Richissa eli onnen ja rakkauden huumeessa. Niilo oli hänen herransa,
hänen jumalansa, hän ei kaivannut muita eikä uskonut muihin.
Taalainjunkkaria ei, kumma kyllä, laisinkaan häirinnyt se korkea
asema, johon Richissa oli hänet nostanut; hän rupesi vähitellen
katselemaan asioita hänen silmillään; koska kerran Richissa häntä
jumaloi, niin hän epäilemättä oli erinomainen olento, eikä kukaan
rikkonut tätä hänen mielikuvaansa, sillä Grym oleskeli yhä vielä
Taalaissa.
Nuori pari retkeili pitkin maata. Kaikkialla otettiin heidät vastaan
suurella loistolla ja komeudella.
Paitsi Trondhjemin; arkkipiispaa oli Vincents Lange, kuningas
Fredrikin käskynhaltija Bergenissä, myöskin luvannut antaa
taalainjunkkarille tehokasta apua, ja sekä nämä että muut norjalaiset
herrat kohtelivat heitä suurimmalla kunnioituksella.
Mutta kun he tällaisilta retkiltä palasivat Reenin luostariin tai
linnaan, niinkuin sitä nykyään kutsuttiin, heittäysi Richissa äitinsä
syliin ja huudahti: "minä olen onnellisin nainen maailmassa, sillä
Niiloni on miehistä mainioin!"
Ingierd rouva oli kyllä samaa mieltä, mutta ajatellessaan
tyhjentyneitä rahakirstujaan, pääsi huokaus hänen rinnastaan. Grym
tilasi yhtämittaa lisää rahoja ja eihän hän voinut kieltää, koska
kysymyksessä oli hänen vävypoikansa kuninkaankruunu.
Mutta nämä asiat kuluttivat hänen elämänsä lankaa ja kun hän eräänä
päivänä oli lähettänyt pois viimeiset rahansa eikä tietänyt mistä hän
seuraavalla kertaa ottaisi varoja, sai hän halpauksen ja kuoli.
Richissa vaipui hurjaan suruun, mutta hänen herransa sanoi, ettei
hän voi kärsiä kyyneliä ja että heidän pian täytyy lähteä Taalaihin,
jolloin hän tahtoo nähdä Richissan kauniina kuin kuningatar. Silloin
pyysi Richissa häneltä anteeksi itsekkyyttään ja lupasi tästälähin
elää yksinomaan täyttääkseen miehensä toivomuksia.
Taalainjunkkari suuteli häntä intohimoisella kiihkolla ja sanoi,
ettei hän ansaitse niin suurta rakkautta.
Sillaikaa oli Peder Grym todellakin saanut taalalaiset uudestaan
ärsytetyiksi; uskontokysymystä hän tietysti taaskin oli käyttänyt
sytykkeenä ja sanojensa vahvistukseksi kertoi hän, että kuningas oli
tahtonut antaa armoa nunnalle, joka oli rikkonut luostarilupauksensa;
tämän saman nunnan oli Peder Grym sitte toimittanut vankeuteen ja
tulevaisuudessa oli hän poltettava.
Kansa ihastui niin, että se ulvoen pyysi, että polttaminen heti
paikalla pantaisiin täytäntöön, mutta Grym vastasi odottavansa
Jumalalta merkkiä, koska oikea hetki on käsissä, ja tähän selitykseen
tyytyivät yksinkertaiset ihmiset. Nyt he luulivat voivansa olla
voitostaan varmat, kun he pyhälle neitsyeelle saattaisivat
esiinkantaa niin otollisen uhrin.
Taalalaiset olivat tosin luvanneet kuninkaalle, että he luopuvat
kapinastaan ja vangitsevat tuon nuoren miehen, joka retkeilee
Taalaissa ja sanoo olevansa Sten Sturen poika. Mutta se lupaus oli
ajattelemattomuudessa annettu; he tahtovat auttaa Niilo herraa,
kunhan hän vain saapuu suurine joukkoineen, niinkuin hän lupasi.
Ja Peder Grymin kehoituksesta saapui hän todellakin, seurassaan
suuri joukko pappeja ja ylimyksiä, enimmäkseen ruotsalaisia, jotka
tyytymättöminä asiain nykyiseen kulkuun eri osista maata olivat
rientäneet Taalaihin, yhtyäkseen kruununvaatijan joukkoihin.
