PUHTAUDEN IHANNE
Kirj.
Arvid Järnefelt
Otava, Helsinki, 1897.
Kuopion Uudessa Kirjapainossa.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Vietti lapsuudessa.
Vietti nuorukaisijässä.
Elämänohjeen voi antaa ainoastaan uskonto.
Liite.
Eräs kirje.
Esipuhe.
Sittenkuin olin julaissut "Heräämiseni" nimisen tunnustuksen, on
minulta moni sekä suullisesti että kirjallisesti kysynyt tarkempaa
selitystä siihen, mikä mielestäni auttaa vapautumaan siitä paheesta,
josta tuon kirjan alussa puhun. On sekä vanhemmat, epätietoisina kuinka
lapsiansa kasvattaisivat, että myöskin nuoret ihmiset, jotka itse ovat
saman ristiriidan edessä, tahtoneet tietää tätä minulta.
Vastatessani näihin kysymyksiin olen todella huomannut, että
kirjastani, kun siinä loppupuolella ei ole enää kysymystä tästä
asiasta, helposti jää löytämättä tyydyttävä selitys. Kirjassa onkin
ollut puhe paheesta etupäässä vaan tarkoituksessa osoittaa, mimmoisten
muistojen ja lapsuuden surujen kanssa ensimäinen käsitys Jumalasta
syntyy. Ja näen nyt hyvin, että jos siitä tahtoo hakea neuvoa, miten
pahetta vastaan on taisteltava, niin neuvon antamisen sijasta saattaa
lohdutus tulla riistetyksikin, kirja kun helposti synnyttää muun muassa
sen väärinkäsityksen, että rukous on tehoton apukeino pahetta vastaan.
Ja se on kuitenkin, oikein ymmärrettynä, ainoa apukeino.
Sentähden minulla oli jo kauan sitten syntynyt ajatus kirjoittaa tästä
asiasta erikseen, Aikomus oli alussa julaista vaan semmoisinaan ne
kirjeet, joilla olen vastannut tehtyihin kysymyksiin, mutta vähitellen
tuli lisäksi paljon muuta, mitä oli välttämätön mainita, ja kirjeiden
sisällys on näin muuttunut kokonaisuudeksi.
En yritä antaa vastausta kaikkiin kysymyksiin, jotka tässä ihmiselämää
niin laajalti koskevassa kysymyksessä voivat syntyä. Tyydyn, jos saan
lukijalle annetuksi pääytimen siitä elämänymmärryksestä, joka on ollut
minulle itselleni ainoana apuna.
Vietti lapsuudessa.
Ensimäinen kysymys, johon täytyy hakea vastausta, on tämä:
Mistä syystä lukemattomilla ihmisillä sukupuolinen vietti ilmestyy jo
aikaisessa lapsuudessa, antaen sen tehtäväksi taistella taistelua, joka
on sen mielelle ihan luonnoton ja jonka merkitystä se ei voi edes
ymmärtää?
Kahtalainen on tavallisesti vastaus.
"Perisynti!" -- sanovat elämänopettajat. Tämä perisynti seuraa Aadamin
lankeemisen jälkeen ihmistä luonnon välttämättömyydellä. Kaikki
taipumus pahaan on välttämätön seuraus perisynnistä, eivätkä ihmiset
sille omin voiminsa mitään voi. Tie pelastukseen on tämän opin mukaan
avoinna vasta Kristuksen lunastustyön kautta, joka tulee kasteen kautta
jo lapsena omistetuksi ja joka vapauttaa hänet kadotuksen tuomiosta
siinä tapauksessa, että hän sittemmin säilyttää uskon tähän
lunastukseen. Kuri ja kasvatus tarkoittaa tällöin ainoastaan lapsen
tahdon taivuttamista ja tuon uskonelämän mahdolliseksi tekemistä, mutta
poistaa sitä viettiä, joka saattaa "tekosyntiin" se ei voi, koska
vietti on perisynnin tuote.
Toinen katsantotapa, joka jättää uskonnolliset opinkappaleet hyvällä
luottamuksella teoloogien asiaksi ja tahtoo sillä välin arvostella
kysymystä omiksi tarpeiksensa käytännöllisemmältä kannalta, näkee syyn
pahennukseen olevan siinä että pahat lapset opettavat hyville.
Antaumatta ajattelemaan mistä "pahat" ovat pahansa saaneet, ja
ottamatta lukuun että pahe, kuten tunnettu, syntyy yhtä usein ilman
mitään ulkoapäin tullutta opetusta vaan jonkun sattuman kautta, nämä
opettajat arvelevat mahdolliseksi päästä pahennuksesta siten, että
pahat erotetaan hyvistä ja että vanhemmille selitetään kurin
välttämättömyyttä kasvatuksessa.
Ehdottomasti tahtoo herätä kysymys ensiksikin, missä tarkoituksessa
olisi luonto pannut jo lapseen tämmöisen kamalan kiusauksen, ja
toiseksi, missä tarkoituksessa luonto olisi vanhempain osaksi määrännyt
niin vaikean ja epätoivoisen tehtävän kuin urkkia lasten salaisuuksia
kitkeäkseen heidän sydämmistään vietin mahdolliset alkeet, sitten
erotella pahat hyvistä, kuritella edellisiä ja varjella jälkimäisiä.
Olisihan semmoinen tehtävä vaikea oppineimmalle ja kokeneimmalle
psychiaterillekin, ammattimiehellekin, ja nyt sitä vaadittaisiin
kaikilta erotuksetta! Samalla kuin tämä tehtävä siis näyttää ainoalta
keinolta pahetta vastaan, on se niinhyvin kuin mahdoton, ja
mahdottomalta se jokaisesta tuntuukin.
Sen tähden hyvin pian ihminen tahtoisi heittää päältänsä kaiken
edesvastauksen tässä asiassa. "Asia on surullinen, mutta minä en sille
mitään voi, ja siis on parempi, että suljen kasvoni ja silmäni siltä."
Näin sanoessa ihmisille kuuluu kuitenkin toinen ääni, joka pitää heidät
sidottuina edesvastuusen ehdottomasti ja huolimatta kaikista heidän
puheistaan, joilla he pyristelisivät itseänsä irti. Se ääni on niinkuin
ukkonen, joka vielä on kaukana taivaanrannassa: ihmiset puhuvat
toisilleen ja kuulevat vielä omia ääniä sen yli; mutta he eivät voi
olla samalla tietämättä, että tuo etäinen kumea jyrinä, kun se
lähestyy, ei ainoastaan ole kovempi heidän ääntänsä, vaan voi saattaa
heidät vaikenemaan, ja että he eivät voi minnekään paeta tätä ääntä.
Juuri näin omatunto tässä kysymyksessä sitoo ihmisen edesvastuun
tunteesen, eikä anna hetkeksikään vakaantua siinä ajatuksessa, että hän
todella olisi edesvastauksesta vapaa.
Pakenematta omantunnon uhkaavaa syytöstä ja edesvastuusen vaatimista,
turvautuen päinvastoin sen suojaan ja kuulostaen sen ääntä, saa asia
yhtaikaa masentavan ja auttamattoman, ja kuitenkin omituisella tavalla
lohduttavan ja pelastusta lupaavan käänteen.
