TAALAIN JUNKKARI.

Talvi vuonna 1526 tuli tavattoman ankara. Taalaissa olivat tiet

miltei mahdottomat kulkea, sillä tuuli oli ajanut kokoon suuria

kinoksia. Mutta eräänä päivänä nähtiin kahden miehen kiipeilevän

harjanteiden poikki, sitä tietä, joka Norjan rajalta vie Isalan

kylään.

Molemmilla oli yllä lyhyet, valkeat nahkatakit; heidän saappaikseen

oli susi saanut antaa turkkinsa ja luultavasti karhu tehdä saman

palveluksen toimittaakseen heille verhon, joka peitti koko ruumiin,

pään ja osan kasvoista. Molemmilla oli leveä nahkavyö, josta pisti

esiin pitkä, leveä veitsi ja lyhyt, terävä kirves. Pitkä heittokeihäs

toimitti sekä sauvan että aseen virkaa; se oli tarpeen liukkaalla

maalla. He vetivät kuollutta karhua kelkalla välissään.

Vaieten jatkoivat he matkaansa, kunnes vanhempi vihdoin hengästyneenä

lakkasi vetämästä ja heittäytyi istumaan jättiläishongan kannolle.

-- Tässä levätään!

Nuorempi oli paikalla valmis ja molemmat piehtaroivat pariin kertaan

lumella.

-- Tulee ilta, huomautti vanhempi.

-- Niin näkyy. (Pitkä vaitiolo.)

-- Ei taida enään tänä päivänä tulla mitään menosta. Nuorempi ei

vastannut. Hän oli nostanut päätään ja vilkkaat silmät näyttivät

ikäänkuin vaanivan saalista.

Vanhus nousi; hän ei sanonut sanaakaan, tähysteli vain ympärilleen.

-- Matkustavaisia!

-- Montako?

-- Kolme.

-- Reki pois tieltä!

Vedettyään sen syrjään, asettui kumpikin miehistä puun taakse,

valmiina ottamaan vastaan vieraita.

Ahteen päälle ilmestyi ensin aseellinen mies ratsain, sitte kaksi

raihnaan näköistä miestä mukavissa satuloissa; vihdoin tuli mies,

joka ajoi raskasta kuormaa.

-- Minä otan ensimäisen! ja samassa heitti vanhempi keihäänsä, mutta

se sattui hevoseen eikä ratsastajaan. Hevonen kavahti takajaloilleen,

hypähti sitte pystyyn ja kaatui vihdoin maahan, haudaten ratsastajan

allensa.

Huomatessaan uhkaavan vaaran, heitti jälkimäinen palvelija ohjakset

herransa vapiseviin käsiin ja kiiruhti taistelevien luo.

Turhaan koetti ratsastaja päästä kuolevan hevosen alta ja nuorempi

ryöväri oli juuri antamaisillaan hänelle kuoliniskun tapparallaan,

kun toinen palvelija peitsellään pisti häntä olkapäähän.

Kirves putosi hänen kädestään, mutta toista käsivartta saattoi vielä

käyttää ja molemmat ryövärit karkasivat nyt viimeksi tulleen miehen

niskaan sellaisella raivolla, että tämä jo rupesi epäilemään tappelun

päätöstä, varsinkin koska hän tunsi hevosen horjahtelevan liukkaalla

tiellä ja veren vuotavan haavoistaan, jonka lisäksi toveri ei voinut

tulla hänen avukseen.

Tappelun kiihkossa ei kukaan ollut huomannut, että kevyihin

talonpoikaisvaatteisiin puettu nuori mies oli rientänyt paikalle.

Hetken epäiltyään mille puolelle asettuisi, otti hän paksun puun ja

iski sillä vanhempaa miestä selkään niin kovasti, että tämä tuskasta

ulvoen kaatui maahan. Helppo tehtävä on vapautua yksikätisestä

ryöväristä, ja kun nuorukainen vielä oli auttanut kaatuneen

ratsastajan jaloilleen, oli tie auki matkamiehille.

Ryövärit olivat kadonneet jälkiä jättämättä.

Koko kahakka oli tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa, että olisi

saattanut luulla sitä pahaksi uneksi, jollei haavoittunut mies ja

kuollut hevonen olisi jäänyt vakuuttamaan sitä todellisuudeksi.

Vieras nuorukainen seisoi hetkisen ajan epäillen, menisikö pois vai

odottaisiko palkintoa, jonka hän mielestään hyvin oli ansainnut.

Vaivoin tointuivat matkustajat pelästyksestään. He olivat piispa

Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut, pakoretkellä Norjaan. Palvelija,

joka nuorukaisen avulla oli saanut haavansa sidotuiksi, kysyi, eikö

vieraalle annettaisi palkintoa.

-- Tietysti, tietysti, huudahti piispa, -- ja paljon kiitoksia. Kutsu

tänne hänet.

Nuorukainen tuli paikalla; hän oli tuskin 18 vanha, kasvot olivat

hienot ja miellyttävät, silmät säihkyivät, kun hän, huomattuaan

pelastamansa matkustavaiset hengellisiksi herroiksi, heitti päätään

taappäin.

-- Pyhän Pietarin nimessä! huudahti piispa, luoden häneen

hämmästyneen katseen. -- En iässäni ole nähnyt tällaista

yhtäläisyyttä; katsoppas tänne, veli Knut.

-- Niilo Sture, mutisi tuomiorovasti, -- se on totisesti Jumalan ihme!

Piispa tuijotti nuorukaiseen vilkkumatta.

-- Poikani, sanoi hän lempeästi, -- olet pelastanut henkemme, mitä

tahdot palkaksesi?

-- Suojelustanne, jalot herrat.

-- Ketä vastaan?

-- Minut karkoitettiin vähäisen syyn tähden kotoa, aioin Norjaan,

mutta jos te, jalot herrat, otatte minut palvelukseenne, niin ei

kukaan uskalla ajaa minua takaa.

Nuorukaisen käytös oli tavaton hänen säätyiselleen miehelle.

Sitäpaitsi tuli tuo kummallinen yhtäläisyys yhä enemmän

silmiinpistäväksi ja piispan kekseliäissä aivoissa syntyi, hänen

puhutellessaan nuorukaista, täydellinen, uusi järjestelmä.

-- Annan sinulle synninpäästön, jos olet jotakin rikkonut ja

julistan sinut kirkon suojeluksen alaiseksi. Kun meidät pelastit,

teit Jumalalle otollisen työn, joka nyt saa palkkansa, sanoi piispa

juhlallisesti.

-- Jos minä saan teitä seurata, niin voin aluksi olla oppaananne,

virkkoi nuorukainen innokkaasti.

-- Niin, voit vielä olla opastajana monellekin, jatkoi piispa, -- me

aiomme Ornäsiin ja jalon Aarent Pietarinpojan luo.

-- Vai hänen luokseen.

Nuorukaisen ääni kuului ylenkatseelliselta.

-- Tunnetko ritarin? kysyi piispa.

-- Tiedän että hän hiljan kidutti kuoliaaksi vaimonsa.

-- Se on pahaa, panettelua, siitä olen varma... onko sinne pitkäkin

matka?

-- Ornäs on penikulman päässä Isalasta.

-- Ehkä voimme saada yösijaa kylässä, se olisi meille paras.

Siihen aikaan ei maaseudulla tavattu ravintoloita eikä

kestikievareja, vaan matkustajat majailivat talonpoikien luona.

Molemmat korkeat herrat eivät edes pyytäneet lupaa, saisivatko

pysähtyä arvossa pidetyn kruununmetsästäjän Sven Elfinpojan luo, joka

oli kylän etevin ja varakkain mies.

Talossa oli kaksi kamaria, joista toista samalla käytettiin

keittiönä. Sisähuone annettiin matkustajille ja emäntä ja tytär,

jotka paikalla ymmärsivät että matkustajat olivat korkeita herroja,

puuhasivat kiireesti aterian ja, järjestivät valkeita patjoja ja

pehmeitä villapeitteitä penkeille. Muutahan eivät he voineet.

Nuorukainen ei päässyt poistumaan uusien herrojensa luota,

he istuttivat hänet välilleen pöytään ja jollei heillä ollut

ruokahalua, niin häntä maittoi ruoka sitä paremmin. Herrat kerrassaan

hämmästelivät, millä kiireellä hän viime tippaan asti tyhjensi suuren

puuro vadin.

Aterian loputtua aikoi hän poistua, mutta piispa käski häntä

jäämään, sillä heillä oli tärkeitä asioita puhuttavana. Hän jäi siis

ja nyt alkoivat nämä kolme kuiskeella keskenään: vallanhimoinen

Sunnanväder luuli vihdoin löytäneensä välikappaleen, jolla hän

voisi vapauttaa kirkon kerettiläiskuninkaasta, ja vanha, kivuloinen

Knut manasi salavihansa vimmassa koston ukkosilmaa hukuttamaan

nuorta kuningasta. Mitä he välittivät vaikka antoivatkin nuoren

sielun täyteen valhetta ja petosta! Jos hän ja tuhannet muut

sortuivat, niin eihän se merkinnyt mitään, kunhan vaan he sen kautta

pelastuivat ja ainoa autuaaksitekevä kirkko tuli kirkastetuksi. Ja

nuorukainen, jalkavaimon poika, jolla oli hyvä pää ja synnynnäinen

taipumus viekkaaseen kekseliäisyyteen, joka suurimmalla helppoudella

osasi matkia toisten tapoja; joka ei koskaan ollut oppinut muuta

kuin että piti ottaa, kun tilaisuus antoi, joka oli lähtenyt pois

palveluspaikastaan sentähden että hän oli saanut selkäsaunan,

varastettuaan muutamia leipiä -- eikö hän suurimmalla ihastuksella

olisi suostunut ehdotukseen, joka tyydytti hänen seikkailuhaluansa ja

äkkiä teki hänestä suuren herran?

Kun seuraavana aamuna kaikki kolme läksivät huoneesta, hämmästelivät

naiset miten pystyssä päin tuo nuorukainen kävi. "Illalla hän oli

kuin mikäkin renki", sanoi tytär, "nyt näyttää itse paholainen

lentäneen häneen". Hän oli aivan oikeassa.

Sven Elfinpoika ilmoitti sitoneensa palvelijan haavat, mutta tämä

tarvitsi pari päivää lepoa kokonaan tointuakseen.

-- Jos tahdotte uskoa hänet minun haltuuni, niin koetan parastani?

Tämä pahanpäiväinen mökki, lisäsi hän ylpeillen, -- soi kuusi talvea

sitte suojaa siunatulle herrallemme ja kuninkaallemme Kustaa Vaasalle.

-- Piiloitteliko hän täällä sinun luonasi? virkkoi piispa kiivaasti.

-- Kyllä niinkin, ja tanskalaiset haistoivat saaliinsa jäljet ja

tulivat perässä; tuossa hän seisoi heidän edessään, talonpoikaisissa

vaatteissa tietysti, mutta vaimoni keksi keinon ja löi häntä selkään

leipälapiolla niin että helähti ja sanoi: "korjaakkin siitä luusi

riiheen!" -- Tanskalaiset eivät tietysti voineet luulla että hän

sillä tavalla olisi kohdellut herrasmiestä ja niin hän pääsi pakoon.

Vaimo oli laskenut kädet vyötäisilleen, hänen pyöreät kasvonsa

kiilsivät tyytyväisyyttä ja pienet, vilkkaat silmät katselivat

lakkaamatta mieheen, ikäänkuin hän olisi kertonut jotakin aivan uutta.

-- Ettekö te tietäneet, että hänen päästään oli luvattu palkinto?

kysyi piispa.

-- Tiesimmepä niinkin.

-- Eikö se teitä houkutellut?

-- Varjelkoon meitä Jumala ja hänen pyhänsä! huudahti nainen.

-- Mieluummin olisin sytyttänyt mökkini tuleen, vastasi Sven

Elfinpoika.

Silloin nousi tuomiorovasti Knut.

-- Saatanaa sinä palvelit, kun luulit tekeväsi Jumalalle otollisen

teon, huusi hän, -- kuninkaasi on paljon julmempi tyranni kuin

Kristian, paholaisen valtaan on hän antautunut, verenhimoinen

kerettiläinen on hänestä tullut ja kaksiteräistä miekkaa kantaahan

kädessään! Hänen hengähdyksensä on myrkkyä, hänen silmänsä basiliskin

silmät, hänen sydämensä murhaajan luola. Ryövärin lailla tavoittelee

hän kirkon omaisuutta, laskee rautajalkansa alamaistensa niskoille

ja kytkee kahleisiin kaiken, mikä Ruotsissa elää ja hengittää!

Jumalan uskollisimpia palvelijoita tahtoo hän vahingoittaa väärillä

syytöksillä ja ajaa heidät säälittä valtakunnasta. Avaa silmäsi ja

näe meissä hänen hirmuvaltansa uhrit, avaa korvasi, kun Knut, Upsalan

arkkipiispa sinulle puhuu. Häneltä ryöstettiin kaikki omaisuus ja

kun hän vääristä syytöksistä puolusti ystäväänsä, Vesteråsin piispaa

Sunnanväderiä, niin se luettiin hänelle viaksi. Meidän nimemme

tunnetaan koko Taalaissa, kansa rakastaa meitä ja pian nousee

tuhansia käsivarsia, välkkyy tuhansia miekkoja ja tuhannet äänet

virittyvät laulamaan riemuisaa ylistyslaulua, sillä katso uskon tähti

on nouseva uudessa loistossa ja siunauksen säteet ovat kirkkaina

valaisevat Ruotsin kansaa!

Sven Elfinpoika seisoi kuin lyötynä, suu auki tuijottaen eteensä.

