lausunut, noin ikäänkuin edeltäpäin viittaa jokaiselle yksityiselle,
on, että ihminen menetelköön niinkuin kunkin ruumiillinen terveys
vaatii. Kaikki on luonnonmukaista, mikä on sopusoinnussa ruumiillisen
terveytemme kanssa. Käytännöllinen neuvo on siis se, että vietin
tyydyttäminen on ihmiselle sallittu siinä määrässä, mikäli hän ei tunne
siitä voimain vähennystä eikä ruumiillista haittaa. Tämä kanta on
ristiriidassa kirkollisen kannan kanssa siinä, että kun jälkimäinen
antaa ratkaisevan merkityksen Jumalan säätämälle avioliitolle, pitää
edellinen luonnon ääntä ensimäisenä määrääjänä ja avioliittoa
inhimillisenä laitoksena, joka aikojen kuluessa voi hävitä ja vaihtua
toisiin vapaampiin elämänmuotoihin. Mitä tähän luonnon ääneen tulee,
niin ymmärretään sillä viettiä, joka määrätyllä iällä ilmestyy, ja voi
ilmestyä myöskin riippumatta mistään ihanteellisesta rakkaudesta
johonkin erityiseen henkilöön toisesta sukupuolesta.
Se lähde, josta tämä elämänohje koettaa osoittaa voimaa taisteluun
viettiä vastaan, milloin tämä on voitettava, on itsensä säilyttämisen
vaisto. Siihen täytyy ihmisen nojautua. Hänen täytyy saada voimaa
viettiä vastaan tuntiessaan sitä vahinkoa, joka seuraa sukupuolielämän
väärinkäyttämisestä, ja hänen täytyy aina pitää mielessään sen
normaalin ja ruumiillisesti terveen olennon kuvaa, joksi hän pyrkii.
Tämä elämänohje on siis johdonmukaisempi kirkon antamaa elämänohjetta,
koska se osoittaa voimaa itsestänsä, eli siitä ruumiillisen terveyden
ja hyvinvoinnin ihanteesta, johon elämänohje viittaa niinkuin ihmisen
korkeimpaan saavutettavaan.
Tätä kantaa tunnustavat, jos kysymys ei ole julkisesta mielipiteensä
lausumisesta, enimmät aikamme maallikot. Ja he tunnustavat sitä ei
ainoastaan minään satunnaisena mielipiteen vaihtona yksityisissä
keskusteluissa, vaan elämän tärkeimmissä ja ratkaisevimmissa
tilaisuuksissa. Sillä se muodostaa aikamme ihmisten vakaumuksen,
siitä huolimatta mitä he julkisuudessa puhunevatkin. Lääkäri,
virallisena auktoriteettina, neuvoo sairastansa naimisiin, mutta
luottamuskeskustelussa tutumman sairaan kanssa, jolloin hänen on
ottaminen lukuun, että hänen velkaantuneen ystävänsä on niin hyvin kuin
mahdoton mennä avioliittoon, hän sanoo vaan, että täytyy hakea yhteyttä
naisten kanssa. Tapahtuu myöskin yhtä usein, että isät, jotka eivät voi
sallia, että heidän nuoret, toivorikkaat poikansa ainoastaan vietin
tyydyttämisen vuoksi menisivät umpimähkään naimisiin ja siten
pilaisivat koko vastaisen asemansa ja yhteiskunnallisen uransa,
neuvovat heitä, ainoana mahdollisuutena, käyttämään yhteyttä naisten
kanssa, joista pääsee maksulla. He neuvovat puhtauteen ajatuksissa, he
neuvovat unohtamaan nuo yhtymiset heti kun ne ovat tapahtuneet, he
neuvovat pitämään niitä ainoastaan välttämättömänä luonnon
suorituksena, jota ei saa mielikuvituksessa säilyttää, vaan täytyy
pitää ulkopuolella ajatuspiiriään. Ja näin neuvoessaan he eivät
suinkaan menettele punnitsematta. He tekevät sen parhaimmassa
tarkoituksessa, jakavat lapsilleen parhaan tietonsa ja ymmärryksensä.
Se on heidän vakaumuksensa siitä, mikä on paras heidän omille
lapsilleen, joitten menestymisestä ei kukaan niin huolehdi kuin he.