Richissa, joka komeassa puvussa, valkean hevosen selässä
ratsasti herransa rinnalla, teki mitä parhaimman vaikutuksen, ja
taalainjunkkari, odotettu pelastaja nykyisestä sorrosta, kuinka hän
oli muuttunut!
Ylpeästi, miltei uhkaavasti korotti hän päätään; nyt saa vihollinen
nähdä!
Svärdsjö, Orsa, Mora ja Leksand olivat pysyneet hänelle uskollisina
ja Rättvikiin, Tunaan ja Gagnefiin lähetettiin miehiä hieromaan
kauppaa.
Mutta Hedemora, Husby ja Skedevi (Kopparbergin lääniä) vastasivat
olevansa tyytyväiset kuninkaaseen ja tahtovansa pysyä hänelle
uskollisina.
Norjalaisia joukkoja ne eivät pelänneet, vaan varustautuivat vakavaan
vastarintaan; ne seurakunnat, jotka tähän saakka olivat pysyneet
levollisina, menivät nyt vuoristolaisten puolelle ja yhteentörmäys
oli jo syntymäisillään.
Taalainjunkkari ja hänen puolisonsa olivat asettuneet asumaan Aarent
Pietarinpojan luo. Tämä, joka oli vihannut Kustaata siitä asti kun
hän pakeni Ornäsistä, kannatti kapinaa kaikin voimin.
Linnan pihassa tepasteli kauniilla hevosillaan norjalainen
henkivartiasto, joka arkkipiispan käskystä aina seurasi
taalainjunkkaria. Ivallisesti hymyillen katselivat sotamiehet
talonpoikia ja varsinkin naisia, joiden täytyi toimittaa kaikki
askareet nyt kun miehet aseissa herrastellen kulkivat pitkin pitäjää.
Mökeissä, vainioilla, avonaisilla kentillä, kaikkialla vallitsi
sotahumu.
Aarent Pietarinpojan luona oli koolla suuri seura, sillä sinne olivat
kerääntyneet kaikki eri joukot; oli päätetty yhteisvoimin tehdä
rynnäkkö Jotnisteenin luostaria vastaan, joka oli läänin voudin Olavi
Olavinpojan hallussa. Kunhan vaan saataisiin valloitetuksi edes yksi
ainoa paikka, niin sitte jo olisi helppo ryhtyä uusiin yrityksiin.
Täysien kannujen ääressä rakennettiin kaikellaisia tuulentupia. Muuan
herra lupasi kissan lailla kiivetä ylös muuria, toinen, joka oli
saanut päähänsä vielä enemmän viiniä, vannoi ottavansa linnan ilman
miekan iskua, ja kolmas, jonka maljasta Richissa oli maistanut, pani
päänsä pantiksi, että jos Richissa ratsastaa sotajoukon etunenässä,
niin linnoituksen portit itsestään aukeavat.
Näin jutellen erottiin, mutta varhain aamulla alkoivat sotatorvet
soittaa pitkiä säveliään ja niitä seurasi villiä sotahuutoja.
Kaikki riensivät silloin pukeutumaan asuihinsa; johtajat pysähtyivät
suurelle kentälle, jokainen joukkonsa ympäröimänä. Papit kulkivat
puuhaten edestakaisin, he kantoivat käsissään korkeita ristejä,
joihin oli kiinnitetty ristiinnaulitunkuva ja joiden ympäri oli
kiedottu suruharso.
-- Katsokaa, huusivat he suurella äänellä, -- Vapahtaja suree,
hävittäkää tulella ja miekalla kerettiläiset, jotta hän taas saa
iloita.
-- Lyökää kerettiläiskuningas, huusivat toiset, -- lyökää, lyökää!
Taalainjunkkari oli pukeutunut vihreään, kullalla koristettuun
samettitakkiin ja sen päälle pannut kiiltävän rintavarustuksen.
Ruumiinmukaiset vaatteet saattoivat näkymään voimakkaan vartalon ja
kannukset ruskeissa saappaissa helisivät silloinkin, kun hän seisoi
liikkumattomana. Tämän kaiken nähdessään uskoi moni talonpoika, että
siinä oli tarpeeksi tunnusmerkkejä korkeasta syntyperästä.
Nyt laski hän päähänsä kypärän korkeine höyhentöyhtöineen ja Richissa
sitoi vapisevin käsin hänen vyötäistensä ympäri silkkisen vyön, jonka
hän omin käsin oli kirjaellut.
Mutta ikäänkuin halveksien omaa heikkouttaan, huudahti hän äkkiä
kiihkeästi:
-- Taistele ja voita, sinä jalo urho, ja ota voittosi palkaksi
Richissan rakkaus!
