Taalaista tulevat tiedot osoittivat, että nyt todenteolla oli
ryhdyttävä asiaan.
Itsepintaiset taalalaiset eivät tahtoneet taipua ennenkuin tunsivat
kovan kouran tarttuvan ohjaksiin.
He olivat viime aikoina saaneet olla osallisina monessa yrityksessä
ja aina lausua sanansa, ja hauskempi oli johtaa maata ja kansaa kuin
kylvää laihaan peltoon ja elää köyhänelämää.
Tosin sota toi myötänsä kärsimyksiä, paljonkin kärsimyksiä, mutta se
toi samalla niin raikkaan elämän ja antoi niin paljon puheenainetta.
Kustaa Eerikinpoika saattoi kyllä olla hyvä mies, itse asiassa he
hänestä pitivätkin, mutta munkit eivät häntä kärsineet; he kutsuivat
häntä kerettiläiskuninkaaksi ja syyttivät häntä sellaisista asioista,
että jos niissä puoleksikin oli perää, niin ei elämä enään ollut
minkään arvoinen.
Tuleehan kirkon toki seisoa keskellä kylää ja tuleehan ihmisen toki
noudattaa totuutta, vaikka täytyisikin asettua pappia, jopa itse
kuningasta vastaan.
Eiväthän he voineet ruveta luulemaan, että heidän pappinsa
valehtelivat. Sentähden kirjoittivat he joukon kysymyksiä ja vaativat
kuningasta tilinteolle, mikä ei suinkaan ollut liiaksi vaadittu,
sillä hehän kuitenkin olivat hänet kuninkaaksi tehneet, vaikkei hän
nyt ollut siitä muka välittävinään.
Tietysti hän vastasikin heidän kysymyksiinsä, mutta siitä eivät
he paljon hyötyneet, sillä he eivät oikein ymmärtäneet hänen
vastauksiaan eivätkä häntä itseään.
Silloin ilmestyi näyttämölle taalainjunkkari. Niin, tietysti he
mieluinten ottivat kuninkaakseen rakkaan valtionhoitajan, hyvän
Sten herran pojan, olihan se selvää; ja koskeivät he enään olleet
tyytyväiset Kustaaseen ja koska he enemmän pitivät tästä, niin
väistyköön Kustaa pois tieltä. Koska he kerran voivat korottaa
kuninkaan valtaistuimelle, niin on heillä oikeus hänet sieltä
syöstäkin.
Sellainen oli yleinen mielipide; Kustaa sen tiesi ja hän rakasti
taalalaisiaan. Mutta hankkiakseen rauhaa sekä heille että itselleen,
täytyi hänen kovin kourin käydä kiinni asiain kulkuun. Ja sen hän
päätti tehdäkin.
Taalalaisvoudeille lähetettiin kirjeitä, joissa heitä kehoitettiin
etsimään kapinallisia ja valtakunnan neuvosto sekä etevimmät
aatelismiehet saivat kutsun sotaväkineen saapua Vesteråsiin 15 p:nä
helmikuuta.
Täältä lähetettiin taalalaisille kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin
että kuningas aikoo lähteä Norjan rajalle päin ottaakseen selvää,
ovatko valtakunnan viholliset paenneet sinne. Jos siis joku, olkoon
hän köyhä tai rikas, kuninkaan voutien kautta on kärsinyt vääryyttä,
niin on hänellä nyt tilaisuutta saada hyvitystä.
Sentähden määräsi hän, että Taalain kansan Askonin päivänä 26 p.
helmikuuta 1528 on tuleminen Tunan vainiolle häntä tapaamaan. Silloin
hän tuo sinne mukaansa valtakunnan neuvoston, lakimiehet ja tuomarit.
Määrättynä päivänä saapuikin kuningas 14,000 miehen etunenässä, jotka
pystyttivät leirinsä Tunan kirkon luo ja ympärille. Taalalaiskansaa
oli kerääntynyt lukuisasti kaikista pitäjistä.
Kuningas käski asettaa heidät suureen joukkoon, ja antoi sitte
sotaväen piirittää heidät.
Tykit, joita oli tuotu mukaan, asetettiin suin kansaa kohti. Kuningas
itse istui kiiltävässä haarniskassa ratsunsa selässä herrojensa
ympäröimänä, mutta neuvoskunnan herrat, jotka keskustelivat kansan
kanssa, istuivat syrjässä, etempänä vainiolla.
Ensin luettiin koko valtakunnassa Taalain eteläpuolella asuvilta
talonpojilta kirjoitus Taalaissa asuville ja eläville talonpojille.
Siinä soimattiin taalalaisia siitä, että he menneinä vuosina
olivat ryhtyneet tekoihin, jotka raskaana taakkana painoivat koko
valtakuntaa.
Kansa ei ollut taipuvainen ottamaan kuninkaakseen ketä tahansa heidän
mielensä mukaan, ei Sten herran poikaa enempää kuin muitakaan. Ja
jolleivät he suostuneet mukaantumaan koko kansan päätöksiin, niin oli
kansa päättänyt yhtyä kuninkaaseen ja rangaista heitä valtakunnan ja
kansan ilmeisinä vihollisina.
