VAIKEAA TYÖTÄ.

Sillaikaa oli Kustaa jatkanut vaellustaan sillä tiellä, joka hänelle

oli avautunut.

Maa oli uponnut velkoihin ja maan täytyi ne maksaa, mutta ei siten,

että köyhältä ryöstettäisiin hänen viimeisensä, vaan siten, että

kullat ja hopeat kerättäisiin ja niitä oli juuri luostareilla.

Paitsi sotaväen palkkaamiseen tarvittavia varoja, oli valtion velka

tavattoman suuri.

Tammikuussa 1525 pidettiin Tukholmassa valtiokokous, jossa

päätettiin, että koko maan kirkonkymmenykset siltä vuodelta

lankeisivat kuninkaalle. Päätös herätti suurta tyytymättömyyttä,

mutta Vesteråsin ja Strängnäsin uudet piispat lupasivat tehdä

parastaan.

Luonnollista on, että Kustaa näinä vaikeina aikoina kiinnitti

huomionsa kirkon suuriin tiluksiin, kultiin, hopeihin ja

kallisarvoisiin koristuksiin. Pitikö näiden aarteiden ainoana

tarkoituksena olla laiskojen munkkien nautinnonhimon tyydyttäminen?

Olivathan ne itse asiassa ryöstetyt Ruotsin kansalta, pitihän niitä

siis käyttää sen hädän lieventämiseksi.

Samaan aikaan, v. 1524, päätti kuningas asettaa sotaväkensä

linnaleiriin. Piispa Hansille tuotiin Linköpingiin tieto, että

kuningas oli lähettänyt kauppakaupunkeihin ja luostareihin sotaväkeä

sekä itse piispan luo 30 kruunun matruusia, jotta piispan papisto

elättäisi heitä oluella ja ruualla talven yli.

Pian pakoittivat rasittavat raha-asiat kuninkaan ottamaan haltuunsa

kirkon tiluksia. Granön kylä Vestmanlannissa oli kuulunut Vesteråsin

piispanistuimelle, mutta vapautussodassa valloitti Kustaa sen, ja

senjälkeen jäi se hänen haltuunsa sillä perustuksella, että se ennen

oli kuulunut kruunulle ja tuomiokirkko jo oli pitänyt sitä niin

kauvan, että se oli saanut täyden korvauksen ostosummastaan.

Vanhan Gripsholman linnan, johon Sten Sture vanhempi oli perustanut

Mariefredin luostarin, katsoi kuningas perintönä lankeavaksi

itselleen, koska Sten herra oli kuollut lapsettomana ja Kustaan isä,

herra Eerik Juhananpoika oli Sten herran perillinen.

Kuningas läksi itse puhuttelemaan karthusianineuvostoa, joka

oli koolla Gripsholmassa ja kysyi munkeilta, tahtoivatko he

vapaehtoisesti luovuttaa hänelle Gripsholman kaikkine siihen

kuuluvine tiluksineen ja korkoineen.

Tämä loukkasi suuresti munkkeja ja he rukoilivat nöyrimmästi, että

heidän annettaisiin pitää, mitä he olivat saaneet.

Kuningas vastasi, että se kävi mahdottomaksi ja lupasi valtion

neuvostolta, piispoilta ja karthusilaisveljeskunnalta hankkia

suostumuksen tiluksen luovuttamiseen.

Silloin luopuivat munkit vapaasta tahdosta koko siitä lahjasta, jonka

he Sten herralta olivat saaneet.

Kysymys otettiin Vadstenan kokouksessa keskustelun alaiseksi ja

kuninkaan vaatimukseen suostuttiin. Irtaimiston saisivat munkit

sopimuksen mukaan pitää, mutta luostarin hoitaja sai kuninkaalta

käskyn lähettää Tukholmaan sen hopeakirstun, jota luostarissa

säilytettiin, "kuitenkin salaa, jotteivät veljet saisi siitä mitään

vihiä".