Lääkärien antama elämänohje. Viralliset lääkeopin auktoriteetit,
ollen valtion palveluksessa, joka puolestaan nojautuu virallisesti
kirkon siveyskäsitteisiin, eivät ole koskaan voineet löytää selvää ja
varmaa kantaa tässä asiassa. Toisella puolella on heillä kehitysoppiin
vetoova ajanhenki ja toisella valtiokirkko. -- Kuitenkin on viime
aikoina, erittäinkin tuon herättävän ja voimakkaan pohjoismaisen
kaunokirjallisuuden vaikutuksesta virallinen lääketiede ollut pakotettu
kantansa ilmaisemaan, ja on sentähden olemassa jo useita julkaisuja
tältä taholta.
Niinpä on tunnettu lundilainen professori S. Ribbing, joka kirjassaan
"Sukupuolielämän terveys- ja siveysoppi" tekee ankaran hyökkäyksen
"ajan henkeä" vastaan ja tarmonsa takaa todistelee, että yhdyselämä saa
alkaa vasta avioliitossa, torjunut innolla sitä yleiseksi tullutta
epäluuloa, että kaikki lääkärit muka poikkeuksetta neuvovat nuoria
miehiä hakemaan yhteyttä naisten kanssa avioliitosta riippumatta. Hän
ei sano tietävänsä ainoatakaan lääkäriä, joka ei kehottaisi ehdottomaan
kieltäytymiseen ennen avioliittoa.
Olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, hänen kiijansa mukaan tahdon
esittää useiden etevien ammattimiesten julkisia lausuntoja.
_Kraft-Ebing_: Lukematon joukko säännöllisessä terveydentilassa olevia
miehiä voi kieltäytyä sukupuolivietistä, eikä tämä pakollinen
kieltäytyminen tuota mitään haittaa heidän terveydellensä.
_W. Acton_ lausuu samaan suuntaan, että naimaton nuoriso voi ja sen
täytyy pysyä ehdottomasti puhtaana, ollenkaan pelkäämättä mitään
vahingollisia seurauksia terveydelle.
_Oesterlen_ sanoo: "nuorison täytyy oppia kieltäytymään ja odottamaan
milloin sen aika tulee."
_A.C. Beale_ (professori Lontoon yliopistossa) kirjoittaa: "Arvelu,
että, milloin avioliitto on mahdoton, luonnollinen pariutumis-elämä
ulkopuolella avioliittoa olisi välttämätön, kaipaa kaikkea perustusta
ja on väärä. On välttämätöntä pontevasti julistaa, että ankarin
kieltäytyminen ja puhtaus on aivan sopusoinnussa fysioloogisten lakien
niinkuin siveellistenkin kanssa, ja että himojen päästämistä
valloilleen voi puolustaa yhtä vähän fysioloogisilla tai
psykoloogisilla syillä kuin siveellis-uskonnollisilla."
Voipi lisätä vielä seuraavia lausuntoja:
Kuuluisa New-Yorkin professori _Gowers_ sanoo, että lääkärit, jotka
sallivat ja joskus neuvovatkin vietin tyydyttämistä ulkopuolella
avioliittoa, ovat väärällä tiellä. Luulo, sanoo hän, että
sukupuolielämän nautinto on ihmiselle ehdottomasti välttämätön, on
vailla kaikkea järjellistä pohjaa. Lopuksi Gowers suuren kokemuksensa
perustuksella, jonka hän on saavuttanut hermotautien alalla, ilmoittaa,
ettei kukaan ole koskaan tuntenut terveytensä pilaantuvan
kieltäytymisen vuoksi.
Tri _Jules Worms_, eräs etevä Pariisin lääkäri, on kieltäytymisestä
lausunut seuraavaa: "Haureellisuudella on kylliksi suuri joukko
asianajajia, jotka vakuuttavat, että kieltäytyminen on nuorisolle
haitallinen terveydellisessä suhteessa. Mitä minuun tulee, niin
käytäntö ja kokemus, samoin kuin fysioloogiset havainnot ovat tuoneet
minut siihen vakaumukseen, että kieltäytymistä on nuorukaisille
neuvottava. Niissäkin tapauksissa, missä se on pakollinen, kuten olen
huomannut koko lääkärinäoloaikanani, ei sen seurauksena ole suinkaan
terveyden huononeminen, josta niin paljon kaikkialla puhutaan."
Muutamia huomattavia lääkeoppineiden lausuntoja esitän vielä
tuonnempana.