Taalalaiset raappivat päätään ja katselivat toisiinsa; ne, joita
omatunto soimasi, oikaisivat selkänsä ja arvelivat, ettei tässä
tarvitse pelätä.
Valtioneuvos Måns Bryntenpoika puuttui nyt puhumaan ja kysyi
talonpojilta ankarin sanoin, kuinka he niin häpeemättömästi olivat
voineet rikkoa kuninkaalle vannomansa uskollisuuden valan; sitte hän
muistutti heille, kuinka lempeästi heitä oli kohdeltu mestari Knutin
ja piispa Sunnanväderin sekä nyt taas taalainvarkaan aikana.
Taalalaiset kiittivät kuningasta hänen osoittamastaan armosta, mutta
huomauttivat, etteivät he ymmärrä tehneensä mitään pahaa.
-- Eikö ole paha kantaa petollista, taipumatonta ja tottelematonta
mieltä kuningastansa ja herraansa vastaan? huudahti Måns herra
entistä ankarammalla äänellä. -- Heti kun kuninkaan lähettiläät
saapuvat tänne, otatte te heidät vastaan jousilla ja kirveillä.
Lisäksi puhutte te herjaten armollisesta kuninkaastamme ja se on
rikos Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan. Olkaa siis varmat siitä, että
jollette nyt rukoile kuninkaalta anteeksi ja lupaa parannusta, niin
olette ansainneet sellaisen rangaistuksen, ettei kukaan teistä enään
elävänä pääse kotiinsa.
Neuvosherran ankara puhe, tykit ja kuningas saivat nyt aikaan
toivotun vaikutuksen: kapinalliset nöyrtyivät ja pyysivät valtakunnan
neuvostoa puhumaan heidän puolestaan.
Neuvoston herrat ratsastivat kuninkaan eteen ja kuningas antoi käskyn
että talonpoikien on osoittaminen hänelle taalainvarkaan paras
neuvonantaja tai se, joka eninten on soittanut suutaan kuningasta
vastaan.
Tämä tapahtui; lakimiehet ja valtakunnan neuvokset tutkivat
rikoksellisen ja tuomitsivat hänet Ruotsin lain mukaan kuolemaan.
Tuomio pantiin heti täytäntöön.
Tähän saakka olivat talonpojat pysyneet varmoina mutta kun he
näkivät, että onkin käsissä täysi tosi ja että verta voidaan
vuodattaa, niin pelästyivät he sangen suuresti, heittäytyivät
polvilleen kuninkaan eteen ja lupasivat tulevaisuudessa parantaa
tapansa.
Kustaa kohteli heitä pitkin aikaa ankarasti, mutta vihdoin heidän
rukouksensa ja kyyneleensä saivat hänet heltymään. Hänen tahtonsa oli
tapahtunut: "pelästys oli kohdannut kaikkia, rangaistus harvoja".
Oikeutta hän oli tahtonut eikä kostoa.
Kuningas toivoi, että rauha nyt oli palautettu Taalaihin ja helmikuun
28 päivänä lähetettiin koko maahan yleisen sovun julistus.
Peder Grymiä pidettiin ehdottomasti koko kapinan alkuunpanijana.
Sentähden olikin lähetetty vakoilijoita pitkin pitäjiä ottamaan häntä
kiinni.
Mutta etsiminen oli ollut turhaa. Hän oli kuin taikakeinojen avulla
kokonaan hävinnyt.
Niinkuin tiedämme, oli Olavi Tyste nyt kapteenina kuninkaan
henkivartiastossa ja seurasi häntä siis hänen retkillään.
Sotajoukon likimpänä maalina oli Svärdsjö ja silloin pyysi nuori mies
kuninkaalta lupaa lähteä Norjaan etsimään vaimoaan.
Kuningas suostui hänen pyyntöönsä ja Olavi Tyste läksi matkaan,
antaen hevosensa mennä täyttä laukkaa.
Hän kerrassaan pelästyi nähdessään Richissan joka silloin juuri
oli saanut tiedon miehensä kuolemasta ja joka kärsi miltei villin
epätoivon tuskia.
-- Se ei ole totta, että hän on kuollut, sanoi Richissa, -- hän
on täällä piilossa, minäkään en saa nähdä häntä... hän epäilee
Richissaansa! huusi hän rajusti itkien. -- Mutta kerran minä
kuitenkin hänet löydän, kuulen hänen askeleensa... hänhän seisoo
takanani ja kuiskaa nimeäni!
Vaivoin sai Olavi Tyste hänen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle.
-- Missä Cecilia on? kysyi hän.
-- Ceciliako? Cecilia!
-- Vaimoni, ethän ole unohtanut häntä?
-- Missä Cecilia on? kysyi hän ikäänkuin unesta heräten, -- nyt
muistan, hän oli täällä.
-- Yksinkö hän täältä läksi?