Asia herätti tavatonta huomiota ja kuninkaan täytyi kirjoittaa eri

osiin maata ja selittää, että maan hätä pakoitti hänet ryhtymään

kaikkiin laillisiin keinoihin, varsinkin kun niin monet laiminlöivät

sovitun veron maksamisen.

Suuttumus oli suuri, mutta hätä ei ollut pienempi; piispat ottivat

ensin osansa ja julistivat sitte kansalle kuninkaan kirjeen sisällön,

salaa kehoittaen ihmisiä pyytämään, että he rahalla saisivat lunastaa

kymmenyksensä niiden puolesta arvosta, ja sanomaan, etteivät he

muutoin voisi kylvää peltojaan. Kronikka kertoo, että piispat ja

papit käyttivät viekkaita ja salaisia keinoja.

Vouteja oli käsketty tarkasti pitämään silmällä talonpoikia, etteivät

he saisi mitään salata, mutta siitä huolimatta löytyi useita,

jotka suorastaan kieltäytyivät maksamasta kymmenyksiään, ja munkit

ja talonpojat liittyivät yksimielisesti ryöstämään kruunulta sen

laillisia saatavia.

Kuningas vihastui ja luostarit saivat sen maksaa. Vadstenan luostarin

täytyi luovuttaa P. Katarinan kallisarvoinen hopealipas ja Nydalan

luostarin täytyi antaa pois eräs kallis astiansa. Kaikki piilotettu

hopea kaivettiin esiin kätköstään niin pian kuin kuningas sai tietää

että sitä löytyi.

* * * * *

Aina siitä asti kuin Kustaata oli pidetty vankina Kallön linnassa,

oli hän inholla ajatellut luostareja ja munkkielämää; hän oli jo

silloin saanut käsityksen, kuinka läpeensä mätää se oli, kuinka se

syöpänä tarttui kansaan ja maahan, imien itseensä kaikki elinvoimat.

Kotiin tultuaan oli hän huomannut, etteivät asiat Ruotsissakaan

olleet paremmalla kannalla ja voimakkaana nousi hänen rinnassaan

kysymys: "onko tämä Kristuksen oppia? Kuinka uskaltavat nuo papit ja

munkit pitää itseään hänen jälkeläisinään?"

Hän oli lukenut useita Lutherin teoksia ja hänen kanslerinsa Lauri

Antinpoika, joka suuresti ihaili saksalaista uskonpuhdistajaa,

selitti hänelle uuden opin periaatteet ja totuudet ja lausui suoraan,

että kirkon maallinen valta ja rikkaus olivat mitä räikeimmässä

ristiriidassa Kristuksen opin ja käskyjen kanssa.

Sydämessään tunnusti Kustaa hänen sanansa oikeiksi, mutta hän ei

koskaan antautunut tunteidensa johdettavaksi. Tutki ensin, arveli

hän, ja tuomitse sitte.

Pian hän saikin tilaisuutta tutkimiseen.

Heti kuninkaanvaalin tapahduttua oli Johannes Magnus palannut

Roomasta. Paavi oli lähettänyt hänet legaattinaan Ruotsiin

vastustamaan siellä ilmaantunutta kerettiläisyyttä ja yleensä

pitämään huolta kirkon asioista.

Sten Sture nuorempi oli valinnut Johannes Magnuksen Kustaa Trollen

seuraajaksi ja lähettänyt, hänet saamaan vahvistusta paavi

Hadrianukselta. Hän palasi nyt paavin legaattina ja vastaanotettiin

suurilla kunnianosoituksilla Strängnäsissä.

Odotettiin että uusi legaatti ryhtyisi tutkimaan Kustaa Trollen

ja Kristian II:sen menettelyä Ruotsissa, sekä että ensimainitun

kuolemantuomio julistettaisiin, mutta siihen ei Johannes Magnuksella

ollut valtaa. Hänen tuli ainoastaan pitää huolta siitä, että usko

vahvistuisi ja kerettiläisyys hävitettäisiin.