Ja hän kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
-- Hyvästi! Suojelkoon sinua pyhä neitsyt! Peittääkseen
mielenliikutustaan kiiruhti taalainjunkkari linnan pihalle, nousi
uljaan ratsun selkään, jota palvelija piteli, ja tervehti ympärillä
olevia.
-- Onnea jalolle Niilo Sturelle! kaikui joka taholta tuhansien
huulilta.
Jalosukuisten etunenässä, henkivartiastonsa ympäröimänä kiirehti
junkkari eteenpäin tietä, joka monessa mutkassa johti Jotnisteeniin.
Hänen rinnallaan ratsasti Grym.
Hitaasti seurasi maalaisväestö, joka pitäjä erikseen, valitun
johtajansa kanssa.
Talonpoikien perässä tuli suuri joukko rälssitilallisia renkineen.
Viimemainitut kuljettivat pitkillä rattailla piiritys- ja
rynnäkkötarpeita, suuria tikapuita, viskuukoneita, muurinmurtajia y.m.
Jotnisteen oli valtakunnan vanhimpia linnoituksia. Rakennettuna
jokseenkin korkealle vuorelle, jonne pääsy joka taholta oli miltei
mahdoton, oli se jo kestänyt pari vuosisataa. Paksut, vahvat muurit
ympäröivät sitä.
Olavi Olavinpoika ei pelästynyt piiritystä, vaikkei hänen miehistönsä
ollut kuin sadan hengen suuruinen.
Kun miehet olivat menneet paikoilleen, seisahtui hän itse
nostosillalle ja katseli hymyillen, käsivarret ristissä rinnalla,
miten vihollisen joukot huutaen ja meluten asettuivat kentälle.
Muurien sisäpuolelle oli tehty tulia, ja pikiä ja tervaa pantu
kattiloihin kiehumaan; hän aikoi nimittäin näillä aineilla kaltata
vihollista.
Mutta paksuille ympärysmuureille oli asetettu kuusi tykkiä sillä
tavalla, että ne laukauksillaan saattoivat lakaista puhtaaksi koko
kentän, jolle vihollinen oli asettunut.
Olavi Olavinpoika oli antanut tykeille nimen akkavaltakunnasta.
Isoimman hän oli ristinyt mummoksi, sitte tuli eukko, sitte tyttö,
sitte hienohelma, sitte letukka ja lapsi, joka oli pienin.
Hänellä oli tapana sanoa, ettei missään linnassa ole niin komeaa
naisväkeä ja ettei nainen missään osaa syleillä niin lämpimästi.
Ruutivarasto oli parhaimmassa kunnossa. "Naisia täytyy pitää hyvällä
tuulella", tuumi hän.
Tarkkaavaisena seurasi johtaja vihollisten liikkeitä; he olivat
asettuneet puoliympyrään linnoituksen eteen, mutta lyhyen keskustelun
jälkeen syntyi sotaisessa joukossa suuri meteli; papit köröttelivät
ristejään, vuoroin kuului kirouksia, vuoroin siunauksia; vihdoin
ryntäsi suuri lauma eteenpäin, kuljettaen tikapuita, ja sitä seurasi
toinen.
-- Ovatko naiset valmiit? kysyi herra Olavi.
-- Kyllä, johtaja!
-- Antakaamme heidän tervehtiä vieraita! Kuului kamala laukaus.
Se pani muurit vapisemaan ja siihen vastasi satakertainen kaiku.
Mutta kentällä oli syntynyt hirveä pelästys. Ne jotka olivat
säilyneet kuulilta, seisoivat kuin halvattuina. Tähän saakka ei ollut
käytetty muuta sotatapaa kuin mies miestä vastaan ja persoonallinen
voima oli määrännyt voiton.
Mutta nyt näkivät miehet ensi kerran aseita, jotka tappoivat pitkien,
matkojen päästä; sen todistivat kaatuneet ystävät ja sukulaiset.
Kuin taikavoimilla oli heidän urheutensa lannistettu; voittoihin
tottuneet miehet antoivat aseidensa vaipua; eihän tässä kannattanut
taistella!
Mutta pappien kiihkeät kostonhuudot alkoivat taas kuulua ja johtajien
kehoitukset saivat vihdoin taalalaiset uudestaan tarttumaan aseisiin.
Ne jotka olivat päässeet vuoren juurelle suojaan laukauksilta,
rupesivat pystyttämään tikapuita sekä rynnäkkökatosten alla
käyttämään muurinmurtajia.