Löytyy sitten koko joukko kehoitus- ja opastuskirjallisuutta
nuorisolle, joissa myöskin kehoittamalla kehoitetaan kieltäytymiseen
_ennen avioliittoa_, ja joissa sangen usein päälliseksi käytetään
kaikellaisia pelotuskeinojakin tarkoituksen saavuttamiseksi. Ja tämä
tarkoitus on: pelastaa nuoriso siitä suuresta vaarasta, joka sitä
uhkaa, jos se ennen avioliittoa hakee sukupuolielämän tilaisuutta, --
vaaraa, joka turmelee sekä sen siveelliset tunteet että veneeristen
tautien kautta ruumiillisen terveyden. Ei voi suinkaan valittaa, ettei
olisi nuorisolle kyllin elävissä väreissä kuvattu, mitä seurauksia
tuottaa vapaa sukupuolielämä ennen avioliittoa.
Näin ollen jos, kuten professori Ribbing vakuuttaa, lääkärienkään
joukossa ei ole niitä, jotka väittäisivät, että luonnollinen
sukupuolielämä riippumatta avioliitosta olisi nuorisolle terveellinen,
mistä tulee se, että nuorisossa sittenkin sitkeästi pysyy käsitys
sukupuolielämän terveellisyydestä ja siis välttämättömyydestä?
Epäilemättä siitä syystä, että he itse päättävät ketä tässä asiassa on
kuulostettava ja mistä opetus löydettävä.
"Kyllähän naineiden on hyvä puhua", he sanovat ja tarkoittavat sanoa,
että sinä, joka naineena miehenä elät säännöllisessä yhdyselämässä, et
ole oikea mies meille neuvoja antamaan ja kehoittamaan kieltäytymiseen;
olisit silloin puhunut kun olit naimaton, niin olisimme sinua kuulleet.
Meiltä naineilta, jotka elämme yhdyselämässä, he tulevat aina, kaikista
puheistamme huolimatta, ottamaan sen opin, mitä me teossa itse
seuraamme, opin, että vietin säännöllinen tyydyttäminen on ihmiselle
luonnollinen ja terveellinen. Neuvoa kysyäkseen he voivat parhaiten
kääntyä lääkeoppia lukevien toveriensa puoleen, jotka niinkuin hekin
ovat naimattomia. Mutta juuri nämä naimattomat lääkärikokelaat
luottamuskeskusteluissa toveriensa kanssa eivät käske näitä ehdottomaan
kieltäytymiseen, vaan pitävät ikäänkuin heidän puoltansa. Luottamus
niihin vanhempiin lääkäreihin, joilla on julkista merkitystä, on
vähäinen, koska epäillään, että näiden lausunnot täytyvät pakostakin
olla yhtäpitäviä virallisen mielipiteen kanssa, jonka mukaan vietin
tyydyttäminen muuttuu vasta avioliitossa terveelliseksi ja
luonnolliseksi. Ja vaikka tämmöinen neuvoja olisi lääkeopin professori,
he eivät ota kuullakseen mitä hän sanoo heille kieltäytymisen
välttämättömyydestä ennen avioliittoa, vaan panevat merkitystä
ainoastaan siihen, mitä hän puhuu vietin tyydyttämisestä avioliitossa.
Tässä tahdon siteerata professori Ribbingin lausunnon vietin
tyydyttämisestä avioliitossa, saman professorin, joka niin
monipuolisesti selittelee nuorisolle kieltäytymisen välttämättömyyttä
ennen avioliittoa ja niin kiivaasti nousee luonnontieteihin nojautuvaa
ajanhenkeä ja sen kaunokirjallisuutta vastaan. Kaikki, mikä tarkoittaa
siveellisen totuuden esittämistä, pitäisi olla helppo pukea hienoihin
sanoihin, mutta professori Ribbingin lausuntoa on vaikea lukea, niin
hyvässä tarkoituksessa kuin se onkin kirjoitettu.
