Vesteråsin tulevat valtiopäivät aiottiin pitää suurempina kuin
mitkään muut valtiopäivät Kustaan hallituksen aikana.
Mutta niissä pitikin keskusteltaman tärkeistä ja laajalle kantavista
asioista: rahojen hankkimisen välttämättömyydestä, eripuraisuuden
sovittamisesta ja uuden opin järjestämisestä.
Kaikki nämä kysymykset olivat niin toisistaan riippuvaiset, ettei
niitä enään saattanut eroittaa.
Sitäpaitsi piti ryhdyttämän vakaviin toimenpiteisiin rauhan
palauttamiseksi Taalainmaalla.
Salaa antoi kuningas ritaristolle ja aatelille käskyn miehissä
ja aseilla varustettuna saapua valtiopäiville; hänen aiotut
toimenpiteensä koskivat sekä yksityisten että koko valtakunnan
parasta.
Joka kaupungista oli kutsuttu yksi pormestari ja yksi raatimies, joka
lakikunnasta kuusi talonpoikaa ja joka tuomiokapitulista kaksi, kolme
tai useita oppineempia miehiä; suuri joukko piispoja ja kaniikkeja,
15 valtakunnanneuvoston herraa, 129 rälssimiestä, Tukholman kaupungin
valtuusmiehet, 14 vuoritilallista ja 105 talonpoikaa. Sitäpaitsi 70
porvaria muista kaupungeista.
Muiden valheiden lisäksi oli kuninkaasta liikkeellä sellainen huhu,
että hän pitää Kristina Gyllenstjernaa vankeudessa. Kuningas pyysi
häntä sentähden kokouksen aikana oleskelemaan muutamia päiviä
Vesteråsissa hyvän ystävänsä luostarin abbedissan luona.
Herra Juhana Turenpoika ja hänen isänsä olivat myöskin matkustaneet
sinne. Heidän välinsä ei ollut oikeastaan rikkoutunut, mutta herra
Ture Jönsinpoika kyllä huomasi puolueestaan kadottaneensa sekä
poikansa että Kristina rouvan. Muuta hyötyä hänellä ei heistä enään
voinut olla kuin käyttää hyväkseen miniänsä nimen loistoa. Ja nyt
läksi valtiohovimestari Ture Jönsinpoika ensi kerran eläessään
purjehtimaan väärän lipun alla.
Olavi Pietarinpoika oli, niinkuin hän itse sanoi, valmis voittamaan
tai sortumaan uskonsa puolesta.
Olihan Kustaa Eerikinpojalla turvanaan vahva usko ja luja luottamus,
ja tarpeen ne olivatkin, sillä hänen hartioillaan lepäsi tänä hetkenä
koko maan kohtalo. Jos hän silmänräpäyksenkin aikana horjuu tai
hiuskarvankin verran väistyy, niin syöksyy lumivyöry hänen päällensä,
hautaa hänet allensa... ja sitte... Niin, miten käy sitte?
Hän ei tahtonut sitä ajatella... nöyrästi mutta kiihkeään rukoili hän
kaikkien herrojen Herralta apua ja astui ilman pelkoa tulevaisuutta
kohti, lapsellisesti luottaen siihen, että Herra johtaa hänen
tekojaan.
Valtiopäivien vihkijäisten piti tapahtua linnassa erityisen suuren
juhlan yhteydessä, jotta jäsenet saisivat tilaisuutta tutustua
toisiinsa ja jutella keskenään.
Täällä päätti Kustaa myöskin tuoda esiin poliittiset mielipiteensä ja
aikomuksensa.
Sentähden oli hän antanut käskyn, että valtakunnan herrat, ritaristo
ja aateli ruokapöydässä asetettaisiin istumaan likinnä kuningasta,
sitte piispat, sitte rälssimiehet, papit, porvarit ja talonpojat.
Hämmästys oli yleinen; hengelliset suurmiehet olivat tottuneet
neuvoskunnassa istumaan itse valtionhoitajan edessä, ja nyt -- se oli
vallan käsittämätöntä!
Hän oli heittänyt riitahansikkaan! sota oli julistettu!
Seuraavana päivänä pitivät piispat ja heidän likeisimmät uskottunsa
kokouksen P. Egidiuksen kirkossa lukittujen ovien takana.
Piispa Brask oli puettu täyteen virkapukuun.
-- Paavin ja pyhän kirkon nimessä toivotan teidät tervetulleiksi,
sanoi hän; -- iloitsen suuresti siitä, että täällä edeltä käsin
kanssanne saan keskustella asioista, jotka ovat tärkeät sekä maalle
että valtakunnalle.
-- Toivomme riippuu nyt, niinkuin aina ennenkin, teidän armonne
viisaudessa ja kokeneissa tiedoissa, lausui Ture Jönsinpoika, tehden
syvän kumarruksen.
Muut yhtyivät hyväksyen hänen sanoihinsa ja piispa alkoi liikutetuin
mielin:
-- Te tiedätte, että jo kauvan on näyttänyt siltä kuin herra Kustaa
Eerikinpoika karsain silmin katselisi sitä valtaa ja mahtia, jonka
hänen pyhyytensä paavi on meille antanut ja niinkuin hän yhä likemmin
olisi tahtonut liittyä kirkon vihollisiin, tuottaakseen meille
vahinkoa ja häviöä.
-- Kyllä... valitettavasti... Pahalta näyttää! kuului yleisenä
valitushuutona.
-- Eilen osottautui pelkomme oikeutetuksi. Taaskin kuului jylhä
valitus, jotta kirkko kaikui.
-- Minä vakuutan teidän armollenne, että koko ritaristo syvästi
loukkaantui tuosta epäkunnioitusta osoittavasta menettelystä,
vakuutti Siggenpoika Sparre.
Piispa kumarsi ja jatkoi:
-- Me näemme selvään että kuningas tulee hyökkäämään meidän valtamme
ja oikeuksiemme kimppuun, ehkäpä vielä ryöstämään meiltä linnamme,
linnoituksemme ja korkomme, kunnes tulemme köyhiksi, kurjiksi
talonpoikaispapeiksi. Mitä te tästä arvelette, veljeni?
Maunu Sommar Strängnäsistä sanoi, että koska hän ilman paavin
vahvistusta oli saanut hiippansa kuninkaalta, niin ei hän voinut
ryhtyä mihinkään, vaan täytyi hänen tyytyä köyhyyteen tai rikkauteen,
sen mukaan kuin kuningas tahtoi hänelle sitä antaa.
Vesteråsin piispa lausui samat sanat.
Kiiluvin silmin puhkesi vanha Brask kiihkeästi puhumaan:
-- Hulluja pelkureja te olette, jos suostutte sellaiseen!
Meidän piispojen tehtävä ei ole sanoa kaikkeen "jaa" ja "amen",
vaan meidän tulee laatia lait sekä itsellemme että kuninkaalle ja
valtakunnalle.
-- Niin, niin, juuri niin! huusivat useat läsnäolevista.
-- Kuningas oleskelee kerettiläisten keskellä; hän on kiusauksen
hetkenä kallistanut korvansa heidän puheillensa, mutta meidän tulee
valvomisella ja rukouksella estää pahaa ruttona leviämästä maahan ja
valtakuntaan.
-- Kyösti herra on ankara mies, vastasi Vesteråsin piispa Maunu
Pietarinpoika. -- Se joka vastustaa hänen tahtoaan, voi kadottaa
päänsä.
-- Mutta vaarallisempaa on toki luopua paavista; hän on meidän
elämämme ankkuri ja meidän turvamme; jos me hänet heitämme, niin
olemme turmion omat, sillä kuningas tulee pitämään meitä orjinaan,
jolloin emme saa puhua sanaakaan kirkon vapauksien hyväksi. Ja kuinka
luulette silloin käyvän?
-- Tätä ei kukaan kauvan voi sietää, vastasi herra Ture Jönsinpoika.
-- Kustaa Eerikinpoika ei ole ensimäinen, joka rupeaa vastustamaan
kirkkoa, mutta jokainen, joka sitä on uskaltanut tehdä, on joutunut
pannakiroukseen ja kirkko on saanut takaisin omansa; niin tulee
käymään nytkin.
-- Jos me vedämme yhtä köyttä, niin kuninkaan täytyy alistua, virkkoi
vanha piispa, korottaen päätänsä. -- Vannokaa, te kaikki kirkon
uskolliset palvelijat ja ystävät, ettette tingi hiuskarvankaan vertaa
hänen pyhyytensä paavin käskyistä ja määräyksistä, ettette suostu
vähimpiinkään muutoksiin piispallisissa säännöissä tai supistuksiin
maallisessa vallassamme.
Kaikki läsnäolijat nostivat käsivartensa ja lausuivat:
-- Me vannomme!
-- Ettette suostu siihen, että Jumalan sanaa saarnataan tai opetetaan
toisin kuin me määräämme.
-- Me vannomme!
Piispan puhe oli innostuttanut mielet ja nyt tehtiin kirjallinen
vakuutus, jossa piispat sitoutuivat viimeiseen saakka taistelemaan
kirkon puolesta. Jokainen kirjoitti nimensä alle ja kirjoitus
vahvistettiin sinetillä sekä kätkettiin holviin Vesteråsin
tuomiokirkossa, josta se v. 1542 eli 15 vuotta myöhemmin löydettiin.
-- Ja minä, huudahti Ture Jönsinpoika, -- vakuutan, ettei ritaristo
tule sallimaan kirkon oikeuksia millään tavalla loukattavan.
-- Voitteko tehdä sen? kysyi Maunu Sommar.
-- Siunatun kuninkaantyttären Agneksen jälkeläisenä uskallan antaa
elämäni sanojeni pantiksi! huudahti Ture Jönsinpoika kiihkeästi.
Piispa kumarsi.