Taas kaikuivat torvet ja villit sotahuudot.
Kiipeäminen alkoi, mutta päällekarkaajia heiteltiin kivillä ja
kannoilla.
-- Mummo ja eukko ottamaan vastaan Moran miehiä! huusi Olavi
Olavinpoika.
Silloin alkoivat tykit paukkua ja päällekarkaajista kaatui miltei
puolet.
-- Nyt luulen, että me tällä kertaa saamme päästää tyttömme rauhaan,
sanoi johtaja.
Alhaalta kuului huutoja ja valituksia, sillä kuuma terva ja piki
kärvensi useat kokonaan ja poltti melkein kaikkia.
-- Soppa ei taida oikein maistua, huusi johtaja, -- antakaa heille
annos lisää!
-- Noita saavat Tyttö ja Hienohelma ottaa vastaan lämpöisillä
suuteloilla! huusi hän taaskin.
Ja taas tuli kuolemaa ja kauhistusta.
Villi raivo oli vallannut hyökkääjät. He eivät enään totelleet
johtajiaan, vaan karkasivat eteenpäin niin sankoissa laumoissa, että
tikapuut, jotka kokonaan täyttyivät, olivat murtumaisillaan.
Piiritetyt ja kuninkaan taitavat jousimiehet saivat panna liikkeelle
kaikki voimansa torjuakseen vihollisen rynnäkköä.
Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat; päät ja jäsenet murskana
putosivat kapinalliset alas muureja, elävien kirkuessa ja kiroillessa.
Sillaikaa oli taalainjunkkari likimpine miehineen poistunut
varsinaiselta taistelukentältä ja lähtenyt seuraamaan polkua muurin
juurella.
Aarent Pietarinpoika tunsi linnoituksen sekä ulkopuoliset että
sisäiset varustukset.
Hän johdatti pientä joukkoaan pitkin vuoren pohjoista kylkeä ja
kuiskasi "seis", kun tultiin sille ahtaalle vuorensolalle, joka johti
laskuportaille linnoituksen ympärysmuurissa.
Siinä astui joukko, noin kaksikymmentä miestä, hevosten selästä, ja
läksi, käsissä kirveitä ja murtorautoja, ääneti astumaan kaitaista,
kiertelevää polkua.
Vihdoin huomasivat heidät vahtisotamiehet ja rupesivat huudoilla ja
melulla ilmoittamaan, että pohjoispuolelta odottaa uusi vaara.
Heitä ei ollut kuin viisi sotamiestä ja ainoat aseet, joita he täällä
saattoivat käyttää, olivat nuolet, mutta ne kilpistyivät ritarien
haarniskoihin, vahingoittamatta.
Taalainjunkkari ja hänen miehensä olivat jo saaneet ulkoportin
nostetuksi saranoiltaan, ahdas vuoripolku vilisi talonpoikia, jotka
olivat saaneet käskyn seurata ritareja, ja jo oli taalainjunkkari
voitostaan varma. Mutta silloin luiskahti hakkuupyssyn iskusta kaksi
hänen miehistään suinpäin alas muurilta ja portti luhistui nurin.
Valitushuuto kaikui kentältä tuhansista kurkuista, tykit paukkuivat,
tärisyttäen koko linnaa, ja samassa silmänräpäyksessä putosi ääretön
rautaristikko ulkoportin sijalle.
Seuraavassa hetkessä seisoi Olavi Olavinpoika synkkänä ja uhkaavana
kapinallisten edessä. Ristikko vain oli heitä eroittamassa.
-- Tuolla olikin ankara työ, sanoi hän, -- täällä käy helpommin.
Sullottuna ahtaaseen vuorensolaan, talonpoikien yhä tunkiessa
eteenpäin kallioiden välitse, seisoi koko muu talonpoikaisjoukko
hiljaa ja liikkumatta niinkuin käärme, joka ei voi käyttää
pistintänsä.
Helpostihan olisi voinut nostaa pois ristikon ja "teurastaa heidät",
mutta sitä ei Olavi Olavinpoika tahtonut.
-- Käytävän suulla me heidät otamme! sanoi hän.
Hän tahtoi saada taalainjunkkarin elävänä käsiinsä.
Kiivas käsikähmä syntyi solan suulla ja talonpojat puolustautuivat
urhoollisesti, mutta jokainen, joka vaan voi, läksi pakoon, sillä
tappio oli käsissä, hyvä jos henki pelastui.