"Lääkärit ja siveysoppineet, sanoo hän, ovat kaikkina aikoina
koettaneet ratkaista kysymystä, kuinka usein aviollisen yhtymisen
täytyy tapahtua. Kaikissa uskonnollisissa opeissa ja laeissa löytyy
huomattavia säädöksiä tästä asiasta, joiden tarkoitus osaksi on
suojella vaimoa miehen liialliselta vaateliaisuudelta, mutta osaksi
taata hänelle vähin määrä pariutumisen nautintoja. Toisissa tapauksissa
taas pannaan ratkaiseva merkitys jälkeläisten terveyteen. Zoroaster
vaati, että mies yhtyisi kerran 9 päivässä, Solon 3 kertaa kuukaudessa,
Muhamet kerran viikossa; näissä tapauksissa naisella ei ole oikeus
vaatia eroa. Vanhojen rabbiinien säännöissä nämät vaatimukset
vaihtelevat miehen toimen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: nuoret,
voimakkaat miehet, jotka eivät ole kovassa työssä, ovat velvolliset
yhtymään vaimojen kanssa joka päivä, käsityöläiset kerran viikossa,
kovassa työssä olevat miehet vaan kerran kuukaudessa jopa useammassakin
kuukaudessa.
"Tätä asiaa koskevista, meille tunnetummista säännöksistä on mainittava
Luterin neuvo täyttää aviovelvollisuuksia kahdesti viikossa.
Epäilemätöntä on, että Luter sekä tällä säännöllään että paljolla
muulla, mitä hän puhui ja kirjoitti avioliitosta, tuotti kieltämättömän
hyödyn sukupuolisen siveysopin kehitykselle. Keskiajan raakuus ja
uudistusajan raju intohimoisuus löysivät rajansa sekä hänen opissaan
että hänen vaikuttavassa esimerkissään.
"Moni aviopari tulisi onnellisemmaksi, jos se perhe-elämässään
noudattaisi näitä periaatteita. Säännöllisissä oloissa mies ei tarvitse
seurata edes yllämainittujakaan määräyksiä; paitsi luonnollisten
keskeytysten aikana hänellä voi vapaasti olla kolme-neljä yhtymistä
viikossa. Tässä ei yleensä voi määrätä lukua niin, että se sopisi
kaikille. Yhtymisellä on semmoinen luonnollinen meno, jonka täytyy
tapahtua tiedottomasta vetovoimasta, ja kuka ei ole tunteitansa
saastuttanut, kuka sen ohella kesken intohimoansa on huomaavainen
vaimoansa kohtaan, se vähin kaikista voi joutua äärimmäisyyksiin.
Niihin erilaisiin katsantotapoihin nähden, joita olen tavannut, katson
tarpeelliseksi huomauttaa pitäväni täysin oikeana ja järjellisenä, jos
aviopuolisot yhtyvät niin pian kuin tuntevat ruumiillista ja henkistä
vetovoimaa toisiinsa. Minä en näe syytä, miksi heidän olisi niinä
aikoina, jolloin he yleensä saavat sallia itselleen aviollisia
suhteita, paneminen itselleen minkäänlaisia rajoituksia, paitsi niitä,
joita vaatii huolenpito ruumiillisesta ja henkisestä terveydestä.
Koetuskivi aviollisessa terveysopissa on siinä, että seuraavana päivänä
yhtymisen jälkeen miehen ja vaimon täytyy tuntea itsensä täysin
reippaiksi ja terveiksi, -- ehkäpä paremminkin voiviksi kuin muina
päivinä, Missä näin ei ole asianlaita, siinä on menty liiallisuuksiin,
äärimmäisyyksiin."
Näin Ribbing. Ja tämä on tyypillinen lääkärien katsantotapa.
Tämä on nyt myöskin sitä ainoata, minkä nuorimies ottaa korviinsa
kaikesta mitä Ribbing on puhunut. Enkä minä ymmärrä miksi johtopäätös
olisi niin kokonaan vääräkään. Sillä jos miehelle ja naiselle, jotka
ovat vihityt, vietin tyydyttäminen tuottaa terveyttä, jopa tekee heidät
seuraavana päivänä reippaammaksikin, ja jos nyt yksistään tämä
terveyden ja reippauden tunne määrää milloin ja kuinka usein he saavat
viettiänsä tyydyttää, niin miksei sama terveyden näkökanta
ulkopuolellakin avioliittoa voisi olla määräävä. Miksei se sielläkin
antaisi terveyden tunnetta ja tekisi seuraavana päivänä reippaammaksi?