Säädyt ilmoittivat tyytymättömyytensä ja legaatti sai palata Roomaan

kertomaan paaville, millä kannalla asiat olivat, sekä hankkimaan

itselleen laajempaa toimintavaltaa.

Samalla lähettivät säädyt ja neuvosto paaville kirjoituksen, jossa

he pyysivät vahvistusta ja vihkimystä synnynnäisesti ruotsalaisille

piispoille, piispoille jotka edistivät maan asukkaiden rauhaa

ja hyvää sopua paremmin kuin arkkipiispa Kustaa Trolle, joka,

väärinkäyttäen papillista arvoansa, oli yllyttänyt valtakuntaa sotaan

ja eripuraisuuteen, josta syystä he yksimielisesti olivatkin ajaneet

hänet maanpakoon.

Paavia he sitävastoin tahtoivat palvella, antaa kirkolle

takaisin sen vapauden ja puhdistaa sen niistä harhaopeista,

jotka yleisen sekasorron aikana olivat syntyneet. Mutta tämän

kaiken aikaansaamiseksi toivoivat he, että paavillisen istuimen

valtuutetulle, Johannes Magnukselle annettaisiin täysi valta ryhtyä

tarpeellisiin keinoihin kirkon saattamiseksi järjestykseen.

Kustaa kirjoitti itsekin paaville, lausui julki omansa ja kansan

ilon legaatin tulosta, mutta valitti ettei tämä ollut voinut saada

mitään aikaan ja pyysi sentähden kristikunnan isää vahvistamaan

tuomiokapitulien valitsemat piispat. Myöskin pyysi hän paavia

antamaan anteeksi apostoliselle kamarille tulevat maksot, koska

kirkot olivat perin köyhtyneet, taistellessaan vihollisiansa vastaan

kirkon vapauden puolustamiseksi ja kruunun oikeuksien suojelemiseksi.

Kustaa ei siihen aikaan laisinkaan ajatellut kirkon vapauksien

ja oikeuksien supistamista. Sen osoittaa parhaiten hänen

vahvistuskirjansa piispa Braskille, jossa hänelle vakuutetaan "kaikki

tuomiokirkon ja sen kapitulien oikeudet, vapaudet ja tilukset

kiinteimistöineen ja irtaimistoineen, semmoisina kuin esi-isät

niitä ovat nauttineet ja pitäneet, kymmenyksineen, sakkorahoineen,

maaveroineen, palvelijoineen, lampuoteineen, semmoisina kuin

edelliset kuninkaat, herttuat ja muut ruhtinaat ne suoneet ja

antaneet ovat".

Mutta nyt tapahtui käänne, jolla oli suuret seuraukset.

Johannes Magnus ei vielä ollut ehtinyt takaisin Roomaan, kun paavilta

saapui kirje, jossa kirkkorangaistuksen uhalla käskettiin Ruotsin

kuningasta asettamaan arkkipiispa Kustaa Trolle takaisin hänen

entiseen arvoonsa.

Kustaassa leimahti suuttumus, mutta hän vastasi tyynesti ja

varmasti, että pyhän paavillisen istuimen käsky tarkoitti sen rauhan

hävittämistä, jonka voittamiseksi juuri oli uhrattu veri ja henki.

Oli odotettu, että jollakin lailla ryhdyttäisiin rankaisemaan

Kristiania siitä että hän oli teurastanut piispat, mutta sensijaan

rupeaa paavillinen istuin puolustamaan arkkipiispa Trollea, joka on

pääsyy pahaan, ja tahtoo asettaa hänet Ruotsin kirkon etunenään...