Sitte erottiin ja jokainen läksi dominikaaniluostarin
kokoushuoneeseen, jossa valtiopäivien avajaiset piti tapahtua.
Kaikki odottivat suurimmassa jännityksessä.
Kansleri Lauri Antinpoika ryhtyi johdantoon.
Hän huomautti läsnäoleville mimmoisessa tilassa valtakunta oli, kun
Kustaa herra, säätyjen nimenomaisesta pyynnöstä, otti vastaan sen.
Jos hän olisi ollut vanhempi ja jos hän paremmin olisi tuntenut
valtakunnan tilan, niin ei hän ikinä olisi sitä tehnyt. Hän oli
luottanut lupauksiin ja vakuutuksiin ja luullut, että eripuraisuus ja
kapinat lakkaisivat, mutta tuskin oli saatu rauha maahan, kun entiset
rettelöt taas alkoivat, vaikkei hän koskaan ollut antanut aihetta
niihin. Hän työskentelee voimiensa mukaan valtakunnan hyväksi ja
palkaksi saa hän osakseen salaliittoja, panettelua ja kavalluksia,
varsinkin taalalaisilta, jotka kehuvat asettaneensa hänet
valtaistuimelle siksi että he olivat mukana, kun Jumala Vesteråsin
luona soi ruotsalaisille suuren voiton. Sentähden arvelevat he nyt
voivansa asettaa kuninkaita ja syöstä valtaistuimia mielensä mukaan;
jos siis joku tahtoo ryhtyä kapinaan, niin lähteköön vain Taalaihin:
paikalla on sota koko maassa. Mutta sellaisilla ehdoilla ei kukaan
halua olla maan herrana.
"Häntä syytetään suurista veroista; totta on että on täytynyt vaatia
niitä useammin kuin hän olisi suonut, mutta näihin toimenpiteisiin on
pakoittanut hätä ja sodat kuningas Kristiania, Severin Norrbyta ja
hänen puoluettaan vastaan sekä maan oman rahvaan levottomuudet. Nyt
kiertelee sanakapula nauhoitettuna ja poltettuna pitkin Itägötlantia,
levittäen sitä valheellista viestiä, että maahan olisi määrätty uusi
vero, neljä luotia hopeaa jokaista talollista kohti ja kaksi luotia
jokaista lampuotia kohti, jonkatähden kuningas muka olisi ollut
pakoitettu pitämään enemmän sotaväkeä kuin ennen tarvittiin."
"Saksalaiset lähettiläät, jotka olivat tulleet perimään velkojansa,
olivat kyllä salissa läsnä; taalalaiset ja muut, jotka tahtoivat
päästä veroista, olisivat itse saattaneet keskustella heidän
kanssaan, niin olisivat varmaan saaneet tietää, suostuivatko he
kapinalla saamaan velkansa suoritetuiksi."
"Sitte soimataan kuningasta kalliista ajasta, niinkuin hän olisi
Jumala, joka voi hankkia sadetta ja päiväpaistetta mielensä mukaan.
Hän on koettanut parastansa, tehnyt liiton hollantilaisten kanssa,
että he toisivat maahan suoloja ja vaatteita y.m. Ja kaikki kuninkaan
toimenpiteet ovat tapahtuneet kansan hyväksi, valtakunnanneuvoston
suostumuksella."
"Vihdoin soimataan häntä uuden opin tuomisesta ja sanotaan, ettei hän
salli pappeja. Kuitenkin on hän vain tahtonut puolustaa sorrettuja
pappeja vastaan, jotka keksimänsä jumalanpalveluksen nojalla ovat
anastaneet maan, niin ettei kruunu ja ritaristo tässä valtakunnassa
omista edes kolmatta osaa siitä mitä papit ja munkit. Syytös ettei
kuningas muka salli pappeja on niin julkea valhe, että jokaisen
pitäisi hävetä Jumalan ja ihmisten edessä lausua sitä. Kuningas
kyllä tiesi, ettei tulla toimeen ilman pappeja ja opettajia; juuri
sentähden oli hän antanut saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja
evankeliumia ja kutsunut tänne muutamia niistä papeista, jotta he
täällä säätyjen läsnäollessa tekisivät selkoa opistaan, oliko se
oikea vai väärä. Siitä sitte jokainen saisi päättää, kuka on oikeassa
ja ketä tulee kannattaa, ja niin riita lakkaisi."
"Kaikista näistä yllämainituista asioista on kuningas valmis tekemään
säädyille tiliä ja toivoo hän voivansa kunniakkaasti ja rehellisesti
pitää puoliaan, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii."
"Sitäpaitsi pyytää hän uudelleen luopua hallituksesta, jotta
valtakuntaa paremmalla onnella saisi hallita sopivampi herra.
Kuningas kiittää hänelle osoitetusta kunniasta ja toivoo, että säädyt
katsovat hänen ansaitsevan kappaleen lääniä, jolla hän voi elää ja
työskennellä valtakunnan hyväksi."
'Mutta ennenkuin päätös asiasta tehdään, pyytää hän saada esittää
ne puutteet, jotka sekä hänelle että kaikille muille ovat tehneet
hallituksen inhoittavaksi. Nämä puutteet ovat:
1) Kruunun tulot eivät riittäneet menoihin. Edelliset olivat 24,000
markkaa, jälkimäiset 60,000. Tullia ei ollut, vuorikaivokset olivat
rappiolla ja sitäpaitsi heikonsi kruunua se, että jokainen tahtoi
sortaa lampuotejaan.
2) Ritaristoa oli heikontanut osaksi sota, osaksi ja pääasiallisesti
se, että sen tilukset ja omaisuudet olivat langenneet kirkoille
ja luostareille, ja kun kaikki tahtoivat lahjoituksia kruunulta,
vähenivät sen tulot tietysti.
3) Tärkeimpiä merikaupunkeja vahingoitti laiton maakauppa ja
sitäpaitsi tuli säätyjen ottaa huomioon, että vieraat herrat sangen
helposti saattoivat saada aikaan eripuraisuutta maassa, kun kuulivat,
miten helposti Ruotsin miehet tarttuvat onkeen; jos ruotsalaiset
eläisivät keskinäisessä sovussa, niin ei mikään saattaisi viedä
valtakuntaa turmioon.'
"Vihdoin esitti kuningas mainittujen puutteiden poistamiseksi, että
koska valtion linnat ja linnoitukset olivat joko hävitetyt tai
joutuneet rappiolle, piispojen linnat ja linnoitukset, jotka heille
olivat tarpeettomat, luovutettaisiin kuninkaalle. Sitäpaitsi olivat
kruunun huonot tulot korvattavat piispojen, pappien, kaniikkien ja
luostarien ylellisillä tuloilla."
"Kaikki vetoaminen Roomaan oli tulevaisuudessa kiellettävä, samoin
kuin piispanvirkojen vahvistuksen ostaminen."
Salissa syntyi hiiskumaton hiljaisuus ja kuitenkin näytti siellä
sangen omituiselta.
Kuningas istui valtaistuimellaan. Hänen jalot kasvonsa olivat totiset
ja vakavat.
Valtioneuvokset istuivat hänen ympärillään. Kaikkien kasvoilla
kuvastui hämmästys.
Piispoista veti huomiota puoleensa varsinkin Hans Brask. Hän oli
päätä korkeampi kuin kaikki muut, kulmakarvat olivat rypyssä;
synkkänä, liikkumattomana tuijotti hän eteensä. Muut loivat toisiinsa
merkitseviä, levottomia, voitonhimoisia katseita; he pitivät kiinni
varastettua saalistaan kuin nälkäiset sudet.
Etempänä salissa istuivat porvarit ja talonpojat. Edelliset näyttivät
tuumailevan, jälkimäiset raappivat päätään ja katselivat vuoroin
kuningasta, vuoroin piispoja, eivätkä tietäneet, kenen neuvoja tuli
seurata. Munkit, jotka olivat heidän läheisyydessään, kuiskailivat
heille yhtämittaa.
Kuningas vaati ritaristolta ja aatelilta sekä piispoilta vastausta.
Valtiohovimestari Ture Jönsinpoika nousi ja pyysi kuningasta
kärsivällisyydellä kuuntelemaan heidän vastaustaan.
Kuningas nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.
Silloin nousi Hans Brask; hänen voimakas äänensä kuului selvään koko
salissa, kun hän hiukan kiihkeästi virkkoi:
-- Meidän hengellisten herrojen täytyy tunnustaa, että meidän
kaikkein pyhin isämme, Rooman paavi, kalliilla valalla on
kieltänyt meitä suostumasta mihinkään muutoksiin opissa tai muissa
hengellisissä asioissa.
Olemme kyllä velvolliset pysymään armolliselle herrallemme ja
kuninkaallemmekin kuuliaisina ja uskollisina, mutta ainoastaan
mikäli hänen tahtonsa ei sodi paavin meille antamia säädöksiä tai
yleisen kirkonkokouksen päätöksiä vastaan. Kirkon omaisuudesta,
sen kiinteimistöstä enempää kuin sen irtaimistostakaan, emme voi
luopua, sillä paavi on käskenyt meitä hoitamaan sitä. Mutta pappien
ja munkkien kesken vallitsevat väärinkäytökset ja säännöttömyydet
poistettakoon sitävastoin kernaasti.
Tämän lausuttuaan istuutui hän ja kaikki hänen virkaveljensä loivat
häneen kiitollisen katseen, sillä nyt he saattoivat olla varmat
siitä, ettei kukaan koettaisi kumota hänen sanojaan.
Silloin kääntyi kuningas neuvoston ja ritariston puoleen ja kysyi,
oliko tämä vastaus heidän mielestään oikea.
Neuvoston vanhimpana jäsenenä nousi taaskin Ture Jönsinpoika ja
vastasi, että se hänen käsityksensä mukaan kyllä oli miltei oikea,
vaikka yksityiskohtiin olisi saattanut tehdä muutamia lisäyksiä.