-- Ei, ei... odotappa... hänen piti hakea sinua ja hän läksi Peder
Grymin kanssa.
-- Hänen kanssaan! huudahti Tyste kauhistuen.
-- Sitte en ole kuullut hänestä mitään.
Vaikealta tuntui Tystestä erota Richissasta, mutta ääretön
levottomuus ajoi häntä Ruotsiin. Hän lausui siis kiireesti
jäähyväiset ja läksi matkaan.
Nyt piti hänen siis ruveta etsimään henkipattoa. Löytääkö hän hänet?
Mutta palatkaamme Cecilian luo.
Häntä oli luostarissa kohdeltu mitä erinomaisimmalla tavalla. Nunnat
luulivat häntä ylhäiseksi naiseksi, jota jostakin perhe-syystä
pidettiin piilossa.
Grym oli sanonut, että hänet tulevaisuudessa päästetään vapaaksi ja
itse luvannut tulla häntä noutamaan.
Hän oli vasta saanut Ingierd rouvalta runsaasti rahaa, joten siitä
luostarillekin riitti kaunis lahjoitus, ja toivossa että lahjoja
tulisi lisää, joutui Cecilia nunnien hellän hoidon esineeksi, vieläpä
hän muutamilta sai osakseen ystävyyttäkin.
Hän luuli nyt lyhyen elämäntarunsa loppuneen. Varmaankin oli Tyste
kuollut ja hän melkein toivoi, että niin olisi. Sillä mahdotonta oli
hänen löytää Cecilia, turhaan hän häntä etsi; yksin kuolema saattoi
heidät yhdistää.
Hän odotti sitä tyynenä, nöyränä. Hänen lempeä, rakastava luonteensa
teki ympäristöön mitä parhaimman vaikutuksen, samalla kuin hänen
vaiteliaisuutensa herätti yleistä hämmästystä.
Mutta muutaman viikon kuluttua kadotti hän kokonaan ruokahalunsa.
Häntä itseään se ilahutti, ikäänkuin hyvän sanoman tuoja olisi
kolkuttanut hänen oveaan.
Mutta luostarissa se herätti pelästystä. Eihän tuollaista kultalintua
sopinut päästää käsistään, avun etsintään täytyi välttämättömästi
ryhtyä.
Jos joku nunnista olisi sairastunut, niin ei ikinä hänen tähtensä
olisi ruvettu kysymään neuvoa yrttien tuntijalta, vaan hän olisi
saanut rauhassa kuolla; mutta nyt oli ainoastaan kysymys siitä, oliko
auttajaa saatavissa.
Silloin mainittiin viisaan Ingialdin nimi.
Hän oli vain muutamia vuosia oleskellut pitäjässä, mutta hänen
maineensa oli ehtinyt kasvaa niin suureksi, että kansa luuli hänen
vaikuttavan yliluonnollisilla voimilla.
Entä jos kysyisi neuvoa häneltä?
Mutta silloin hänet täytyi kutsua luostariin.
Mies luostariin!
Onneksi oli Ingiald vanha ja abbedissa lähetti häntä noutamaan.
Seuraavana päivänä hän tuli.
Hänen suuri, kookas vartalonsa, pitkä valkea parta ja yleensä
koko hänen ulkomuotonsa herätti ensi hetkestä alkaen sekä syvintä
kunnioitusta että pelkoa.
Abbedissa kertoi hänelle, miten heikko tuon nuoren, heidän haltuunsa
uskotun rouvan terveys oli; hän pelkäsi, että kuolema, lukoista ja
salvoista huolimatta, tulee ja ryöstää hänet.
Mutta Ingiald osasi taitavasti kysellä asioita, joita oikeastaan ei
olisi pitänyt ilmaista, ja hämmästyksekseen tapasi abbedissa itsensä
kertomassa Peder Grymistä ja vieraasta rouvasta, jota tuli pitää mitä
tarkimman valvonnan alaisena.
Lakattuaan kertomasta kysyi abbedissa eikö Ingiald tahdo häntä nähdä,
ja saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän hakemaan Ceciliaa.
Osaaottavasti katseli Ingiald Cecilian kärsiviä kasvoja. Sitte
tarttui hän hänen käteensä koettaakseen valtasuonta ja hämmästyi
silminnähtävästi, kun huomasi palomerkin hänen ranteessaan.
Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi valmistavansa juoman,
jonka hän sitte itse tuo sairaalle.
Kun hän muutaman päivän perästä palasi takaisin, sai hän kuulla,
että sisar Cecilian tila niin oli pahentunut, että hänen täytyi olla
vuoteen omana. Erityinen rukous oli kyllä pidetty, mutta se ei sillä
kertaa ollut vaikuttanut mitään.
-- Viekää minut hänen luokseen, sanoi Ingiald.
Abbedissa epäili hetken, mutta totteli sitte.
Kun he astuivat koppiin, lepäsi Cecilia vuoteellaan kalpeana ja
suljetuin silmin.
-- Hän nukkuu, kuiskasi abbedissa.