"Me kunnioitamme roomalaisen kirkon arvoa niin suuresti, että

sen eteen olisimme valmiit uhraamaan veremme ja elämämme, mutta

arkkipiispa Trollen asettamista takaisin virkaansa tulemme kaikin

voimin, tarvittaessa, vaikka verellämme, vastustamaan." Kustaa

lisäsi, että vastauksesta tähän kirjeeseen tulisi riippumaan, "josko

apostolisen istuimen huolimattomuuden takia, meidän kuninkaallinen

mahtimme ryhtyy panemaan toimeen uskonpuhdistusta Ruotsin kirkossa."

Kardinaaleille lähetettiin vielä, ankarampi kirje; sitte asetettiin

tuomioistuin, joka juhlallisesti julisti Kustaa Trollen virkaansa

arvottomaksi, ja senjälkeen valittiin Johannes Magnus yksimielisesti

arkkipiispaksi. Hänen veljensä Olavi Magnus lähetettiin Roomaan

saamaan paavin vahvistusta, mutta se retki ei onnistunut. Ei paavi

myöskään tahtonut vahvistaa noiden ennen valittujen piispojen virkoja

ilman rahalunastusta.

Omituista on, että suurten mullistusten tapahtuessa, kun uuden ajan

järjestys työntää tieltään vanhan, mädäntyneen mahdin, tämän vanhan

mahdin johtajat aina itse, Rehabeamin tavoin, seuraavat hullujen

neuvoja. Paavivalta ei milloinkaan olisi voinut valita varmempaa

keinoa Ruotsin kansan rakkauden jäähdyttämiseksi kuin tyrkyttämällä

sen kirkon johtajaksi vihattua Kustaa Trollea.

Niinikään lankesi pyhälle istuimelle varjo, kun ei paavi suostunut

ilman rahalunastusta vahvistamaan vasta valituita piispoja heidän

virkoihinsa. Kansan tyytymättömyys ainaisesta rahankiskonnasta kasvoi

senkautta suuresti.

Ne, joiden virkoja ei roomalainen istuin ollut vahvistanut tai

vihkinyt, eivät saaneet toimittaa pappisvihkimisiä eikä muita

kirkollisia menoja, heidän vaaliaan ei ollut pakko tunnustaa,

vaan saattoi sen peruuttaa, heidän asemansa oli epämääräinen, he

riippuivat kokonaan kuninkaasta.

Piispa Brask taas valitti: "jos me irtaudumme roomalaisesta

istuimesta ja kirkollisesta yhteydestä, niin en käsitä, mihin voimme

päämme kallistaa".

Kun Vadstenan valtiopäivillä kuninkaan kruunaus tuli keskustelun

alaiseksi, huomattiin ettei löytynyt tarpeeksi monta vihittyä piispaa

sitä toimittamaan, sillä paavi ei ollut suonut heille vahvistusta

ilman maksoa. Kuningas kehoitti heitä jättämään asian siksensä, mutta

itse he joutuivat epäilykseen.

V. 1523 valittiin sentään tuomiorovastin mestari, Knut,

arkkipiispaksi ja Pietari Sunnanväder piispaksi Vesteråsiin. Skaran

piispaksi valittiin arkkiteini Maunu Haraldinpoika ja Strängnäsiin

sikäläinen tuomiorovasti Maunu Sommar.

Molemmat ensimainitut herrat eivät olleet viroissaan pitkäikäiset.

Taalalaisten voutiensa kautta sai kuningas käsiinsä useita

kirjeitä, joissa he olivat yllyttäneet kansaa kapinaan. Sentähden

ratsasti kuningas muutamien neuvostonsa herrojen seuraamana

viipymättä Vesteråsiin, näytti kirjeet piispalle ja kanikeille ja

julisti edellisen virkansa menettäneeksi sekä käski hämmästyneitä

raatiherroja heti valitsemaan uuden piispan.

Nämä eivät kiireessä tietäneet, kuka siihen sopisi; silloin ehdotti

kuningas Pietari Magnia, joka oli P. Pirkitan talon hoitajana

Roomassa ja joka sittemmin valittiinkin.