Nyt nousi Kustaa; hänen säihkyvät silmänsä kiertelivät pitkin
huonetta ja jymisevällä äänellä hän virkkoi:
-- Asiain näin ollen ei meitä enään haluta olla kuninkaananne.
Toista vastausta me teiltä odotimme. Nyt ei meitä enään hämmästytä,
että talonpojat osoittavat hulluutta ja tottelemattomuutta, vihaa
ja kiusottelua, kun kuulemme että heillä on näin hyvät yllyttäjät.
Jolleivät he saa sadetta, niin he syyttävät siitä meitä, samaten
jolleivät saa päiväpaistetta. Jos nälkä, rutto tai muu paha heitä
kohtaa, niin on se meidän syymme. Siinä kiitos kaikista huolista,
mitä me kansan ja maan tähden saamme kantaa. Vaikka me teidän
hyväksenne olemme tehneet työtä niin paljon kuin suinkin olemme
jaksaneet sekä hengellisellä että maallisella alalla, niin emme
kuitenkaan saa odottaa palkaksemme muuta kuin että te soisitte
kirveen iskun kohtaavan päätämme, vaikka ei kukaan uskalla käydä
kiinni varteen. Sellaista palkkaa emme me huoli enempää kuin tekään.
Meidän pitää joka päivä tehdä enemmän työtä ja nähdä enemmän
vaivaa kuin kenkään teistä, sekä koti- että ulkomaan asioissa,
koska me kannamme teidän herranne ja kuninkaanne nimeä. Kuitenkin
tahdotte te asettaa munkit ja papit ja kaikki paavin kätyrit meidän
yläpuolellemme. Sanalla sanoen, te tahdotte tuomita ja mestaroida
meitä, vaikka me olemme valittu teidän herraksenne ja kuninkaaksenne.
Me emme usko että helvetin huonoinkaan henki tahtoisi olla siinä
virassa, saatikka sitte joku ihminen. Tietäkää siis, että me kokonaan
kieltäydymme olemasta kuninkaananne. Valitkaa ja kruunatkaa kenen
hyväksi näette. Jos saisitte sellaisen, joka kaikissa suhteissa voi
noudattaa tahtoanne, niin olisi se meille sangen mieluisaa! Kuitenkin
täytyy teidän valmistautua rehellisesti maksamaan meille kiinteän
perintömme sekä isän että äidin puolelta, ja kaiken sen, minkä
omastamme olemme maksanut valtakunnan puolesta. Tämän tapahduttua
lupaamme, että jätämme valtakunnan emmekä ikinä siihen palaa.
Kyyneleet tulvivat kuninkaan silmiin. Kiireesti läksi hän pois
kokoussalista ja palasi linnaan. Mutta huoneessa oli syntynyt
sellainen hiljaisuus, ettei kuulunut muuta kuin kuninkaan etenevät
askeleet.
Silloin nousi kuninkaan kansleri ja puhui liikutetuin mielin ja
murtuneella äänellä:
-- Hyvät herrat ja miehet, kokoontukaa nyt tekemään viisaita
päätöksiä, rukoillen Jumalalta hyviä neuvoja, sillä tässä on
kysymyksessä korkea asia, joka koskee koko valtakunnan onnea. Te
kuulette, ettei tässä ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko meidän
täytyy noudattaa armollisen herramme ja kuninkaamme tahtoa ja
rukoilla hänen suosiotaan ja ystävyyttään ja pyytää häntä pysymään
kuninkaanamme niinkuin tähänkin asti; tai jos teistä on parempi,
valita toinen ja lunastaa kuningas Kustaan tilukset, niinkuin juuri
kuulitte hänen sanoneen. Muita keinoja ei meillä ole.
Mutta kukaan ei tähän vastannut mitään.
Eikä keskustelua myöskään syntynyt.
Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä pian seurasi kamala
meteli, huutoja ja uhkauksia.
Ture Jönsinpoika tahtoi puheenvuoroa, mutta kukaan ei kuunnellut
häntä.
Piispa Braskkin koetti korottaa ääntänsä, mutta kun ei hän saanut
sitä kuuluville, läksi hän salista.
Kansa hajosi ryhmiin. Samoinajattelevat vaihtoivat tietysti
mielipiteitä.
Kiihkeimmillään oli mielenkuohu porvarien ja talonpoikien kesken.
Varovaisuus oli kokonaan kadonnut.
Tätä kesti iltaan asti, jolloin kokous hajosi ja jokainen läksi
kotiin.
Mutta sieltä täältä kuului uhkauksia.
-- Pitäköön papisto puoliaan. Hänen armoaan ei kukaan voi syyttää
mistään.
-- Eläköön Kyösti kuningas! huusivat toiset.
-- Hän hankki rauhan maahan!
-- Hän on kerettiläinen, hän tahtoo karkoittaa pappimme ja munkkimme!
huusi valepukuun puettu munkki.
-- Hän syö lihaa perjantaina! kirkaisi muuan nälkäinen raukka.
-- Etkö sinä sitte tekisi samoin?
-- Minä säästäisin lihat lauantaiksi.
-- Ja joutuisit polttoroviolle.
-- Enpä, jos kuninkaan tahto tapahtuu.
-- Kuningas on viisas ja urhea herra, virkkoi muuan porvari, -- voi
meitä, jos hän jättää maan!
-- Saamme vielä katua, että olemme kuulleet munkkien ja muiden
viekkaiden neuvoja.
-- Mitä me teemme?
-- Kuulemme ensiksi mitä muut aikovat.
Ture Jönsinpoika tapasi portaissa piispa Braskin.
-- Toivomme ovat toteutuneet, teidän armonne; nyt ei enään ole
pelkoa, hänen valtansa on murtunut.
-- Paljon on syytä pelkoon, herra Ture, suuri vastuunalaisuus lepää
hartioillamme.
-- Ne kyllä kestävät.
-- Kansan puheita ei kannata kuunnella, virkkoi herra Siggenpoika
Sparre. -- Tämä hengellinen vapaus se juuri on pannut talonpojan pään
pyörälle.
-- Mitä me teemme, jollei kuningas taivu? kysyi piispa, syvästi
suruissaan.
-- Emme välitä hänestä, puuttui puheeseen Ture herra, -- ryhdymme
uuteen kuninkaanvaaliin.
-- Onko täällä sitte varaa valita?
-- Minä en suinkaan tahdo ruveta kehumaan itseäni, mutta en
luulisi valtakunnan säätyjen unohtaneen, että minä olen siunatun
kuninkaantyttären Agneksen jälkeläinen ja sitäpaitsi Ruotsin
vanhin ritari ja poikani naimisen kautta sukua jalolle rouva
Kristina Gyllenstjernalle ja Sturelle. Onhan luultavaa, että
yleinen toivomus kääntyy minun persoonaani... minä kyllä tyydyn
valtionhoitajantoimeen, kunnes on totuttu muutokseen.
Piispa loi häneen halveksivan katseen.
-- Minä luulin, että te rakkaudesta pyhään kirkkoon vihasitte
kuningasta.
-- Voitte olla varma siitä, että minä kyllä noudattaisin pyhän isän
ja teidän tahtoanne ja kaikin puolin katsoisin hengellisen säädyn
kunniaa ja etuja.
Muutkin läsnäolevat ritarit vakuuttivat piispalle samaa, mutta hän
teki heille vain kumarruksen ja läksi.
-- Ukko on tullut vanhaksi, kuiskailivat ritarit keskenään. -- Rupeaa
nyt tuollaisia suremaan, niinkuin ei täällä olisi kuninkaanalkuja
yllin kyllin.
Mutta Ture herra sanoi ystävilleen, että nyt mennään kotiin jatkamaan
keskustelua. Hänen viittauksestaan lensi portti selkosen selälleen.
Sen ulkopuolella seisoi kirjaviin vaatteisiin puettu palvelija,
rinnalla riippumassa suuri rumpu.
-- Katsokaa, hyvät herrat, hän saa kulkea edessäni pitkin katua
lyöden rumpua, niin kansa ymmärtää, että tässä kulkee ystävä ja
puolustaja! Seuratkaa minua, jalot herrat ja ystävät!
Ja edellään palvelija, joka voimiensa takaa löi rumpua, palasi Ture
herra kotiin.
Kaikki jotka hänet kohtasivat, nauroivat tai säälivät häntä, ja se
muisto hänestä on säilynyt meidän päiviimme asti.
Dominikaaniluostari oli niinsanottu kaksoisluostari, jonka toisella
puolella oli miehiä, toisella naisia. Abbedissan ja herra Juhana
Turenpojan välityksellä oli Kristina rouva saanut tilaisuuden salaa,
kenenkään näkemättä seurata valtiokokouksen keskusteluja.
Hänen poikansa kuolema ja taalainjunkkarin esiintyminen oli tuottanut
hänelle niin paljon surua, että hän luuli kadottaneensa kaiken
elämänhalun.
Mutta nähdessään kokoontuneet, kuunnellessaan tärkeiden kysymysten
pohdintaa, innolla seuratessaan Kustaa herran asiaa, jonka yhteydessä
hän aavisti mitä erilaisimpia intohimoja, huomasi hän, että isänmaan
kohtalo yhä vielä oli hänelle yhtä rakas kuin ennenkin. Jollei
hän enään voinutkaan ottaa osaa asiain kulkuun, niin hän ainakin
parhaimmilla toiveillaan saattoi seurata niitä. Siellä oli niin
paljon tuttuja entisiltä ajoilta. Piispa Brask... hän muisti hänet
niin hyvin. Pappi kiireestä kantapäähän asti... miten hänen puheensa
oli itsekästä... mutta ääni vapisi... hän ei ainakaan ollut niin
varma kuin ennen.