Olihan hän kuullut puhuttavan piispoista; sanottiin että he saivat

kärsiä vainoa suuren isänmaanrakkautensa takia, mutta Sven Elfinpoika

ei voinut uskoa, että kuningas yksin olisi syypää; tuo rakas Kustaa

herra oli ollut heidän talossaan, syönyt heidän vaatimattomassa

pöydässään, puhellut niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti;

mahdotonta oli uskoa häntä petturiksi.

Ja kuitenkin olivat korkeat herrat sen sanoneet. Katkerat kyyneleet

tulvivat Svenin silmistä, hän ei uskaltanut kysyä eikä puolustaa

rakasta herraansa, vaan suuteli pappien käsiä ja pyysi nöyrästi, että

he soisivat anteeksi hänen ymmärtämättömyytensä.

Knut antoi hänelle siunauksensa ja käski satuloida hevoset.

Sven meni täyttämään käskyjä.

Silloin tarttui Knut ystävänsä käsivarteen ja viittasi nuorukaisen

luokseen.

Heidän tultuaan kamariin, kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja alkoi

juhlallisesti:

-- Älä luule, että sinä sattuman kautta jouduit tiellemme. Pyhimykset

johtavat suureksi osaksi elämämme kulkua, he ovat sinut lähettäneet,

jotta me sinut vihkisimme ja valmistaisimme pyhän uskomme soturiksi.

Tule uskolliseksi, niin Jumala vahvistaa käsivartesi ja palkkasi on

oleva kuninkaallinen: rohkeus ja viisaus johtavat sinut suoraa tietä

valtaistuimelle.

-- Sinä olet ylösnoussut Niilo Sture -- se nimi tulee avaamaan

sinulle kaikki sydämet ja portit, sanoi herra Pietari juhlallisesti.

Hetken kuluttua läksivät kaikki kolme matkaan. Sven Elfinpoika oli

kuin pilvistä pudonnut; sellaista oli hänen rakkaasta kuninkaastaan

kerrottu! Silloin asettui vaimo hänen eteensä.

-- Kuulehan Sven Elfinpoika, vaikka oletkin kruununmetsästäjä, niin

olet nyt antanut puhaltaa kruutia silmiisi.

-- Etkö luota niin pyhiin herroihin?

-- En tiedä heidän pyhyyttään enkä siitä välitä, mutta niin totta

kuin olen rehellinen ruotsalainen nainen, niin Kyösti kuningas on

paras, jonka olemme voineet saada herraksemme! ja eukko löi kätensä

yhteen sanojensa vahvistukseksi.

-- Sinäkö sen sitte ymmärrät?

-- No kyllä minä sen takaan, että jos Kyösti kuningas vaikka

huomispäivänä tulisi tänne, tanskalaiset kintereillä, niin minä,

vaikka hän onkin kuningas, toistamiseen mäjäyttäisin häntä

leipälapiolla selkään, pelastaakseni hänen henkensä, ja taitaisitpa

sinä nyt, niinkuin silloinkin kätkeä hänet olkikuormaan ja ajaa

Marnäsiin.

-- Takaisinpa pistää hevostanikin jalkaan, jos niiksi tulisi,

naurahti Sven Elfinpoika.

-- Sen vahingon paransin minä silloin ja voin tehdä sen uudestaankin,

vastasi Elsa muori, -- mutta hyi sinua, kun niin pian muutat mieltä.

-- Pitää minun kai uskoa heidän sanojaan.

-- Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! Luuletko että Ornäsin Barbro rouva

koskaan katui tekoaan. Ritari lupasi antaa anteeksi, jos hän vain

tunnustaisi tehneensä väärin. "Olisinpa valmis tekemään tekoni

uudestaan jo huomispäivänä jos niiksi tulisi", sanoi hän ja sanansa

hän kuolemallaan vahvisti.

-- Sinä et tiedä, että Morassa yleisesti kerrotaan kuninkaan olevan

kerettiläisen.

-- Niin, miesten parissa, jotka kuljettavat juoruja; onneksi sentään

on naisväkeäkin, jotka voivat käydä kiinni heidän takinliepeeseensä,

jotteivät asiat käy vallan päin mäntyä.

Sven Elfinpoika raappi päätään; Elsan kanssa ei kannattanut

kiistellä, ja kumma kyllä, hän oli useimmiten ollut oikeassa.

Matkustajamme jatkoivat matkaansa Ornäsiin; nuori mies ratsasti yhä

heidän välillään, kuunnellen milloin yhden, milloin toisen opetuksia.

Aamupäivällä saapuivat he perille; vahtitornista soi torvi läpi koko

linnan ja ritari riensi katsomaan, keitä tulijat olivat.

Knut ja Sunnanväder olivat hänen vanhoja tuttujaan, hän tunsi heidän

pyrintönsä ja toivoi hartaasti, että he käyttäen hyväkseen suurta

vaikutustaan talonpoikiin, vihdoin saisivat tuumansa onnistumaan.

Hän kumarteli maahan saakka, selitellen moneen kertaan mikä kunnia

hänelle ja hänen vaatimattomalle talolleen nyt tapahtui.

Pappismiehet ottivat armollisesti vastaan hänen kunnianosoituksensa

ja astuivat vierashuoneisiin.

Mutta Aarent Pietarinpojan vaanivat katseet seurasivat hämmästyksellä

karkeihin talonpoikaisvaatteisiin puettua nuorukaista, joka

yhtämittaa pysytteli noiden ylhäisten herrojen rinnalla ja jota he

kohtelivat miltei kunnioituksella.

Knut huomasi sen ja tarttui nuorukaisen käteen.

-- Katsokaa häntä tarkemmin, sanoi hän, -- niin tunnette hänet ja

näette hänessä uuden todisteen Kustaan julmuudesta. Hän on nuori

Niilo Sture! Te muistatte, että minä ja ystäväni Sunnanväder sekä

jotkut muut virkaveljet muutamia vuosia sitte aioimme syöstä Kustaan

valtaistuimelta ja asettaa hänet sijaan. Aikeemme valitettavasti ei

onnistunut, me menetimme virkamme ja pakenimme.

Pappi veti syvältä henkeään ja huokasi.

-- Joku aika sitte saimme kuulla, että Kristina rouva oli lähettänyt

poikansa Upsalan korkeakouluun; hän oli nähtävästi heittänyt toiveet

hänen ylenemisestään... Tässä, juuri ennen Ruotsin rajaa kohtaa meitä

se surullinen uutinen, että herra Niilo äkkiä on kuollut Upsalassa,

huhun mukaan kuninkaan toimesta, joka tahtoi päästä vaarallisesta

kilpailijasta. Tämä uutinen oli tehnyt meihin kamalan vaikutuksen.

Silläkö lailla jaloimmat nimemme hävitetään maan päältä!

Taaskin syntyi hetken vaitiolo.

-- No niin. Me pääsimme rajan yli ja kuljimme pitkin vuoria alas

Isalaa kohti, kun äkkiä päällemme karkasi ryöväreitä. Olisimme

varmaankin olleet surman omat, jollei Jumala olisi lähettänyt enkeliä

pelastukseksemme.

Hän osoitti nuorukaista.

-- Hänellä ei ollut suuria aseita, mutta jumalallinen voima johti

hänen käsivarttaan ja hän karkoitti rosvot.

Knut kääntyi Sunnanväderin puoleen, joka sairaana ja onnettomana oli

vaipunut istumaan.

-- En ikinä unohda millä hämmästyksellä sinä häntä katselit.

Sitte puhui hän Aarent Pietarinpojalle:

-- Piispa oli muinoin kanslerina Sturen talossa, joten hän useinkin

oli polvellaan kiikuttanut Sten herran poikia; hän tunsi paikalla

jalot piirteet ja vähitellen meille selveni, että se jonka olimme

luulleet kuolleeksi, ilmi elävänä seisoi edessämme.

-- Vaikea oli saada Niilo herraa uskomaan salaisuuttansa... hän

kertoi että toinen oli haudattu hänen asemastaan... uskolliset

ystävät olivat kehoittaneet häntä siten pelastamaan henkensä.

Halvassa valepuvussa läksi hän Taalaihin, aikoi Norjaan, josta hänen

piti kirjoittaa surevalle äidilleen. Me otimme hänet tänne mukaamme

ja nyt kysyn teiltä, ritari, tahdotteko ruveta hänen ystäväkseen ja

suojelijakseen ja ottaa käteenne miekan ja keihään, riistääksenne

kerettiläiskuninkaalta hänen verisen valtikkansa?

Hän vaikeni ja tutkiva katse tuijotti ritariin.

Aarent Pietarinpoika oli joutunut hämilleen, hetkisen ajaksi näkyi

epäilys hänet vallanneen, mutta äkkiä lensi hänen päähänsä uusi

tuuma, hän tarttui nuorukaisen käteen ja alkoi kunnioittavasti:

-- Tervetuloa talooni, jalo Sture, olkoon tämä linnani

turvapaikkananne, kunnes astutte arvokkaampaan! Tyytymättömien luku

lisääntyy päivä päivältä, he tarvitsevat ainoastaan johtajan, joka

nyt on löydetty! -- Jalo Sture, johtakaa te meitä taisteluun isänmaan

edestä!

Noin suurta myöntyväisyyttä Knut tuskin oli odottanut, mutta

olkoot hänen menettelynsä syyt mitkä tahansa, niin edisti hän joka

tapauksessa heidän tuumiaan, ja se oli pääasia.

"Niilo Sture" oli tavattoman helposti oppinut näyttelemään osaansa;

alussa käyttäytyi hän hiukan kankeasti, mutta pian kankeus katosi ja

hänen esiintymisensä oli arvokas, vapaa ja miellyttävä.

Syötyään vahvan päivällisaterian -- ajan tavan mukaan kuului siihen

kaikellaisia liharuokia, vihanneksia, olutta, simaa ja viiniä --

vetäytyivät herrat heille osotettuihin huoneisiin ja viipyivät koko

päivän salaisissa keskusteluissa.

Aarent Pietarinpoika oli siihen sangen tyytyväinen, sillä hän

tarvitsi aikaa ajatella, miten nyt olisi meneteltävä. Tuohon Niilo

Stureen hän ei uskonut, mutta vähät siitä: edistäessään heidän

asiaansa, edisti hän omaansa, ja se oli pääasia.

Hänen käytöksensä oli miellyttävä, lienee hän sitte ollut kuka

tahansa, ja ritarin mielestä oli suuri onni että liike saisi alkunsa

hänen talostaan ja että molemmat piispat sitä johtivat.

Ensi työkseen hankki hän nyt korkealle vieraalleen ritarillisen puvun

ja oli kaikissa suhteissa osoittavinaan hänelle suurinta kunnioitusta.

Niin pian kuin suinkin päätti hän kutsua kokoon tyytymättömät,

ilmoittaakseen heille tuon suuren uutisen, joka oli saattava heidät

kaikki virkeään toimintaan.

Taitavasti tutustutti Knut nuoren oppilaansa niihin olosuhteisiin,

joita hänen täytyi tuntea, voidakseen näytellä osaansa. Ja

hämmästyksekseen huomasi piispa, että nuorukainen tavattoman helposti

käsitti asiain tilan; sitäpaitsi oli hän kirkon mitä lämpimin ystävä,

jonka johdosta Knut sittemmin eräälle ystävälle oli huomauttanut,

että jollei hän ollutkaan se joksi hän itseänsä sanoi, niin hän tämän

kautta ansaitsi Sture-nimen paremmin kuin se joka sitä oli kantanut.

Kun "Niilo herra" sitte oli lähtenyt hänelle määrättyihin huoneisiin,

niin piispat vielä kauvan istuivat kahdenkesken juttelemassa.

Knut teki mitä rohkeimpia suunnitelmia. Arkkipiispanistuin oli joku

kuukausi sitte ryöstetty häneltä, mutta sen hän ottaisi takaisin;

paavi itse hänet vihkisi ja sitte hän itsevaltiaasti hallitsisi

Ruotsin kirkkoa ja ehkä koko maata, sillä tuo Niilo Sture olisi

tietysti vain ase hänen mahtavissa käsissään.

Sunnanväder tarttui hänen käteensä ja virkkoi huolestuneesti:

-- Rakas ystävä, jääkäämme tänne Taalaihin, täällä olemme turvassa,

mutta jos menemme tiikerin pesään, niin hukka meidät perii.

-- Mitä raukkamaisuutta tämä on! huudahti Knut; -- pyysihän

Trondhjemin arkkipiispa Ruotsin neuvostolta meille täyden vakuuden,

että itse saisimme tulla Tukholmaan ajamaan asiaamme.

-- Mutta silloin tulee ilmi kaikellaisia asioita...

-- Todistuksia ei löydy, me luotamme Herraan ja ystäviimme

Tukholmassa. Paavillinen kirkko on oleva kilpi, jolla pyhimykset

peittävät päämme, joten ei kerettiläiskuningas eikä piru itse voi

meitä vahingoittaa.

-- Mutta mihin tämä viimeinen tuuma oikeastaan johtaa?

-- Rakentaa valtakunnan ja meidät kaikki kokonaan uudestaan; mutta

me olemme molemmat matkasta väsyksissä; jatkakaamme huomenna

keskusteluamme. Hyvää yötä!

Knut meni huoneeseensa. Hänen mielessään liikkui ylpeitä tuumia ja ne

häntä miellyttivät siihen määrään, ettei hän malttanut nukkua, vaikka

kyllä olisi tarvinnut lepoa.

Sairaan Sunnanväderin unta sensijaan häiritsivät levottomat unet,

eikä yöstä tahtonut tulla loppua.