Taalainjunkkari oli päässyt pakoon, saanut käsiinsä hevosen ja täyttä
laukkaa ratsastanut takaisin Ornäsiin, jossa tappelun tulos jo oli
tuttu.
Aarent Pietarinpoika, pahasti haavoittuneena, ja Grym saapuivat heti
senjälkeen.
Yleinen alakuloisuus vallitsi talossa.
-- Mitä siitä, huudahti Richissa, -- jos puolisoni menettääkin yhden
tappelun! Hän voi vielä voittaa monta.
-- Sitä en usko, hymähti Grym ylenkatseellisesti.
-- Unohtavatko ruotsalaiset _yhden_ tappion takia rakkaan herransa?
-- Heidän herransa on Kustaa Eerikinpoika.
-- Ei, Niilo Sture on hallitsijaksi syntynyt.
-- Niilo Sture on kuollut!
-- Ja uudestaan ylösnoussut! huudahti Richissa ylpeästi ja korotti
taalainjunkkarin päätä, jota tämä piteli käsillään. Hän suuteli
miehensä päätä ja painoi sitä hellästi povelleen.
Grym katseli heitä vihamielisin silmin.
-- Sitä ei kukaan usko, sanoi hän sitte.
-- Mutta se näytetään toteen.
-- Jos voidaan?
-- Epäilettekö?
-- Kyllä, epäilen, vastasi Grym, rajusti nauraen.
-- Älä kuule häntä, Richissa, huusi taalainjunkkari ja tarttui
kiihkeästi hänen käsiinsä.
Mutta Richissa ei kuullut hänen sanojaan. Hänen poskensa hehkuivat ja
ääni vapisi vihasta.
-- Ja te, jonka hän on tomusta korottanut ja jolle hän on ylhäisen
luottamuksen antanut, te julkeatte häntä panetella! Minä olen monasti
sanonut, ettette ole hänen ystävyytensä arvoinen, minä olen pyytänyt
häntä ajamaan teidät pois, mutta hän on vastannut, että lupaus häntä
sitoo.
-- Se lupaus, etten minä paljastaisi hänen elämänsä suurta
salaisuutta.
-- Richissa, ole armollinen! pyysi taalainjunkkari.
-- Etkö tahdo että minä saan sen tietää?
-- En!
-- Sitte en minäkään tahdo. Sydämeni sanoo, ettet sinä koskaan ole
alentunut tekoon, jota sinun tarvitsee hävetä.
Ja Richissa suuteli hänen otsaansa ja hyväili häntä kuin lasta.
-- Tämä on toki liikaa, huudahti Peder Grym, -- hän on suurempi
valehtelija kuin minä!
Mutta silloin nousi taalainjunkkari.
-- Mene tiehesi, huusi hän epätoivoissaan. -- Sinä olet jo tehnyt
minut kyllin onnettomaksi, anna ainakin hänen säilyttää uskonsa
ja rakkautensa äläkä tahri sitä pahoilla silmilläsi ja ilkeällä
kielelläsi!
-- Vai niin, koska minä olen tiellä, niin kyllä menen, mutta ensin
minä Ruotsin tulevalle kuningattarelle pyydän kertoa, että Björkestan
pitäjässä Vestmanlannissa...
-- Ole vaiti!
-- Valtioneuvos Knut Antinpojan luona Öknassa...
-- Oletko vaiti, taikka...! Hän karkasi ylös ja veti tikarin
tupestaan.
-- Rakas Niilo, eihän tuo juttu liikuta minua eikä sinua. Anna hänen
kertoa se loppuun, niin hän menee.
-- Niin, mutta ennen en menekkään! puuttui Grym puheeseen.
Taalainjunkkari heittäysi polvilleen ja kätki kasvonsa Richissan
helmaan.
-- Puhu sitte! virkkoi hän.
-- No niin, siellä palveli tallirenki, piian poika, äpärälapsi
tietysti.
Taalainjunkkari vapisi mielenliikutuksesta.
-- Niilo, rakas Niilo!
-- Se oli oikea voro tuo tallirenki. Ensin hän varasti Knut
Antinpojalta 50 markkaa, sitte Niilo Krummelta Örboholmissa en edes
tiedä kuinka paljon.
-- Luuletteko että tuo minua liikuttaa?
-- Odottakaa, odottakaa, lopussa kiitos seisoo. Sitte hän pakeni
Taalaihin ja siellä mestari Knut ja piispa Sunnanväder saivat hänet
käsiinsä. Ja kun he häntä oikein muokkasivat ja takoivat, niin tuli
pitkästä Jönsistä Niilo Sture.