Omatunto sanoo:
Ennenkuin syytät lapsiasi synnynnäisestä saastaisuudesta ja
aistillisuudesta, ajattele oletko itse koskaan voittanut juuri sitä
samaa viettiä, jota niin inhoat heissä, ajattele etkö sinä, siittäessä
heitä, itse tyydyttänyt juuri sitä samaa viettiä; ajattele etkö sinä,
vielä sittenkin kun jo tiesit, että lapsen elämä on alkanut äidin
kohdussa, jatkanut lapsen elämän ylitse tyydyttää samaa viettiä. Et
sinä sentähden voi olla aavistamatta, että lapsi on vastaanottanut
sinun oman viettisi semmoisena kuin sen olet hänelle jättänyt.
Sille, jolle omatunto tämän sanoo, on tarpeetonta kuulustella lääkärien
mieltä asiassa tai etsiä todistuksia, jotka sitä kumoisivat tai
puoltaisivat. Hän tietää, että se _on_ niin. Ja niinkuin hän tietää
olleensa tähän asti taipuvainen salaamaan tätä totuuden ääntä
itseltänsä, niin sitä salaa yhä maailma ja enimmät sen lääkärit.
Mutta hyvä on myöskin tietää, että nykyään lukuisat ja yhä
lukuisammat etevät ammattimiehet ovat voimakkaasti nostaneet tämän
perinnöllisyyskysymyksen julkisuuteen. Kysymys ei tällöin enää ole
perisynnistä, jonka Jumala olisi määrännyt, vaan perinnöllisyydestä,
eli aistillisten taipumusten siirtämisestä lapseen ihmisestä riippuvana
tosiasiana, niin että hänestä myöskin riippuu olla siirtämättä niitä
lapseen. -- Monet lääkärit tunnustavat, eitä lapsen siittimellinen eli
seksuellinen halu, vietti, periytyy häneen seurauksena jatketusta
sukupuolielämästä aviopuolisojen välillä raskauden aikana.
Tahdon tähän ottaa kuuluisan amerikalaisen lääketieteentohtorin, Alice
Stockhamin jo julkisuudessa ilmestyneen lausunnon asiassa:
"Pariutuminen raskauden aikana näännyttää äitiä ja vahingoittaa
kohdussa olevan sikiön elämää vaikuttaen sen elimistössä ennenaikaista
siittimellistä kehitystä. Täytyy koettaa torjua ajatuksia näistä
asioista, huolellisesti välttäen jokaista seikkaa, mikä voi edistää
aistillisen halun syntymistä. Näin ollen olisi tarpeen eri vuoteet jopa
eri makuuhuoneetkin miehelle ja naiselle.
"Tärkeätä ja huvittavaa olisi tutkia, eikö vaikeiden synnytystuskien
syytä voisi poistaa niinikään kieltäymisen avulla raskauden aikana,
koskapa muutamat havainnot tähän suuntaan antavat syytä niin otaksua.
"Eivätköhän sairaaloiden ja hyväntekeväisyyslaitosten johtajat voisi
ottaa tutkiakseen tätä kysymystä? Tilastollisten tietojen avulta voisi
ratkaista onko tämä teoria oikea vai väärä. Kieltäytymisen vaikutus
jälkeläisiin käskee kaikkia toden teolla ajattelemaan tätä kysymystä,
joille on ihmisluonteiden jalostuminen kallis asia. Ajattelevien
vanhempien on harkitseminen kysymystä, eivätkö he kylvä lapseen
aistillisuuden siemeniä eläen äidin raskauden aikana fyysillisen
rakkauden alhaisella asteella.
"Nähtävästi on olemassa semmoinen laki, että, aivan läheisen yhteyden
vuoksi äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, minkä hyvänsä
hänen järjen- tai sielun kykynsä tai jonkun hänen aivojensa tai
ruumiinsa elimien harjoittaminen herättää ja kehittää suhteellisessa
määrässä vastaavaa kykyä tai elintä sikiössä. Mitä hyötyä voi olla
opettamisesta lapsille puhtauden ja hyvän siveyden sääntöjä, kun
kohdussa tapahtuvan kasvatuksen kautta on itse heidän elämäänsä
istuteltu prostitutsioonin opetus?"
Se on nöyryyttävä, masentava totuus niille, jotka sen tietävät
omantuntonsa kautta.
Masentava se on siksi, että lapsissa, jotka jo ovat näin synnytetyt, on
siis auttamattomasti olemassa vietti, joka jo aikaisessa lapsuudessa
tulee pyrkimään esille ja saattaa melkein varmuudella lapsen siihen
ainoaan vietin tyydyttämisen tapaan, joka on lapselle mahdollinen,
nimittäin itsesaastutukseen.
Pahe syntyy silloin kuin vietin tyydyttämisen keino tulee löydetyksi.
Tämä tapahtuu sangen usein ilman mitään ulkonaista opetusta, ainoastaan
sattuman kautta, niin että lapsi esimerkiksi jossakin viattomassa
leikissä, voimistelussa tai muussa liikkeessä ollessaan tuntee
siittimen kiihoitusta ja siitä oppii paheesen. Näitä esimerkkejä
sisältää muun muassa meillä tunnettu Wretlindin kirja enemmän kuin
kylläksi. Usein syntyy pahe myöskin itsestään siten, että lapsen omat
ajatukset vähitellen opettavat ja johtavat hänet vietin tyydyttämiseen
itsesaastutuksen avulla. Ja vihdoin saa pahe niinikään usein alkunsa
opetuksen kautta. Tämä viime mainittu tapaus ei tarvitse tehdä mitään
eroa edellisistä. Sillä toisen opetus on aivan samallainen satunnainen
eli ulkoapäin tuleva vaikutin kuin on voimistelun, tankoa myöten
kiipeemisen tai muu lapsen oman havainnon aikaansaama opetus. Lapsi
oppii paheesen siksi, että hänellä on vietti. Jos hänellä viettiä ei
olisi, niin ei hän ottaisi vastaan tämmöistä opetusta.
Syynä siis paheesen on kaikissa tapauksissa lapsena jo löytyvä aikainen
vietti. Tätä tosiasiaa ei voi kiertää, vaan on se tunnustettava
peittelemättä, sillä totuuden avonainen tunnustaminen on ainoa, mikä
voi auttaa lähemmäksi oikeata ratkaisua. Tunnustakaamme siis me
vanhemmat, että olemme eläneet pimeydessä, kun olemme näin antaneet
siittimellisille haluillemme vallan, emmekä ole taistelleet niitä
vastaan; emme ole ehkä selvästi tienneet, että halumme, jotka jäävät
meiltä voittamatta, siirtyvät meidän lapsillemme ja synnyttävät heidän
elämässään saman ja vielä suuremman ristiriitaisuuden, kuin se, jota
elämä on tarjonnut meidän ratkaistavaksemme.
Masentavaa on tätä tunnustaa, masentavaa siksi, että koko edesvastaus,
jonka me, valmiina syyttämään luontoa tai Jumalaa, olimme sysänneet
luotamme, nyt yhtäkkiä vyörähtää koko painollaan meidän omille
hartioillemme. Ja niinkuin aina, milloin huomaa jonkun teon pahaksi,
katumus muodostuu suruksi siitä, ettei tekoa voi enää tekemättömäksi
saada, niin tässäkin on masentavinta se, että tehtyä ei enää voi
peruuttaa. Minun lapseni on minun syyni kautta perinyt sen saman
kukistamattoman, voimakkaan vietin, jota minä en ole voittanut ja joka
on häntä vaivaava hänen lapsuudestansa saakka.
Mutta oikea nöyrtymys, totuuden suora tunnustaminen, niin masentavalta
kuin se ensin näyttääkin, tuopi kuitenkin mukanaan valoa ja lohdutusta.