Näin hän tulee siihen, mikä aina on ollut ja aina on nuorison
pääargumentti: kieltäytyminen tuottaa minulle tuskallisimpia
taisteluja, minä olen kuin tulessa, minun ajatukseni eivät saa mitään
rauhaa eikä tasapainoa, minä en voi tehdä mitään, en voi ryhtyä
mihinkään hyödylliseen toimeen, sillä kaikki voimani menevät
taisteluun, joka useimmiten sittenkin on turha; mutta luonnollinen
yhtyminen tuottaa minulle terveyden tunteen, antaa reippauden,
vapauttaa minun sekaantuneet ajatukseni ja tekee helpoksi iloisen
toiminnan ulospäin; enkö siis seuraisi sitä, mikä antaa minulle
terveyttä ja iloa? eikö se, mikä on minulle terveellistä, ole luonnon
oma käsky minulle?
Nuori mies ei pyydä lääkeoppineilta mitään elämänohjetta siveellisessä
suhteessa. Hän tahtoo heiltä ainoastaan saada tietää, mitä ruumiin
terveysoppi sanoo, ja hän etsimällä etsii lääketieteeltä todistuksia
siihen, että tuo voimia kuluttava taistelu viettiä vastaan on hänen
miehistyneelle ruumiillensa epäluonnollinen ja epäterveellinen. -- --
Mutta jos nyt lääketieteestä todellakin eroitetaan pois kaikki, mikä
siinä on elämänohjetta siveellisessä merkityksessä, ja ajatellaan,
ettei tämä oikeastaan kuulu lääkeoppiin, niin silloin täytyy muun
muassa Ribbingin lausunnoista eroittaa myöskin ne paikat, missä hän
antaa siveellisen elämänohjeen aviopareille, arvellen, ettei hän näe
mitään syytä olevan kieltäytyä vietin tyydyttämisestä, vaan että sopii
yhtyä heti kun tuntee ruumiillista ja henkistä vetovoimaa toiseen.
Sillä tämä on elämänohje. Silloin kaikesta tästä jääpi jäljelle vaan,
mikä siinä on puhtaasti lääkeopillinen väite, ja se on, että
_ihmisruumis voi kestää sangen useinkin uudistuvaa yhtymisiä ilman
mitään haittaa terveydelle_.
Kaikesta taas, mitä julkinen lääkeoppi puhuu elämästä ennen
avioliittoa, on tietysti myöskin tehtävä johtopäätös. Käskemällä
ehdottomasti kieltäytymään ennen avioliittoa lääkärit siis sanovat,
että _ihmisruumis voi kestää myöskin ehdotonta kieltäytymistä ilman
mitään haittaa terveydelle_. Heidän muista elämänohjeistaan
aviopuolisoille käy esiin sama väite, sillä kun useimmat lääkärit
vaativat rauhaa raskaalle ja sitten myöskin imettävälle naiselle, he
siis käskevät miestä ehdottomaan kieltäytymiseen vähintäin
vuosikaudeksi, jotkut 2-1/2 vuodeksi, alkaen siitä päivästä kuin
sikiäminen tuli aviopuolisoille tiedoksi, siihen saakka kuin lapsen
imetys on loppunut ja nainen saanut kaikki voimat täydelleen takasin.
Eivätkä sano, että kieltäytyminen miehelle olisi tällöin haitallinen.
Näin ollen lääkeopin vastaus on selvä. Se sanoo, että ihminen voi
pariutua ja olla pariutumatta ja kummassakin tapauksessa säilyttää
täyden terveyden.
Tämä tulos nyt tosin ei voi antaa mitään elämänohjetta ihmiselle, s.o.
mitään voimaa vietin voittamiseen, mutta sen arvo voi kuitenkin olla
suuri. Sillä se on tavallaan edistys siitä katsantokannasta, joka pitää
vietin tyydyttämistä jonkinlaisena luonnon välttämättömyytenä, jonka
laiminlyöminen ei muka ole hyvä ihmiselle.
Kaunokirjallisuuden antama elämänohje. Tässä ei oikeastaan voisi puhua
mistään yhtenäisestä ihanteesta eli elämänohjeesta, koska
"kaunokirjallisuus" on jokaisen itsekohtainen käsite, joka riippuu
siitä, mitä kirjoja kukin on lukenut. Yleensä voinee sanoa, ettei
romaanien sankarit selvittele elämänohjeita, vaan uskovat niihin, jotka
ovat yleisössä vallalla ja "rakkaus" vaan synnyttää erilaisia
draamallisia tai psykoloogisia sattumia, joutuessaan ristiriitaan
kylmän, vaativan yleisen mielipiteen kanssa.
