista lapsista. Samalla hän sivumennen sai vähän kuin

valmistelluksi Anna-Stiinaa mahdollisten pettymysten varalta. Sonja

oli äärimmäisyyteen saakka hellä äiti. Mutta hänellä taisi paraillaan

olla sellaista, mikä kiinnitti hänen mieltään muuhunkin. Hänellähän

oli ollut ainakin jonkun verran taiteellisia taipumuksia. Ja ne

harrastukset olivat arvattavasti nyt etualalla, kun kodissa oleili eräs

enimmäkseen ulkomailla oleskellut maalari, johon Sonja oli tutustunut

jo ennen kihlaustaan ja joka paraillaan maalasi suurta taulua Sonjasta.

-- Vai niin, vai sillälailla, tuli kuivahkosti ja hiukan

teräväsointuisesti. Muuta ei Anna-Stiinalla ollut asiaan sanottavaa.

Eira jatkoi siitä syystä kertomisiaan. Hän tiesi Martin tänä

kesänä innostuneen soittamaan huilua. Martti oli siihen oppinut jo

koulupoikana. Äiti oli säestänyt. Mutta äidin kuoltua oli soittaminen

jäänyt Martilta, ehkä siitäkin syystä, että Sonja musiikin alalla oli

häntä paljon edistyneemmällä kannalla. Mutta tänä kesänä oli Martti

uudelleen ruvennut soittamaan. Hänen hyvä ystävänsä, Väinö Eerola, oli

käydessään Syrjälässä tullut siihen käsitykseen, että huilu nyt olisi

mukava kesätoveri. Hän oli siitä syystä lähettänyt sellaisen Martille

ja siitä oli tämän soittointo saanut alkunsa.

Tulijat astuivat par'aikaa hevoshaan läpi rantaa kiertävää polkua

pitkin. Haan ylälaidassa he näkivät harjuksi ylenevän rinteen -- saman,

jossa Martti oli viettänyt sunnuntaisen juhlahetken Niilo Ension

kastepäivänä, ja joka siitä asti oli ollut hänen lempipaikkanaan.

-- Äkkiä molemmat kulkijat pysähtyivät. He kuulivat vienon,

surumielisen säveleen kirkkaana, mutta samalla kaihokkaana rinteeltä

kiirivän laaksoon päin. Martti soitti huiluaan.

"Kotia kaipaan. Oi niin kolkkoa on orvon olla maalla vierahalla."

Haikeasti nyyhkytti huilu vieraalla maalla olevan orpoutta.

-- Mitä hän soittaa, kysäisi Anna-Stiina. Hänen kulmakarvansa olivat

rypyssä ja katsanto oli tuima. Älykkään maalaisen vaistolla hän ymmärsi

enemmän kuin tahtoi ymmärtää.

-- Erästä hengellistä laulua, Eira vastasi jatkaen siihen kiireisesti

kuin karttaakseen lähempiä tiedusteluja. -- Ehkä menemme suoraa päätä

tuonne harjulle?

-- Menkää te vain, en minä. -- Anna-Stiina kääntyi selin Eiraan ja

alkoi rivakasti astua talolle päin, Eiran hitaasti noustessa harjun

rinnettä.

Vasta kun pihaportti sulki Anna-Stiinalta tien, pysähtyi hän kiivaassa

astunnassaan. Raskaasti huokaisten hän laski kätensä portin ripaan.

Tulevaisuus selvittävine paljastuksineen oli siksi lähellä, ettei hän,

periaatteellisesti tulevaisuuden huolet luotaan työntävänä voinut olla

sitä ajattelematta.

Ensi silmäys ympäristöön selvitti hänelle asuinsuhteet. Pienempi, pihan

perällä oleva rakennus oli tietysti vuokrattu Martille ja Sonjalle.