-- Ei, vastasi Ingiald; -- se on vain hervottomuutta.
Hän tarjosi sitte sairaalle lääkkeen ja Cecilia joi. Taas koetti
Ingiald hänen valtasuontaan, mutta ennenkuin hän päästi käden, lausui
hän hiljaa, miltei kuiskaten:
-- Ole turvassa, tyttäreni!
Cecilia loi häneen hämmästyneen katseen.
Heti senjälkeen läksi Ingiald, mutta lupasi seuraavana päivänä palata.
Silloin sai hän kuulla, että sisar Cecilia on parempi ja että hän
varmaankin haluaa häntä tavata, vaikkei hän olekkaan sanonut mitään.
Abbedissa tahtoi lähettää häntä kutsumaan.
Mutta Ingiald sanoi itse menevänsä hänen luokseen ja kielsi muita
seuraamasta.
Se soti luostarin sääntöjä vastaan ja...
-- Muilla ehdoilla en voi tehdä häntä terveeksi. Abbedissa joutui
pahaan pulaan, mutta kulta houkutteli.
Olihan Cecilia vieras, joka vaan oleskeli luostarissa, piti siis
kaikin tavoin koettaa parantaa häntä.
Senjälkeen kävi Ingiald joka päivä häntä katsomassa ja kummallista
oli nähdä, miten hän virkosi, aivan kuin ruusu hellän käden hoidon
alla.
Mutta luostarissa luultiin, että juoma ja ehkä salaiset taikakeinot
olivat vaikuttaneet parantumiseen, ja Ingialdin maine kasvoi
kasvamistaan.
Cecilia kyllä tiesi, että elämännesteenä oli ollut hänen ystävällinen
kohtelunsa ja osanottavaisuutensa. Juuri hänen ollessaan
kuihtumaisillaan tuli Ingiald ja valoi hänen sydämeensä toivon
kipinän: "ehkä hän elää!" Jyvä, joka ei ollut suurempi kuin sinapin
siemen, juurtui ja rupesi kasvamaan merkillisen pian.
Cecilia ei käsittänyt, miten Ingiald oli saanut häneltä ryöstetyksi
hänen luottamuksensa, mutta pian hän tiesi kaikki: mihin syntiin
Cecilia oli tehnyt itsensä syypääksi ja että hän oli karannut, yksin
Peder Grymin alhaiset tarkoituksetkin.
-- Ettekö te isästänne tiedä mitään? kysyi Ingiald.
-- En enempää kuin juurineen revitty kukka, jonka tuuli vie mukaansa.
-- Hän on ritari ja asuu näillä mailla.
Cecilia ei saanut sanaakaan suustaan.
-- Merkki teidän kädessänne sen minulle ilmaisi; äiti vainajanne
antoi minun tehtäväkseni koettaa ottaa selvää hänen ryöstetystä
lapsestaan; hänen rukouksensa on kuultu, sen osoittaa se, että minä
sattuman kautta teidät löysin.
-- Herra ei ole minua hyljännyt! sanoi Cecilia ja suuret kyyneleet
valuivat alas hänen poskiaan.
-- Eikä hän tarvitse suuria välikappaleita, kunhan hänen hetkensä
vain on tullut, lisäsi Ingiald.
-- Elääkö isäni?
-- Kyllä, hän elää vielä.
-- Onko hän sairas?
-- Hän on vehkeillyt kuningasta vastaan ja istuu nyt vankeudessa.
-- Ehkä hän saa armoa?
-- Ehkä äitinne tähden, sillä hän pelasti kerran kuninkaan hengen.
-- Sanokaa minulle heidän nimensä.
-- Aarent Pietarinpoika ja Barbro Stigintytär. Cecilia tunsi heidän
historiansa.
-- Jalo äiti, lausui hän, -- Jumala sinua palkitkoon!
-- Entä isääsi? kysyi Ingiald.
-- Uskon että äitini rukoukset nostavat kuorman isäni hartioilta,
sanoi Cecilia nöyrästi.
-- Niin, Herra on väkevä, vastasi Ingiald. -- Sitä hän rukoilikin
joka päivä.
Ingiald ei uskonut Tysten kuolleen; näin levottomina aikoina saattoi
sattua kaikellaisia odottamattomia tapahtumia.
-- Te viekoittelette minua rakastamaan elämää, sanoi Cecilia ja
painoi kädet rinnalleen.
Toisena päivänä puhui Ingiald:
-- Kuningas on lähettänyt Taalaihin tiedon, että hän tulee tänne.
Silloin minä pyydän häntä avaamaan vankilanne.
-- Luuletteko että hän suostuu?
-- Siitä olen varma.
Nämä molemmat kiintyivät kiintymistään toisiinsa; vanhus oli löytänyt
olennon, joka tarvitsi hänen turvaansa, nuori nainen olennon, jota
hän saattoi rakastaa, ja abbedissa antoi Ingialdin vapaasti tulla ja
mennä; selvä oli, että hän ylläpiti Cecilian elämää.
Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan istuivat kopissa, Cecilia
Ingialdin jalkain juuressa, pää hänen polviaan vastaan, virkkoi
Cecilia:
-- Kertokaa jotakin itsestänne.
Vastaus viipyi, mutta vihdoin Ingiald alkoi:
-- Kerjäläismunkki, joka näki nälkää, kierrelläkseen metsissä
tutkimassa luonnon salaisuuksia... muutamat sairaat, jotka hänen
oli onnistunut parantaa, luulivat hänen olevan liitossa korkeampien
voimien kanssa... epäusko ja pappien alhainen jumalanpalvelus häntä
inhoitti... päästäkseen väärinkäyttämästä Herran nimeä, sanoi hän
olevansa pakana, mutta kansa ei lakannut uskomasta häneen, vaikka
hän Jumalan sijasta rukoili Balderia... Oikeaa herraansa ei hän
koskaan ole pettänyt... Tosin ei hän vastustanut kansan luuloa
tietäjätoimestaan, mutta se tapahtui siksi, että se joka elää
kokonaan yksin ja rehellisesti etsii, saa vastauksen sanattomiin
kysymyksiinsä ja kätketty maailma avaa hänelle porttinsa, ja Herran
lähettinä saa hän kulkea suojelemassa ja herättämässä ihmisiä...
-- Uuteen elämään... jatkoi Cecilia.
-- Niin, en tiedä mitä Herra tarkoittanee; varmaankin hän minulle on
säästänyt tehtävän.
Samana päivänä, kun hänen piti lähteä luostarista, näki hän seitsemän
ratsastajan likenevän.
Ingiald arvasi paikalla, että heidän asiansa koski Ceciliaa ja
kätkeytyi puun taakse.
Vasta parin tunnin perästä avautui luostarin portti ja Cecilia
verhottuna avaraan viittaan ja kädet sidottuina selän taakse,
nostettiin hevosen selkään; mies, joka talutti sitä ohjaksista,
asteli vieressä.
Mutta luostarin avatuista akkunoista syöstiin ulos tulta ja tuhkaa
ja valitushuutoja ja kirouksia sinkoili vihittyjen huulilta Jumalan
hylkäämälle kirkon häväisijättärelle.
-- Olkaa huoleti, pyhät nunnat, vastasi Peder Grym pihalta, -- kyllä
hän saa rangaistuksensa.
Miehet hypähtivät ratsujensa selkään ja Grym järjesti seurueen.
Sitte otti hän ohjakset ratsastajan kädestä ja virkkoi:
-- Istu vain hevosen selkään ja seuraa perässä toveriesi kanssa;
olemme sitoneet syntisen vaimon niin hyvin, ettei tarvitse pelätä
hänen perkeleen hahmossa lentävän tiehensä.
Täytyi häntä jollakin lailla lohduttaa! Ingiald astui esiin ja lausui:
-- Mitä tämä merkitsee?
-- Ei koske sinuun, harmaaparta! huusi Grym ja komensi seurueen
liikkeelle.
-- Nyt hän luottaa minuun! ajatteli Ingiald ja käänsi kiireiset
askeleensa vastaiseen suuntaan.
Mutta Grym painui Cecilian puoleen ja lausui:
-- Nyt olet minun vallassani! Hän ei saanut vastausta.
-- Rakkaudestasi en enään välitä. Olen myynyt sinut toiselle.
Cecilia vaikeni itsepintaisesti.
-- Sulhaselle, joka ei päästä sinua sylistään ennenkuin olet
muuttunut tuhaksi... hahhah, joko arvaat hänen nimensä?
-- Jumala armahda minua! vaikeroi Cecilia.
-- Ei, helvettiin saat mennä, nyt tiedät tuomiosi. Mutta äkkiä
rohkaisi Cecilia mieltään; lieneekö epätoivo häntä kiihoittanut.
-- Se on teidän kotinne, sanoi hän reippaasti, -- mutta Jumalan
avulla en minä ikinä joudu sinne.
-- Kas vaan, kananpoika virkoaa, luulee jo olevansa valmis lintu...
Luostari-ilma näkyy saaneen aikaan ihmeitä, se on punaellut pienet
valkeat posket ja kasvattanut lihaa käsiin ja käsivarsiin... Jollen
olisi tinkinyt itselleni niin hyvää hintaa, niin miltei olisin valmis
purkamaan kaupat, ja jos sinä pyytäisit oikein, oikein...
Hän pysäytti hevoset ja Cecilia kuuli korvansa juuressa hänen
läähättävän, ilkeän hengähdyksensä.
-- Jatkakaamme matkaa, lausui hän äänellä, joka paikalla teki lopun
kaikista epäilyksistä.
Grym tunsi, ettei hän Ceciliassa ollut herättänyt kuin inhoa ja
ylenkatsetta. Kulkua jatkettiin täyttä laukkaa, sanaakaan lausumatta.