Kammottavan edesvastuun rinnalla, johon totuus ensin uhkasi syöstä, se
kummallisella jälleenrakentavalla tavalla osoittaa ulospääsyn ja
pelastuksen tien. Tie selviää yhä enemmän ja sen mukana kasvaa
turvallisuuden tunto mitä totisempi nöyrtymys on ollut.
Lohdutus on siinä, että totuutta tunnustaen näemme, että ihmisen omassa
vallassa siis on vapauttaa maailma sen kamalasta onnettomuudesta.
Lohdutus on siinä, ettei tämä vapauttaminen siis ole mahdollinen
ainoastaan sittenkuin alaikäiset lapset jonkun täydellisen kasvatuksen
perästä vapauttavat maailman, vaan silloin kuin _vanhemmat_ ymmärtävät,
että ainoastaan he itse, voittaen himonsa, voivat vapauttaa siitä
lapset. Pelastus on siis täysikäisistä riippuva.
Se onkin luonnollista. Kuinka olisi luonto pannut niin suuren pahan
riippuvaksi lapsista ja näiden heikoista taisteluista sitä vastaan!
Ilman mitään todisteluja, korkeimpaan siveyslakiin perustuen, pitäähän
meidän tuntea sisässämme, että kaikki paha voi tulla maailmaan
ainoastaan meidän täysikäisten kautta.
Vapautua on siis niissä lapsissa, jotka eivät vielä ole syntyneet
eivätkä siitetyt.
Kaikki on siinä, että ne voittavat vietin, jotka tulevat siittämään ja
synnyttämään nämä lapset.
Ja kun me nyt ymmärrämme, kuinka äärettömän tärkeä vietistä
vapautuminen meille on, ymmärrämme, että siitä riippuu maailman
tulevaisuus, niin syntyy tärkeä kysymys: mistä ikäkaudesta alkaen
meille yleensä voi käydä vietin voittaminen mahdolliseksi?
Tietysti saapi kysymys, kuinka jo lapsia voisi ohjata voittamaan
viettiä, kahta suuremman merkityksen. -- --
Tavallisesti kun puhutaan itsesaastutuksesta, sitä pidetään ihan eri
asiana kuin sukupuolivietin tyydyttämistä. Tosin on toinen luonnollinen
ja toinen luonnoton tyydyttämisen tapa, mutta molempien vaikuttimena on
kuitenkin aivan sama vietti. Vietin tyydyttäminen itsesaastutuksella on
tosin niin sanottu "nuoruuden pahe", lasten pahe, mutta se on lasten
pahe vaan sen vuoksi, ettei voi tulla kysymykseen lapsen tyydyttää
viettiänsä luonnollisella tavalla, -- että se on lapselle vielä ainoa
keino tyydyttää sitä viettiä, joka hänessä ilmestyy näin aikaisena.
Mutta jos vietti on aikaihmisellä aivan sama kuin lapsella, niin
kysymykseen: voiko _lapsi_ voittaa viettiä, saattaa vastata ottaen
perustukseksi ne kokemukset, mitä meillä täysikäisillä on meihin
itseemme nähden. Voimmeko me voittaa viettiä, siinä muodossa, jossa se
meillä ilmestyy? Onko se meille helppo vai vaikea? Mitä keinoja me
käytämme voittaaksemme? Ja vasta sen jälkeen voimme asettaa
vaatimuksemme lapsiin nähden. Jos luonto olisi määrännyt lapsen
tehtäväksi kamppailla jotakin erityistä lapselle omituista
itsesaastutuksen viettiä vastaan, niin me voisimme sanoa, ettemme
ymmärrä tuon paheen luontoa. Mutta nyt emme voi sitä sanoa, koska
lapsessamme ilmestyvä vietti on ensimäinen todistus siitä, että me
tunnemme vietin perin pohjin.
Kun siis joku tahtoo varjella omaa lastansa onnettomuudesta ja
huolestuneena kysyy, mitä pitäisi lapselle tehdä, että hän vapautuisi,
niin ei voi olla muuta tietä selvyyteen tässä asiassa, kuin vajoutua
omaan itseensä, omaan elämään ja vastata itselleen kysymyksiin: Olenko
minä voittanut viettiä? Jos olen, niin millä keinolla se tapahtui? mitä
hengen voimia minä olen huutanut avukseni? olenko ehkä rukoillut? -- Ja
kun on päästy selvyyteen, mikä on voinut antaa pelastusta eli mikä
keino on ollut ainoa, niin täytyy rientää ilmoittamaan sama keino
lapsellekin. Sillä ihan varmaan se on sama vietti, jota vastaan
lapsikin taistelee, ja kuinka häntä voisi auttaa mikään muu keino?
kuinka voisi ymmärtää hänelle neuvoa mitään muuta, kuin mitä jokaisen
oma sydän syvimmässään tietää auttavan, tai voivan auttaa.
Mutta -- sanotaan tähän -- tuo neuvo on epämääräinen; ei kaikilla voi
olla taipumusta syventymään itseensä ja ratkaisemaan näin sielun
asioita; tarvitaan selvä, käytännöllinen neuvo, miten on meneteltävä
lapsen varjelemiseksi ja pelastamiseksi; tarvitaan selvä vastaus
kysymykseen; voiko ja miten lapsi voi vapautua paheesta.
Minulla onkin vielä yksi vastaus mielessäni.
Tietysti en voi tämän kysymyksen valaisemiseksi vedota muuhun kuin
omaan kokemukseeni. En siis ota arvostellakseni esimerkiksi lääkärien
käyttämiä keinoja tämän "taudin" hävittämiseksi lapsista. Kuitenkin,
mikäli keinot tarkoittavat paheen hävittämistä jollakin väkivaltaisella
tavalla, -- jotkut ovat määränneet lasten sitomista yöksi sänkyihinsä,
-- näyttävät ne minusta turhilta, koska vietti on luonnon voima, johon
ei pysty mikään ulkonainen vastavoima; mikään väkivalta ei voi saada
viettiä ulosnyhdetyksi tai sammutetuksi, yhtä vähän kuin rautaa voi
saada olemaan laajenematta lämpimässä tai dynamiittia räjähtämättä
tulessa. Tietysti sisällisen voiman vastapainona voi olla ainoastaan
sisällinen voima. Olen niinikään kuullut, että lääkärit joskus pitävät
lapsia "parantumattomina sairaina". Luullakseni on tämmöinen käsitys
aina väärä, sillä vietin voittaminen ei voi missään tapauksessa käydä
muutoin kuin sisällisen voiman avulla, ja sen mahdollisuudesta tai
mahdottomuudesta ei kukaan voi mitään tietää, niinkauan kuin lapsi elää
eikä ole kadottanut järkeänsä. _Vaikeus_ synnyttää lapsessa hengen
voimaa ei ole yhtä kuin _mahdottomuus_ pelastaa lasta.