Itse päärakennuksessa asui talonväki, ja heidän vierashuoneensa oli

varmaan tuon maalarin hallussa, koska nurkkahuoneen avoimena olevan

ikkunan laudalle oli ladottu kaikennäköisiä pusseja ja purkkeja ja jos

mitä romua. Maalarin kojeita tietysti.

Anna-Stiina kääntyi päättävästi talonväen puolelle. Tuvan ovi oli

raollaan. Emäntä näkyi ottavan leipiä uunista. Ihmisiä ei näkynyt

missään muualla. Olivat tietysti heinässä, päätteli Anna-Stiina

itsekseen laskien matkatavaransa tuvan oven ulkopuolelle. Emäntä katsoi

pitkään vieraan astuessa sisään. "Terveeks", sanoi Anna-Stiina ja kävi

ovensuuhun istumaan.

-- Mistäs kaukaa vieras tulee, sanoi emäntä ottaessaan toisen hyvin

paistetun leivän toisensa jälkeen uunista ja laskien ne pankolle.

-- Tuolta niinä olen sisämaasta, ilmoitti Anna-Stiina kohta ruveten

tiedustelemaan oloja täällä rannikkoseudulla. Taisi olla hyvät

vuodentulon toiveet. Ja kesävieraista kai myöskin karttui tuloja. Heitä

oli kai täällä joka vuosi.

Emäntä kertoi heidän pitäneen samaa perhettä jo toistakymmentä vuotta.

Olivat tulleet tänne nuorina vastanaineina. Silloin tämä seutu vielä

oli yksinäistä ja tuntematonta, mutta nyt alkoivat muutkin hakea

itselleen kesäasuntoja täältäpäin. Heillä oli nyt talossaan muuan

taidemaalari, joka maalasi rouvan kuvaa.

-- Sillä aikaa kun maisteri soittaa huilua. Emäntä katsoi pitkään.

-- Soittaahan hän. Taisitte jo kuulla tullessanne. Hän on muutenkin

sellainen hiljainen ja yksikseen oleva mies. Siihen aikaan kun lapset

olivat pieniä hän kuitenkin enimmäkseen oli niiden kanssa, kantaa

retuutti niitä paikasta toiseen. Poika selässä, tyttö sylissä, sillä

lailla hän ensimmäisinä vuosina aina kuljeksi. Mutta nyt ovat lapset

suurempia ja heillä on jo omat ilonsa kullakin.

-- Taitavat olla hyviä lapsia?

-- No, ei niin hyviäkään, joskaan ei pahoja. Mistäpä sellaisilla vielä

olisi ymmärrystä.

-- Lapsessa näkyy jo ihmisen alku.

-- Taidatte olla heidän tuttaviaan, alkoi emäntä puolestaan tiedustella.

-- Olenhan minä vähän. -- Anna-Stiina nousi. Häntä hävetti, että

hän näin tuntemattomana oli istunut tässä tietoja utelemassa ja

samalla tuntui helpommalta, kun vieraankin sanoista oli saanut vähän

valmistusta ja kun ensin oli edes saanut vähän huokaista. -- Taidan

mennä sinne heidän puolelleen nyt, sanoi hän ovensuussa samalla

vetäisten huivin paremmin silmilleen. Hän käytti nimittäin yhä huivia

-- uusista tavoista ja toisten pyynnöistä huolimatta.

Pienen rakennuksen avonaisella kuistilla näkyi pöytä ja tuoleja,

pöydällä oli porokuppi, paperossit ja tulitikkuja. Eräällä tuolilla oli

puoleksi luettu romaanilta näyttävä kirja.

Ovet kuistilta etehiseen olivat auki. Kukaan ei kuullut, kun

Anna-Stiina astui sisään. Hän karisteli kurkkuaan ja rykäisi, mutta

kukaan ei kuullut. Hän luuli jo olevansa yksin koko huoneistossa,

mutta kun hän laskettuaan kaikki tavaransa etehisen toiseen nurkkaan

oikaisihe, näki hän viereisen huoneen puoleksi avoimesta ovesta

suuren, lattialla seisovan taulun -- Sonja vaaleassa, avokaulaisessa

kesäpuvussa leposohvalla huolettomassa loikoiluasennossa.