Vihdoin lankesi heikko valo jäisille vuorenharjanteille ja pian

ne kiilsivät ja välkkyivät kuin kullatut kirkontornit, mutta

piispa käänsi niistä pois väsyneet silmänsä, häneen ei luonnon

kauneus vaikuttanut... hän toivoi päivää, jolloin ihmiset taas

liikkuisivat... Huone, joka hänelle oli annettu, oli synkkä, sitä

valaisi pieni kuparinen kattolamppu.

Himmeä valo lankesi yksinkertaisille, karkeille seinille, joilla

riippui muutamia tauluja.

Pappi tahtoi tietää, mitä se kuvasi, joka riippui vastapäätä hänen

sänkyään... hän nousi ylös voidakseen paremmin nähdä... se kuvasi

Johannes Kastajan mestausta.

Hän heittäysi vuoteelleen, hiki pisaroi hänen otsaltaan, mutta

vilkkumatta katseli hän kamalaa taulua.

-- Verta, verta, mihin silmäni vain sattuu! vaikeroi hän, peittäen

kalpeat kasvot käsillään. -- Sekä valveella että nukkuessani näen

vain liekkejä, verta ja teloittajien kirveitä...

Haudan hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, silloin tällöin vaan

kuului puumadon nakerteleminen suuresta tammikaapista... vähitellen

saavutti hänet horrostila, unen airut; samassa hän heräsi siihen,

että korkean, holvatun ikkunan edessä rupesi kuulumaan kumeaa suhinaa

ja läpitunkevaa rähinää. Hän hypähti ylös vuoteestaan.

Ikkunan ulkopuolella lenteli kaksi ääretöntä korppia ja toinen piteli

terävissä kynsissään loistavaa esinettä, jota se koetti puolustaa

terävällä nokallaan ja väkevillä siivillään.

Piispa astui ikkunan luo ajamaan pois rauhanhäiritsijöitä, mutta

huomasi samassa toisen nokassa tuon loistavan esineen, joka juuri

näytti olevan riidan esineenä... Näkikö hän oikein... eikö se ollut

hänen oma sormuksensa, sinettisormus, jonka suureen, vihriään kiveen

hänen perhevaakunansa oli kaiverrettu?

Vapisevin sormin rupesi hän etsimään sormusta... niin, se oli

todellakin poissa -- mutta kuinka, kuinka korpit sen olivat saaneet

kynsiinsä?

Vihdoin sai hän kiivailla liikkeillä linnut pelästytetyiksi. Ne

rikkoivat lentäessään ruudut ja liitelivät rääkkyen sinne tänne,

kunnes asettuivat likeiselle kalliolle.

Vavisten avasi Sunnanväder ikkunan: siellä, muurilla olikin

sormus. Hän tarttui siihen kiihkolla ja jäi vielä lampun valoon

tarkastamaan, oliko se todellakin hänen omansa; sitte hän pisti sen

sormeensa ja painoi sen niin syvälle kuin taisi... Mistä korppi

oli saanut sen?... Taaskin harhaili hänen katseensa tauluun...

ikkuna oli jäänyt auki; lampun liekki läähätti, henkilöt tuossa

mestaustilaisuudessa liikkuivat... samassa leimahti tuli, seuraavassa

hetkessä sammuakseen, joten vanhuksen mielestä tuli pilkkosen pimeä.

Ja tuskasta huutaen vaipui hän pyörtyneenä permannolle.

Sellaisena tapasi hänet hänen ystävänsä Knut, mutta kului pitkä aika

ennenkuin hän sai hänet tointumaan; hänen ensi silmäyksensä tarkoitti

sormusta, jota hän suonenvedontapaisesti pusersi kädessään, sitte

nojasi hän päänsä ystävän rinnalle ja purskahti pitkään, katkeraan

itkuun. Knut luuli väsymyksen olevan syynä tähän kaikkeen, mutta

sitte kertoi Sunnanväder sormuksesta... jota hän aina oli kantanut

sormessaan... miten se oli joutunut korpin kynsiin?... Saattoiko

Knut, saattoiko kukaan sen sanoa, vai oliko se saatanan vehkeilyä?

Knut huomautti että se ehkä oli ollut unta, mutta Sunnanväder suuttui

ja sanoi, että se tiesi suurta onnettomuutta; se oli ollut varoitus.

-- Sitä en ymmärrä, sanoi Knut. Sunnanväder pani kädet ristiin.

-- Ystäväni, minä pyydän sinua, jääkäämme tänne; jos me menemme

Tukholmaan, niin meidät pian sidotaan käsistä ja jaloista.

-- Mutta ajattele kunniaa, mainetta, arvoa!

-- Mieluummin vietän elämäni täällä autioitten kallioiden keskellä

köyhyydessä ja puutteessa, ilman kunniaa ja mainetta, kuin ajan

takaa häikäisevän kirkasta, mutta epävarmaa maalia! Ajattele

meidän rikoksiamme; me emme Jumalan edessä ole puhtaat, meidän

omallatunnollamme on asioita, joita emme voi peittää iäiseltä

tuomarilta, vaikka maailmalta ne voimmekin salata.

Hänen sanoissaan oli sellainen kuoleman tuska, että Knutkin hetkeksi

meni ymmälle. Mutta hän tointui pian ja koetti sekä leikillä

että vakavin sanoin rohkaista ystävänsä mieltä. Sunnanväder oli

luultavasti kadottanut sormuksen astuessaan hevosen selästä, korppi

oli aamun koittaessa, löytänyt sen linnan pihalta; se ei ollut kuin

hyvä enne että lintu oli jättänyt sen takaisin omistajalle.

Vihdoin hänen todellakin onnistui rauhoittaa levoton pappi. Yhä

taipuvaisempana kuunteli hän Knutin lohdutusta ja mukautui taasen

hänen suunnitelmiinsa, jopa lupasi Knutin seurassa jatkaa matkaa

Tukholmaan.

Kun Sunnanväder vihdoin oli kokonaan tointunut, kutsuttiin Niilo

herra sisään.

Knut ilmoitti hänelle minkätähden ensimäisen kapinan piti puhjeta

juuri täällä. Taalain maakunnat olivat niin kaukana muista

maakunnista, etteivät ne ottaneet vastaan vaikutuksia ulkoapäin,

mutta niissä vallitsi sellainen sisällinen voima, että ne saattoivat

hallita kaikkia muita ja innostuttaa ne seuraamaan itseään, kunhan ne

vaan yksimielisesti vaativat olevien olojen kumoamista.

Niin oli Engelbrektin käynyt, niin myöskin -- valitettavasti --

Kustaa Eerikinpojan, mutta helpointen voittaisi Niilo Sture, sillä

kansa rakasti häntä ja luotti häneen.

Niilo herra lupasi kaikessa totella piispoja, sillä tahtoivathan he

hänelle ja maalle onnea.

Papit kuuntelivat hymyillen hänen puhettaan ja nyökäyttivät

toisilleen päätä hyväksymisen merkiksi.

Tämän keskustelun aikana oli aurinko noussut; tulipallona seisoi se

jäävuorten yläpuolella, tarjoten komean, mieltä ylentävän näyn.

Mutta herrat punnitsivat verisen sodan alkamista isänmaassa, he eivät

voineet muuta ajatella kuin taistelua ja verenvuodatusta.

Äkkiä avautui ovi ja sisään astui tavattoman pitkä mies, paljain

päin, pitkät, valkeat kiharat riippumassa olkapäille.

Kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, syvä totisuus oli painanut niihin

leimansa, mutta pienissä, harmaissa silmissä paloi omituinen tuli,

joka miltei maneetin lailla vaikutti siihen, johon hän katsoi.

Keskustelevat herrat hämmästyivät hänet nähdessään, mutta heitä

huomaamatta astui hän ikkunan luo ja rupesi katselemaan kummallista

maisemaa.

Keskustelu lakkasi ja uteliaasti katselivat herrat omituista miestä,

jonka poimuileva puku eninten muistutti munkin kaapua.

Jalat olivat paljaat, ainoastaan pohjia peitti hirvennahka.

Käsivarsia verhosi irtohihat ja niiden tukevat jänteet ilmaisivat

tavatonta voimaa. Oikeassa kädessä piti hän riimusauvaa, joka oli

ihmeellisillä merkeillä kirjaeltu.

Heti hänen jälessään tuli ritari Pietarinpoika, joka silminnähtävällä

levottomuudella kiirehti pappien luo ja pyysi heitä menemään

juhlasaliin, jotta he välttäisivät miestä... jota ei ritari

uskaltanut ajaa pois... Hänen käytöksessään oli jotakin tavattoman

tuskallista, joka suuresti hämmästytti matkustavaisia, varsinkin

tarkkaavaista Knutia.

-- Kuka tuo mies sitte on? kysyi hän.

-- Muukalainen, joka muutamia vuosia sitte tuli tänne ja on voittanut

suurta kunnioitusta.

-- Minkätähden?

-- Hän parantaa tauteja, ennustaa tulevia asioita ja elää erakkona.

-- Teilläkö?

-- Ei, mutta kenkään ei häneltä sulje oviaan.

-- Ettekö tekään?

Ritari kävi kalman kalpeaksi ja kuiskasi hiljaa:

-- Vaimovainajani...

-- Entä sitte...?

-- Ilmestyy minulle...

Hämmästyneenä loi Knut katseensa ritarista ukkoon, nousi ja likeni

vanhusta:

-- Kuka olet, ukko? kysyi hän.

Vanhus oli päätä pitempi pappia, joten hän korkealta silmäili

kysyjään.

-- Ihminen, vastasi hän.

-- Jolla on suuret taidot, sanoo ritari, salaiset, kielletyt tiedot,

etkö sinä tiedä, että manaus ja noituus ovat kielletyt?

-- Kuinka te sitte harjoitatte niitä? Kevyt puna painui papin

kasvoille.

-- Minun pitäisi moittia sinua epäkohteliaasta vastauksestasi, mutta

minun tekee sensijaan mieli koetella, miten paljon kestävyyttä

tiedoissasi on. Tiedätkö kuka minä olen?

Nyt vasta tunkeutuivat pienet, harmaat silmät hänen kasvoihinsa;

Knutin piti luoda katseensa syrjään.

-- Levoton, etsivä, valheellinen henki.

-- Joka etsii mitä?

-- Jotakin, jota ei se koskaan tule löytämään. Pappi säpsähti.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän tavattoman kiihkeästi.

-- Levottomasta katseestasi. Loke asuu sinussa ja viekkaus ja

petollisuus ovat hänen palvelijoinaan.

-- Sinä olet pakana!

-- Oletko sinä sitte kristitty?

Lyhyellä naurulla koetti Knut tukahduttaa nousevaa vihaansa.

-- Pyhän Eerikin nimessä! huudahti hän, -- hän on muinaisten aikojen

tietäjä tai ehkä oikeammin sanoen mielipuoli meidän päiviltämme.

Mutta Sunnanväder oli noussut; kuumeentapaisella levottomuudella

tarttui lian Niilon käsivarteen ja meni ikkunan luo, jossa mies

seisoi.

-- Kerro minulle jotakin tulevaisuudesta, sanoi hän.

-- Katso minuun! kuului ankara ääni.

Sunnanväder totteli hetkeksi, mutta tunsi rinnassaan ikäänkuin puukon

iskun ja teki kädellään torjuvan liikkeen.

-- Elämä on lyhyt, ajattele Helin valtakuntaa, siellä ei viheriöitse

ainoakaan puu, siellä ei virtaa ainoakaan lähde, vaan uskottoman

palvelijan kädet sidotaan kiinni kallioon, kunnes loppu tulee.

-- Loppu? kuiskasi piispa ja hänen silmänsä riippuivat tietäjän

huulilla.

-- Niin, siellä vallitsee kirkkaus, jota eivät ihmissilmät näe ja

jota ei ihmiskieli taida, lausua, se on niin kaukana... minä tunnen

sen tuhatvuotisten tuskien takaa, voi, voi, voi sitä, jonka täytyy

odottaa niin kauvan!

Tietäjän puheessa ja koko käytöksessä oli jotakin niin valtavaa ja

suurta, että Knut hämmästyneenä jäi häneen tuijottamaan.

Mutta niinkutsuttu Niilo Sture unohti kokonaan osansa ja heittäytyi

vanhuksen jalkain juureen.

-- Sinä joka tunnet ihmissydämet, puhui hän, -- sano minullekin, mikä

kohtaloni on oleva.

Myötätuntoisena silmäili vanhus kauvan aikaa polvistuvaa nuorukaista.

-- Huolettomat ja kevytmieliset ovat saavat palkkansa, sanoi hän, --

elämän korkein ilo on sinulle muuttuva suurimmaksi tuskaksi.

Vanhus kääntyi pois ja nuorukainen peitti kasvot käsillään ja itki;

hän ei itsekään tietänyt miksi.

-- Tämä on hullunkurista, sanoi Knut, joka ensin tointui

hämmästyksestään, -- tuon vanhuksen tähden unohdamme aterian, jolle

isäntä juuri meitä kutsui.

He jättivät kaikki kolme huoneen, mutta ritari pysähtyi ja sanoi

nöyrästi:

-- Anna anteeksi, viisas Ingiald, jos vieraani ovat sinua loukanneet,

äläkä minulle kosta sitä, mihin en ole syypää.

-- Minä tulin vainajan tähden.

-- Vaimoniko? kysyi ritari kalveten.

-- Hän näyttäytyi minulle yöllä ja vannotti minua ajoissa

varoittamaan sinua.

-- Mistä?

-- Salahankkeista, jotka tulevat tuottamaan perikadon sinulle ja

monelle muulle.

-- Mitä se häneen kuuluu?

-- Sinä hylkäsit hänet eikä hän sinua; hän valvoo lakkaamatta.