Matkan määränä oli ennen mainittu fransiskaaniluostari, jonne tätä
nykyä oli kerääntynyt ääretön joukko viralta pantuja pappeja eri
osista maata. Täällä oli rikolliselle järjestetty huone, josta hän
sitte viedään polttoroviolle. Täällä valmistaa Peder Grym kansalle
näytelmän, jota se halajaa. Ehkä hänen maineensa sen johdosta kasvaa,
ehkä hänet korotetaan kokonaisen sotajoukon etunenään.
Luostarissa vallitsi suurin uteliaisuus. Monet tahtoivat, että
rikoksentekijätär paljastetuin päin kuljetettaisiin luostariin, mutta
Peder Grym, joka tunsi nuoruuden ja kauneuden voiman, vastusti sitä
jyrkästi. Vasta suurena juhlapäivänä saa hän katseellaan haavoittaa
kansaa.
Peder Grym saattoi itse hänet huoneeseen, joka oli hänelle määrätty
ja irroitti hänen kätensä, mutta hän ei yrittänytkään ruveta
riisumaan yltään viittaa.
Peder Grym ymmärsi, että hän tahtoi päästä häntä näkemästä.
-- Viitta on minun, alkoi hän sentähden, -- ja jollette
vapaehtoisesti tahdo antaa sitä minulle, niin...
Cecilia riisti yltään viitan; hänen kyyneleiset silmänsä ilmaisivat
vihaa ja inhoa.
Grym tuijotti häneen ihastuneena.
-- Menkää! huudahti Cecilia. -- Vapauttakaa minut näkemästä itseänne!
Ja Grym meni, meni viinillä sammuttamaan liekkiä, joka raivosi hänen
rinnassaan.
Mutta Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti niinkuin
ihminen rukoilee katsellessaan kuolemaa silmiin.
Ruoka ojennettiin hänelle seinässä olevasta luukusta. Se oli hyvää,
sitä oli runsaasti ja Cecilia oikein kummasteli hyvää ruokahaluaan.
Mutta asianlaita oli se, että hänen sydämensä pohjalla asui toivo.
Tyste tulee häntä pelastamaan suurella sotajoukolla, he murtavat auki
luostarin ovet ja ajavat pois nuo ilkeät munkit, joiden laulua ja
hoilotusta hänen on pitänyt kuunnella yöt päivät.
Ingiald riensi kotiin minkä hän vanhoilta jaloiltaan jaksoi ja tapasi
siellä Aatamin veistämässä nuolia.
Muutamin sanoin osoitti vanhus mihin päin ratsastajat olivat
lähteneet ja pyysi, että Aatami rientäisi katsomaan, mihin he olivat
joutuneet.
-- Varmaankin fransiskaaniluostariin, vastasi Aatami.
-- Niin minäkin luulen; tunnethan sinä vanhan portinvartian?
-- Hän on setäni.
-- Pyydä häneltä lupaa, että muutamia päiviä saat oleskella
luostarissa.
-- Siihen, hän mielellään suostuu, sillä minä voin kantaa hänelle
puita ja vettä.
-- Tuo minulle pian tietoja.
Aatami livahti tiehensä ja Ingiald seisoi pitkän aikaa ajatuksiin
vaipuneena; mutta äkkiä teki hän päätöksen, otti vuoren rotkosta
esiin kaksi tiiviisti suljettua nassakkaa ja virkkoi itsekseen:
-- Syyttäkööt itseään!
Seuraavana päivänä palasi Aatami ja tiesi kertoa, että munkit
nyt tavallista hurjemmin joivat ja lauloivat; he valmistautuivat
autodafeaan kuin suureen juhlaan.
-- Juhla muodostuu yhtä suuremmoiseksi kuin valmistukset, sanoi
Ingiald. Hän antoi sitte kääpiölle ohjeita ja määräsi, mihin
toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.
-- Voitte luottaa minuun, vastasi kääpiö, räpäytellen pieniä,
viisaita silmiään. -- Muistatteko kuinka minä siellä Tanskassa kerran
narrasin Kallön herraa?
-- Ja muistatko Kustaa Eerikinpoikaa?
-- Häntä en ikinä unohda!
-- Jos Jumala auttaa meitä tässä työssä, niin lupaan, että pian saat
hänet nähdä ja häntä puhutella.
-- Tietysti hän meitä auttaa sillä hänen asioitaanhan me paraikaa
ajamme. Mutta tietysti työ käy helpommin, kun tietää minkä palkan
saa. Hei vaan, saada puhutella kuningasta!
Ja Aatami hyppeli kuin orava.
-- Kiirehdi, poika, tässä ei ole aikaa vitkastella!
-- No, Jumalan haltuun sitte, ja tervetuloa perässä.
Kääpiö läksi kammertamaan eteenpäin. Taakka oli hänelle aika suuri,
mutta hänen hyvä tahtonsa ja iloiset toiveensa sitä kevensivät ja
varhain seuraavana aamuna, ennenkuin luostariveljet olivat heränneet,
oli Aatami jo ehtinyt perille ja saanut kätköön vaaralliset tavarat,
jotka hän oli tuonut mukaansa.