Anna-Stiina ei nähnyt ketään, mutta hän kuuli äänen, josta hän ymmärsi,

ettei maalattava ollut etäällä itse mestarista.

-- Sonja, minä en ymmärrä teitä, sanoi ääni hiljaa, mutta kiihkeästi.

-- Koko tämä työaika on ollut minulle elämän ja elämänilon suurta

juhlaa. Sen valtavaksi, taivaisiin nostavaksi "finaleksi" ajattelin

hetkeä, jolloin saisin antaa työni tulokset, antaa itsenne teille ja

vastalahjaksi --

Sonjan ääni katkaisi lauseen. -- Olkaa toki varovainen. Teillä on

sivellin kädessä ja se tahraa.

Anna-Stiina nojasi ovipieleen. Hän oli kuin puolipyörryksissä.

Hän ei edes kyennyt käsittämään, että hän seisoi kuuntelemassa,

ja kuuntelemassa puhetta, josta moni sana suhisi korvissa hänen

käsittämättään mitä se sisälsi. Keskustelu kävi ruotsiksi. Ja vaikka

Anna-Stiina erinomaisen tarmokkuutensa kautta oli oppinut sen verran

ruotsia, että hän sitä ymmärsi, kun esimerkiksi joku kauppa-asioissa

sitä käytti joko kirjeellisesti tai suullisesti, oli hän nyt niin

sekaisin, että hän paremmin vaistosi kuin kuuli mitä sanottiin.

Mutta jos ymmärtäminen sanojen puolesta oli vaillinaista, oli äänensävy

sitä helpommin tajuttava. Vieraan kiihkeä sanatulva kohisi intohimon

voimaa, Sonjan ääni tuntui -- niin odottamatonta kuin se olikin --

käskevältä, melkein ilkkuvalta, joka tapauksessa loitolla pysyttävältä.

Oliko Sonja ehkä muuttunut? Tai oliko hän ehkä aina ollutkin parempi ja

kunnollisempi kuin minä Anna-Stiina oli häntä pitänyt? Ja oliko ehkä

Anna-Stiinan karu arkisuus peloittanut häntä ja -- kenties tukehuttanut

hänessä löytyvää hyvää -- kuten muinoin hänen äidissään?

Anna-Stiina hoippui etehisestä takaisin kuistille ja painui oven

vieressä olevalle tuolille istumaan. Sisältä kuului yhä puhetta,

hillittyä tavallaan, monesti kuiskaukseksi painuvaa, mutta silti

kiihkeätä.

-- Ovatko sitten ikivanhat katsantotavat teidän sisäistä minäänne

voimakkaammat? Vai miksi ette uskalla olla uskollinen itsellenne?

-- Sellainen minä juuri olenkin. Siitä syystä näette tänään minussa

puolia, joihin ette ennen ole tutustunut.

Anna-Stiina ihan nytkähti sisäisestä ilosta kuullessaan Sonjan äänen

teräksisen kaiun.

Vastaus siihen kohisi kuin koski Anna-Stiinan korvissa. Hän ei aluksi

ymmärtänyt mitään. Ja äänikin oli kuiskaava, vaikka hätäilevä, tulinen

ja kiihkeä. Mutta lopulta puhuva ehkä unohti varovaisuutensa -- tai oli

hän tullut lähemmä ovea -- tai ehkä oli Anna-Stiina selviytynyt sen

verran, että ymmärsi. Hän kuuli ainakin lauseita, joiden sisällön hän

kutakuinkin tiesi ymmärtäneensä oikein.