-- Minä toimin sen mukaan mitä pidän parhaimpana; niin hänkin teki;

meidän välillämme ei ole mitään yhteistä.

-- Onhan lapsi!

-- Lapsi... on kuollut!

-- Ei, se elää!

-- Missä, missä? Ukko ravisti päätään.

-- En tiedä, lausui hän, -- mutta hän sanoi minulle että se oli

likellä... että se likeni.

-- Tyttäreni! huokasi ritari; -- mustalaiset hänet ryöstivät!

-- Muista vainajan varoitusta!

-- En, en. Minä kuljen omaa tietäni niinkuin hänkin kulki omaansa. Me

emme koskaan kohtaa toisiamme! Kiitos, viisas Ingiald, neuvostasi ja

käy tuontuostakin tervehtimässä; se korottaa arvoani kansan silmissä,

sillä he pitävät sinua ystävänäni. Tiedätkö, yhtenäkin päivänä

narrasin muutamia metsävarkaita kuljettamaan koko saaliinsa minun

käsiini, kun peloitin heitä sillä, että sinä olit käynyt antamassa

heidät ilmi.

-- Minä tiedän sen. Minä annoin heille yhtä paljon takaisin.

-- Miksi?

-- Heidän vaimonsa ja lapsensa olivat paleltumaisillaan kuoliaaksi;

nyt he lämmittelevät lahjahalkojen eikä varastetun tavaran ääressä.

-- Sentähden he sinua pitävätkin sallimuksenaan.

-- He eivät ole oppineet tuntemaan toista.

Ukko nosti päätään ja läksi. Hetkisen viipyi ritari salissa,

tuijottaen hänen jälkeensä; sitte hän palasi vieraidensa luo.

Hyvä viini ja Knutin puhelahjat olivat saaneet profeetan onnettomat

ennustukset unohtumaan ja kun ritari tuli, ruvettiin keskustelemaan

siitä, mihin keinoihin nyt olisi ryhdyttävä. Ritari oli jo lähettänyt

sanaa useille tahoille ja nyt tehtiin yhä uusia suunnitelmia.

Kahdeksan päivää myöhemmin vallitsi Ornäsin yksinäisillä seutuvilla

liike ja kiire, joka yhä näytti kasvavan.

Kautta Taalain vuoristen maiden kiirehti yhtämittaa rekiä Ornäsia

kohti ja samaan maaliin pyrkivät ne Taalain miehet ja naiset, jotka

milloin pienemmissä, milloin suuremmissa joukoissa, milloin jalan,

milloin ratsain täyttivät tiet. Ihmistulva oli niin suuri, että sitä

saattoi pitää kokonaisena kansainvaelluksena.

Linnassa vallitsi elämä ja liike. Edellisenä yönä ja iltana oli

saapunut yhä uusia vieraita.

Siinä oli sekaisin pappeja ja aatelismiehiä, ja kaikkien kasvoilla

kuvastui uteliaisuus: odotettiin tärkeää uutista.

Suurella linnanpihalla tungeskelivat rengit hevosten ja ajopelien

joukossa, ehtien tuskin kuljettaa toisia talleihin, kun toisia jo

saapui; siinä kävi yhä kasvava melu ja rähinä. Aseilla varustettuina

seisoivat maalaiset siellä täällä ryhmissä, kiihkeästi keskustellen,

ja kaikkialta, sekä heidän että herrojen ja palvelijoiden, tulevien

ja menevien riveistä kaikui nimi, joka herätti vastakaikua joka

rinnassa: nimi Niilo Sture.

Vihdoin saatiin piha tyhjentymään ja kansa muodosti aitauksen,

jonka sisäpuolelle talutettiin aatelisten hevosia, toinen toistaan

komeammissa valjaissa.

Sillaikaa oli Aarent Pietarinpoika lukuisine vieraineen pitänyt

miltei myrskyisän keskustelun isossa ritarisalissa; nähtävästi nyt

vihdoin oli päästy päätökseen, koska ovet, jotka tähän saakka olivat

olleet huolellisesti suljetut, nyt avautuivat.

Niinkutsuttu arkkipiispa Knut astui ulos täydessä kirkollisessa

juhlapuvussaan, kädestä taluttaen nuorta Niilo Sturea, joka oli

puettu yksinkertaisiin, kalleilla pitseillä koristettuihin, mustiin

samettivaatteisiin. Hänen käytöksensä oli varma, miltei uhkamielinen;

epäilemättä hän siten koetti peittää sisällistä neuvottomuuttaan.

Häntä seurasi Sunnanväder, hänkin täydessä kirkollisessa

juhlapuvussaan ja nojautuen Aarent Pietarinpojan käsivarteen.

Sitte tuli pappeja, munkkeja ja suuri joukko aatelismiehiä, edelliset

veljeskuntiensa puvuissa, jälkimäiset univormuissa. Hitaasti liikkui

joukko alas kapeita portaita, pysähtyäkseen pihalle.

Siellä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus; kaikkien silmät seurasivat

nuorta miestä piispan rinnalla, ja ne jotka olivat lyhyet tai

seisoivat toisten takana, nousivat varpailleen tai muiden hartioille;

kaikkien ajatukset ja toiveet hakivat samaa maalia: Niilo Sturea!

Mutta kun nuori herra oli noussut hevosensa selkään, pääsi ääretön

riemastus valloilleen; Knut ja Sunnanväder saattoivat ottaa siitä

osansa, sillä he olivat ikäänkuin kansan oikeutetun suosionosoituksen

sinetti.

Kansa lankesi polvilleen, naiset ja lapset riensivät suutelemaan

heidän vaatteidensa liepeitä; jokaisen huulilta tulvi uskollisuuden

ja rakkauden vakuutuksia; innostus oli aivan rajaton.

Korkeat herrat tervehtivät armollisesti joka taholle ja kansa mylvi

ihastustaan; vihdoin oli tullut vapauttaja, kirkon oikea puolustaja,

ruhtinas, joka langettaisi oikeat tuomiot ja vapauttaisi maan

uhkaavista vaaroista. Mitä uhkaavia vaaroja oli, sitä he tosin

eivät olisi voineet selittää, mutta eihän maailmassa tapahtuisikaan

niin paljon hullutuksia, jos jokainen tekisi itselleen selkoa

toiminnastaan.

Vähitellen läksi saatto liikkeelle; hitaasti se vaelsi läpi aution

seudun, koko aaltoilevan ja yhä kasvavan ihmisjoukon seuraamana.

Matkan määränä oli Svärdsjön kirkko; se oli kyllä niin iso että koko

kansantulva siihen mahtui, mutta erinomaisen yksinkertainen, sillä

se oli rakennettu veistämättömistä hirsistä ja laudoista ja sen

kellotapuli oli puusta.

Heti kulkueen tullessa näkyviin, ruvettiin soittamaan kelloja.

Osa kansaa oli kokoontunut kirkolle, joten täällä tehtiin uusia

uskollisuuden-vakuutuksia ja kajahutettiin uusia riemuhuutoja.

Kulkue seisahtui ja astui kirkkoon koko hymisevän ihmisjoukon

seuraamana.

Ajan tavan mukaan jätettiin aseet, kepit ja muut tarpeettomat

kapineet asehuoneeseen ennenkuin mentiin temppeliin, mutta tänään

unohtuivat vanhat tavat, useimmat syöksyivät aseineen päivineen

kirkkoon ja koska miesten luku oli paljon suurempi kuin naisten, niin

ei siitäkään huolittu, istuttiinko erikseen vaiko sekaisin miehet ja

naiset.

Jumalanpalvelus alettiin virrellä ja Knut toimitti messun. Sitte

tarttui Sunnanväder, hänen viittauksestaan, nuoren Niilo Sturen

käteen ja talutti hänet alttarille, jossa häntä käskettiin

polvistumaan.

Nyt astui Knut muutamia askelia häntä likemmä, piti kiitosrukouksen

hänen ihmeellisen pelastuksensa johdosta ja selitti lyhyin, selvin

sanoin kokoontuneille, kuinka suuri vaara oli uhannut Ruotsin

jaloimman ja vanhimman suvun jälkeläistä, sekä kehoitti kansaa

puolustamaan häntä ja tarttumaan aseisiin Kustaa kuningasta,

kerettiläistä, salamurhaajaa ja kansansortajaa vastaan, jonka syyksi

piispa selitti mitä mahdottomimmat valheet.

Olisi saattanut odottaa, että Taalaissa, Kustaan oman kansan seassa,

edes joku olisi noussut vastustamaan syytöksiä, mutta ainoana jyrynä

kaikui kostonhuutoja, aseiden helinää ja kirouksia.

Papin voitonvarma katse osoitti suurta tyytyväisyyttä, mutta

vain hetkeksi; liikutetuin mielin katseli hän sitte polvistuvaa

nuorukaista ja virkkoi tekopyhästi:

-- Rohkaise mieltäsi, poikani! Taalain uskollinen, uhkarohkea

kansa on puolustava Sturein jälkeläistä, ja juhlallisesti minä

kolmiyhteisen Jumalan nimessä jätän sinut tämän kansan haltuun.

Kirkon arkkipiispallisen arvoni nojalla vihin sinut johtajaksi tälle

kansalle, joka suurine muistoineen aina on omistava loistavan sijan

isänmaan historiassa.

Nyt astui pappi takaisin alttarille ja kääntyneenä kokoontuneiden

puoleen, nosti hän käsivartensa ja huusi, luoden eteensä leimuavan

katseen, jymisevällä äänellä:

-- Joka on hirmuvaltiaan ja kerettiläisen vihollinen, joka pelkää

Jumalaa ja hänen pyhiään, joka rakastaa isänmaansa oikeutta ja

vapautta, se vannokoon uskollisuutta vainotulle soturille, jonka

Jumala itse on valinnut ja joka urhon lailla on johtava teidät

maaliin. -- Veri ja henki Niilo Sturen puolesta! kaikui kirkosta ja

sitte tuuppautui jokainen esiin tekemään uskollisuudenvalaa.

Sven Elfinpoika ja muutamat muut, jotka eivät olleet niin kokonaan

innoissaan, arvelivat, että tässä kyllä oli hiukan tyyntymisen

varaa. Elsa muorin sanat olivat sentään vaikuttaneet jotakin ja Sven

Elfinpojan mielestä oli paras olla hätiköimättä.

Nuori Sture oli noussut ja muutamin hyvin opituin sanoin kiittänyt

kokoontunutta kansaa. Mutta koko hänen olennossaan oli tapahtunut

huomattava muutos: kasvot olivat kalpeat ja pelästyneet ja katse

harhaili epävarmana sinne tänne.

Taitavasti rakennettu puuha oli jo hajoamaisillaan, mutta Knut, joka

ei hetkeksikään heittänyt nuorukaista silmistään, näki vaaran ja

riensi paikalla avuksi.

-- Muista pysyä lujana, kuiskasi hän ja lausui valan, jonka sanat

Niilo vapisevin äänin toisti. Sitte kutsuttiin mahtimiehet joka

pitäjästä esiin ja kaikki läsnäolevat aatelismiehet ja Knut osasivat

niin viisaasti panna sanansa Sturen suuhun, että tämä sai sekä

mielensä rohkaistuksi että teki läsnäoleviin, niin herroihin kuin

talonpoikiinkin, sangen edullisen vaikutuksen.

Päätettiin lähettää sanakapula kaukaisimmillekin seuduille ja

jokaiselle, joka toimi asian hyväksi, lupasi Knut paavin nimessä

siunauksensa.

Silloin astui muuan rättvikiläinen talonpoika esiin, suuteli piispan

hameen lievettä ja virkkoi:

-- Emmehän me ole kuin köyhää kansaa, mutta käsivoimia meiltä ei

puutu; hevonen ja mies ovat yhtä huimapäiset ja jos suitsia vedetään

liika kireälle, niin hevonen tietysti rupeaa potkimaan, teidän

armonne.

Piispa nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Voitte olla varma siitä, armollinen herra, että Rättvikissä kyllä

syntyy elämää ja puuhaa. Tosin velikullat nyt vetelevät talviuntaan,

mutta pian tulee toinen ääni kelloon: minäpä lähden heitä

herättämään, niinkuin sinun unilukkarisi, ja sitte he vielä tulevat

tuottamaan sinulle iloa, sen lupaa Pietari Grun.

Hänen armonsa lausui julki hyväksymisensä ja suuri meluava ja

riitelevä joukko hajosi.

Seurue palasi Ornäsista yhtä lukuisana kuin se oli sinne mennytkin,

ottamaan osaa juhla-ateriaan, jonka ritari Pietarinpoika oli

valmistanut korkeiden vieraittensa kunniaksi.

Mutta heti linnaan päästyä täytyi piispa Sunnanväderin panna vuoteen

omaksi ja kun Knut myöhemmin tuli hänen huoneeseensa, pyysi hän

hartaasti, että Tukholman matka jätettäisiin sikseen.

-- Me olemme suorastaan maankavaltajia, sanoi hän; -- meille ei ole

armoa. Yhtä hyvin voisimme mennä mestauslavalle kuin tahallamme

tiikerin luolaan.

-- Puolellamme on koko Ruotsin kansa, joka riemulla on tervehtivä

tuloamme, huudahti Knut, -- ja takanamme ja ympärillämme seisoo pyhä

kirkko ja koko kristikunta, joka ilolla tulee ottamaan meidät vastaan

oikean uskon marttyreina.

-- Entä kuningas?

-- Hänet valtaa kauhu.

-- Sinä et tunne häntä.