Kun kaikki jo olivat jättäneet salin, läksi Kristina rouva pois
samaa tietä jota oli tullut, yhä vielä ajatellen piispaa. Suureksi
hämmästyksekseen kohtasi hän hänet samassa luostarin portailla.
Molemmat he hämmästyneinä seisahtuivat.
-- Herra Piispa Brask! huudahti Kristina.
-- Jalo rouva Kristina Gyllenstjerna! Minä tiesin että te olette
oleskellut täällä, suokaa anteeksi, etten ole käynyt teille
vakuuttamassa kunnioitustani, mutta mieleni on ollut niin täynnä
kaikkinaisia asioita.
-- Siitä on kauvan kun näimme toisemme, puhui Kristina rouva ja avasi
oven ruokasaliin. -- Suvaitseeko teidän armonne?
Piispa astui sisään hänen edellään ja heittäysi väsyneenä istumaan.
-- En muista koska se oli.
-- Heti sen jälkeen kun jalo puolisoni Sten Sture oli kaatunut
taistelussa isänmaan edestä ja viholliset sitä saarsivat joka
puolelta, uhaten musertaa sen.
-- Ne olivat kamalia aikoja, jalo rouva, vastasi piispa, mutta hänen
ajatuksensa olivat nähtävästi toisaalla.
-- Ohjatkoon nyt Jumala sanojani! mietti Kristina rouva.
-- Eivät kamalampia kuin nykyisetkään, teidän armonne. Esiintyvät
henkilöt ovat vaan muuttaneet osia. Silloin uhkasi vihollinen
valtakuntaa surmalla, nyt sitävastoin sen omat lapset.
Piispa säpsähti.
-- Mitä te tarkoitatte? kysäisi hän, luoden eteensä terävän katseen.
-- Pitääkö minun teidän armollenne muistuttaa, miten Kristian antoi
vuodattaa jalointen veren eikä edes säälinyt kuolleita heidän
haudoissaan?
Piispa nyökäytti levottomana päätään.
-- Koko maa vapisi hänen vihansa edessä, jatkoi Kristina, -- kukaan
ei uskaltanut nousta sitä vastustamaan paitsi se nuorukainen, jonka
Jumala oli määrännyt maamme vapauttajaksi.
-- Kustaa Eerikinpoikaako tarkoitatte? mutisi vanhus.
-- Hän sai kärsiä puutetta, pilkkaa, vainoa, vaaroja, kurjuutta,
mutta hänen reipas mielensä ei lannistunut, sillä Ruotsin pelastus
oli hänellä päämääränä ja Ruotsin kunnia hänen ylpeytenään.
Kristina vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitte:
-- Tämän miehen tahtoo aatelisto ja papisto nyt syöstä
valtaistuimelta, vannoakseen uskollisuutta ja kuuliaisuutta -- Ture
Jönsinpojalle.
-- Jumala tietää, että minä suuresti kunnioitan ja ihailen Kustaa
Eerikinpoikaa. Minä ennustin hänen hallituksestaan paljon hyvää
maalle... mutta nyt, kun hän kunnottomasti hyökkää pyhän kirkon
kimppuun, tallaa paavin ja piispauden säännöt jalkainsa alle ja
sallii tuoda maahan uuden, kerettiläisen uskonnon, nyt täytyy minun
omantuntoni ja velvollisuuksieni kehoituksesta, kaikin voimin
taistella häntä vastaan.
-- Teidän armonne tietää, että maa on läpeensä köyhtynyt. Joka
taholta vaanii sitä vihollinen, valmiina lähettämään vieraat
sotalaumansa sen niskaan. Kuninkaan persoonallisuus on ainoa, joka
vihollisia pidättää, sillä he tuntevat kuninkaan voiman. Kansa
rakastaa häntä ja luottaa häneen ja hän sen ansaitsee, sillä hänen
päämaalinaan on maan kunnia ja onni ja vapaus.
-- Pappissäädyllä on myöskin taivaallinen isänmaa ja pyhä kirkko
käskee meitä pappeja kaikin voimin puolustamaan ja varjelemaan sitä.
-- Mutta, teidän armonne, eiköhän taivaallisella isänmaalla sentään
ole hyvin vähän tekemistä kymmennysten, tavaroiden ja kirkkojen
korkojen kanssa. Eihän Jumalan valtakunta siitä kasva, jos papeilla
on varustettuja linnoituksia ja jos he istuvat neuvoskunnassa
tuomitsemassa maallisia asioita. Tiedämmehän kaikki, ettei Kristuksen
apostoleilla ollut kunniapaikkoja eikä maatiloja tai palvelijoita.
Piispa rypisti kulmakarvojaan.
-- Näistä asioista en voi puhua kuin kirkon miesten kanssa, sanoi hän.
-- Teidän armoanne ehkä hämmästyttää, että minä uskallan puhua
näistä asioista, vastasi Kristina, -- mutta naisella, joka seitsemän
kuukautta puolusti Ruotsin pääkaupunkia koko Kristianin voimaa
vastaan, lienee toki oikeus lausua sananen, kun isänmaan onni tai
perikato on kysymyksessä.
-- Jalo rouva, minua hämmästyttää vain yksi ainoa seikka. Ettekö te
ajattele sitä, että teidän pojallanne on suurin oikeus kruunuun?
Kristina korotti päätään. Naisellinen ylpeys nosti punan hänen
poskilleen ja otsalleen.
-- Teidän armonne muistaa ehkä, virkkoi hän, -- että minulla on ollut
kunnia kantaa sekä nimeä Sture että Gyllenstjerna; minun tulee siis
katsoa isänmaan parasta ennenkuin ajattelen itseäni.
Piispa kumarsi kunnioittaen.
-- Minä ihailen teitä, jalo rouva, ja olkaa varma, että minä kaikin
voimin tahdon puolustaa Kustaa Eerikinpojan oikeuksia kruunuun,
kunhan hän vaan luopuu kerettiläisistä ja Lutherin uskolaisista,
jotka nyt puhaltavat myrkyllistä henkeään hänen korviinsa ja
levittävät turmiollista oppiaan kuni ruttoa maahan ja kansaan.
-- En voi arvostella sitä mitä ainoastaan huhuna olen
kuullut, vastasi Kristina, -- mutta Olavi Pietarinpoika tulee
valtiokokoukselle tekemään selkoa uskostaan; saamme silloin kaikki
kuulla.
-- Sitä en minä ole kuullut, huudahti piispa, -- nielköön hänet
helvetti ennenkuin hän sen tekee! ja piispan silmät säihkyivät
vihasta.
-- Mitä teidän armonne tarkoittaa?
Kristina ei käsittänyt mikä oli pistänyt tuon äsken niin miettiväisen
miehen päähän.
-- Se olisi herjaus paavia, ainoaa autuaaksitekevää kirkkoa ja maan
piispoja ja papistoa vastaan! Ettekö käsitä sitä?
-- Voivathan he kumota hänen väitteensä.
-- Joka ei asiaa epäile, se ei myöskään voi siitä väitellä. Meidän
uskomme on liian pyhä joutuakseen yleisön tarkastuksen ja tuomion
alaiseksi.
Mutta Kristina jatkoi naisellisella itsepintaisuudella:
-- Kuningaspa ei taida luopua päätöksestään vaan tahtoo saattaa uuden
opin keskustelun alaiseksi.
Hän katui miltei paikalla sanojaan. Piispan pää oli vaipunut alas ja
kaksi suurta kyyneltä valui uurtuneille poskille. Hiljaa, melkein
kuin itsekseen, hän lausui:
-- Herran mahtava käsi varjelkoon pyhää kirkkoa ja seurakuntaa!
Hetken perästä hän nousi.
-- Kiitos, ja Jumala teitä suojelkoon! lausui hän. Hitaasti,
juhlallisena läksi hän ruokasalista. Miksi hän oli tullut, sitä ei
kukaan voinut käsittää.
* * * * *
Mutta Vesteråsin linnassa vietettiin hauskaa elämää. Kuningas oli
pannut toimeen isot kemut ja leikkipuheilla koetti hän nyt karkoittaa
mieliharmiansa ja suuttumustansa. Hän kehoitti vieraita syömään
ja juomaan, sillä kuka tiesi, koska sitä tästälähin istuttaisiin
kuningas Kustaan pöydässä. Ehkei hänellä sitte enään olisikaan mitään
tarjoamista, vaikka vieraat aina olisivatkin yhtä tervetulleet.
Mutta ilo ei oikein tahtonut ilolta tuntua suuressa seurassa.
Kuiskaeltiin, keskusteltiin.
Aterian lopulla pyysi Strängnäsin piispa kuninkaan luvalla saada
lausua pari sanaa.
Hän oli varma siitä, että suuri osa papistoa ja useat piispat
kuuluivat kuninkaan puolueeseen, mutta pahin vastustaja oli piispa
Brask; hän seisoi kalliona meressä, hänen vakuutustaan oli mahdoton
saada horjumaan.
-- Antakaamme kallion pysyä paikoillaan, sanoi kuningas. -- Jos minä
olen laivaa johtamassa, niin purjehdimme sen ympäri ja silloin ei se
voi saattaa meille mitään vahinkoa.
Keskustelu ei tahtonut oikein sujuta ja pian lausui kuningas
vierailleen jäähyväiset; ainoa jonka hän pidätti luonaan, oli
valtioneuvos Juhana Turenpoika.
Tämä kertoi hänelle piispan ja Kristina rouvan kohtauksesta.
-- Tiesinhän minä että tein viisaasti pyytäessäni häntä tulemaan
tänne, huudahti Kustaa. -- Sellaisen naisen vaikutusvalta on suuri.
Hetkisen perästä lisäsi hän:
-- Onnellinen sinä, ystävä Juhana, joka olet löytänyt sellaisen
aarteen, onnellisempi kuin kuninkaasi.