Mutta niin ei ole laita sen tendenssikiijallisuuden, jota aikanamme
ovat edustaneet Björnson ja Ibsen ja joka on yleisössä herättänyt
jalostuneita siveyden käsitteitä.
Juurtunut mielipide siitä, että vietti on miehellä vastustamaton
luonnonvoima, piti tai pitää naista tämän voiman palvelijana ja siis
sukupuolielämässäkin tekee hänet tahdottomaksi ja ala-arvoiseksi. Tämä
kirjallisuus, jonka elävä voima oli naisvapautuksen aatteessa, käänsi
koko kärkensä olevien olojen arvostelemiseen, joiden suuri turmelus sen
mielestä syntyi siitä, että toisen ihmiskunnan puoliskon, naisen tahto
oli pakon alainen eikä saanut ilmaista itseänsä. Runoilijain ominaisuus
on nähdä asiain ydin, ja tämä kirjallisuus näkikin ydinsyyn
pahennukseen olevan siinä, että miehen vietti käsitettiin
vastustamattomaksi luonnonvoimaksi, Sentähden tämän ennakkoluulon
hävittäminen oli sen ensimäinen ja päätehtävä. "Mieheltä on vaadittava
samaa puhtautta kuin naiselta." "Prostitutsioonilaitos on yhteiskunnan
suurin häpeä."
Kun tämä ajan käsityksiä puhdistava liike oli vireimmillään, olin minä
puolestani siinä iässä, jolloin sukupuolikysymys muodostuu tärkeimmäksi
kaikista kysymyksistä. Ja minunkin käsityksiini se vaikutti hyvin
paljon. Se muuttui minun eläväksi vakaumuksekseni kaikki tuo, että
nainen olisi vapautettava, että prostitutsiooni on häpeä, mutta
erittäinkin, että miehen täytyy _uskollisuudesta tulevaa vaimoansa
kohtaan_ kieltäytyä satunnaisesta sukupuolielämästä.
Mutta itse minä en muuttanut huonoa elämätäni. Luullakseni aloin elää
vielä huonommin.
Nyt ymmärrän tämän kaunokirjallisuuden kannan heikkouden ja etten minä
sen osoittamasta vaikuttimesta olisi voinutkaan löytää voimaa
toteuttaakseni kieltäymisen elämänohjetta.
Kaiken kaunokirjallisuuden luonteelle uskollisena tämäkin kirjallisuus
keskittyi "rakkauden" tunteen ympärille. Tämän rakkauden piti olla
sinä voimana, joka sekä oikeutti sukupuolielämään että kielsi
sukupuolielämästä, milloin rakkaus ei ollut vielä syntynyt. Rakkaus
miehen ja naisen välillä piti sentähden säätämän niin ihanteelliseen
valoon kuin suinkin. Oli todistettava, että tässä "rakkaudessa" piili
koko elämän salaisuus ja tarkoitus. "On taas tullut suurten tunteiden
aika", -- näillä sanoilla päättyi eräs draama, jossa rakkaus oli kaikki
säätönöiset siteet rikkonut vaatien tunnustamistansa miehen ja naisen
välisen yhdyselämisen ainoaksi määrääjäksi. Kaunokirjallisuuden
elämänohje siis on, että vietti on tyydytettävä kun rakkauden tunne
siihen oikeuttaa, ja että vietti, joka ilmestyy liian aikaisin tai jos
täysikäisyydessä niin ilman ihanteellisen rakkauden tunnetta, on
jotakin luonnosta poikkeavaa, kivuloista, josta täytyy kaikissa
tapauksissa kieltäytyä. Ihanneihminen, tuo suurten ja voimakkaiden
tunteitten ihminen, ei tiedä lapsuudessaan eikä yleensä ennen
rakastumistansa mistään ristiriitaisuuksista sukupuoliasioissa. Kun hän
alkaa lähestyä rakastumisen ikäjaksoa, s.o. miehistyä, näyttäytyy tämä
vaan tunteiden hienostumisessa, jonkinlaisessa haaveilemisessa, joka
puhkeaa korkeintaan runollisuuden virtaan.
Oikealla ajalla luonto tuopi hänen eteensä samanikäisen, yhtä viattoman
ja ihanteellisen tytön. He rakastuvat toisiinsa. Luonto vie heidät
vastustamattomalla voimalla yhteen. Rakkaus oikeuttaa, luonto tekee
välttämättömäksi. Näin on terveissä oloissa.