Uusi arkkipiispa joutui pian saman kohtalon alaiseksi kuin

vesteråsilainen piispa, hän ryhtyi liian lujasti puolustamaan viralta

pantua piispa Pietaria ja siitä Kustaa ei pitänyt.

Tiedämme että häntä seurasi Johannes Magnus.

Sillaikaa oli kuninkaan kansleri tuontuostakin käyttänyt hyväkseen

maassa vallitsevaa murrosaikaa ja kuninkaalle muistuttanut mikä

suuri uskonnollinen liike paraikaa oli Saksassa. Hän kertoi, että

muuan nuori mies, sepän poika Örebrosta, oli käynyt Lutherin luona

valmistumassa suurta uskonpuhdistustyötä varten. Hän oli muutamia

vuosia ollut diakonina Strängnäsin tuomiokirkossa ja oli kelpo mies.

-- Onko hän vielä siellä? kysyi kuningas.

-- Minun välitykselläni tuli hän johtajaksi kouluun, vastasi Lauri

Antinpoika.

-- Nyt muistan, vastasi kuningas, -- kuulinhan kerran hänen

saarnaavan Strängnäsissä ja mietin, mitä oppia se mahtoi olla,

mutta sitte minulle tuli niin paljon muuta ajattelemista... Mitä

arvelet, Lauriseni, jos me antaisimme hänen tulla tänne Tukholmaan,

saarnaamaan kirkossa; sitte saisi kansa itse tilaisuutta kuulla ja

verrata.

-- Olen jo kauvan toivonut, että armollinen kuninkaani päättäisi sen

tehdä.

-- Kerro minulle vielä jotakin tuosta Olavista.

Lauri Antinpoika seisoi hetkisen mietteisiin vaipuneena, sitte lensi

hänen kasvoilleen hymy ja hän alkoi:

-- Muutama vuosi sitte kuoli hänen isänsä Örebrossa ja veljensä

Laurin kanssa läksi hän sinne toimittamaan hautajaisia. Samassa

saapui joukko munkkeja karmeliitilaisluostarista veisaamaan

sielumessuja ja tekemään muita temppuja, jotta kuollut muka saisi

vapahdusta kiirastulesta.

-- Eivätkö Lutherin seuralaiset hyväksy niitä?

-- Ei, herra kuningas, he ovat sitä mieltä, etteivät ne laisinkaan

hyödytä vainajaa, mutta sensijaan erehdyttävät eläviä, sillä

todellisuus kärsii siinä ulkonaisten menojen kustannuksella.

-- Kerroppa vielä.

-- Sekä Olavi että hänen veljensä vimmastuivat munkkien käytöksestä

ja karkoittivat koko joukon surutalosta.

-- Minua hämmästyttää, etteivät munkit asettuneet vastakynteen.

-- Jo ennen kuolemaansa oli seppä, saadakseen rehelliset hautajaiset,

lahjoittanut luostarille pellon kaupungin ulkopuolella ja sen olivat

munkit paikalla ottaneet haltuunsa. Hulluinten kävi äidin.

-- Oliko hän samaa mieltä kuin kansa?

-- Kun pojat kysyivät, ymmärsikö hän latinalaista messua, niin hän

vastasi: "en, en ymmärrä, mutta minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että

hän kuulisi papin rukouksen, ja minä uskon että hän sen tekee minun

rukoukseni tähden".

-- Sehän on yleinen mielipide; he ovat heittäneet autuutensa asian

munkkien käsiin; sentähden heidän käy niin hullusti.

-- Ja pappisvalta kasvaa minkä jaksaa.

-- Koettakaamme sittenkin murtaa se: tulkoon Olavi tänne, niin

nähdään mitä saatetaan tehdä.

Olavi tuli. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänen

saarnata Suurkirkossa.