-- Tarkoitatteko että...
-- Että teidän puolisonne ja Björkestan Jönssi ovat sama mies. Juuri
niin!
-- Ette toki mahtane luulla, että minä uskoisin teitä? sanoi Richissa
ylpeästi ja nousi.
-- Vastaappa sinä, Björkestan Jönssi? Taalainjunkkari oli noussut.
Hän oli kalman kalpea ja piteli kiinni tuolista, jottei kaatuisi.
-- Lupasittehan mennä lopetettuanne. Menkää nyt! sanoi Richissa ja
teki käskevän liikkeen.
-- Minä teen mitä tahdon!
-- Tule, sanoi Richissa miehelleen, -- en enään tahdo olla tuon
miehen likeisyydessä.
-- Teidän ei tarvitsekaan. Kyllä minä menen, sillä nyt olen sanonut
teille totuuden.
Grym läksi.
-- Niilo, virkkoi Richissa, heidän jäätyään kahden. Taalainjunkkari
heittäysi hänen jalkainsa juureen.
-- Eroa tuosta miehestä!
-- Hän ei minusta enään välitä.
-- Oletko varma siitä?
-- Kyllä, sillä hän luulee onneni tähden laskeneen.
-- Siksi että se hetkeksi on peittynyt pilviin.
-- Entä sinä, Richissa?
-- Ethän toki uskone minun epäilevän?
-- Mutta hänen puheensa...
-- Etkö ymmärtänyt tarkoitusta... hän tahtoi meidät eroittaa, mutta
siinä hän ei ikinä tule onnistumaan.
-- Sinä luotat minuun?
-- Täydellisesti.
-- Kiitos, kiitos Richissa! Tiedätkö mitä minä teen; jo tänä päivänä
lähden Trondhjemiin. Arkkipiispan täytyy antaa minulle rahaa ja
sotaväkeä ja sitte minä palaan takaisin ja onni seuraa minua, sillä
minä en huoli keitään muita neuvonantajia kuin sinut.
-- Sitte minä palaan Reeniin, sanoi Richissa.
-- Yhtaikaako?
-- Niin, sinun kanssasi! Seuraavana aamuna he läksivät.
Vanha linna tuntui tyhjältä ja autiolta eikä taalainjunkkari viipynyt
kuin muutamia tuntia.
-- Koska saan tietoja sinusta? kysyi Richissa eron hetkellä.
-- Sitte kun minun on käynyt hyvin!
-- Ja jollei...
-- Niin et milloinkaan, vastasi taalainjunkkari.
-- Mutta juuri surujen kohdatessa minä tahtoisin olla luonasi sinua
lohduttamassa...
-- Minua ei kukaan ihminen voi lohduttaa.
Hän riistäytyi irti Richissan sylistä ja riensi Trondhjemiin
arkkipiispan luo.
Mutta tämä oli juuri saanut Tukholmasta kirjeen, jossa pyydettiin,
että niinkutsuttu taalainjunkkari otettaisiin kiinni ja
lähetettäisiin vangittuna Tukholmaan.
Joko oman kunniansa tähden tai todellisesta vakaumuksesta ei
arkkipiispa tahtonut taipua uskomaan Niilo Sturea petturiksi, ja
kaikessa kiireessä päätettiin, että Niilo lähtee Saksaan, kunnes
parempi aika koittaa.
Hän läksi Rostockiin, aikoen luultavasti kuningas Kristianin luo.
Siellä hänet saatiin kiinni.
Kuningas Kustaa vaati hänet luovutettavaksi oikeuden käsiin ja
neuvoskunta suostui hänen pyyntöönsä.
Hänen rankaisemisensa jätettiin Hojan kreivin tehtäväksi, joka hiljan
oli tullut Stralsundiin, ja tämä antoi mestata hänet.
Richissa ei koskaan saanut tietää muuta kuin että hänen miehensä oli
kuollut luonnollisen kuoleman. Hän ei mistään hinnasta olisi uskonut
häntä petturiksi. Hän oli lahjoittanut hänelle suuren, ihanteellisen
rakkautensa, ja koristanut sydämensä valitun jaloilla, loistavilla
ominaisuuksilla, ja sellaisena hän hänet säilytti mielessään koko
pitkän ikänsä Reenin luostarissa. Iloinen, elämänhaluinen tyttö oli
kadonnut ja sijaan astunut vakava nainen, joka uhrasi koko elämänsä
laupeuden töihin.
21.