-- Teidän armonne!
-- En kiellä etten tuntisi tyhjyyttä; mies tarvitsee kodin.
-- Kuninkaan ei tarvitse kuin käskeä.
-- Kuinka voisin sen tehdä? Tällaisina levottomuuden ja sekasorron
aikoina en minä saa enkä voi ajatella itseäni.
-- Mutta tuleehan rauhallisempiakin aikoja ja niitä varten ei teidän
armonne vielä ole katsonut itselleen morsianta.
-- Katso, Juhana, minä en saa tehdä sitä itse ja sentähden minä
epäilen. Onhan meidän maassamme paljon sorjia neitosia, mutta
kotimaiset eivät kelpaa; pitää olla ulkomaalaista tavaraa; vaikka se
olisikin huonompaa, niin ruotsalaiset siitä pitävät enemmän, ja sen
mukaan pitää kuninkaan toimia.
-- Sanotaan että kuningas Sigismundin tytär...
-- Puhutaan paljonkin, mutta sen asian teki arkkipiispa Johannes
tyhjäksi, ja parasta se lienee ollutkin, koskeivät säädyt vielä ole
suostuneet antamaan elatusveroa. Ja ilman sitä en minä voi ottaa
kuningatarta.
-- Asia pitäisi esittää, niin se kyllä vaikuttaisi.
-- Katsokaamme nyt ensin, aikovatko he pitää meitä kuninkaanaan ja
suostummeko me pysymään siinä virassa, lausui Kustaa ylpeästi; --
minusta näyttää melkein siltä kuin he tarvitsisivat meitä paremmin
kuin me heitä. Kruunussa on terävät okaat, ne pistävät syvälle... sen
olen minä kokenut.
Samassa kuului ulkoa voimakkaita huutoja ja pian ilmoitettiin,
että suunnattoman suuri lähetystö porvareita ja talonpoikia pyysi
nähdä kuningasta ja puhutella häntä; he sanoivat ajavansa tuhansien
ruotsalaisten asiaa.
-- Kuningas ei ota vastaan lähetystöjä eikä edusmiehiä ennenkuin
valtiopäiväkysymys on ratkaistu, tuli vastaukseksi. Mutta hetkisen
kuluttua alkoi ulkoa kuulua huutoja:
-- Eläköön Kustaa Eerikinpoika, Ruotsin kuningas!
-- He ovat ajaneet tahtonsa perille, sanoi Kustaa hymyillen. -- Jos
he vaan yksimielisesti ovat puolellani, niin en minä pelkää paavin
enkä koko papiston yhteisiä voimia.
-- Jos teidän armonne näyttäytyisi akkunassa.
-- Niin he huutaisivat kahta hullummin, mutta vastapuolue sanoisi,
että minä olen pelästyttänyt heidät suostumaan. Myöhemmin kyllä
vakaumus tai tieto omasta voimattomuudesta pakoittaa heidät
suostumaan.
Syntyi hetken äänettömyys.
-- Teidän armonne, minulla olisi teille pyyntö.
-- No, sano pois, siihen kyllä ilolla suostun.
-- Se koskee henkilöä, joka on ollut kapteenina kuninkaallisessa
linnavartiastossa.
-- Ja karannut?
-- Niin.
-- Kuuliaisuusrikos siis, eikä valtioa, vaan minua vastaan. Mitä
puolustuksia hänellä on?
-- Kiihkeä rakkaus.
-- Se, se minua kohtaa kaikkialla, mutta minä itse en sitä koskaan...
olenhan sentään!... hän sivalsi kädellä kasvojaan. -- Ymmärrän, että
intohimo johtaa rikokseen, jollei sitä ajoissa voiteta. Mikä hänen
nimensä on?
-- Olavi Tyste.
-- Tyste... eikö hän... ja Vadstenan nunna... yhdessä karanneet?
Luultiin heidän hukkuneen.
-- Tämä on sama mies.
-- Mistä sinä sait hänet käsiisi?
-- Tunsin hänet ennen... nyt häntä tuskin voi tuntea.
-- Henkipatto tietysti? Missä hän on?
-- Kätkettynä täällä linnassa!
-- Rohkea teko, Juhana, sillä jos joku pappi olisi saanut hänet
käsiinsä, niin hänet mieluummin olisi voinut pelastaa suden suusta...
Meneppä paikalla ja nouda hänet tänne.
Juhana herra riensi pois ja palasi pian, seurassaan mies, joka oli
kääritty munkin kaapuun.
Hän heitti sen yltään ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.
-- Armoa, herra kuningas!
Kustaa katseli häntä. Hänen kasvonsa olivat nuoret, kaunispiirteiset,
mutta niissä oli sellaisen kärsimyksen ja syvän kurjuuden leima, että
hän hämmästyi.
-- Mistä sinä tulet?
-- Moran fransiskaaniluostarista.
-- Oletko ollut vankeudessa?
-- Yksitoista kuukautta.
-- Mistä rikoksesta?
-- Luostariryöstöstä.
-- Mikseivät he tappaneet sinua?
-- Heidän piti ensin kiduttaa minua äärimmilleen asti.
-- Saakeli! mutisi kuningas ja lisäsi sitte: -- sinä tiesit jo
edeltäkäsin, mikä rangaistus seuraa sellaista rikosta.
-- Me rakastimme toisiamme, puhui Tyste, -- ja olimme vannoneet
toisillemme uskollista rakkautta; mutta hänet riistettiin käsistäni
ja vastoin hänen tahtoaan vihittiin hänet nunnaksi. Minä olin
menettämäisilläni järkeni; hän odotti minua, sen tiesin, ja vihdoin
keksin keinon ryöstää hänet. Kaikki onnistui paremmin kuin olimme
uskaltaneet toivoa... hurskas pappi vihki meidät ja minä pakenin
Trondhjemiin, jossa minulla muinoin oli ollut koti ja hoito. Siellä
vietimme muutamia onnellisia kuukausia. Ainoastaan vaimoni pelko
tulevaisuutta ajatellessa häilyi paljastetun miekan lailla päämme
päällä. En voi kuvata suruamme, kun erosimme, mutta täytyihän minun
palata rukoilemaan kuninkaalta armoa ja apua. Noin puolen päivän
matkan päässä Reenin luostarista hyökättiin päälleni ja minä jouduin
vangiksi... ihmeen kautta pelastuin.
-- No annappa kuulla.
-- Vanginvartia oli ilkiö, joka aina kun hän tuli koppiini, kuvaili
mitä kidutuksia ja kärsimyksiä minulla oli odotettavissa. Aluksi en
kuunnellut häntä, sillä minä mietin vaan, millä keinoin pääsisin
pois, mutta kun eivät yritykseni onnistuneet ja ruoka päivä päivältä
kävi huonommaksi, rupesivat hänen sanansa tarttumaan mieleeni
ja voin melkein sanoa, että mielikuvituksessani jo monta kertaa
olen kärsinyt ne tuskat, jotka hänen kertomustensa mukaan minua
odottivat... Kun hän viime kerralla tuli luokseni, istuutui hän
tapansa mukaan sille ainoalle tuolille, joka oli kopissa; minä olin
niin heikko, että vaan makasin; hän kertoi minulle, että pian olin
tuleva valmiiksi ja että hän kaipaisi minua... Äkkiä hän vaikeni,
kuulin vaan raskaan kolauksen: hän oli saanut halpauksen ja putosi
suinpäin lattialle. Minä nousin kiireesti, ties Jumala mistä sain
voimia; hetkessä sieppasin munkin kaapun ja tikarin. Ruumiin nostin
sänkyyn, jottei pakoani heti huomattaisi, ja sitte avasin ja
suljin oven ja hiivin alas portaita; pari veljeä kohtasin, mutta
kumpikaan ei epäillyt mitään. Portti avautui viittauksestani ja niin
olin vapaa!... Mistä sain voimia, sitä en tiedä. Kaikkialla minua
kohdeltiin ystävällisesti, ruokaa ja juomaa sain yllin kyllin. Tulin
sitte Upsalaan ja kuulin kuninkaan olevan Vesteråsissa. Tänään oli
eräs luostarin lähetti saamaisillaan minut kiinni, sillä he eivät
vielä ole lakanneet etsimästä minua; onneksi pääsin sentään pakoon ja
valtioneuvos Juhana Turenpoika toi minut tänne.
-- Nouse! virkkoi kuningas vakavasti. -- Olet jo saanut kärsiä
tarpeeksi rangaistusta.
Tyste jäi seisomaan kuninkaan eteen.
-- Muista, puhui kuningas ankarasti, -- että voimassa olevaa lakia
aina täytyy noudattaa; mutta kuninkaallisen sanani voimalla, joka
on suurempi kuin pappien, vapautan minä sinut pannakirouksesta.
Ja suojellakseni sinua vihollisiltasi, nimitän sinut kapteeniksi
henkivartiastooni. Mutta varo ettet toista kertaa koettele
kärsivällisyyttäni.
Tyste suuteli kuninkaan kättä ja lupasi ehdotonta uskollisuutta.
-- Mitä taas vaimoosi tulee, lisäsi Kustaa, -- niin neuvoisin sinua
antamaan hänen olla, missä hän nyt on. Luultavasti me piankin
lähdemme pohjoiseen päin, niin saat itse noutaa hänet. Kirjoita siitä
paikalla hänelle.
Mielenliikutuksissaan saattoi Tyste tuskin kiittääkään, ja kuningas,
joka sen kyllä huomasi, kutsui paikalle hovimestarinsa ja käski häntä
pitämään huolta nuoresta miehestä.
Heidän mentyään ojensi kuningas kätensä herra Juhanalle.
-- Kiitän sinua siitä, että annoit minulle tilaisuutta vääryyden
sovittamiseen, lausui hän. -- Olisinpa melkein suonut että piispa
Brask olisi ollut täällä.