Nyt hän koetti olla kaikille avuksi. Kokilta pyysi hän lupaa saada
työntää ruuan vangille.
-- Se olisi niin kovin hauskaa! sanoi hän.
-- Niin, jos sinä saisit hänet nähdä, mutta se on ankarasti
kielletty. Peder Grym yksin käy joka päivä hänen luonansa, mutta hän
kuuluu olevan niin perkeleen riivaama, ettei hänen kanssaan voi olla
kuin pari minuuttia.
Aatami otti lautasen ja työnsi sen sisään luukusta, mutta pisti
huomaamatta sen mukaan palasen tuohta, johon oli kirjoitettu: "ole
hyvässä turvassa, tytär!"
Mutta samana päivänä, kun Peder Grymin tavallisuuden mukaan piti
lähteä katsomaan eikö Cecilia jo ruvennut nöyrtymään, kävi joku
kiinni hänen jalkoihinsa ja hän kaatui suinpäin maahan.
Hänen huutaessaan saapuivat veljet paikalle; hän kertoi silloin
kuulleensa, että joku suhahti hänen ohitsensa ja käski ottamaan
selvää, mikä se oli; mutta vaikka kuinka olisi etsitty niin ei
löydetty mitään.
Aatami kysyi kyökkimestarilta, eikö se ehkä ollut noita piruja, jotka
asuivat vangin sisällä; ehkä se oli ryöminyt ulos avaimenreiästä,
estääkseen hurskasta Peder Gymiä pääsemästä koppiin.
Kyökkimestari loi häneen hämmästyneen katseen ja huomautti, ettei hän
olisi luullut niin pienessä ruumiissa olevan niin paljon järkeä. Sitä
asiaa piti kysyä johtajalta.
Peder Grym oli tahtonut lykätä lopullisen tuomion niin kauvas kuin
suinkin; hän oli itse kuin riivattu ja kärsi kaikki ne tuskat, jotka
hän olisi suonut uhrilleen. Mutta silloin saapui tieto, että kuningas
tulee Svärdsjöhön ja nyt piti kiireesti ryhtyä toimeen.
Saadakseen helvetillisen juhlan täydelliseksi, täytyi Grymin
toimittaa Cecilia tutkinnon ja tuomion alaiseksi. Ja jo seuraavalla
kertaa käydessään kopissa, ilmoitti Grym hänelle, että tutkinto on
huomenna suuressa tuomiosalissa.
Hän odotti, että Cecilia lankeisi hänen jalkainsa juureen ja
rukoilisi armoa, mutta hän käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut
mitään, kun Grym kertoi, että hän itse saapuu häntä noutamaan.
Luostarin itäisessä kyljessä oli iso, korkea torni. Huonetta, joka
täytti miltei koko tornin, käyttivät fransiskaanit tuomiosalina;
siellä tutkittiin kaikki salaiset asiat ja kaikki luostarin paperit
säilytettiin siellä pienessä lippaassa, joka rautavitjoilla oli
kiinni pöydässä. Pienet goottilaiset ikkunat olivat peitetyt
puuluukuilla, jottei päivänvalo pääsisi sisään; seiniä verhosi musta
verka ja siellä täällä riippui pyhien kuvia, krusifikseja y.m.s.
Keskellä lattiaa seisoi pitkä, mustalla veralla peitetty pöytä, jonka
ympärillä oli tuolia.
Useimmiten käytettiin tätä huonetta juominkeihin ja hurjiin
kesteihin; sen alla oli kellari, johon päästiin suuresta salista,
kapeita kiertoportaita myöten ja jossa luostarin kalleimmat viinit ja
herkut säilytettiin.
Tänään oli suureen huoneeseen sytytetty kolme lamppua. Niiden
kalpeassa valossa näkyi pöytä ja sen päällä pääkallo sekä
kidutuskoneita ja pyövelien tarpeita.
Juhlallisen näköisinä, kädet ristissä ja äänettömin askelin astuivat
valitut tuomarit huoneeseen ja istuutuivat.
Peder Grym kysyi heiltä nöyrästi, voiko syyllinen jo tulla sisään, ja
saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän häntä noutamaan pyöveliensä
eteen.
Tuomarit kuiskailivat toisilleen, että huoneessa on liian pimeä; ei
saata selvästi eroittaa syytetyn piirteitä, ja se kuuluisi sentään
asiaan.
Kun Peder Grym astui Cecilian koppiin, tapasi hän hänet pystyssä päin
seisomassa keskellä lattiaa. Hän oli nähtävästi odottanut häntä.
Musta huntu peitti hänen kasvonsa.
Hetkisen katseli Grym tuota mustaa, liikkumatonta olentoa. Hänkö se
todellakin oli?
-- Pois huntu! komensi Grym. -- Tuomarien pitää nähdä syytetty!
Ensin näytti Cecilia epäilevän, mutta sitte siirsi hän hunnun syrjään.
Hän oli kalpea ja silmät loistivat kummallisesti. Tyynenä, pelotta
näytti hän astuvan kamalaa kohtaloansa kohti.