Myöskään ei ole minulla mitään kokemusta siitä, miten vaikuttaisi
vanhempien, kasvattajien tai jonkun toverin puhe. Se häpeä, jota aina
tunsin syntini vuoksi, teki minulle mahdottomaksi jo ajatuksenkin, että
jollenkin ilmoittaisin tai joku minulle puhuisi. Ja luulen, että juuri
se seikka merkitsikin paljon minun kehityksessäni. Tulin nimittäin
senvuoksi, että tässä asiassa oli kokonaan katkaistu kaikki suhde
muihin ihmisiin eli että oli mahdoton ajatella neuvoa tai avun
pyytämistä heiltä, ohjatuksi hakemaan apua sisäisestä elämästä,
Jumalalta. Kirjassani olen kuvannut, kuinka käsitykseni sisällisestä
Jumalasta, eli siitä samasta, jossa nytkin tiedän ainoan totisen elämän
olevan, syntyi tämän salaisuuteni mukana ja siten että rukouksessani
käännyin häneen. -- Mutta minusta näyttää toiselta puolen, että
vanhempien puhe, siinä tapauksessa, että he ovat sisällisesti
nöyrtyneet tunnustamalla itsensä perinnön antajiksi, eivätkä siis
suinkaan ajattele antaa mitään kuritusta lapselle, edes nuhteenkaan
muodossa, voi vaikuttaa ratkaisevasti lapsen kykyyn vastustaa
viettiänsä. Täytyy uskoa siihen, että ainoastaan puhtaan totuuden
tietäminen voi auttaa ihmisiä, siis lapsiakin. Tämän mukaan minun
pitäisi siis valmistaa lasta ymmärtämään, että hänen on taisteleminen
viettiä vastaan, koska en minä eikä minun esivanhempani ole sitä
voittaneet, -- että jos hän voittaa ja pysyy puhtaana, niin hän voittaa
ikäänkuin meidän puolesta, -- että me odotamme sitä häneltä, -- että
voittaminen on hänen suuri elämäntehtävänsä. Voi olla ettei lapsi jäisi
kylmäksi, vaan saisi itseluottamusta ja intoa, kun vietin voittaminen,
joka vielä äsken tuntui hänestä tarpeelliselta yksistään vaan hänen
oman hyötynsä eli hänen oman vähäpätöisen tulevaisuutensa vuoksi,
yhtäkkiä muuttuisi hänen silmissään siksi, mitä tämä taistelu
todellisuudessa onkin: suureksi elämäntehtäväksi, jonka tarkoitus on
vapauttaa maailmaa. Sen kiduttavan, salaisen häpeäntunteen sijasta,
joka on häntä painanut, hän saisi rohkean ja avonaisen mielen, ja hän
käyttäisi paheen hävittämiseksi niitä suuria henkisiä voimia, jotka
ovat kätketyt lapsen sydämmeen.
Suuren merkityksen voisi tämmöinen puhuttelu saada senvuoksi, että kun
lapsen omien salaisten surujen synnyttämä suhde sisälliseen Jumalaan
luonnollisesti on vielä aivan heikko maailmalta tulevien rikkaiden ja
voimakkaiden ulkonaisten vaikutusten rinnalla, jotka lapsen elämän
etupäässä muodostavat, niin vanhempien puhe saattaisi arvaamatta antaa
tukea tuolle heikolle henkisyyden alulle, suhteelle Jumalaan, ja
kasvattaa siitä yhdellä kerralla voimakkaan, ratkaisevan vaikuttimen
hänelle.
Mutta varsinaiset kokemukseni, joilla minä ainoastaan voinkin
kysymykseen vastata, alkavat minun omasta peitetystä taistelusta
viettiä vastaan ja omasta heikosta suhteestani Jumalaan.
Koetin jo lapsena käyttää apukeinona pahetta vastaan rukousta, niinkuin
minulle oli neuvottu menettelemään muissa asioissa. Erittäin selvästi
muistan kuitenkin, että rukous tuntui minusta tehottomalta apukeinolta.
Koska minä rukoillessani elävästi tunsin Jumalan läsnäolon, en minä
lapsena voinut yleensä "epäillä Jumalan olemassaoloa", kuten sanotaan.
Se, ettei rukouksistani ollut apua, herätti minussa kummastelua. Ja
juuri tästä omasta kummastelustani on sittemmin syntynyt kaikki se mitä
nyt jo tiedän Jumalasta.
"Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että olisi pitänyt tehdä Jumalani
kaikessa jokapäiväisessä elämässä enemmän pääasiaksi, kuin mitä hän
minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä mielessäni
ja alituisesti elää semmoisessa hengen tilassa, kuin mikä minussa oli
rukoillessani."
Näin kirjoitin "Heräämiseni" kirjassa. Ja koetan nyt selittää tarkemmin
tämän minun mielestäni kaikkein tärkeimmän asian.
Niin oudolta kuin saattaakin kuulua, oli koko syy taistelun
menestyksettömyyteen siinä, että minulla oli väärä elämänkäsitys. Ei
tavallisesti puhuta lasten elämänkäsityksistä. Ja kuitenkin näen nyt
selvästi, etten voinut pitää Jumalaa alituisesti mielessä siksi, että
väärin käsitin elämän, se on, oman suhteeni Jumalaan.
Luulin että Jumala oli se, jonka oli määrä auttaa minua _minun omassa
elämässäni_, joka oli jotakin minulle itselleni kuuluvaa.
Minulla oli silloin se väärä käsitys rukouksestakin, että rukouksen
olisi pitänyt auttaa niiksi hetkiksi, joina en enää rukoillut, vaan
elin sitä "omaa elämääni", se on, että rukouksen tarkoitus oli
ikäänkuin ottaa lupaus Jumalalta tulevaisuuden varalle.
Olin lapsena aina vapaa vietin kahleista juuri sinä hetkenä, jona
rukoilin. Mutta se oli minusta silloin niin luonnollista, etten sitä
huomannutkaan. Sitäpaitsi rukous tavallisesti seurasi katumuksen
muodossa kohta lankeemuksen jälkeen, jolloin siis olin muutenkin vapaa
vietistä. Muistan, etten tullut yleensä koskaan rukoilleeksi silloin
kuin jo oli pitempi aika lankeemisesta kulunut. Hetkenä taas, jolloin
vietti minut valloitti, syntyi minussa sisällinen taistelu, ja tämän
taistelun esineenä juuri olikin kysymys: rukoilisinko nyt apua vai en.
Tietysti en tullut rukoilleeksi juuri senvuoksi, että se olisi
ollut sama kuin voitto ja minähän vasta taistelin. Näin en siis
tämmöisissäkään tapauksissa tullut rukoukseen asti, ja rukous taaskin
seurasi vaan lankeemusta, oli pyyntö, että minun uusi, lankeemuksen
jälkeen tehty päätökseni saisi Jumalalta tukea sittenkuin kiusaus
jälleen tulisi.
Jotenkin varhain lapsena huomasin tämän asian ja aloin, lankeemusta
seuraavan katumuksen hetkinä, päättää myöskin, että vastedes tahdoin
muistella Jumalaa silloinkin kuin minulla ei ollut syntiä omantunnon
päällä eli kun oli jo pitempi aika lankeemuksesta kulunut. Tunsin
selvästi, että kääntyminen Jumalan puoleen, kun se aina tapahtui vasta
lankeemisen jälkeen, vähitellen täytyi kadottaa merkityksensä.
Varhaisen lapsuuden kokemus oli siis tuonut siihen, että apu saattoi
olla mahdollinen ainoastaan jos olisi mahdollista alituisesti elää
Jumala ajatuksissa. Muistan, että semmoinen elämä näytti minusta
viehättävältä, jos siihen kerran olisi voinut päästä. Mutta parhaalla
tahdollakaan ei siihen voinut päästä. Koetin päästä alkuun siten että
kertomalla kerroin mielessäni: Jumala, Jumala, Jumala, hetki hetkeltä
niin pitkälle kuin saatoin. Mutta jokin aina vei minut pois siitä.