Kysymys ei kuitenkaan voi olla elämänohjeesta terveille vaan juuri
sairaille, eli poikkeuksille. Missä onkaan näitä terveitä luonnon
ihmisiä, jotka eivät tiedä vietistä ennen rakastumista. Missä ovat ne
ihmiset, joille sukupuoliasia nuoruudessa tai rakastuessa tai
kihlauksen aikana tai avioliitossa ei ole muodostanut kipeätä
ristiriitaisuutta, vienyt harhaan ja synnyttänyt taistelua. Eikö
jokaisella ole olemassa tuota kivuloista viettiä, erillään
ihanteellisesta rakastumisesta. Eikö koko kysymys ole jokaiselle siinä,
kuinka suhtautua tähän viettiin, joka on erillään ihanteellisesta
rakastumisesta, ja jos se on tukahutettava, mistä saada siihen voimaa.
Jos elämänohje siis on tarkoitettu meille sairaille, niin pitäisi
meidän voida tukahuttaa vietti sillä ajatuksella, että sittenkuin se on
tukahutettu saamme sitä jälleen tyydyttää. Mutta jos tämmöinen
tulevaisuuden lupaus voisikin antaa minulle siihen voimaa, pitäisi
minulla olla takeita, että ollenkaan tulen rakastumaan, -- että
rakastun henkilöön, joka myöskin rakastuu minuun -- tai etten rakastu
ystäväni vaimoon ja niin edespäin. Ne on kaikki asioita, jotka ovat
jokapäiväisiä. Ja tulevaisuuden rakkaus siis siltäkin kannalta on liian
epätietoista ja epävarmaa voidakseen antaa voimaa voittamaan viettiä
nykyisyydessä.
Mutta minä en tehnytkään näitä vastaväitteitä enkä ajatellut niitä.
Päinvastoin rupesin tämän aatteen kannattajaksi ja puhuin innolla
siitä, että miehen täytyy olla puhdas _vastaisen rakkautensa vuoksi_.
Miksi minä en siis muuttanut huonoa elämätäni tämän elämänohjeen mukaan
ja kieltäytynyt vastaisen rakkauden nimessä?
Omatuntokin käski minua kieltäytymään, mutta ei ilmoittanut mitään
syytä käskyynsä. Jos jokin syy oli, niin se oli vaan minun lapsuuteni
usko, että pitää olla puhdas, tai että Jumala tahtoo puhtautta, tai
että se on välttämätöntä jotakin suurta, näkymätöntä, tästä elämästä
riippumatonta tarkoitusta varten, -- se oli vaan käsky niinkuin
lapsille, joille ei sanota mitä varten, koska on itseselvää, että
kaikki on heidän hyväkseen. Tahtomatta pitää tätä käskyä minä sitten
rupesin hakemaan teorioja, jotka olisivat vakuuttaneet minua siitä,
että tämä käsky oli mahdoton ja siis väärä. Kunnes kohtasin
kirjallisuuden teorian eli elämänohjeen. Se oli yhtäkkiä
valloittavinaan minun sydämmeni, tulevinaan minun uskokseni. Mutta
vaatiessaan samaa kuin minun omatuntoni, ja asettuessaan ikäänkuin sen
paikalle, se ilmoitti syyn, miksi piti kieltäytyä, -- selvän,
ymmärrettävän syyn, se oli: rakkauselämä tulevan vaimoni kanssa. Mutta
tämä syy ei ollut se suuri, sanoin selittämätön, elämänajasta
riippumaton, joka seuraa omantunnon käskyä. Ja luullakseni minä vaan
petin itseni kun omistin kirjallisuuden ihanteen. Minä omistin sen kun
tunsin, että sen syy oli minulle vähemmin sitova, vähemmin totinen kuin
omatunto. Minussa rupesi asumaan jokin valheellinen vapauden tunne
tämän vaihdon jälkeen, ja senpätähden, huolimatta tästä kauniista,
runollisesta teoriasta, käytännössä ei tuntunut enää mitään ohjaksien
pitoa.
Kun on tultu kauas pimeyden maailmaan, voi ainoastaan korkein
elämänohje valaista.
Mikä on korkein, ainoa elämänohje?
Elämänohjeen voi antaa ainoastaan uskonto.