-- Olisikohan hän myöntänyt kirkon syyllisyyden?
-- Olen varma, että hän olisi ollut valmis jättämään saaliin takaisin
kirkon käsiin, nauroi kuningas.
-- Heissä ei ole ihmistunteita.
-- Se on uskonkiihkoa, ystäväni, ja kaikki todelliset katoliset ovat
sokeita uskonkiihkoisia.
-- Heidän uskontonsa vaatii sitä.
-- Se on heidän uskontonsa ydin ja sentähden paras kätyri
itsevaltiuden palveluksessa.
Tämän keskustelun aikana oli suurin osa yöstä kulunut ja Kustaan
ajatukset olivat saaneet toisen suunnan.
Uteliaisuudella odotti koko kaupunki mitä seuraava päivä toisi
myötänsä.
Pian oli luostarisali jo ahdinkoon saakka täynnä; odotettiin piispa
Braskia, mutta turhaan.
Herra Ture Jönsinpoika nousi tuontuostakin paikaltaan ja katseli
ympärilleen, mutta piispaa ei kuulunut ja Ture herra sai taaskin
istuutua.
Keskusteluihin olisi jo aikoja sitte pitänyt ryhtyä ja alkaminen oli
Ture herran asia, koska hän oli vanhin. Hän tosin nousikin ja sopersi
pari sanaa, että ajat olivat vaikeat, mutta sitte hän istuutui eikä
kukaan enään saanut häntä nousemaan.
Mutta keskenään juttelivat miehet sitä innokkaammin; kokoonnuttiin
ryhmiin ja keskusteltiin aivan ääneen. Vähitellen syntyi sellainen
sekasorto, ettei ääntä voinut eroittaa toisesta. Oli kuin Baabelin
tornia rakennettaessa, sanoo Tegel.
Silloin nousi pitkä itägöötti puhumaan; hänen äänensä tunki kuin
sahalla viiltäen läpi koko salin; hän pyysi että neuvoston hyvät
herrat nyt sopisivat ja tekisivät jonkun päätöksen, jotta talonpojat
tietäisivät, miten menettelisivät ja rauhassa saisivat lähteä kotiin
maalle.
Samaa mieltä olivat useat muutkin. Talonpojan täytyi päästä kotiin,
sillä elonkorjuun aika oli ovella ja se ei ottanut odottaakseen.
Muutamat aateliset koettivat saada aikaan keskustelua, mutta siitä ei
tullut mitään.
Silloin kirkaisi muuan talonpoika, että jos asiaa oikein ajatteli,
niin ei kuningas Kustaa ollut tehnyt vääryyttä heille enempää kuin
muillekaan, ja jollei valtakunnanneuvosto pian tekisi päätöstä
asiassa, niin he sen kyllä tekisivät. Tähän yhtyi useita muita ja
melu kasvoi kasvamistaan. Nyt nousivat porvaritkin. Hekin ilmoittivat
tahtovansa olla kuninkaan puolella.
Tukholman porvarit selittivät kuin yhdestä suusta olevansa valmiit
uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.
-- Sitäpaitsi, lausuivat he, -- pidämme Tukholman kaupungin
varustettuna kuninkaalle vähintäin kolme vuotta. Nyt tahtoi kansleri
Lauri Antinpoikakin lausua sanansa. Mutta silloin karkasi Ture
Jönsinpoika istuimeltaan ja selitti, ettei tämä asia laisinkaan
koskenut kansleriin, hänen ei tarvinnut sanoa mitään, tulivat he
toimeen ilman häntäkin. Hän istuutui siis.
Sensijaan nousi Strängnäsin piispa Maunu Sommar vaatimaan
puheenvuoroa.
Sitä ei Ture herra voinut kieltää häneltä, mutta suuttuneelta hän
näytti.
Ensinnä kääntyi piispa herra Ture Jönsinpojan puoleen ja kiitti häntä
siitä, että hän ystävällisesti tahtoi puolustaa kirkon miehiä, mutta
hän puolestaan pelkäsi, että heille siitä koituisi enemmän vahinkoa
kuin hyötyä, jos valtakunta heidän tähtensä joutuisi turmioon.
Hullutusta olisi ruveta vastustamaan Kustaa kuningasta, sen käsitti
lapsikin, saatikka sitte täysikasvaneet. Melkein mahdotonta oli
ruveta maksamaan kuninkaalle hänen kiinteitä perintötilojaan
ja kaikkea mitä hän valtakunnan tähden oli kuluttanut. Ruotsin
vihamiehet, jotka yhä vielä halusivat valtakuntaa omiin käsiinsä,
kyllä paikalla käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen, jos näkisivät
kuninkaan poistuvan.
Lopuksi pyysi hän säätyjä miettimään näitä sanoja, jotka hän syvästä
vakaumuksesta oli lausunut.
Sekä ritaristo että koko yleisö nousi nyt kiittämään häntä siitä,
että hän niin maltillisesti oli ruvennut ajamaan tätä asiaa.
Piispan sanojen vaikutus osoitti selvään, että useat olivat samaa
mieltä kuin hän, vaikkei kukaan ollut uskaltanut lausua ajatuksiaan.
Nyt ruvettiin myöskin tuumailemaan, miksi tässä oikeastaan oli
riidelty.
Måns Bryntenpoika loi silloin katseen kansleriin ja huomautti, että
koska riidan syynä oikeastaan oli vanha ja uusi oppi, niin kai
oli paras kutsua paikalle muutamia uskonnonopettajia julkisesti
tarkastamaan riidanalaisia kohtia.
Taaskin pääsi melu valloilleen, toiset tahtoivat, toiset eivät
tahtoneet, mutta vihdoin voitti ensimainittu mielipide ja mestari
Olavi ja tohtori Pietari Galle kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan.
Tohtori Galle alkoi, mutta hän puhui latinaa ja ainoastaan harvat
ymmärsivät hänet.
Sitte tuli mestari Olavin vuoro. Jokainen joka asui Tukholmassa
tai oli siellä käynyt, tunsi hyvin hänen kauniin äänensä ja hänen
pontevat saarnansa. Nyt hän tunnusti uskovansa tuohon korkeaan,
yksinkertaiseen oppiin, jonka puolesta hän taisteli; hän sanoi,
että rakkaus Jumalaan ja usko Jeesukseen Kristukseen, jonka hän
lähetti, on kristinuskon ensimäinen ehdoton käsky, sekä sitte rakkaus
lähimmäiseen, ja nämä molemmat ovat ytimenä ja elinvoimana kaikissa
muissa uskonkappaleissa. Ja moni ymmärsi, että oppi oli sama, mutta
että tämä oli paljon puhtaampi ja likempänä lähdettään.
Kun mestari Olavi oli lopettanut, huusi yleisö tahtovansa kuulla
tohtori Gallea, mutta koskeivät läsnäolijat ymmärtäneet latinaa,
pyydettiin tohtoria esiintymään ruotsiksi.
Mutta siihen ei oppinut herra, syystä tai toisesta, tahtonut suostua.
Ja riitaa jatkettiin.
Olavi koetti vastauksissaan tehdä selkoa vastustajansa mielipiteistä
ja niin pysyi yleisön harrastus vireillä.
Mutta lieneekö tohtori Galle ollut tyytymätön selityksiin tai
lieneekö vastustus käynyt hänelle vaikeaksi, koskei hän enään
tahtonut jatkaa väittelyä, vaan jätti taistelukentän Olaville, joka
jatkoi puhettaan myöhäiseen iltaan asti.
Sillä tavalla kului se päivä.
Kolmas näytti käyvän yhtä myrskyiseksi kuin edelliset.
Talonpojat ja kauppakaupunkilaiset huusivat ja kirkuivat, että jos
herrat ja ritarit tahtovat olla syypäät valtakunnan turmioon, niin
kyllä he kuninkaan avulla opettavat heidät.
Sitäpaitsi he kertoivat jo keskustelleensa asiasta kuningas Kustaan
kanssa.
Nyt kävi papisto ja aatelistokin tarkkaavaiseksi.
Ture Jönsinpojan likeisimmät ystävät pyysivät häntä karttamaan
vaaraa, jonka heidän eripuraisuutensa ehkä saattoi tuottaa, sekä
käyttäytymään hiukan nöyremmin, kun tuli puhe kuninkaasta.
-- Olkaamme varoillamme, sanoivat he, -- muuten ehkei yksikään meistä
pääse täältä elävin hengin.
Ture herra oli pitävinään välttämättömyyttä velvollisuutena ja lausui
hetken epäiltyään:
-- Tällä kertaa, jalot herrat, tahdon teidän tähtenne mukautua
kuninkaan tahtoon, mutta luterilaisuuteen ei hän tule minua
taivuttamaan ja jollei hän tahdo kohdella meitä hyvin, niin kyllä kai
tästä toiste keinot keksimme.
Seurasi sitte pitkä keskustelu, jonka jälkeen kansleri Lauri
Antinpoika ja mestari Olavi lähetettiin säätyjen puolesta rukoilemaan
armoa kuninkaalta.
Mutta hän pysyi taipumattomana ja käski viedä säädyille tiedon, että
hän aikoo pysyä sanassaan.
Surumielin palasivat lähettiläät ja kertoivat retkensä onnettomat
tulokset.
Syntyi yleinen hämmästys.
Kansleri ja Olavi kieltäytyivät menemästä toista kertaa; silloin
valittiin valtioneuvos Knut Antinpoika (Lille) ja piispa Maunu Sommar
esiinkantamaan kuninkaalle säätyjen nöyrää pyyntöä.
Mutta hekin palasivat tuoden saman vastauksen.
Yhä suuremmaksi kävi hämmästys; yleinen ihmettely oli vallannut
valtiokokouksen.