Mahdotonta oli pakottaa ajatusta eli mielialaa väkisin pysymään. Ja
sentähden, kun näin, että elämä ehdottomastikin häivyttää ajatukset
pois Jumalasta, kummastelin, että hän kuitenkin voi vaatia itseänsä
aina ajattelemaan ennenkuin auttaa.
Kuten sanoin, se oli väärä elämänkäsitys, joka teki minulle ja tekee
jokaiselle lapselle mahdottomaksi elää alituisessa Jumalan
muistamisessa.
Lukeneeko lapsi läksyjänsä vai täyttäneekö muuten annettuja käskyjä,
hänen tehtävänsä käsitetään tarkoittavaksi aina tulevaisuutta, hän elää
ainoastaan tullakseen joksikin sittenkuin kasvaa mieheksi. Jos hän
kuolee pidetään hänen elämäänsä kesken katkenneena. Kaikki siis mitä
hän tekee on hänen tekeminen vanhempien tai kasvattajien käskystä. Ja
Jumalan merkitys tällöin on siinä, että hän on lapsille äärimmäisenä
uhkana. Mutta ei kukaan opeta -- ei kirkossa, ei koulussa eikä kotona,
-- että hänen elämänsä on jo lapsena itsenäinen, riippumaton siitä
elääkö hän huomenna tai mieheksi asti, että oman tulevaisuuden tuumat
syntyvät oman itsensä ylentämistä varten ja että ihmisen tarkoitus on
vaan nykyisyydessä täyttää Isän tahto.
Alituisesti mielessä voi ainoastaan pysyä tekemisen, puuhaamisen,
elämisen _vaikutin_. Niinkuin se, joka laittaa pöytää, ei voi samalla
ajatella esimerkiksi lampun rakennetta, niin ei voi ihminen elää
personallisia tarkoituksiaan eli tulevaisuuttansa varten ja kuitenkin
pitää alituisesti mielessään Jumalan tarkoituksia.
Tämä mahdottomuus on sama ukolle kuin lapselle.
Vastaus kysymykseen, voiko vietistä ja siis paheesta vapautua jo
lapsena, jääpi minun sisällisten kokemuksieni mukaan tämmöiseksi:
Voipi ainoastaan siinä tapauksessa, että lapsessa voi syntyä
pysyväinen, katkeamaton "elämä Jumalassa", -- semmoinen elämä, missä
Jumala tekemisen vaikuttimena itsestänsä on mielessä ja on elämän
viehätyksenä.
Evankeliumissa kerrotaan, että meidän uskontomme perustaja jo lapsena
sanoi Jumalaa isäkseen, s.o. ymmärsi elämän hänessä itsessään asuvan
hengen käskyjen täyttämiseksi. Siinä oli jo lapsesta pitäen hänen
elämänsä viehätin ja hänen tekojensa vaikutin. Samallaiseen vapaasen
elämään tämä uskonnon perustaja kutsuu kaikkia ihmisiä, ja pitää sitä
mahdollisena, helppona ja onnea tuottavana.
Mutta me vaan tahdomme, että lapsemme "tulisi joksikin".
Selvää on, että jos lapsen sydämmen täyttää sama elämänviehätin kuin
oli Jeesuksella, niin hän vapautuu paheesta.
Kuinka moni vanhemmista tahtoisikaan minulta enää kysyä: miten on
lapsessa herätettävä tämmöinen "elämä Jumalassa"?
Jos joku kasvattaja, tunnustamatta itse puolestaan tätä elämän
ymmärrystä, tahtoisi käyttää sitä ainoastaan keinona lapsen
kasvattamista varten, niin ei hän varmaankaan onnistuisi. Hän tuskin
voisi päästä perille _kuinka_ tämmöinen elämänkäsitys olisi lapselle
omistettava. Syy tähän on se, ettei ketään voi _opettaa_ uskomaan. Usko
voi vaan vapaasti siirtyä. Lapsi itsestään omistaa sen uskon, mikä on
niillä, joilta on häneen lähin vaikutus. Kaikista puheista ja
opetuksista ja yhteisistä rukouksista riippumatta lapsi rupee
vaistomaisesti pitämään elämänä (= uskomaan) sitä, mitä hänen
ympäristönsä pitää elämänä (= uskoo).
Tietysti ainoastaan osoittamalla lapselle havainnollisesti, mimmoinen
tämä "elämä Jumalassa" on, todistamalla siis omilla teoillaan että on
olemassa ihmisiä, jotka siihen uskovat ja tahtovat sitä elää, voi
lapsessa herättää elävän uskon siihen.
Onko vaikeata vai helppoa antaa lapselle pelastava elämänkäsitys, ei
riipu lapsen kykenemättömyydestä tai vastahakoisuudesta ymmärtämään
mitä täysikäiset koettavat hänelle selittää ja opettaa, vaan riippuu
siis tässäkin yksistään meistä täysikäisistä itsestämme, siitä, mihin
me itse uskomme ja miten elämme.
Tämä itsekasvatus on ainoa mahdollinen kasvatustapa, ja sitä se on
ennen kaikkea tässä pääasiassa, nimittäin uskon antamisessa lapselle.
Muuta keinoa ei ole jo syntyneen lapsen pelastamiseen.
Mutta juuri senvuoksi, ettei muuta keinoa löydy, ja tämä ainoa jää
käyttämättä, pysyy pahe lapsuudessa voittamatta, ja lapsi vie sen
mukanaan nuorukaisikään, jolloin vanhempien vaikutus alkaa jo heiketä
ja opetukset tulevat maailmalta.
Vietti nuorukaisijässä.
Täysikäiseksi pääsevälle ominaista on, että hänelle on tullut
välttämättömäksi tunnustaa itselleen ja ilmoittaa muille joku
elämänohje, jonka valossa hän tahtoo että hänen tekojansa ja toimiansa
arvosteltaisiin, -- osoittaa että hänen tekemisiensä vaikutin on
hänessä itsessään.
En sano, että hänellä olisi välttämättä tarve omistaa joku semmoinen
elämänohje, jota kaikki pitävät ylevänä. Tämä riippuu siitä, missä
kehitystilassa ihminen on; johtavatko häntä saavuttamattomat ihanteet
hänen pyrkiessä loppumatonta täydellisyyttä kohden, vai koettaako hän
ainoastaan löytää semmoisen elämänohjeen, mikä soveltuisi siihen
elämäntapaan, joka pitää häntä orjuudessa, ja samalla himmentäisi hänen
omissa ja muiden silmissä hänen todelliset orjalliset vaikuttimensa.
Sillä juoppoudenkin orjuus luopi kohta elämänohjeen, jonka mukaan
juominen on terveellinen, miehuutta edistävä, ajatuksia kehittävä, ja
varaskin löytää seuran, missä hänelle tarpeellinen elämänohje on
sanoihin puettuna ja ylistettynä.
Minkä tahtoisin sanoa, on, että ihminen, tultuaan täysikäiseksi, tuntee
koko olentonsa riippuvan siitä, että hänen tekojensa vaikuttimet
näkyvät lähtevän itsenäisesti hänestä itsestään.