Ja kansaa tulvi kirkkoon. Sellaista oppia ei kukaan vielä ollut

saarnannut. "Kukaan meistä ei saa luottaa ihmisiin", huusi mestari

Olavi, "ei pyhään neitsyeen eikä muihin pyhimyksiin, vaan ainoastaan

totiseen Jumalaan ja häneen, jonka hän lähetti, Jeesukseen

Kristukseen!"

Toisen kerran hän lausui, että ripin tulee tapahtua sydämessä, yksin

Jumalan edessä, eikä papille.

Ja tämä uusi oppi läksi elävästä uskosta, palavasta vakaumuksesta;

tosin eivät monet sitä ymmärtäneet, mutta sillä oli kuitenkin

kummallinen vaikutusvoima.

Kuningas oli antanut rakentaa Olaville eri saarnatuolin Suurkirkkoon.

Ja tämä oli varmaankin kopan muotoinen, koska saarnaajasta puhuessa

yleisesti ruvettiin sanomaan "mestari Olavi kopassa".

Monasti tapahtui hänen saarnatessaan, että kiviä lensi saarnatuolia

kohti, mutta niistä ei yksikään tavannut, eikä Olavi liioin näyttänyt

pelkäävän. Mutta hyökkäykset vaikuttivat sen, että kansaa yhä enemmän

tulvi häntä kuulemaan

Papisto kirosi uuden opin, joka oli antikristuksesta ja hänen

joukostaan, ja piispa Brask kirjoitti kuninkaalle, että koska

luterilainen kerettiläisyys yhä enemmän näkyy voittavan alaa ja

koska siihen pääasiallisesti oli syynä muuan mestari Olavi, niin hän

välttämättömästi oli karkoitettava valtakunnasta ja ankara kuulostelu

pantava toimeen asian todellisesta tilasta.

Sitte pyysi hän kuningasta kieltämään kaikkien Lutherin

kirjojen ostamisen ja myymisen Ruotsin valtakunnassa, niin kuin

myös kieltämään kuninkaallisen suojeluksensa kaikilta hänen

opetuslapsiltaan, sillä "saksalaiset eivät ole omistaneet mitään

uskoa meidän tähtemme, emmekä me heidän tähtensä tahdo luopua

uskostamme".

Hän naulautti kirkkojen oville pitkin koko hiippakuntaansa avonaisia

kirjeitä, joissa mitä ankarimmin kiellettiin täällä hänen läänissään

myymästä tai ostamasta tai turmiollisesti levittämästä kristityn

kansan sekaan mitään Lutherin virsiä tai kirjoja.

Epäilys ja pelko vyöryivät tähän aikaan maassa niinkuin aallot

merellä ennen myrskyn uhkaamista. Mutta tyynenä istui kansleri Lauri

Antinpoika kuninkaan rinnalla kirjoittamassa kuninkaan käskyjä

piispoille, tuomiokapituleille ja luostareille.

Häntä vihattiin yhtä paljon kuin häntä pelättiin, mutta se ei

häntä liikuttanut; tyynesti katseli hän ajan kulkua ja kun Kustaa

tuodessaan maahan uutta oppia, pelkäsi liian äkillisillä käänteillä,

herättävänsä levottomuutta, niin hän heti riensi osoittamaan, että

päästäisiin samaan päämäärään, jos vaan oikein ymmärrettäisiin

selittää vanhaa oppia.

Tässä muutamia hänen kirjeitään.

Vadstenan luostarin munkit pyysivät hänen puoltolausettaan, jotta

kuningas sallisi heidän pitää kirkkonsa hopeat.

Kansleri vastasi, että he suuresti erehtyivät, jos pitivät kuninkaan

vaatimusta ryöstönä; jos he rahoista, jotka olivat aiotut lähimmäisen

hyödyksi, käyttivät sellaista nimitystä, niin eivät he ymmärtäneet

omia sanojaan, sillä kun he kutsuivat niitä kirkon rahoiksi, niin se

juuri oli samaa kuin kansan omaisuus.