Piispa Brask ja Ture Jönsinpoika eivät uskaltaneet lausua sanaakaan.
Nyt ei enään puhuttu lähetystöistä, vaan jokainen läksi erikseen
pehmittämään kuninkaan mieltä ja vihdoin päästiin niin pitkälle
että saatiin kuningas lupaamaan, että hän seuraavana päivänä tulisi
luostarisaliin.
Kun hän vihdoin ankarana ja vakavana ilmestyi saliin, oli ilo
ja riemastus rajaton; joukot olivat miltei -- niin kerrotaan --
suutelemaisillaan hänen jalkojaan. Vastahakoisuus oli poissa,
kuninkaan taipumattomuus oli taivuttanut kaikki mielet. Astellessaan
salin läpi, hän kyllä tunsi, että hän oli voittanut.
Rukouksia tulvi hänen ympärillään ja vihdoin hän suostui ottamaan
takaisin kruunun. Ilolla jokainen nyt teki hänelle uuden kuuliaisuus-
ja uskollisuusvalan. Kronikassa sanotaan: "He olivat nyt huomanneet,
että he häntä tarvitsivat paremmin kuin ennen."
Samana eli juhannuspäivänä, kesäkuun 24:nä tehtiin seuraavat tärkeät
päätökset:
1) että kaikkien valtakunnan asukkaitten yksimielisesti tulee
koettaa tehdä loppu kapinoista, pahoista huhuista ja muusta
epäjärjestyksestä, joka Taalaissa tai muualla valtakunnassa
mahdollisesti syntyy.
2) että, koska silloiset herrat olivat vahvistaneet valtakunnan
asukkailta otettaviksi verot piispoille, tuomiokirkoille, kaniikeille
ja luostareille, niin kruunun veroa, joka nyt oli vähentynyt, oli
lisättävä näillä veroilla.
Ja koska piispat tähän asti olivat olleet niin mahtavat, että he
olivat nousseet vastustamaan maan herroja, jopa karkoittamaan heitä
ja valtakunnan vahingoksi kutsumaan maahan vieraita herroja, niin
tulee piispojen nyt jättää kuninkaalle linnansa ja linnoituksensa
sekä tästälähin käyttää seurueenaan ainoastaan niin paljon miehiä
kuin kuningas määrää.
Samoin pitää verojen käydä. Kun kuningas on harkinnut paljonko
jokainen tarvitsee voidakseen rehellisesti elää, niin tulee lopun
langeta kruunulle.
Koska luostareissa, joihin kuuluu veroja ja maatiloja, yleensä on
huono komento, niin on kuningas päättänyt asettaa ritarismiehen
valvomaan jokaista tällaista luostaria; hänen tulee pitää luostari
kunnossa, toimittaa munkeille tarpeellinen elatus sekä jäännöksellä
ylläpitää linnaleiriä, jos kuningas tahtoo.
3) Niiden talojen ja tiluksien, jotka aateliston esi-isät ovat
lahjoittaneet, myyneet tai pantanneet luostareille, kirkoille tai
papinpalkoiksi senjälkeen kuin kuningas Kaarle Knuutinpoika oli
pitänyt tarkastuskäräjät, tulee joutua takaisin perillisille tai
perikunnan lunastajille; kuitenkin ovat ne lunastettavat jollakin
maksolla, koska tavara itse ei ole lunastanut itseänsä ajan kuluessa.
Kukaan ei saa ottaa omaansa takaisin ennenkuin hän on käräjillä
todistanut sukuoikeutensa. Perintömaa joutuu takaisin, olipa se miten
kauvan tahansa ollut poissa.
4) Jumalan puhdasta sanaa pitää tästälähin saarnattaman kaikissa
valtakunnan kirkoissa ja se joka siitä levittää vääriä, pahoja
huhuja, on rangaistava.
Tätä päätöstä kutsutaan "_Vesteråsin resessiksi_".
Sitä seurasi "_Vesteråsin ordinantia_".
Viimemainittu sisälsi määräyksiä pappien ja piispojen
velvollisuuksista sekä siitä, missä asioissa heidän oli oikeus
tuomita.
Pastorin tulee kääntyä pyytämään neuvoja piispalta, joka on hänen
päämiehensä; mutta jos piispa on asettanut virkaan papin, joka on
juoppo tai joka ei osaa lukea Jumalan sanaa, niin on kuninkaalla
oikeus eroittaa syyllinen virastaan.
Sakot rikoksista kirkkolakia vastaan ovat maksettavat kuninkaalle ja
papit maksakoot sakkoa niinkuin muutkin ihmiset. Työntekoa elonaikana
tai kalankudun kestäessä ei saa pitää sapatinrikoksena. "Ei myöskään
saa pitää pyhäpäivän rikkomisena, jos joku ampuu linnun metsästä."
Kerjäläismunkit ovat asetettavat kuninkaan voutien valvonnan
alaisiksi, koska he pitkin maata harjoittavat petosta ja valehtelevat.
Munkit, jotka kantavat veroa, eivät saa kerjätä.
Vaikka joku olisikin velkaa papille tai kirkolle, niin ei häneltä
silti saa kieltää pyhää ehtoollista j.n.e.
Jokaisen säädyn täytyi erikseen antaa vastaus kuninkaan vaatimukseen.
Kun muut olivat ilmoittaneet suostumuksensa, tuli piispojen vuoro.
He sanoivat niinkuin muutkin säädyt tyytyvänsä kuninkaan tahtoon,
varsinkin koska he siten saivat poistaa sen epäluulon, että he
linnoineen ja linnoituksineen saattaisivat olla vaaralliset
kuninkaalle ja valtakunnalle; lupasivat tyytyä sekä köyhyyteen että
rikkauteen, aivan kuninkaan tahdon mukaan.
Tämä lupaa siis parempia aikoja.
Vesteråsin päätöksissä säädettiin, että Jumalan ilmoitettua sanaa
tulee pitää ojennusnuorana kaikessa opetuksessa sekä että sitä
puhtaasti ja selkeästi tulee saarnata. Vanhaa kirkkojärjestystä saa
seurata.
(Augsburgin tunnustus ilmestyi kolme vuotta myöhemmin.)
Kun päätökset olivat allekirjoitetut ja sinetillä vahvistetut,
kääntyi kuningas persoonallisesti piispojen puoleen ja vaati heiltä
heidän linnojaan.
Kuningas alkoi Maunu Sommarista ja pyysi häntä paikalla luopumaan
Tynnelsön linnasta.
Piispa vastasi mielellään suostuvansa sekä siihen että elämään niin
rikkaana tai köyhänä kuin kuningas tahtoi. Kuningas suvaitsi tyytyä
tähän vastaukseen.
Maunu Haraldinpoika Skarasta selitti myöskin suostuvansa luopumaan
Lecköstä.
Nyt tuli piispa Braskin vuoro. Kun kuningas vaati häneltä Munkebodaa,
jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan eteensä eikä voinut kuin huokaella
ja änköttää.
Tämä isku teki hänestä lopun. Häneen koski syvästi, kun hänen piti
luopua linnasta, jossa hän vuosikymmeniä oli pitänyt hovia, ottaen
vastaan sekä kuninkaita että valtionhoitajia. Uusi aika oli kasvanut
häntä korkeammaksi, se painoi häntä maahan ja kuningas seisoi yhä
hänen edessään, armottomasti vaatien hänen rakasta Munkebodaansa.
Ture Jönsinpoika, joka näki hänen tuskansa, pyysi kuningasta piispan
ansioihin ja korkeaan ikään nähden suomaan hänelle Munkebodan hänen
elinajakseen.
Mutta kuningas pysyi heltymättömänä. Sittehän muutkin voisivat tehdä
saman pyynnön.
Hän vastasi järkähtämättömällä kiellolla ja vaati sitäpaitsi
vakuutusta siitä, ettei piispa sanoilla eikä teoilla, salaa eikä
julkisesti vehkeilisi kuningasta ja valtakuntaa vastaan. Kahdeksan
valtakunnan neuvoksista meni takuuseen ja neljäkymmentä piispan
hoviherroista, jotka olivat seuranneet häntä valtiopäiville, teki
valan kuninkaalle.
Sitäpaitsi ei vanha Brask saanut lähteä Vesteråsista ennenkuin
kuningas oli ottanut haltuunsa Munkebodan.
Kuningas matkusti Vesteråsista Tynnelsöhön, Vadstenaan, Strängnäsiin,
Skaraan, Linköpingiin; joka hiippakunnassa määräsi hän miten paljon
piispan piti luovuttaa kruunulle. Heidän etunsa eivät tulleet
pieniksi, Vexiön piispa esimerkiksi sai pitää Vexiön kaupungin
kaikkine tuloineen, sataa tanskalaista markkaa vastaan.
Luostarit otettiin nekin tarkastuksen alaisiksi; ne eivät kadonneet
yhtäkkiä, vaan vähitellen. Useat munkit rupesivat papeiksi pitäjiin
ja palasivat maalliseen elämään, suuri joukko nunnia jätti
luostarielämän mennäkseen naimisiin, muutamat munkkien, muutamat
nuoruutensa rakastettujen kanssa.
On laskettu, että niiden tiluksien luku, jotka tämän reduktionin
kautta joutuivat pois kirkolta, nousee noin 20,000.
Kovimmin koski Vesteråsin resessi vanhaan piispaan. Seitsemäntoista
vuotta oli hän miehen kädellä hallinnut hiippakuntaansa, joka, hänen
siihen tullessa, oli ollut rappiotilassa. Hän tarkasti kirkot ja
luostarit ja pani kaikki hyvään kuntoon. Tuomiokirkkonsa koristi hän
kuparikatolla ja uusilla uruilla.
Uskonpuhdistusta vastaan taisteli hän kaikin voimin, kunnes
Vesteråsin resessi hänelle osoitti, että nyt oli vanha kirkkovalta
saavuttanut matkansa määrän.