Grym ei mielestään milloinkaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Hän
ei tahtonut että muut hänet näkisivät; oli sitä siinäkin, kun he
huomenna saisivat hänet nähdä.
-- Luulen, lausui hän melkein nöyrästi, -- että saatte esiintyä
hunnutettuna, jos tahdotte.
-- Se on minulle yhdentekevää, vastasi Cecilia. -- Menkäämme.
Kuka noista molemmista oikeastaan oli syytetty? Tuo levollinen,
peloton nainen vaiko tuo kalpea mies, joka vääntynein kasvonpiirtein
asteli hänen rinnallaan?
Hänen astuessaan huoneeseen, syntyi munkkien piirissä hiljainen
hyminä. Kesti hetken aikaa ennenkuin he saivat ryhdytyksi
kuulusteluun.
Muuan benediktiläisluostarin johtaja, joka hiljan oli paennut tänne
luostariin ja joka oli valittu puheenjohtajaksi, alkoi:
-- Mikä on nimenne, syytetty?
-- Cecilia!
-- Entä vanhempanne?
-- Minut varastettiin pienenä lapsena ja muuan porvari Vadstenassa
otti minut kasvattityttärekseen.
-- Ettekö tunne vanhempianne?
-- Kyllä, nyt tiedän, kutka he ovat.
-- Entä heidän nimensä?
-- Minulla ei ole oikeutta mainita sitä, ennenkuin minut on
tunnustettu heidän tyttärekseen.
-- Mitä säätyä he ovat?
-- Aatelista.
-- Elävätkö siis?
-- Isäni elää.
-- Kuka teille sen ilmoitti?
-- En vastaa enään mitään tässä asiassa.
-- Mutta jos teidät pakoitetaan vastaamaan. Cecilia vaikeni.
Tuomarit puhuivat hetken kuiskaten keskenään. Sitte huudahti johtaja
äkkiä kiivaasti:
-- Te olette nunnaksi vihitty.
-- Kyllä, pakosta.
-- Lisäyksiä ei tarvita. Te karkasitte luostarista.
-- Kyllä.
-- Rakastajanne kanssa.
-- Meidät vihittiin samana päivänä.
-- Kuka uskalsi sen tehdä?
-- Todistus on mieheni hallussa.
-- Missä hän on?
-- En tiedä... Toivottavasti Jumalan turvissa.
-- Ei, jos hän on kuollut, niin hän uiskentelee helvetinjärvessä, jos
elää, niin istuu pimeimmässä vankilassa.
Cecilian kasvoille lensi heikko hymy, mutta hän ei vastannut mitään.
-- Tahdotteko käydä ripillä?
-- Tunnustan joka päivä syntini Jumalalleni.
-- Oletteko te luterilaisia?
-- En tunne heitä.
-- Tiedättekö miksi seisotte tässä?
-- Jotta minut tuomittaisiin, kerrottiin minulle.
-- Olette jo tuomittu.
-- Kuka minut on tuominnut?
-- Kirkon kirous painaa raskaasti rikollista päätänne; me olemme vain
tulleet teille julistamaan, että nyt seuraa rangaistus.
-- Minä olen valmis.
-- Ilman synnintunnustustako?
-- Jumala näkee sieluni ja tietää salatuimmatkin ajatukseni.
-- Te olette paatunut pahantekijä ja ansaitsette tuhansin kerroin sen
rangaistuksen, joka teitä odottaa.
-- Sitä asiaa voi yksin Jumala arvostella.
-- Me hänen palvelijoinaan sen teemme. Ja tämän nojalla sekä hänen
käskystään, tuomitsen minä teidät huomenna poltettavaksi roviolla.
Suokoon Jumala, että ne tuskat, jotka teitä odottavat, edes jossakin
määrin sovittaisivat rikoksenne, jotteivät helvetin tuskat teitä
voittaisi!
Cecilia alkoi horjua, hän oli miltei kaatumaisillaan, mutta
nähdessään Grymin, joka riensi häntä tukemaan, tointui hän hiukan.
-- Saanko nyt mennä? kysyi hän.
-- Tulkaa! sanoi Grym vapisevalla äänellä.
-- Onko teillä joku toivomus? kysyi tuomari.
-- On. Päästäkää minut näkemästä tuota miestä lausui hän, osoittaen
Grymiä.
Tämä lamautui kuin ukkosen nuolesta ja muuan palvelevista veljistä
saattoi Cecilian hänen huoneeseensa.
Epätoivon lannistamana vaipui Cecilia maahan, hän ei enään voinut
ajatella, elämän ja kuoleman sekainen horrostila oli hänet vallannut.
Häntä niin väsytti, hän niin halasi pois tästä elämästä.
Tuota tilaa kesti tuntikaudet. Äkkiä hän kuuli hiljaisen koputuksen,
joka sai hänet liikahtamaan.
-- Luukulle! kuiskasi jokin ääni. Hän nousi ja laahautui luukulle.