Oli tullut tavaksi käyttää nimitystä "kirkko" pääpapeista ja

papistosta, joskus myöskin puhuessa käsin tehdystä rakennuksesta.

Mutta raamatussa ei puhuta muusta kuin ihmisten, "varsinkin

uskovaisten yhteydestä".

"Kun siis puhumme kirkon rahoista, tarkoitamme niillä kansan

rahoja. Ne varat, joista puhutaan Apostolien teoissa ja Paavalin

kirjeissä, joilla lesket ja köyhät elätettiin, uskottiin

palvelijoille, jotteivät apostolit, joiden tuli kuunnella

Jumalan sanaa, antautuisi sellaisiin maallisiin toimiin. Mutta

me, apostolien seuraajat, olemme poikenneet Jumalan sanasta ja

ruvenneet käyttämään kirkon s.o. kansan rahoja ikäänkuin ne

olisivat omiamme. Ja käyttäisimmepä edes, niinkuin apostolien

palvelijat, niitä köyhän lähimmäisemme avuksi, vaan me koristamme

niillä temppelien seiniä tai teemme niistä pyhimys-arkkuja ja

öylättirasioita tai muita esineitä, jotka Jumala ehkä kerrassaan

on kieltänyt, tai joita hän ei ainakaan missään ole kehoittanut

tekemään, vaan joita ihmiset ovat keksineet, en tiedä, missä

hengessä. Kuitenkin me kehumme vanhurskauttamme, vaikkei meidän

tukenamme ole kuin ruoko, nimittäin pelkät totutut paavilliset

säännöt, jotka eivät suinkaan ole suuremman arvoiset kuin pyhä

raamattu."

"Me papit ryöstämme Jumalan nimessä kansalta nämä rahat ja

anastamme haltuumme niiden käyttöoikeuden, emme näiden varojen

hoitajina vaan niiden omistajina."

"Me kutsumme uskovaisten kokouspaikkaa Jumalan huoneeksi, mutta

ei sentähden että Jumala asuisi huoneissa, jotka käsillä tehdyt

ovat, vaan sentähden että hänen palvelijansa sinne kokoontuvat

kuulemaan hänen sanaansa. Me toimimme jumalattomasti, jos me,

nähdessämme kansamme vaarassa, pidämme velvollisuutenamme säästää

kirkon hopeita, jotka viholliset ja varkaat voivat viedä,

sillaikaa kun me annamme lähimmäisemme, jota Kristus on käskenyt

meidän rakastaa ja jonka edestä hän on uhrannut verensä, kärsiä

väkivaltaa, nälkää ja janoa."

"Pitääkö Jumala sitte enemmän huolta kivistä ja kannoista kuin

ihmisistä? Suokoon Jumala, että me papit yhtä tarkasti pitäisimme

huolta lähimmäisemme autuudesta kuin rahojen säästämisestä!

Jumalatonta jumalisuutta on käyttää kirkon omaisuutta komeisiin,

jopa ylellisiinkin rakennuksiin eikä avuksi uskovaisille!

Toisin menettelivät vanhat Israelin kuninkaat Joas ja Hiskia:

toinen lähetti Syyrian kuninkaalle Hasaelille kaikki temppelin

aarteet, jotta Hasael jättäisi Jerusalemin rauhaan; toinen

rikkoi Herran temppelistä kaikki astiat ja omat lahjoittamansa

kultalevyt ja antoi ne Assyrian kuninkaalle. Kumpaakaan ei

pyhissä kirjoituksissa soimata siitä, että he alamaisilleen

ostivat maailman kalleimman aarteen, nimittäin rauhan. Mutta

nyt leimataan kristitty ruhtinas, joka toimii niinkuin he,

kirkonvarkaaksi."