Tämä välttämättömyys esiintyä itsenäisesti näyttäytyy kohta erittäin
voimakkaana siihen aikaan kuin nuorukainen vastikään pääsee kantamaan
miehen nimeä. Mutta kun täysikäisyyden osoitus näin on vaikuttimien
omintakeisuudessa ja hänellä ei vielä ole mitään itsenäisiä
vaikuttimia, on hänelle tärkeätä peittää tätä sillä, että osoittaa
ainakin olevansa kokonaan riippumaton semmoisista elämänohjeista eli
käskyistä, joita vanhemmat antavat alaikäisille lapsilleen, myöskin
riippumaton siis mistään ulkonaisista jumalista ja opituista hyvän ja
pahan käsitteistä. Ja siksi hän omistaa vaan tavallisesti ne
lapselliset teoriat, jotka vallitsevat hänen ikäistensä, samalla tavoin
vapautuneiden toverien keskuudessa ja pidetään siellä itsenäisyyden
merkkinä.
Tässä kehityskaudessa tavallisesti nuoruuden salainen pahe vaihtuu
miehuullisena pidettyyn prostitutsiooni-elämään. Nuorukaisen sydämmessä
tapahtuu luopuminen omastatunnosta ja sen vaihtaminen teorioihin.
Vietin tyydyttäminen, jota lapsuudestaan pois kasvava nuorukainen oli
pitänyt semmoisena häpeänä ja niin raskaana salaisuutena, yhtäkkiä on
puheaineena ja sanotaan luonnolliseksi ja oikeutetuksi, kunhan se ei
tapahdu itsesaastutuksen avulla, vaan niinkuin luonto itse on
määrännyt, joka on tehnyt ihmiset miehiksi ja naisiksi. Häpeällistä oli
korkeintaan se tapa, jolla hän oli viettiä tyydyttänyt, eli oikeastaan
vaan se ettei hän ollut vielä täysikäinen. -- Näin ei puhu ainoastaan
toverit. He voivat milloin tahansa löytää tukeeksensa kirjallisuutta,
joka vakuuttaa ihan niinkuin hekin. Vieläpä enemmän. Olen lukenut,
ettei itsesaastutus olekaan oikeastaan mitään vahingollista, koska se
vaan kehittää ja kypsyttää ihmistä oikeaan sukupuolielämään.
Hillittömyys, joka tavallisesti seuraa vapautumista holhunalaisuudesta,
on aluksi vaan uhkaa ja ilontuntoa siitä, että ihminen siis todella ei
riipu muusta kuin sisällisistä vaikuttimista. Mutta tämä sama
hillittömyys sukupuolielämässä vähitellen alkaa muuttua tavaksi ja
tehdä orjaksi. Moni varmaankin muistaa elämästänsä hetken, jolloin hän
säikähtäen huomasi, että hän tultuaan vapaaksi yhtäkkiä todella
tarvitsee jotakin sisällistä vakaumusta menettelynsä ohjeeksi ja
suuntaajaksi. Mutta hänellä ei ole mitään semmoista uskoa johonkin
elämänohjeesen, joka antaisi hänelle voimaa sitä seurata; kyky seurata
_omia_ hyvän käsityksiä on niin vähäpätöinen, ettei siihen voi
nojautua. Sanoa taas, että minun käsitykseni hyvästä on niin ja niin
korkea, mutta että minä olen huono enkä voi sitä saavuttaa, vaan
lankean yhä aistillisuuteen, -- näin sanoa ei voi nuori mies, koska
koko hänen ylpeytensä on siinä että hän näyttää seuraavan omia
vaikuttimia. Ja sentähden alkaa kokonainen sarja itsensäpettämisiä,
s.o., nuori mies rupee keksimään semmoisia elämänohjeita, jotka
osoittaisivat, että hänen nykyinen elämäntapansa muka vuotaa
luonnollisena seurauksena juuri niistä, eli, ettei hänen elämäntapansa
ole seuraus mistään orjallisesta aistillisuudesta, vaan hänen omista
vakaumuksistaan. Syntyy erityinen tarve järjensyillä perustella
tämmöisiä elämänohjeita ja saada julkista tunnustusta niille. Ja se ei
olekaan mitään vaikeata, sillä ympärillä on paljon samanikäisiä ja
samassa kehityskaudessa olevia, joilla on sama tarve. Tässä
tarkoituksessa tulevat sukupuolielämän asiat kovaäänisen keskustelun
aineeksi ja kaikki todelliset elämänohjeet, jotka osoittavat ihmisen
etäisyyttä siveydestä, joutuvat pilkan esineeksi.
Mutta riippuvaisuus aistillisuudesta tulee yhä tuntuvammaksi, ja yhä
tärkeämmäksi sen rajoittaminen; ja yhä selvemmäksi käy sisälliselle
itselle, että nuo ylpeällä varmuudella julkilausutut teoriat eivät voi
tässä suhteessa olla miksikään avuksi, -- että kaikki edistyminen
taistelussa aistillisuutta vastaan voi käydä päinsä ainoastaan
tunnustamalla oman mitättömyytensä, s.o. yhtaikaa sekä oman kykynsä
saavuttaa täydellisyyttä, että oman suuren etäisyytensä siitä. Ja
niinkuin hän ei koskaan ollut sisällisesti uskonutkaan noihin
teorioihin, joiden tarkoitus oli ainoastaan salata hänen orjuuttansa,
niin hän nyt alkaa tuntea tarvitsevansa semmoisia korkeita
elämänohjeita, joihin hän voi sisällisesti uskoa ja siten saada
itsenäistä voimaa aistillisuutta vastaan. Tämä tovereilta kätketty
tarve panee hänet katsomaan ulommas ympärillensä, tutkimaan mistä häntä
siveellisesti ylempänä seisovat ihmiset saavat voimaa oikein
elääksensä, ja on hänen sydämmellensä kaikessa salaisuudessa äärettömän
tärkeätä, että on olemassa uskonnonperustajia tai siveyden tai
lääketieteen opettajia, joiden tehtävänä on tuottaa maailmaan
elämänohjeita ja niin osoittaa voiman lähteesen.
Ne opettajat, jotka sanovat että nuorisolla ei ole kuin
vastahakoisuutta elämänohjeisin ja että hyvän neuvoja on maailmassa
aina tarpeeksi, erehtyvät; sillä se, mitä oppilas hakee, ei ole
satunnaisia hyvän neuvoja ja kauniita sanoja siveellisyydestä, vaan
semmoisia elämänohjeita, joihin hän voi _uskoa_.
Sentähden kaikkina aikoina on ihmisillä ollut pakko tuoda esiin
käsityksensä korkeimmasta normista tässä sen tärkeimmässä
elämänkysymyksessä. Sillä vaan korkeimpaan voi kukaan todella uskoa.
Kuinka on meidän aikanamme? Onko meillä tarjona selvyyttä siitä mikä on
korkein ohje sukupuolielämässä? Uskommeko me edes että löytyykään
yhtenäistä totuutta tässä asiassa, s.o. samaa elämäntietä kaikille
ihmisille?
Tässä tarkoituksessa on hyvä läpikäydä pääasiallisimmat näkökannat,
mitkä meidän aikanamme tavataan sukupuolielämän kysymyksessä.