Olisihan hän voinut asettua suuren vastapuolueen etunenään ja
sen hankkeet olisivat voineet olla sangen vaaralliset, mutta
sitä hän ei tahtonut; kuninkaan persoonallisuus, hänen voimansa
ja jäntevyytensä, joita piispa itse asiassa ihaili, sekä hänen
todellinen isänmaanrakkautensa lienevät vaikuttaneet, että hän päätti
taipua uuden ajan vaatimusten alle, jotka olivat kasvaneet häntä
väkevämmiksi.
Uskossaan lujana ja horjumattomana päätti hän jättää valtakunnan,
mutta tahtoi ensin, arvonsa säilyttämiseksi, vapautua siitä takuusta,
johon valtakunnan herrat hänen puolestaan olivat sitoutuneet, ja
siihen ilmaantui piankin tilaisuus.
Heti Vesteråsin valtiopäivien jälkeen matkusti kuningas Itägötlantiin
ja piispa otti hänet vastaan arvokkaalla nöyryydellä, antoi valmistaa
komeat pidot ja osottautui sekä käytöksessään että puheessaan niin
iloiseksi ja tyytyväiseksi, että Kustaa rupesi uskomaan kaiken
mielikarvauden jo unohtuneen. He nauroivat ja juttelivat oikein
sydämen pohjasta.
Piispa käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja pyysi vapautusta
takuusta, joka oli vaadittu hänen persoonastaan. Kustaa ojensi
hänelle kätensä ja sanoi ilolla suostuvansa hänen pyyntöönsä.
Sitte sai hän kuninkaalta avoimen kirjeen, jossa vakuutettiin,
että menneisyys unohdettaisiin ja sekä hän että hänen kirkkonsa
tulevaisuudessa nauttisivat kuninkaan armoa ja suojelusta.
Sitte otti hän puheeksi Gottlannin. Hänen mielestään piti koettaa
säilyttää saari Ruotsin hengellisen holhouksen alaisena, vaikka
maallinen valta kavaluudella ja kujeilla olikin saatu siltä
viekotelluksi, ja sentähden pyysi hän kuninkaalta lupaa matkustaa
sinne pitämään tarkastusta.
Siihenkin suostui kuningas.
Heti kun Kustaa oli lähtenyt Itägötlannista, keräsi piispa
arvokkaimmat tavaransa ja matkusti Gottlantiin.
Siellä ei hän sentään viipynyt kauvan, vaan astui taaskin laivaan ja
kerrotaan hänen silloin lausuneen:
-- Puhaltakoon nyt tuuli mistä päin tahansa, kunhan vaan ei vie
Ruotsiin päin!
Danzigissa hän nousi maihin ja sieltä hän kirjoitti kuninkaalle,
pyytäen häntä suojelemaan hiippakuntaansa ja luopumaan
kerettiläisyydestä. Myrsky oli ajanut hänet Danzigiin ja sairaus
pakoitti häntä viipymään siellä.
Kuningas vastasi kirjeeseen terävästi ja antoi piispalle luvan palata
Ruotsiin.
Mutta vanha Brask ei palannut. Hän odotti, että ajat ehkä
muuttuisivat ja siinä tapauksessa saattaisi hän turvautua
vastalauseeseen, joka oli kätketty Vesteråsin tuomiokirkkoon. Tämän
varokeinon kautta pelastui hän muuten kohtalosta, jonka alaiseksi
moni hänen virkaveljistään joutui Tukholman verilöylyssä. Mutta tällä
kertaa eivät hänen laskunsa pitäneet paikkaansa ja viisi vuotta
myöhemmin kuoli Hans Brask Landan luostarissa Posenissa.
* * * * *
Jo Vadstenassa v. 1526 olivat säädyt antaneet suostumuksensa kruunaus
puun ja kaikilla valtiopäivillä lausuttiin se toivomus, että kuningas
kruunauttaisi itsensä vanhan hyvän tavan ja Ruotsin lain mukaan.
Kuningas Kustaalla oli ollut kylläkin syytä jättää asia tuonnemmaksi,
sillä ne vapaudet ja oikeudet, jotka kuningas ennen kruunausta vannoo
pitävänsä pyhinä, tulevat peruslaiksi; mutta niiden vahvistaminen
kruunauksen jälkeen riippuu hänen armostaan ja suosiostaan.
Vesteråsin resessi vapautti Kustaan vahvistamasta hengellisten
herrojen oikeuksia. Ja nyt ei enään ollut syytä siirtää tuonnemmaksi
kansan yleisen toivomuksen täyttämistä.
Tammikuun 12 p:nä 1528 kruunattiin Kustaa Upsalassa.
Muutamia päiviä sitä ennen oli piispa Pietari Vesteråsissa vihkinyt
virkaan kolme uutta piispaa. He olivat kyllä ensin hiukan epäilleet,
mutta silloin oli Kustaa tehnyt heille tiettäväksi, että heidän
täytyy joko antaa vihkiä itsensä tai luopua hiipastaan.
Sitte vaati hän, että valtakunnan kokoontuneet herrat rohkeasti
lausuisivat mitä heillä oli häntä vastaan muistuttamista, olkoon
se sitte mitä tahansa, jotta hän ennenkuin kruunu laskettiin hänen
päähänsä, mieluummin vapaehtoisesti voisi siitä luopua kuin että
siitä tulevaisuudessa syntyisi rettelöjä.
Arvokkaalla nöyryydellä esiinkantoi neuvoskunta silloin seuraavat
anomukset:
1) etteivät munkit ja nunnat vapaasti saisi jättää luostarejaan,
niinkuin nykyään tapahtuu;
2) että avioliittoon vihkimisen tulisi tapahtua messulla, niinkuin
vanha hyvä tapa säätää;
3) että lihan nauttiminen perjantaina ja lauvantaina on kiellettävä,
sillä se herättää eninten pahennusta valtakunnassa. Neuvoston herrat
arvelivat, että huhu uudesta opista, joka nyt liikkuu kansassa, siten
suureksi osaksi saataisiin vaikenemaan.
Vanhat kirjat eivät kerro, mitä kuningas näihin ehdotuksiin vastasi.
Komea ja juhlallinen kruunaus tapahtui kirkkaana talvipäivänä. Herra
Ture Jönsinpoika kantoi omenaa, herra Lauri Siggenpoika miekkaa ja
herra Holger Kaarlonpoika valtikkaa.
Mutta kruunua ei kannettu kuninkaan edessä, vaan se seisoi
alttarilla. Skaran piispa Maunu Haraldinpoika toimitti messun ja
voiteluksen.
Kruunauksen jälkeen tehtiin tavanmukainen kuninkaallinen vakuutus,
mutta siinä ei puhuttu mitään pyhän kirkon ja sen henkilöiden
suojaamisesta.
Kolmetoista läsnäolevaa herraa lyötiin ritariksi, muitten muassa
Juhana Turenpoika ja molemmat veljekset Fleming. Kun juhlallisuus
kirkossa oli loppunut, astui kuningas täydessä kuninkaallisessa
asussaan komean kunniateltan alla piispankartanoon; kaikkialla näki
hän iloisia ihmisiä ja hänen omat ystävälliset kasvonsa herättivät
yhtä paljon riemua kuin rahat, joita runsaasti jaeltiin.
Piispankartanossa oli valmistettu loistavat pidot ja niihin oli
kuningas kutsunut valtakunnan neuvoston ja suuren joukon säätyjen
jäseniä.
Pantiin toimeen kaikellaisia huvituksia, ritarileikkejä ja
turnauksia. Likeiset herraskartanot olivat kilvan kutsumassa
kuningasta vierailulle ja hän saapuikin suuren saaton kanssa, jossa
oli ritareja ja herroja.
Komeita ja iloisia kekkerejä oli yhtämittaa; turnauksiakin pidettiin
useita ja maan ylhäisten perheiden läsnäollessa kilpailivat jalot
herrat saavuttaakseen kallisarvoista palkintoa.
Kuningas itse oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän näki mielellään
ruusujen nousevan nuorten poskille ja koska hän huomasi, että
täällä oli enemmän morsiamia kuin kosijoita, niin päätti hän ruveta
puhemieheksi ja silloin olivat turnaukset hänelle aika suureksi
avuksi. Komea asu, sotainen ryhti ja saavutettu voitto varasti
monelta nuorelta neitoselta sydämen, ja ritari, joka ei köyhänä
ollut uskaltanut liketä mielitiettyään, sai kuninkaalta apua. Siten
tapahtui joukko odottamattomia kihlauksia aatelisperheiden kesken.
Täällä näki Kustaa ensi kerran nuoren tytön, joka teki häneen
voimakkaan vaikutuksen. Se oli miltei vielä lapsi, joka loi häneen
ihmettelevät silmänsä, mutta hän tunsi, että hän iätpäivät väsymättä
olisi voinut niitä katsella. Sitte tuli hänelle muuta ajattelemista,
mutta jälkeenpäinkin hän monasti näki edessään nuo kirkkaat
lapsensilmät.
Tavattoman hauskaa oli hänestä toimittaa uskollisia ystäviään hyviin
naimisiin. Ja hän huomasi, että isät, jotka olivat hakeneet hänen
suosiotaan, mielellään heittivätkin naimapuuhat hänen huolekseen. Hän
taas ryhtyi niihin suurella ilolla.
Mutta pian loppui ilonaika. Taalaihin täytyi lähteä käräjänpitoon.
Siellä yllyttivät papit ja munkit kansaa, syyttäen kuningasta siitä,
ettei hän muka noudattanut Ruotsin lakia. Taalain miehet odottivat
sotajoukkoja Norjasta ja raivasivat niille jo tietä tunturien poikki.
Jo oli aika Kustaan ryhtyä toimeen.
20.