-- Te -- -- te ette itse tiedä mitä sanotte. -- -- -- Te panette vain

ehdoin tahdoin vastaan. -- Katsokaa kuvaanne. Mitä se sanoo? Katsokaa

noita syleilemään luotuja käsivarsia -- noita huulia, joilla on

juovuttavaa hurmaa. -- Kysykää tuolta katseelta, pyytääkö se maata vai

tyytyykö se luulotellun taivaan epämääräiseen autuuteen? Missä teidän

silmänne, teidän rohkeutenne -- teidän suoruutenne on? Minä olen niistä

riemuinnut ennen. Missä ne nyt ovat? Tiedättehän, että ymmärrän, mitä

sellainen nainen kuin te kärsii tuollaisen verettömän, omia tunteitaan

ja periaatteitaan märehtivän rinnalla.

-- Ei sanaakaan Martista!

Anna-Stiina ei erottanut nopeasti lausuttuja sanoja, mutta hän kuuli

äänen väreen, eroitti Martin nimen ja sai sen käsityksen, että sanat

viskasivat kuin terävän aseen toisen silmiä vasten.

-- Te olette riivattu tänään. -- Nyt oli taiteilijan ääni tyly,

loukkaantunut. Kuului siltä kuin hän olisi asetellut kokoon tavaroitaan.

-- Minä olen uskollinen itselleni. -- Sanat lausuttiin hitaasti ja

painolla. Mutta äänessä oli väre, joka Anna-Stiinalle oli tuttu Sonjan

lapsuuden ajoilta, pehmeyteen, sovittavaan hyväilyyn vivahtava väre,

johon Sonjan lapsuudenpäivinä tavallisesti myöskin oli yhtynyt sulavat,

kissanpojan pehmeyttä muistuttavat eleet.

Anna-Stiina istui kivettyneenä jännityksestä. Hän ei vielä ollut varma

Sonjan suhteen. Martin nyyhkyttävä huilu oli sanonut, etteivät asiat

olleet hyvällä kannalla. Ja tämä Sonjan kaksinpuhelu vieraan kanssa

saattoi sittenkin olla jonkinlaista kissan huvia saamastaan saaliista.

Kyllästyneenä saattoi Sonja työntää luotaan, mutta hän saattoi myöskin

kutsua takaisin.

-- Minä olen erehtynyt teistä. -- Vieraan ääni oli yhä kylmä.

-- Matalalta poimitut hedelmät eivät koskaan ole minua houkutelleet. --

Sanoissa oli nyt kuin vihaista puraisua. -- Kun olin rikas, viskelin

rahoja vaikka katuojiin. Sen verran arvoa annoin sille, mikä oli

omaani. Myöhemmin olen itkenyt kadotettua omaisuuttani niinkuin lapseni

itkevät särkyneitä lelujaan. Minä olen luotu halveksimaan -- voittojani.

-- Ehkä myöskin kärsityttämään?

-- Se on kenties perintöä.

Sonjan ääni oli hänen puhuessaan kokonaan muuttunut. Puraiseva sävy oli

kadoksissa. Ääni oli verhottu -- väräjävä -- miltei kärsivä.

Sanojen sointuko lie sen vaikuttanut -- tai ehkä jokin teko, jokin

liike -- Anna-Stiina ei voinut nähdä mitään, hän kuuli uudelleen hiljaa

lausutun kiihkeän kuiskauksen, sitten äkillistä liikettä, ikäänkuin

ensin toinen, sitten toinen olisi syöksynyt paikaltaan.

Anna-Stiina ponnahti pystyyn, astui etehiseen ja paiskasi auki olleen

oven voimalla kiinni jälkeensä.

Sonja ilmestyi kohta sen jälkeen huoneen kynnykselle ja jäi siihen

kivettyneenä tuijottamaan eteensä.

Anna-Stiina alkoi jo epäillä, että hän kuka ties ei tuntenut tai

-- ei tahtonut tuntea. Mutta samassa pääsi Sonjalta äänekäs, vähän

hermostunut nauru.