-- Ole varma että persoonallinen läsnäoloni ja rohkea puheeni

paikalla tulee tekemään hänet aivan aseettomaksi. Tiedät että

arkkipiispa Magnus on lähtenyt, arkkipiispanistuin on vapaa, minä

tulen vaatimaan sitä itselleni ja sitä ei minulta kukaan uskalla

kieltää. Olenhan minä saanut kirjeitä kaikilta ystäviltämme; he

tervehtivät tuloamme ilolla, ja Sture-juttu on tekevä voittomme

täydelliseksi.

-- Mutta jos saadaan ilmi...

-- Mahdotonta, hän näyttelee osaansa erinomaisesti. Äiti olisi ainoa,

mutta hän on Ture Jönsinpojan miniä ja siten hänkin on vallassamme.

Silläkin kertaa onnistui hänen rohkaista sairaan ystävänsä mieltä,

mutta seuraavana päivänä, ennen Knutin lähtöä, huudahti Sunnanväder:

-- Näemmekö koskaan toisemme?

-- Tietysti, naurahti Knut. -- Lupaan olla vastassasi Tukholman

portilla.

Hän ei aavistanut että lausui ennustuksen, jonka täyttyminen oli

sangen likellä.

Niilo Sture sai ankarat kehoitukset kaikessa totella Sunnanväderiä,

jotapaitsi Knut antoi hänelle suosituskirjeen Trondhjemin

arkkipiispalle sen varalta, ettei hänen asemansa Taalaissa olisi

aivan varma. Likempiä ohjeita saisi hän kirjeissä.

Kuninkaan turvakirjeen nojalla pyysi Knut voudilta kuuden miehen

kuljetusvartiastoa, jonka hän heti saikin. Sitte hän paikalla läksi

matkaan, ensin Upsalaan.

Siellä häntä tervehdittiin erittäin ystävällisesti, mutta hurskaat

isät olivat omituisen levottomat ja kun hän kertoi ylösnousseesta

Niilo Sturesta, niin asia otettiin vastaan suurella epäluulolla, jopa

selittivät useat sen mahdottomaksi.

Sitäpaitsi näki Knut että häntä vakoiltiin; sen tekivät kuninkaan

lähetit, jonkatähden hän huomasi parhaaksi olla varoillaan.

Hän kutsutti kirkonvartian salaa luokseen ja pakotti hänet, käsi

raamatun päällä, vannomaan, ettei hän hiiskahda sanaakaan. Sitte Knut

vielä kauvan keskusteli hänen kanssaan ja laski hyvästi jättäessä

täyden kukkaron hänen käteensä.

Ja nyt hän läksi Tukholmaan.

Vanha ystävä Ture Jönsinpoika ilostui suuresti hänet nähdessään,

mutta hänen käytöksensä ei ollut oikein vapaa, eikä Knut päässyt

samaan iloiseen, toivorikkaaseen tunnelmaan kuin Taalaissa. Hän

toivoi sentään, että olot paranisivat, sillä löytyihän useita, joille

saattoi uskoa asiansa.

Suuresti hän sentähden hämmästyi, kun eräänä päivänä upseeri neljän

henkivartian kanssa astui hänen huoneeseensa ja pyysi häntä heti

seuraamaan.

Närkästyneenä hypähti pappi istualtaan:

-- Minulla on kuninkaalta turvakirje! huusi hän.

-- Minä toimin ainoastaan käskyn mukaan, vastasi upseeri, -- ja

pyydän, ettei teidän armonne tekisi velvollisuuttani raskaammaksi

kuin se jo on.

Knut huomasi olevansa tekemisissä uskovaisen kanssa ja virkkoi

kuiskaten:

-- Mikä on syynä tähän?

-- On varmaan saatu uusia tietoja.

-- Tietoja Niilo Sturesta! Niin, se taisi olla tyhmää, mutta

todistuksia ei löytynyt; kirkon herroja vastaan ei voida käyttää

muita todistuksia kuin piispojen ja valtakunnanneuvoston antamia;

hänen ei pidä kadottaa uskallustaan.

Ja jos hänet taas tahdottiin tehdä marttyriksi, niin hän kyllä tiesi

tehtävänsä.

Hänet vietiin vankeuteen Harmaidenveljien luostariin, aivan samaan

huoneeseen, jossa Johannes Magnus oli istunut. Siellä oli kaikin

puolin mukavaa, paitsi ettei saanut ottaa vastaan vieraita, ja Knut

ei pitänyt yksinäisyydestä.

Matka Taalaista oli kulunut hitaasti; sitäpaitsi viivyttiin Upsalassa

kauvan ja Tukholmassa pitkitettiin asiaa niin että se vasta 9 p:nä

elokuuta joutui tutkinnon alaiseksi Tukholman raatihuoneella.

Tutkintokuntaan kuului useita neuvoston herroja, piispa Hans Brask

Linköpingistä, Strängnäsin ja Skaran piispat ja Tukholman kaupungin

pormestarit ja neuvosto.

Ääretön ihmistulva täytti kadut, raatihuoneen sali oli aivan liian

pieni kuulijoille: heistä mahtui sisään ainoastaan pieni osa.

Kuningas itse esiintyi syyttäjänä. Kuolonhiljaisuus vallitsi salissa,

kuningaskin näytti synkältä ja vakavalta.

Hänen viittauksestaan tuotiin syytetty sisään. Tuomiorovasti Knut

astui rivakasti huoneeseen, mutta nähdessään kuninkaan, kalpeni hän.

Kustaa näytti jäljennöksen turvakirjeestä ja kysyi, estikö se

käräjien pitämistä.

Läsnäolijat, varsinkin piispa Brask, tarkastivat sitä huolellisesti

ja kaikkien yhteinen päätös oli, ettei se estänyt. Tuomiorovasti

Knutinkin täytyi myöntää se. Silloin esiintoi kuningas kanteensa ja

vahvisti ne syytetyn omilla kirjeillä.

Hyminä kulki koko salin läpi ja Knut tunsi rohkeutensa horjuvan.

Kun kirjeet olivat luetut, kysyi kuningas tuomioistuimelta, voisiko

se vapauttaa mestari Knutin ilmeisestä maankavalluksesta ja siitä

rangaistuksesta, jolla Ruotsin lain mukaan sellaisia rikoksia

rangaistiin. Sitte jätti hän huoneen.

Nyt piti tutkinnon tapahtua. Trondhjemin arkkipiispa oli tilaisuutta

varten lähettänyt Tukholmaan edusmiehen, joka myöskin oli läsnä.

Mestari Olavilla oli käsky herransa nimessä tehdä mitä ikinä taisi

tuomiorovasti Knutin hyväksi, mutta syytökset olivat niin selvät

ja vakuuttavat, että hänet tuomittiin kavaltajana kärsimään se

rangaistus, jonka laki sellaisista rikoksista määräsi.

Yleinen mielipide oli, ettei niin selvään todistetusta rikoksesta

ollut pelastusta paitsi Jumalan armon, arkkipiispa Olavin

kirjoituksen tai kuninkaan erityisen suosion kautta.

Kaikki läsnäolevat piispat ja neuvosto pyysivät kuningasta käyttämään

armoa oikeuden asemasta, mutta hän vastasi, että "sellaisia asioita

ei ollut helppo jättää". Enempää he eivät saaneet tietää.

Mutta keskenään he väittivät, että armoa täytyi antaa; jos niin

korkeaa herraa piti rangaista halpa-arvoisen talonpojan lailla, niin

johan kunnioitus ylhäisöä kohtaan hajoisi kuin tuhka tuuleen. Totta

kyllä, että lain tuli kohdella kaikkia samalla tavalla, mutta täytyi

siinä sentään tehdä jonkinlaisia tasoituksia.

Tuomiorovasti Knut oli samassa luulossa kuin muutkin; häntä suututti

että hän oli voinut toimia niin tyhmästi ja ajattelemattomasti; ensi

kerralla päätti hän olla viisaampi.

Arkkipiispa Olavin asiamies palasi Trondhjemiin tuoden kuninkaalta

kirjeitä ja kirjoituksia, joissa todistettiin Knutin epärehellinen

menettely. Sitäpaitsi lähetettiin hänelle kopio Knutin tuomiosta

ja vaadittiin että hän paikalla luovuttaisi Sunnanväderin

suojeluksestaan.

Mutta näihin aikoihin taisteli Kustaa kovaa taistelua omaa

vakaumustaan ja kanslerinsa vaikuttavia väitteitä vastaan.

Kuningas olisi tahtonut ajaa Knutin maanpakoon ja jättää asian

sikseen.

Mutta Lauri Antinpoika oli toista mieltä.

-- Jos te annatte armoa ylhäiselle henkilölle, sanoi hän, -- niin

millä oikeudella te rikoksesta rankaisette halvempaa ihmistä, joka ei

kuitenkaan ole velvollinen tietämään oikeasta ja väärästä yhtä paljon

kuin oppinut herra ja Jumalan palvelija?

-- Mutta esimerkki, Lauriseni.

-- Juuri esimerkin vuoksi; jollei rikosta rangaista rikoksena, niin

se kadottaa peloittavan vaikutuksensa, olkoon syyllinen kuka tahansa;

ja sitte ei enään peljätä tekoa, vaan koetetaan päästä vapaaksi

rangaistuksesta.

-- Olet oikeassa, mutta jos olemme johdonmukaiset, niin meidän täytyy

tunnustaa, että rikos on suurempi, jos se tapahtuu yhteiskunnan

kukkuloilla kuin jos sen tekee talonpoika.

-- Se on oikein.

-- Nuo ylpeät papit, jotka eivät tahdo tunnustaa muuta herraa

kuin paavin, imevät maasta mehun, mutta kieltävät kuninkaalta

uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa. Koska kansa on antanut vallan

minun käsiini, niin en minä erityisesti saa suosia ketään, vaan tulee

saman lain koskea kaikkia.

Mutta kun kuninkaalta sitte kysyttiin, miten tuomiorovasti Knutin

kävisi, niin hän otsa rypyssä vastasi:

-- Saamme nähdä.

Vihdoin tuli Trondhjemin arkkipiispalta kirje, että Pietari

Sunnanväder oli ollut kadoksissa, mutta että hän nyt oli löydetty ja

luovutettu kuninkaan miehille, jotka jo olivat matkalla Ruotsiin.

Tämä tapahtui syyskuussa.

Kustaa oli neuvotellut itsensä kanssa; hän päätti näyttää ettei

papin kaapu suojele lain kouralta ja koska rikos oli tunkenut

moniin kansankerroksiin, niin piti rangaistuksenkin tulla yleisesti

tunnetuksi.

Kun Pietari Sunnanväder oli tullut Tukholman pohjoiselle portille,

lähetettiin Knut häntä vastaan; molempien pappismiesten piti yhtaikaa

marssia kaupunkiin. Tämä tapahtui sangen odottamattomalla tavalla,

mutta kuninkaan omasta määräyksestä.

Molemmat papit olivat puetut vanhoihin, risaisiin kuorikaapuihin ja

istuivat takaperin laihojen, nälkäisten hevoskonien selässä. Mestari

Knutin päässä oli tuohesta tehty hiippa, Sunnanväderillä olkikruunu

ja rikkinäinen puumiekka. Heitä seurasi suuri joukko naamioittuja,

jotka kirkuivat ja kysyivät, "oliko täällä nähty Kustaa herraa, tai

tiesikö kukaan, missä hän oli, sillä nyt oli tullut uusi kuningas,

herra Pietari Sunnanväder". Kun seurue oli saapunut Suurtorille

pantiin papit kaakinpuuhun ja saivat juoda pyövelin kanssa, sillaikaa

kuin naamioittu joukko esitti lauluja, joissa viitattiin siihen, että

nuo viisaat miehet mieluummin olivat ruvenneet pettureiksi, kuin

palvelleet oikeaa kuningastaan ja isänmaataan.

Mestari Knut vietiin sitte entiseen vankilaansa ja Pietari

Sunnanväder Upsalaan.

Tämä tapaus herätti ääretöntä huomiota; papisto joutui vihan

vimmoihin ja katolisuuden innokkaat puolustajat ryhtyivät kiivaaseen

vastustukseen. Joukottain läksi munkkeja Tukholman ja sen

likiseutujen luostareista muka kokoamaan varoja hyväntekeväisiin

tarkoituksiin, mutta itse asiassa he vaelsivat tiheästi asuttujen

seutujen halki hankkimassa ystäviä katoliselle opille, vahvistamassa

hurskaiden uskoa ja häpeällisillä valheilla ja uhkauksilla

yllyttämässä kaikkia kuningasta vastaan.

Sekä kaupungeissa että kylissä oltiin levottomalla mielellä ja

Kustaan ystävätkin katselivat pelolla nousevaa liikettä.

Sentähden piti kuningas miekkansa valmiina, mutta ei vielä iskenyt.

Veltosti väistymään tai katumaan että ehkä oli mennyt liian pitkälle,

ei hän koskaan, koskaan olisi ruvennut!

Tarkoin mietittyään oli kuningas osoittanut aikovansa rangaista

kavalluksen; alku oli jo tehty, jatkon ja lopun päätti hän panna

toimeen vasta sitte kun veren kiihko olisi jäähtynyt ja tahdon

vakaumus tullut sijaan.

Kun kuningas disa-markkinoiden aikaan v. 1527 tuli Upsalaan, käski

hän alkaa käräjänkäynnin herra Pietaria vastaan.

18 p. helmikuuta kokoontuivat arkkipiispankartanon suureen saliin

kaikki saapuvilla olevat herrat neuvostosta, Strängnäsin ja

Vesteråsin piispat, Upsalan tuomiokapituli sekä kolme Tukholman

pormestaria ja useita vouteja.

Kun kaikki olivat kokoontuneet, tuotiin piispa sisään.

Sekä tuomarit että syylliset näyttivät yhtä levottomilta ja

pelästyneiltä; kaikki he muistelivat entisiä aikoja ja entisiä tapoja.