Kirkon antama elämänohje. Pääkohta _evankeliumissa_, mikä koskee tätä
kysymystä, kuuluu: "Ja fariseukset tulivat hänen tykönsä, kiusasivat
häntä, ja sanoivat hänelle: saako mies eritä vaimostansa kaikkinaisen
syyn tähden? Niin hän vastasi ja sanoi heille: ettekö ole lukeneet,
joka alusta ihmisen teki, mieheksi ja vaimoksi hän heidän teki? Ja
sanoi: sentähden pitää ihmisen luopuman isästänsä ja äidistänsä, ja
vaimoonsa sidottu oleman: ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi: niin
etteivät he ole enää kaksi, mutta yksi liha. Jonka siis Jumala yhteen
sovitti, ei pidä ihmisen sitä eroittaman. Ja he sanoivat hänelle; miksi
Mooses käski antaa erokirjan, ja hyljätä hänen? Sanoi hän heille:
teidän sydämmenne kovuuden tähden sallei Mooses eritä teitä teidän
vaimoistanne: vaan ei alusta niin ollut" (Mat. 19: 3-8). "Te kuulitte
sanotuksi vanhoille: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon
teille: jokainen, joka katsoo vaimon päälle, himoitaksensa häntä, niin
hän teki jo huorin hänen kanssansa sydämmessänsä" (5: 27, 28). "On myös
sanottu: jokainen, joka emäntänsä hylkää, muutoin kuin huoruuden
tähden, hän saattaa hänen huorin tekemään: (toisen käännöksen mukaan:
hän, paitsi omaa huoruuttansa, saattaa hänen huorin tekemään:) ja joka
nai sen hyljätyn, hän tekee huorin" (31, 32). "Hänen opetuslapsensa
sanoivat hänelle: jos miehen asia niin on vaimon kanssa, ei sitte ole
hyvä naida. Niin hän sanoi heille: eivät tätä sanaa kaikki käsitä,
mutta ne, joille se annettu on. Sillä muutamat ovat kuohitut, jotka
äitinsä kohdusta niin syntyneet ovat: ja ovat kuohitut, jotka ihmisiltä
kuohitut ovat: ja ovat kuohitut, jotka taivaan valtakunnan tähden itse
heitänsä kuohinneet ovat. Joka sen taitaa käsittää, se käsittäkään"
(19: 10-12). -- _Paavali_ sanoo ensimäisen korinttilaiskirjeen 7
luvussa vastaukseksi siihen, mitä häneltä oli kirjeellisesti kysytty:
"Hyvä on miehelle, ettei hän vaimoon ryhdy. Mutta huoruuden tähden
pitäköön kukin oman vaimonsa, ja jokainen pitäköön oman miehensä. Mies
antakaan vaimolle velvollisen mielisuosion: niin myös vaimo miehelle.
Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä: ei myös
miehellä ole valtaa ruumiillensa, vaan vaimolla. Alkäät toinen
toistanne välttäkö, jollei se ole molempain suosiosta hetkeksi, että
teillä jouto olisi paastota ja rukoilla: ja tulkaat jälleen yhteen,
ettei saatana teitä kiusaisi teidän himonne hillimättömyyden puolesta.
Mutta sen sanon minä teille suomisen ja ei käskyn jälkeen. Sillä minä
tahtoisin, että kaikki ihmiset niin olisivat kuin minäkin olen; mutta
jokaisella on oma lahja Jumalalta, yhdellä niin ja toisella näin. Vaan
minä sanon naimattomille ja leskille: se on heille hyvä, jos he ovat
niinkuin minäkin. Vaan elleivät voi heitänsä pidättää, niin naikoon;
sillä parempi on naida, kuin palaa." -- _Katolilainen kirkko_, kuten
aina kirkot, teki Kristuksen osoittamasta sisällisestä elämänohjeesta
oman määräämän ulkonaisen pakkolain, säätäen, että ne, jotka
virallisesti elävät "taivaan valtakunnan tähden", ovat kielletyt
avioliittoa rakentamasta. Siveellisyyskysymys ei ole ainoa, joka on
kärsinyt siitä, että kirkko näin on asettunut jumalallisen lain taakse
ja julistanut sen ihmisille omanansa. Totuttaen ajattelemaan, että
kieltäytyminen on _kirkon_ vaatimus, se hävitti ihmisiltä tunnon
siveysvaatimuksen lähteestä. Ja sen mukana oli tietysti poissa kaikki
voima elämänohjeelta, sillä rakkaudesta kirkkoon ei voi kukaan pysyä
puhtaana. -- _Luterus_, joka niinikään oli kirkon mies, ei nähnyt tätä
syytä vallitsevaan epäsiveellisyyteen, vaan luuli, että katolilainen
kirkko oli väärinkäsittänyt Kristuksen elämänohjeen. "Aviosääty", sanoo
Luterus suuremmassa katkismuksessaan, "ei ole ainoastaan kunniallinen,
vaan tarpeellinen ja Jumalan ankarasti käskemä sääty, niin että
kaikkein säätyjen yhteisesti, sekä miesten että vaimoin, jotka vain
luonnosta siihen soveliaita ovat, tulee siinä elää: paitsi muutamia
sangen harvoja, jotka jumala erinomaisessa neuvossaan on eroittanut,
etteivät ole avioliittoon kelvollisia, taikka armosta sillä korkialla
ja ylönluonnollisella vapaudella lahjoittanut, että taitavat ulkona
siitä säädystä pitää puhdasta elämää. Sillä jos luonto saa semmoisena
asua ja pysyä, kuin miksi sen Jumala on luonut: niin on varsin
mahdotointa puhtaana ulkona aviosäädystä elää, sillä liha ja veri ei
taida muuttaa luontoansa, ja luonnollinen himo ja lihan taipumus pitää
estämättä tavallisen laatunsa, niinkuin joka ihminen tietää. Sentähden
että lihan himo jollakin muotoa vältettäisiin, on Jumala säätänyt
aviokäskyn, että itsekullakin olisi oma laillisesti määrätty osansa ja
siihen tyytyisi, vaikka tässäkin Jumalan armoa tarvitaan, että sydän
samassa olisi puhdas."
Tämä Luteruksen katsantotapa nyt muodostaa meidän kirkkomme kannan
asiassa. Nuo "sangen harvat, jotka Jumala armosta ylenluonnoliisella
vapaudella lahjoittanut on", ovat silinneet vähitellen kokonaan pois,
kun on ollut kysymys yleisestä elämänohjeesta heikoille ihmisille,
sillä kukapa pystyisi seuraamaan ylentuonnollisen jumal'ihmisen
esimerkkiä taikka pyrkiä ylemmäksi Luterusta, joka itsekin meni
naimisiin.
Meidän päivinämme on kaikki se, mitä Luterus kirjoitti halveksitun
avioliiton puolustukseksi katolilaista coelibatilaitosta vastaan
muuttunut varsinaiseksi uskonnolliseksi elämänohjeeksi, niin että
aviollinen yhdyselämä on tehty korkeimmaksi ihanteeksi. Luteruksen
kanssa sanoo aikamme hengellinen opettaja: Tavallisen ihmisen ei ole
hyvä yksin olla, sillä liha ja veri ei voi muuttaa luontoansa, vaan
luonnollinen himo ja lihallinen vietti täytyy saada estämättä
tyydytyksensä; sentähden on Jumala säätänyt aviosäädyn, missä tämä saa
tapahtua. Ulkopuolella avioliittoa sitävastoin on vietin tyydyttäminen
synti. Ankarin kaikista on kielto haureutta vastaan.
Tämä on nyt se elämänohje, jonka antaa nuorelle miehelle kirkonoppi.
Se, minkä hän tästä elämänohjeesta vastaanottaa, on tieto, että vietti
on vastustamaton luonnonvoima. Sitä samaa sanovat kaikki hänen
ympärillänsä.