Nytkin esiintyi kuningas syyttäjänä; hän näytti yli 60 petollista

ja valheellista kirjettä, jotka herra Pietari oli kirjoittanut ja

levitellyt kansan sekaan Taalaissa. Ja kysyttäessä ei hän voinut

kieltää ainoatakaan.

Kuninkaan pyynnöstä ottivat maalliset herrat heti käsitelläkseen

asiaa.

Hengellistenkin herrojen mielipidettä kysyttiin. He olisivat

mieluinten lähteneet tiehensä; kokoontuessa ei kukaan ollut tietänyt,

mitä asioita käsiteltäisiin... he pelkäsivät kuningasta eivätkä

uskaltaneet lähteä, mutta liittäytyivät yhteen ja antoivat Upsalan

tuomiorovastille Jöran Turenpojalle toimeksi puhua puolestaan kaikkea

sitä vastaan, mitä siinä asiassa käsiteltäisiin, koska herra Pietari

oli joutunut tuomioistuimen eteen, johon hänen ei olisi pitänyt

joutua, koska sellainen tuomioistuin soti pyhän kirkon sääntöjä

vastaan.

Tämä vastalause ei kuitenkaan estänyt maallisia herroja tuomitsemasta

herra Pietaria maankavaltajana mestattavaksi, Ruotsin lain mukaan.

Samana päivänä, kello yhden ja kahden välillä mestattiin ja

teilattiin piispa Pietari Sunnanväder korkeimmalla mäellä kaupungin

ulkopuolella, suuren kansanjoukon läsnäollessa.

Papisto laati kirjallisen vastalauseen, mutta kuningas ei

kiinnittänyt siihen mitään huomiota ja kaksi päivää senjälkeen 21

päivänä tammikuuta mestattiin mestari Knut Tukholmassa ja teilattiin

hänkin kaupungin ulkopuolella.

Liike oli nyt, niin suuri kuin se olikin ollut, miltei tukahutettu.

Oli huomattu, että kuningas saattoi ajaa perille mitä hän piti

oikeana ja varsinkin ettei hän katsonut henkilöön.

Piispa Brask kehoitti kansaa levollisuuteen, vaikka hänen omaa

sieluansa kalvoi levottomuus. "Kirkolle on omituista", kirjoitti hän

ystävilleen, "että se usein viettää voitonriemun juhlaa, vaikka se

näyttääkin olevan lamassa. Helvetin porttein ei pidä sitä voittaman."

* * * * *

Nyt palaamme Taalaihin.

Olisi saattanut odottaa, että aiottu kapina Knutin lähdettyä

vähitellen olisi kitunut kuoliaaksi oman elinvoimansa puutteessa,

mutta niin ei käynyt. Sture-nimellä oli kumminkin kaiku taalalaisten

korvissa ja se, joka sitä nyt kantoi, ymmärsi voittaa kansan

rakkauden ja luottamuksen.

Hän kykeni ihmeellisen nopeasti käsittämään ja pani tarkasti

mieleensä kaikki herra Pietarin neuvot. Yöt päivät vietti hän hänen

huoneessaan muka sentähden, ettei hän tahtonut jättää vanhaa herraa

yksin, mutta silloin he keskustelivat opettavaisista asioista, jotka

nuorukainen sittemmin osasi käyttää hyväkseen.

Mutta heidän seurustelunsa ei tullut pitkäikäiseksi; piispa sai

kirjeen, jossa häntä kehoitettiin lähtemään Norjaan ja sen hän

tekikin, sanottuaan aivan kiireiset jäähyväiset.

Niilo Sture tiesi käyttää hyväkseen saatuja opetuksia; niinkuin

Kustaa Vaasakin, läksi hän Leksandiin, Moraan ja Orsaan.

"Hän tiesi", sanoi hän, "että taalalaiset aina ovat rakastaneet

Sture-nimeä ja nyt hän oli tullut kertomaan, miten hirveästi

Kustaa Eerikinpoika oli heidät pettänyt; hän oli kirkon kiukkuisin

vastustaja eikä pitänyt rikoksena sen aarteiden ryöstämistä". Hän

kertoi heille seikkailuistaan, kuinka kuningas oli uhannut ottaa

hänen henkensä ja kuinka hän oli pelastunut sillä tavalla että oli

tekeytynyt kuolleeksi.

Hän kertoi komeista hautajaisista ja äitinsä surusta. Valepuvussa oli

hän nähnyt kaikki tyyni, mutta ei ollut uskaltanut ilmoittaa itseään.

Nyt hän pyysi kansalta apua, ei saadakseen kruunua, sillä siitä ei

hän välittänyt, vaan pelastaakseen isänmaan, joka oli hänelle elämää

rakkaampi.

Tätä puhetta pitäessä vierivät kyyneleet alas hänen poskiaan ja

hän heittäysi polvilleen ja pyysi läsnäolevia rukoilemaan Ruotsin

vapauden ja hänen rakkaan isävainajansa iäisen autuuden puolesta.

Herkkäuskoiset talonpojat seisoivat hänen ympärillään liikutuksen ja

myötätuntoisuuden valtaamina; vihdoin lankesivat hekin polvilleen ja

rukoilivat hänen kanssaan voimaa kukistamaan hirmuvaltiasta.

Mutta sitte rupesivat he neuvottelemaan; he olivat sotaisella

mielellä ja päättivät hankkia oikeutta valtakuntaan.

Nuori petturi oli voittanut heidän luottamuksensa. Pian se osottautui

teossa, sillä, osaksi varjellakseen häntä vaaroista, osaksi ehkä

matkimishalusta, valittiin hänelle paikalla henkivartiasto -- yhtä

suuri kuin Kustaalla oli ollut; siinä oli nuoria, rotevia miehiä ja

heidät asetettiin Niilo herran komennon alaisiksi, seuraamaan ja

varjelemaan häntä kaikkialla.

Hän oli jo ennen käynyt muissa pitäjissä, nyt hän tuli Orsaan.

Niin laajalle oli piispojen huolenpito ulottunut, että he edeltäkäsin

olivat kirjoittaneet hänelle puheita eri tilaisuuksia varten, ja ne

hän suurimmaksi osaksi oli oppinut ulkoa.

Hän esitti ne epäilemättä siinä hengessä ja sillä tiedolla, että

hänen kohtalonsa oli hänen omissa käsissään; sitä paitsi hän jo

itsekin rupesi uskomaan kutsumukseensa. Ties, vaikka hän sittenkin

olisi ollut Niilo Sture; kun hän niinkuin nytkin näki kansan seisovan

ympärillään ja ulkoaopituin, tulisin sanoin kiitti miehiä heidän

uskollisesta rakkaudestaan ja lupasi vahvasti pitää valansa ja uhrata

henkensä ja verensä isänmaan edestä, niin hän todellakin tunsi

olevansa se, joksi he häntä luulivat; ja kun he suutelivat hänen

käsiään ja toivottivat onnea hänen pyrinnöilleen, hajosivat kaikki

epäilykset: hän oli Niilo Sture, valtionhoitajan poika.

Samassa kuului ääni tiheän ihmisjoukon takaa:

-- Missä hän on, missä hän on? Antakaa minun heittäytyä hänen

jalkainsa juureen!

Ääni oli kimeä ja läpitunkeva; Niilo ja monet muut sen kuulivat.

Väkijoukossa syntyi liikettä ja esiin tuuppautui keski-ikäinen mies,

vanhassa, kuluneessa pappispuvussa. Hänen kasvonsa olivat laihat ja

kalpeat, mutta niitä valaisi kiiluva silmäpari, joka tähystellen

kierteli pitkin ällistynyttä joukkoa.

Nähdessään vale-Sturen, jäi hän hämmästyksen valtaamana häneen

tuijottamaan, mutta korotti samassa käsivartensa taivasta kohti,

heittäytyi hänen jalkainsa juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli

sitä, kyyneleitä vuodattaen.

-- Rakkaan herrani poika! huudahti hän; -- pyhä neitsyt on siis

kuullut rukoukseni, hän elää, minä saan kädessäni pitää hänen

kättään. Oi te valtakunnan hyvät suojeluspyhät, minä kiitän teitä!

Ensi kertaa tunsi Taalain junkkari seisovansa syvyyden partaalla,

veri katosi hänen kasvoiltaan... hän tunsi, että tuo mies tiesi hänen

salaisuutensa... Mitä nyt tapahtuisikaan?

Mutta vieras nousi äkkiä.

-- Te kalpenette minut nähdessänne, rakas junkkari, sanoi hän; --

pidätte minua ehkä kuninkaan vakoilijana? Katsokaa minua tarkemmin,

isänne uskollista palvelijaa! Minuun voitte luottaa, sydämeni,

henkeni on teidän!

Sitte kääntyi hän kansan puoleen, joka kummastuneena oli seurannut

kohtausta.

-- Minä olen Pietari Grym, sanoi hän, -- ja palvelin monta vuotta

korkeastiautuasta valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Te tiedätte

kaikki kuinka sitte kävi; koditonna olen kierrellyt maailmaa, vailla

palveluspaikkaa -- kerettiläiskuninkaan palveluksessa olisi ollut

vielä pahempi; -- minä pysyn lujana uskossani ja rakkaudessani ja

Jumalanäiti on ollut minulle armollinen, kun hän on johdattanut minut

sen luo, jota tahdon rakastaa ja palvella elämäni loppuun asti!

Kansanjoukossa kuului tyytyväinen hyminä; Grymin ei enään tarvitsisi

jättää herraansa. Molemmat saatettiin rikkaimpaan talonpoikaistaloon;

ja koska Grym ilmoitti, että hänellä oli paljon kahdenkeskeistä

sanottavaa herra Sturelle, niin heidät jätettiin yksin.

Molemmat tuijottivat ensin pitkän aikaa toisiinsa, mutta koska vanha

petturi oli kokeneempi kuin nuori, niin tämä ensinnä loi silmänsä

maahan, peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.

Tätä kesti hetkisen, mutta silloin nosti hän silmänsä ja näki että

Grym seisoi liikkumattomana, aivan samassa asennossa.

-- Ymmärrätkö, että olet minun vallassani?

-- Kyllä! ja nuorukainen purskahti uudestaan itkuun.

-- Oletpa sinä aika raukka!

Mutta silloin hypähti junkkari istualtaan.

-- Kuka te olette ja mitä te minusta tahdotte? huusi hän kiivaasti.

-- Sen selittäminen veisi liian paljon aikaa, sinä senkin Björkestan

Jönssi!

Nuorukainen lankesi maahan.

-- Älkää syöskö minua perikatoon! rukoili hän, kädet ristissä.

-- Kas vaan, sopiiko noin korkean herran langeta polvilleen

palvelijan eteen... sillä katso, minä olen todellakin Sturein

palvelija enkä kulje valhematkoilla.

Nuorukainen oli noussut.

-- Mitä te tahdotte, että minun pitää tehdä? kysyi hän nöyrästi.

-- Jatkaa entiseen tapaasi; sinä näyt hyvin osaavan pettää

talonpoikia, mutta asianhaarat vaativat vielä muutakin, ja siihen

sinä tarvitset minua.

-- Siis niin, että kysyn teiltä, kun en itse tiedä?

-- Ei, sinä et saa astua askeltakaan ilman minun lupaani; sinä menet

sinne minne minä viittaan, ymmärrätkö?

-- Saan minä toki tehdä niinkuin itsekin tahdon?

-- Et suinkaan; sinä olet kilpi, jota minä kannan ja kääntelen; sitte

kun se ei enään ole mieleiseni, rikon sen.

Se oli liikaa. Taalain junkkari vaipui maahan aivan epätoivoissaan.

-- Mikä hätä sinun on, senkin pelkuri! Etkö tahtoisi jakaa

saalistasi? Eikö siitä mielestäsi riitä kahdelle? Kun sinusta tulee

kuningas, niin teet minut kansleriksesi... en pyydä muuta... Hahhah,

hah, niinkuin ei sitä olisi siinäkin lehtolapselle!

-- Minä menen ja ilmiannan itseni, huusi hän epätoivoissaan ja tahtoi

rientää ulos.

Mutta Grym tarttui hänen käsivarteensa.

-- Älä tee tekoa, jota tulet katumaan. Minä kyllä pääsen täältä,

mutta sinä heität henkesi, ja voithan nyt vielä odottaa, kunnes

leikki loppuu. Minä puolestani luulen, että me vielä joudumme

hyvillekin päiville.

-- Kunhan olisin kuollut!

-- Nuora kaulassako likeisimpään puuhun? Hän kääntyi kauhistuneena

pois.

-- Valitse itse! Eihän tätä kulkurielämää kauvan viitsi katsella,

täytyy ryhtyä työhön ja toimeen, mutta siihen et sinä kykene.

-- No entä sinä?

-- Minä olen liikkunut maailmalla, olen nähnyt ja kuullut. Miltei

kuusi kuukautta seurasin Kustaa Eerikinpoikaa, kun hän kulki täällä

vuoristossa, mutta hän ei antanut minulle ansaittua arvoa ja sitte me

riitauduimme.

-- Ja nyt tahdot hänelle näyttää mihin kelpaat?

-- Niin kyllä, vale-Sturen avulla! Hahhahhah, juuri kuin Taavetti

aasin leukaluulla! Mutta koska kerran piispat ovat tehneet

suunnitelmat, niin kai ne tepsivät; totta kai piru pitää huolta

omistaan.

Hän oli kokonaan Pietari Grymin vallassa ja olivathan ehdot tavallaan

hyvätkin.

Junkkarin piti tinkimättä totella; kysymyksiä hän sai tehdä ja

Pietari Grym lupasi ottaa huomioon hänen toivomuksensa mikäli ne

eivät sotineet hänen omia tuumiansa vastaan. Ainoastaan erityisen

tärkeissä asioissa vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta.

Päätettiin että taalain junkkari vastedeskin retkeilisi yksin pitkin

pitäjiä. Pietari Grym lupasi pysyä paikoillaan, saadakseen rauhassa

hautoa tulevaisuuden suunnitelmia.

Tähän saakka oli Niilo matkustanut yksin Ylä-Taalaissa, joka jo

ennestään oli ollut tyytymättömien kokouspaikkana, mutta miten lienee

ollut: oliko eteläosa Taalainmaata likeisemmän yhteytensä takia muun

maan kanssa saanut enemmän tietoja kuninkaasta ja ruvennut häntä

rakastamaan, vai oliko junkkari kadottanut vaikutusvoimansa -- sitä

hän itse oli taipuvainen luulemaan --, hänen menestyksensä vaan ei

ollut niin suuri kuin ennen. Hän kyllä kertoi läksynsä, mutta siitä

oli kadonnut lämpö ja elämä ja kuulijat pysyivät välinpitämättöminä,

ilmoittaen vannoneensa uskollisuutta Kyösti kuninkaalle ja haluavansa

pysyä sanassaan.

Tänne saapui hänelle tieto Knutin kamalasta retkestä Tukholman

katujen halki, ja hänen rohkeutensa pakeni pakenemistaan. Grymiä hän

pelkäsi, mutta pelastuksen toivoa ei ollut.

Silloin sai hän kirjeen Pietari Grymiltä, joka kutsui häntä takaisin.

-- Norja on meille avoinna, sanoi hän. -- Fredrik Holsteinilainen on

tosin tunnustettu kuninkaaksi, mutta kruunaus ei vielä ole tapahtunut

ja koko kansa tahtoo liittyä Ruotsiin. Kun Sturen poika astuu esiin

vaatimaan kruunua, niin he ottavat hänet vastaan avosylin ja kapina

seuraa ihan itsestään.

-- Piispa Sunnanväder ja mestari Knut sanoivat myöskin...

-- Niin, he tunsivat kyllä aseman; olisi hauska tietää, kertoiko

Sunnanväder viimein oleskellessaan siellä, minkä aarteen hän täältä

oli löytänyt.

Taalainjunkkari punastui.

-- Minulla on suosituskirje mestari Knutilta Trondhjemin

arkkipiispalle, sanoi hän.

-- Pyhän Eerikin nimessä, miksi te nyt vasta sen sanotte! Me lähdemme

paikalla sinne!

-- Mutta... rahat ovat lopussa ja... ja...

-- Vai ette te vielä ole saanut asioita niin järjestykseen, että

voisitte lyödä uutta, huomautti Grym terävästi; -- onneksi osaan minä

ottaa sieltä, missä on otettavaa. Valtionhoitaja Sten Sture -- ei se,

jolla oli kunnia olla isänne -- lainasi suuria summia Norjasta ja

minä olen varma siitä, että säädyt maksavat ne hänen pojalleen, kun

hän nyt on näin ahtaissa oloissa.

-- Niinkö arvelette?

-- Arvelen että sanansaattaja paikalla on lähetettävä viemään

kirjettä ja että me heti senjälkeen lähdemme matkaan.

* * * * *

Norjan sydänmailla, likellä Trondhjemia, oli suuri kartano, joka

muinoin kuului mainiolle Reen luostarille, mutta joka sitte

vaihtokaupan kautta oli joutunut mahtavan Henrik Henrikinpojan

käsiin. Tämän kertomuksen aikaan oli hän jo tosin kuollut ja tila

oli jäänyt hänen leskelleen, ylhäiselle rouva Ingierdille, joka

tyttärensä kanssa yhä vieläkin asui siellä.

Richissa oli 18 vuotias, iloinen ja vallaton tyttö, joka

tuontuostakin otti vapauden tehdä pilaa ankarasti kirkollisesta mutta

yksinkertaisesta äidistään.

Korkeassa, holvikattoisessa huoneessa leimusi komea takkavalkea,

tuontuostakin sirotellen ilmaan kimputtain säkeniä.

Kauniisti maalattu jumalanäidin kuva riippui pienen alttarin

yläpuolella, alttarilla seisovasta suitsutusastiasta levisi ikäänkuin

sumua, joka laskeutui peittämään taulua ja täyttämään ilmaa raskaalla

ryydinhajulla.

Rouva Ingierd oli pitkän aikaa ollut polvillaan, rukousnauha

käsissään, jotka olivat ristissä; hänen rukouksensa oli

lakkaamatonta vaikerrusta.

Ikkunan ääressä seisoi Richissa. Aurinko oli sulattanut lumen ja koko

maisema loisti vihreähtävässä valaistuksessa; jo näkyi kevään ensi

merkkikin: seljapuun nuput paisuivat. Nuori tyttö nautti näköalasta,

joka leveni hänen edessään, mutta uneksien, itsetiedottomasti;

kummallinen kaiho täytti hänen rintansa, hän olisi tahtonut painaa

syliinsä koko maailman.

Samassa rupesi rouva Ingierd voihkimaan ja tyttö heräsi

unelmistaan; hänen kauniille kasvoilleen nousi veitikkamainen hymy

ja malttamattomasti käänsi hän päätään, ikäänkuin lausuakseen

toivomuksen, että tuo komento nyt sillä kertaa loppuisi.

Vanha rouva nousi todellakin, teki moneen kertaan ristinmerkin ja

vaipui huoaten -- ehkä se oli helpoituksen huokaus -- mukavaan

nojatuoliin suuren lieden ääressä.

Tyttö viipyi yhä ikkunassa; nähtävästi hän odotti jotakin.

-- Richissa, virkkoi äiti vaikeroivalla äänellä. Tyttö kääntyi

paikalla.

-- Mene heti makuuhuoneeseeni ja ota rahalaatikosta, tiedäthän missä

se on, 10 viisitoistaluotisesta hopeasta tehtyä markkaa ja anna ne

linnanvoudille; hänen tulee lähettää ne Trondhjemiin hurskaalle

rippi-isälleni Eustachiukselle. Hurskaan miehen pitää rukoilla

puolestani ja sitte tulla tänne; niin pian kuin suinkin; raskas

taakka painaa mieltäni; minä halajan rippiä.

-- Rakas äiti, sanoi tyttö hymyillen, -- mitä hurskas isä tekee

maallisilla lahjoilla; hänen tehtävänsähän on paastota ja rukoilla.

-- Jumalaton lapsi! huudahti hyvä rouva, unohtaen kaikki vaivansa, --

sinä herjaat!

Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Richissa, huomaten hänen

mielenliikutuksensa, riensi kiireesti noutamaan pulloa, jossa oli

viinalikoa; sitte hän kultaiseen lusikkaan kaasi muutamia pisaroita

kallisarvoista lääkettä ja ojensi lusikan äidille, joka sen paikalla

otti, lausuen:

-- Sinä olet ymmärtämätön lapsi, joka annat häijyjen ja paatuneiden

ihmisten vaikuttaa itseesi.

-- Sellaiset ihmiset eivät uskalla tulla äitini likeisyyteen, vastasi

tyttö ja suuteli ojennettua kättä, joka jäi pitelemään hänen kättään.

-- Minulla on omantunnonvaivoja.

-- Teillä, joka olette niin hyvä.

-- Kiusaaja vietteli minut.

-- Te olette liian hurskas langetaksenne.

-- Kiusaaja ilmestyi tyttäreni hahmossa.

-- Tyttärenne! huudahti tyttö. -- Te totisesti pelästytätte minut;

koska se tapahtui?

-- Kun minä talooni otin...

-- Äiti, äiti! ja tyttö kietoi kädet hänen kaulaansa. -- Kuinka sinä

voit katua laupeuden työtä, joka varmaan miellyttää hyvää Jumalaa.

-- Se on hänelle kauhistus. Minun kristillinen, vaikkakin kova,

velvollisuuteni on...

-- Ethän toki ilmianna heitä?

-- Kirkko käskee.

-- Tahdotko nähdä, että heidät kuljetetaan täältä?

-- En voi auttaa sitä.

-- Heidät poltetaan roviolla!

-- Enhän minä heitä tuomitse.

-- Mistä rikoksesta heitä tuomitsisit? huudahti Richissa kiihkeästi;

-- siitäkö että he rakastivat toisiaan eivätkä voineet elää erossa.

Jumala on istuttanut rakkauden heidän sieluihinsa ja julmat ihmiset

tahtovat hirveimmällä tavalla tappaa heidät.

-- Vaikene, onneton lapsi, sinä tapat minut!

-- Niinkuin munkit tulevat tappamaan heidät! Jos he olisivat

meille vieraat, niin sentään käsittäisin että sinä kunnioituksesta

kirkkoa kohtaan tahtoisit pysyä vanhassa tavassasi ja kertoa isä

Eustachiukselle kaikki mitä tiedät... sitä minä en milloinkaan tee.

-- Juuri sentähden tahtoisin minä sovittaa hänen oikeutetun

tyytymättömyytensä.

-- Kertomalla hänelle kaikki mitä näet, kuulet ja ajattelet; no niin,

jos se häntä huvittaa, niin olkoon menneeksi, mutta minä luulen

että sinä keksimällä keksit kaikellaisia pikkusyntejä, saadaksesi

niin paljon puheainetta että sitä riittäisi niin kauvan kuin hän on

luonasi.

-- Mitä minä teen? Olen kantanut raskasta taakkaa ilman

synninpäästöä; sentähden olen ottanut niskoilleni sangen pahojakin

syntejä, toivossa että niistä annettu synninpäästö edes osaksi

sovittaisi sen suuren rikoksen, jota en tunnusta.

-- Sinä hyvä äiti! Miten kekseliäs se totinen rakkaus voikin olla.

-- Mutta nyt en minä enään kestä.

-- Jos sinä minulle tunnustaisit syntisi, niin minä sanoisin: jalo

rouva Ingierd, te olette tehnyt Jumalalle otollisen työn, kun otitte

turvattomat suojelukseenne; sentähden tulen teidät palkitsemaan

tekemällä tyttärenne hyvin, hyvin onnelliseksi.

Tyttö lankesi polvilleen ja kietoi käsivarret äitinsä kaulaan.

Äiti hymyili kyyneltensä lomitse ja tuumaili, että kyllä se hänen

Richissansa sentään oli somin neito, minkä hän ikinä oli nähnyt.

-- Niin, jos voisin nähdä tulevaisuutesi.

-- Samalla voisi katsella suoraan aurinkoon, huudahti tyttö ja hänen

kauniit silmänsä säihkyivät ilosta; -- näen joka yö unta että korkein

onni on tuleva osakseni ja joka aamu kysyn: "tänäänkö tulet, kaunis

onneni?"

-- Lapsi, lapsi, sinä kiusaat Jumalaa!

-- Sitä en usko, sillä odotanhan kärsivällisesti, ja kerran kai se

sittenkin tulee.

-- Mutta emmehän me puhuneet sinusta.

-- Emme, vaan hänestä, jonka isä otti taloonsa ja kasvatti omaksi

pojakseen, jota te, sekä hän että sinä rakastitte yhtä paljon kuin

minua.

-- Miksi hän teki pyhyyden ryöstön?

-- Siksi, että tyttö vastoin tahtoaan pakoitettiin nunnaksi.

Tiedätkö, jatkoi hän kuiskaten, -- että hänelle oli juotettu juomaa,

joka sokaisi hänen järkensä. Cecilia kertoi minulle itse, että hän

näki ja kuuli kaikki, mitä tapahtui, mutta hän oli kuin halvattuna

eikä voinut puhua eikä ajatella... kaikki oli kuin unta ja siinä

tilassa vihittiin hänet nunnaksi.

-- Onko se mahdollista?

-- Tiedätkö, minä olen varma että kaikki on mahdollista. Kului

päiväkausi ennenkuin hän tointui entiselleen, mutta silloin muuttui

hänen mielensä katkeraksi ja kostonhimoiseksi.

-- Se oli hyvin paha.

-- Miksi ja minkätähden tehdä sellainen vääryys? Hänen kasvatusisänsä

-- sillä kuolinvuoteellaan oli hän tunnustanut ostaneensa hänet

kiertävältä mustalaisjoukolta; niin, niin äiti, hän on ehkä hyvinkin

ylhäistä sukua; -- kasvatusisä oli antanut hänelle perinnöksi

kaiken omaisuutensa, sekä kiinteimistönsä että irtaimistonsa,

mutta kun luostarinjohtajan piti kirjoittaa testamentti, niin hän

yksinkertaiselle porvarille uskotteli, että hänen iäinen autuutensa

riippui siitä, antoiko hän luostarille maatiluksensa. Heidän

mielestään se oli kristillinen vaihtokauppa, sillä munkit antoivat

mikä heidän mielestään oli heidän omansa.

-- Lapsi, lapsi, sinä puhut niin kevytmielisesti!

-- Mitä sinä sitte sanot heistä?

-- He ovat pyhiä Jumalan miehiä.

-- Sitä ei saa sanoa.

-- Kas, kas, mitä pahoja ajatuksia lapseni sydämeen on syntynyt.

Kenen se on syy?

-- Ei ainakaan veljeni Tysten eikä Cecilian, sillä he ovat itse

hyvyys ja ystävällisyys.

Samassa koputettiin hiljaa salaoveen.

-- Se on Tyste, kuiskasi Richissa ja riensi ensin sulkemaan

tavallista ovea, sitte avatakseen odottavalle.

-- Hyvää huomenta! lausui hän, ojentaen hänelle kätensä.

-- Sinä loistat kuin aurinko, vastasi tulija.