Hän vastaanottaa sen vanhana totuutena, ikäänkuin hän olisi aina
itsekin niin ajatellut. Mutta itse asiassa tämä tieto esiintyy hänelle
ihan hänen huomaamattansa uutisena. Sillä siitä pitäen kuin hän alkoi
ymmärtää, tähän päivään saakka, on hänessä -- jokaisessa ihmisessä --
elänyt itsenäinen, oman sydämmen kysymys: _onko vietti minussa
luonnonvoima, vai voinko minä sen voittaa_, -- ja sydämmessään hän ei
ole päässyt tätä kysymystä kauemmas.
Mutta kun hän nyt, huolimatta omasta kokemuksestaan, joka muistuttaa
hänelle, että hänen taistellessa itsesaastutusta vastaan voittaminen ei
koskaan tuntunut mahdottomuudelta ja sittemmin miehistyessä usein
pelkkä ujous ja naisten pelko teki hänelle mahdolliseksi hillitä tuota
vastustamatonta luonnonvoimaa, -- kun hän huolimatta näistä
sisällisistä kokemuksistaan, ainoastaan alituisesta korvaan
toitottamisesta todella rupeaa menettelemään niinkuin uskoisi vietin
vastustamattomaksi luonnonvoimaksi, niin avioliittoko hänelle esiintyy
ainoaksi järjelliseksi pääsöksi vaikeudesta?
Kaksi seikkaa on selvänä hänen silmiensä edessä.
Toinen on, että avioliitto pidetään yhteiskunnallisena laitoksena, ja
sen rakentaminen mahdollisena vasta silloin kuin yhteiskunnalliset
edellytykset ovat käsillä, ennen kaikkea jokin varmuus aineellisista
tuloista. Naimisiin meneminen siinä viattomuuden iässä, jolloin ei ole
mitään tietoa tuloista, ainoastaan sen uskon perustuksella, että vietti
on luonnonvoima, herättäisi naurua joka taholla.
Toinen on, että kirkko elää täydellisessä sopusoinnussa vallitsevan
yhteiskunnallisen laitoksen kanssa, niin että mitä yhteiskunnan
kannalta katsotaan välttämättömäksi, siinä kirkko vaikenee. Nyt on
yhteiskunnassa olemassa järjestetty haureuslaitos. Ja tämän suhteen
vallitsee yleinen vaikeneminen. Se on _välttämätön_ paha, on yleinen
arvelu.
Yhdeltäpuolen siis: vietti on vastustamaton luonnonvoima, mutta sen
tyydyttäminen on ankarasti kielletty ulkopuolella avioliittoa. Toiselta
puolen: avioliittoon saa mennä vasta kun on tuloja.
Ja koska nuori mies ei voi uskoa, että vietti muuttuisi luonnonvoimaksi
vasta papillisen vihkimisen mukana, täytyy hänen -- ilman että hänelle
kukaan on suorastansa silmää iskenyt -- vihdoin ymmärtää, että tuon
ankaran siveyskiellon takana piilee salainen lupaus olla ikäänkuin
mitään huomaamatta, jos kielto tulee rikotuksi, kunhan rikkominen
tapahtuu tarpeellisella peittämisellä ja ilman melutta, syrjäpaikoissa.
Ensimäinen tieto siitä, että löytyi tämmöisiä laitoksia, vaikutti
minuun kauhistavasti. Olin 15-vuotias, kun vanhempi toveri minulle
salaisuutena kertoi mimmoiset nämä paikat ovat, kuinka siellä miehet ja
naiset toisiansa kohtelevat, ja todistukseksi siihen, että _kaikki_
niissä kävivät, mainitsi jonkun opettajista. -- Veri pysähtyi minun
sydämmessäni kummeksuvasta kammosta. Ihan tuntemalla tunsin kuinka
kaikki käsitykseni ikäänkuin vierivät alas ja menivät palasiksi.
Mutta sen mukaan kuin kasvoin ja pilaannuin ja sen mukaan kuin entinen
paheeni muuttui prostitutsiooni-elämäksi, sovin minä olevien olojen
kanssa, ja minustakin rupesi näyttämään teoreetisesti luonnolliselta,
että jos yhteiskunnalliset olot eivät salli miehen rakentaa
avioliittoa, kun hänellä ei ole omaisuutta, niin täytyy samassa
yhteiskunnassa olla sallittuna prostitulsiooni.
Tämä sovinto kirkon kannan kanssa oli ainoastaan ulkonainen. Kaikki
sisällinen usko sen auktoriteettiin tietysti hävisi, niin ettei
tosissaan voinut enää nojailtua siihen, että kirkko käsitti
sukupuolisen vietin luonnonvoimaksi.
Mutta kun yhä oli tarpeellista pätevillä syiltä kumota lapsuuden
omatunto, joka ei tunnustanut viettiä luonnonvoimaksi, vaan käski
voittamaan, täytyi löytyä muita teorioja, jotka tähän tarkoitukseen
olisivat kelvanneet, nimittäin uskomiseksi, että omantunnon väite oli
väärä.
Semmoisia teorioja ei puutu. Ne ovat edessämme kuin tarjottimella.
Tieteen tarjooma elämänohje. Meidän aikamme on jättänyt itämaiset
uskonnonperustajat ja keskiaikaiset reformaattorit sikseen, ja hakee
itsenäistä elämänohjetta omasta eurooppalaisesta tieteestä.
Luonnontiede on juuri meidän päivinämme päässyt ratkaisevaan
sananvaltaan. Darwinista saatuaan ensi lykkäyksen kaikki tiedemiehet
semmoisella uteliaisuudella ja innolla alkoivat tutkia heille ihan
uudelta kannalta avautunutta "luontoa", erittäin eläinkuntaa, että
ikäänkuin unohtivat itsensä, ihmisen järkinensä. Tuntui niinkuin
pitäisi ensin läpitsensä tutkia koko muu luonto, löytää kasvi- ja
eläinkunnassa vallitsevat lait, ennenkuin oli aika puhua ihmisestä.
Ihminenhän ei ollut muu kuin viimeinen jäsen kehityksessä; mitäpä siis
hänestä saattoi olla puhetta ennenkuin itse kehitys ja sen laki oli
selvitetty.
Ennen oli uskottu että siveellisyyslaki oli kätkettynä raamatun
kirjoituksiin ja ihmisten sydämmeen. Ja siksi kai syntyi papisto, joka
tätä lakia kirjoituksista johti esille ja ihmisille selitteli. -- Nyt
sitävastoin, samalla kuin usko teoloogeihin on haihtunut, on herännyt
uusi tieteesen perustuva usko: kaiken lähde on ulkopuolinen luonto,
joka on siis tutkittava ja sieltä sitten johdettava oikea, epäilemätön
siveellisyyslaki, Luonto on jumalallisenkin lain ainoa kirja. Lain
tulkitsemisen tehtävä on siirtynyt tiedemiehille. Kaikki on siis
tulevaisuuden varassa. Mutta ihmiskunnassa elää sitkeä usko, että
_sieltäpäin_ totuus on nyt löytyvä.
Sekin siveellisyyslaki, joka koskee ihmisen suhdetta toiseen
sukupuoleen, oli siis löydettävä ympäröivän luonnon vertailevasta
tutkimisesta. Mutta kun yleisö tietysti ei voi odottaa tieteen
vastausta ja elää niinkauan ilman mitään elämänohjetta, on
luonnollista, että sen täytyy edeltäpäin arvata, mihin suuntaan vastaus
tulee käymään ja elää sen mukaan. Jokainen ihminen sitäpaitsi voi itse
nähdä luonnon ympärillänsä. "Oikein arvostellen pariutumiselämää
luonnossa hän on löytävä oikean ohjeen omalle sukupuolielämälleen."