Tämä oli kaunis, jalopiirteinen nuori mies, vaikka hän näytti

kalpealta ja rasittuneelta.

Hän astui Ingierd rouvan luo ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.

-- Rakkahin rouva äiti, ensi ajatukseni, kun aamulla herään, on

kiitos Jumalalle siitä, että hän avasi sydämenne säälille, sillä

muuten kituisimme nyt vankilassa, jollemme jo olisi joutuneet

häpeällisen kuoleman uhreiksi.

-- Minä toimin niinkuin sydämeni käski, vastasi Ingierd rouva

hämillään.

-- Jos minulla olisi valta, huudahti Richissa innokkaasti, -- niin

ette eläisi täällä vankien lailla. Minä antaisin kaikkien tietää,

että olen avannut teille oveni; ja vaikkapa tänne tulisivat kaikki

Trondhjemin munkit ja papit teitä noutamaan, niin ovathan linnan

muurit lujat; sitäpaitsi on meillä satakaksikymmentä palkkasoturia ja

kolmekymmentä vasallia, jotka voivat meitä puolustaa.

-- Puhut syntiä, Richissa! huudahti Ingierd rouva peloissaan.

-- Suokaa hänelle anteeksi, äiti, hän puhuu sydämensä kieltä; hän

ei tiedä että pyhä kirkko on kuin käärme, joka likistää kuoliaaksi

kaikki mitä se saa syliinsä.

-- Teidän puheenne on synnillistä, vaikeroi rouva. -- Lupaukseni

tulen pitämään, vaikka se onkin raskasta, mutta älkää koskeko

uskooni, sillä sille olen aina pysyvä uskollisena... Kuinka Cecilia

jaksaa? lisäsi hän hetken perästä.

-- Hän tointuu hitaasti, vastasi Tyste; -- kun hän vaan edes hetkisen

saisi hengittää raitista ilmaa.

-- Siitä minä kyllä pidän huolta! sanoi Richissa; -- jos puetamme

hänet tytön pukuun...

-- Ei, ei, ei, huudahti rouva Ingierd, -- se saattaa herättää

epäluuloa, ja sitte...

-- Olkaa huoleti. Kyllä me pysymme siinä suojassa, jonka

hyväntahtoisesti olette meille antanut. Minä vaan en saata

käsittää, miksi ei kirjettä kuulu; olin niin toivonut että kuningas

lakkauttaisi pannakirouksen, kun hän saisi tietää, miten asiat

ovat... ystäväni lupasivat niin varmaan...

-- Ystäviin ei voi luottaa.

-- Mutta, sanoi Richissa, -- ehkä kuningas todellakin on lakkauttanut

sen.

-- Sitä minäkin olen ajatellut ja olisin jo aikoja sitte lähtenyt

Tukholmaan, jollei...

-- Mutta jos sinut olisi tunnettu...

-- Cecilian pelko se minua on pidättänyt, mutta eihän tätäkään voi

jatkua, ei meidän molempien eikä ennenkaikkea teidän tähtenne.

Ingierd rouva nyökäytti myöntäen päätään ja koska sillä kertaa oli

varma, ettei kukaan häiritsisi, hiipi Richissa ylös salaportaita

noutamaan Ceciliaa, samaa naista, jonka tapasimme luostarissa.

Hän oli yhtä kalpea kuin silloinkin, mutta katse ei ollut niin

toivoton, se näytti rukoilevan; hän istuutui jakkaralle rouva

Ingierdin jalkain juureen ja laski päänsä hänen polvelleen.

Ingierd rouva näkyi tottuneen siihen; hän antoi kätensä viipyä nuoren

naisen kiharoilla ja hyväili häntä kuin äiti lastaan.

Vastoin tahtoaan täytyi hänen pitää Ceciliasta. Omatunto nuhteli

kyllä, mutta se ei auttanut; tuo avuton, suloinen nuori olento

hallitsi ympäristöänsä; hänen tultuaan huoneeseen, vallitsi siellä

hiljaisuus. Tysten katse seurasi häntä sanomattomalla rakkaudella,

hän ojensi hänelle kätensä ja jäi pitämään sitä. Silloin tyttö

hiljaa, luoden nöyrän, rukoilevan katseen Ingierd rouvaan, virkkoi:

-- Nyt minun on niin hyvä ollakseni.

Richissa oli ainoa, joka oikeastaan näytti elävän; hän ei tosin

liikahtanut paikaltaan, mutta hän sekä nauroi että itki; hänestä oli

niin tavattoman suloista katsella noita molempia, ettei hän suinkaan

tahtonut heitä häiritä.

Samassa koputettiin oveen.

Kaikki säpsähtivät ja Richissa riensi ovelle.

-- Hiljaa! kuka siellä?

-- Isä Eustachius.

Tyttö viittasi, että he kaikki pysyisivät hiljaa ja jatkoi sitte:

-- Arvoisa isä, äiti nukkuu, en raaski herättää häntä.

-- Eikö Richissa neiti tahtoisi suoda minulle seuraansa?

-- Mielelläni. Astukaa huoneeseen, joka on oikealla; minä tulen

perässä.

Tyttö näki avaimenlävestä, että hän todellakin meni.

-- Nyt ei hän epäile mitään, virkkoi hän sitte.

Tyste ja Cecilia riensivät paikalla ylös salaportaita ja Richissa

suuteli äitiään, kysyen:

-- Sanonko että nukut, vai tahdotko...?

-- En tahdo tavata häntä nyt.

-- Siitä saat toisen suudelman.

Hän avasi hiljaa oven ja kiirehti odottavan isän luo.

Tämä oli noin neljänkymmenen vanha mies, jolla oli pyöreät kasvot,

vilkkaat silmät, upeat, punaiset huulet ja valkeat, hyvin hoidetut

kädet. Richissan tullessa sanoi hän hiukan tyytymättömästi:

-- Olen saanut odottaa.

-- Anteeksi, en ollut puettuna, vastasi tyttö, punastuen.

Isä katseli häntä hymyillen, sillä hän oli sangen kaunis, ja ojensi

hänelle kätensä suudeltavaksi.

Mutta tyttö ainoastaan painoi sitä ja loi häneen säihkyvät silmänsä.

Taivaan pyhimysten nimessä, miten hän olikin kaunis!

-- Tulkaa tänne istumaan, virkkoi munkki, viitaten penkkiä.

Tyttö istuutui paikalla. Munkki asettui hänen viereensä.

-- Me emme koskaan käy ripillä, virkkoi hän lempeästi.

-- En tiedä mitä sanoa.

-- Hm. Olette kahdeksantoistavuotias!

Munkki tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta hän liitti sen toisen

kätensä kanssa ristiin ja loi häneen viattoman katseen.

-- Minähän olen aina äitini kanssa.

-- Hän on jumalinen ihminen, hän käy usein ripillä, mutta nyt olen

minä levoton ja siksi tulin tänne.

-- Oletteko levoton Ingierd rouvasta, kysyi Richissa.

-- Kyllä. Hänen omallatunnollaan on asia, jota hän ei tahdo sanoa

minulle, mutta minäpä en häntä päästä ennenkuin...

-- Älkää huoliko, sanoi Richissa, jonka pintaa pelon kauhistus karmi.

-- Se on minun velvollisuuteni ja oikeuteni hänen rippi-isänään.

-- Mutta se kiusaisi häntä, hän on niin heikko.

-- Sielu on väkevämpi kuin ruumis.

-- Mutta entä jos minä...?

-- Tekö? Mitä...?

-- Olen siihen syynä. Munkin silmät kiilsivät.

-- Syynä mihin? kysyi hän kiivaasti.

-- Siihen ettei hän mitään sano.

Munkki ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta hän näki hänet siinä

istumassa, silmät maahan luotuina, hohtavin poskin ja pienet kädet

vapisten mielenliikutuksesta.

Isän täytyi käydä kiinni tuohon somaan kätöseen eikä tyttö tällä

kertaa sitä vetänytkään pois.

-- Puhu, lapseni, sanoi hän lempeästi.

-- Mitä minä sanon? kysyi tyttö nyyhkyttäen.

-- Syyn äitisi synkkämielisyyteen, sanoi munkki, tyynnyttävästi

silittäen pientä kättä.

-- Olen sen jo sanonut.

-- No, sano se vielä kerran.

-- Se on se, etten minä tahdo käydä ripillä.

-- Vai niin, virkkoi munkki nolona, -- no mutta tee se! Tyttö loi

häneen veitikkamaisen katseen.

-- Opettakaa minulle, miten minun tulee se tehdä.

-- Sinä kerrot ajatuksesi.

-- Ne ovat liian lapselliset.

-- Sano minulle mitä ajattelet.

-- Lehmiä, lampaita, pukkeja ja hevosia, varsinkin hevosia.

-- Eikö mitään muuta?

-- En ainakaan tällä kertaa muista, mutta ehkä sitte, jos te, arvoisa

isä, kysyisitte minulta.

Tyttö tarttui hänen käteensä ja painoi sitä hiljaa; se oli kylmä ja

hikinen ja tyttö luuli tuntevansa, että se värisi.

-- Jos te vakavasti sitä tahdotte?

-- Se tuottaisi äidilleni niin suurta iloa.

-- Siis hänen tähtensä!

-- Kun tulette seuraavalla kertaa.

-- Ja olen ripittänyt hänet?

-- Ei, minut ensin! huudahti tyttö kiihkeästi.

-- Miksi? Richissa punastui.

-- Niin minulle riittää enemmän aikaa, vastasi hän sitte ujosti.

Isä loi häneen hämmästyneen katseen.

-- Olkoon niinkuin tahdotte.

-- Kiitos! huudahti Richissa vilkkaasti ja syleili häntä keveästi. --

Kiitos, kiitos!

-- Minä olen hengellinen mies, virkkoi munkki pelästyen.

Tyttö loi silmänsä maahan ja vetäysi hämillään syrjään. -- No, no, ei

se nyt ole niin vaarallista... Minä siis palaan.

-- Äitini on varmaan herännyt ja...

-- Ei, ei tänään. En enään ole hänestä levoton.

-- Saanko siis sanoa terveisiä?

-- Kyllä, ja kertokaa että olemme sopineet. Tyttö niiasi syvään.

-- Hyvästi nyt, neiti Richissa. Suojelkoon sinua pyhä äiti ja hänen

enkelinsä.

Richissa painoi pienen päänsä syvästi alas, mutta kun munkki ojensi

hänelle kätensä, niin hän tuskin kosketti sitä huulillaan; hän oli

itse pelästyttänyt hänet.

Palvelija, joka oli pidellyt hänen hevostaan, auttoi hänet selkään,

mutta kotimatkalla väikkyi Richissan kuva koko ajan hänen edessään,

niin että hän lopulta oikein harmitteli omaa tyhmyyttään.

Richissa riensi Ingierd rouvan luo, mutta tämä oli todellakin

nukkunut. Silloin hän kevyenä kuin lintu juoksi ylös salaportaita.

Tyste luki ääneen ja Cecilia lepäsi sohvalla; molempien silmissä

kiilsi kyyneliä. He kertoivat Richissalle, että kirja oli Lutherilta.

-- Minäkin tahdon lukea sen, vaikka toisen kerran, huudahti tyttö.

-- Kuulkaa nyt, mitä olen tehnyt! Ja sitte hän kertoi, että jos

munkki oli epäillyt itseltään salattavan jotakin, niin kyllä hänen

epäilyksensä nyt olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen. -- Hän sai

muuta ajattelemista! lisäsi hän nauraen.

-- No mitä, Richissa?

-- Hän rakastui minuun, kuiskasi tyttö.

-- Se hävytön mies!

-- Olkaa huoleti, voinhan minä leikitellä hänen kanssaan.

-- Ole varoillasi, siitä voi tulla vaarallinen leikki.

-- Hänellekö?

-- Sinulle myös, vastasi Tyste. -- Munkin viha on vaarallisempi kuin

mikään muu viha. Mutta nyt täytyy sinun kuulla muitakin uutisia.

Cecilia ojensi hänelle itkien kätensä.

-- Mikä on? kysyi Richissa. -- Te pelästytätte minut.

-- Me olemme juuri Cecilian kanssa päättäneet, että minun täytyy

lähteä, mitä pikemmin sitä parempi.

-- Mutta ethän sinä ole saanut kirjettä.

-- En enään odota sitä; minun täytyy koettaa tavata kuningasta.

-- Jäähän Cecilia meille?

-- Kiitos, aioin juuri pyytää sitä.

-- Jos sinä tahdot sietää minua, Richissa.

-- Rakas, rakas sisko, olkaamme paljon yhdessä! ja hän heittäysi

polvilleen ja syleili Ceciliaa.

-- Tiedän jättäväni hänet hyvään hoitoon, jatkoi Tyste. -- Sentähden

lähden jo varhain aamulla, sillä jokainen tunti on tässä kallis.

Cecilia ei puhunut mitään; hän vain kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-- Olen hankkinut kalastajan puvun ja samallaisen lakin jommoinen

minulla oli silloin, kun kävin noutamassa Ceciliaa; nuo vaatteet

panen oman pukuni päälle ja satuloin itse hevoseni, niin ei kukaan

minua tunne.

-- Kai me kerromme tästä äidille? kysyi Richissa.

-- Ei, ennenkuin hän aamulla herää, ja silloin olen minä kaukana

täältä; olen varma että hän ilostuu, kun kuulee minun olevan poissa.

-- Tee niinkuin tahdot, mutta kyllä se häneen koskee.

He viettivät koko päivän yhdessä kuin jäähyväisjuhlaa, ja yöllä ei

kukaan muu kuin Ingierd rouva voinut nukkua; toiset olivat valveella,

kuunnellen kavioiden kapsetta.

18.