Hän lausuu totuuden rohkeasti ja säälimättä. Uudesta opista

kirjoittaa kansleri kirjeensä lopulla, että kuningas, käydessään

Vadstenassa, ikäväkseen kuuli joko jossakin saarnassa tai

yksityisessä keskustelussa lausuttavan, että hänen valtakuntaansa

olisi levitetty huonoa oppia; mutta kuninkaan tahto on, ettei

tuollaisia kevytmielisiä sanoja lausuttaisi, jottei kansaa

eksytettäisi. Uusia kirjoja, olkoot ne Lutherin tai muiden, ei

pitänyt tuomita ennenkuin ne tarkasti oli luettu ja tutkittu. Jos

niistä löytyisi jotakin, joka soti totuutta vastaan, niin se raamatun

sanalla oli todistettava, "sillä", sanoo kuningas, "vaikken uudesta

opista, jota kutsutaan Martin Lutherin opiksi, tiedäkään paljon,

niin siitä vähästä, mitä olen kuullut, olen voinut päättää, että

Martin on siksi suuri, etteivät yksinkertaiset ja oppimattomat miehet

voi ruveta todistamaan häntä vastaan, sillä hänen tukenaan ovat

kirjoitukset, eivät brigittiriläiset eivätkä muut, vaan jumalallisten

kirjoitusten aseet".

"Karttakaamme esiintyä tylsillä aseilla tai melkein aseettomina

sitä vastaan jolla on hyvät aseet, sillä silloin talonpoikainen

yksinkertaisuutemme, joka tähän saakka on ollut kätkössä, äkkiä

paljastuu kaikille, ja me joudumme joka miehen hampaihin ja yleisen

naurun alaiseksi. Silloin tulee viimeinen villitys ensimäistä

pahemmaksi. Raamattu sanoo: tutkikaat sitä mikä hyvä on ja kätkekäät

se, tutkikaat henkiä, ovatko ne Jumalasta. Se joka opettaa toisin,

tekee minun mielestäni vastoin pyhää raamattua eikä tahdo päästää

totuutta päivän valoon."

Tässä kuninkaan kirjeessä lausutaan suoraan julki uskonpuhdistuksen

suuri periaate, ajatuksen ja tutkimuksen täydellinen vapaus.

Antaaksemme lukijalle käsityksen piispojen vallasta ja voimasta,

lainaamme Rhyzeliuksen kronikasta sen, mitä hän lausuu piispa

Braskista.

1:o) Hänen asemansa hallituksessa ja valtakunnan neuvostossa oli

korkea, hän oli likinnä arkkipiispaa ja ylempänä valtionhoitajaa,

joka kutsui häntä Teidän Armoksenne ja Teidän Herraudeksenne ja

talutti häntä hänen oikealla puolellaan.

2:o) Hän oli hyvin oppinut sekä valtiollisissa asioissa että

historiassa, jonka lisäksi kaunopuheinen ja varovainen, jonkatähden

tuskin kukaan uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, mikä usein tuli esiin

tärkeissäkin asioissa.

3:o) Hän oli sangen rikas, varakas ja mahtava; itsellään hänellä

oli paljon taloja ja tiluksia, jotka hän oli joko perinyt tai

ostanut, mutta piispana hän, niinkuin Henricus Tidemann ja hänen

muut edeltäjänsä, hallitsi miltei lukemattomia taloja ja tiluksia

pitkin koko hiippakuntaa, ja niissä vallitsi erityinen piispallinen

hovikomento. (Sitte lueteltiin 12 hiippakuntaa, joihin kuului 60,

jopa 100 taloa tai tilusta myllyineen, torppineen, saarineen,

kalavesineen j.n.e.)

Ja kaikista näistä tiluksista, kaikilta niihin kuuluvilta

talonpojilta ja torppareilta kantoi piispa Brask veroa ja häntä

toteltiin kuin hallitsevaa ruhtinasta, koska paavit pannan uhalla

olivat kieltäneet maallista esivaltaa verottamasta tai käskemästä

piispan kartanoiden alustalaisia vaan olivat ne kaikki piispan

välittömiä alamaisia, velvollisia häntä kuulemaan ja tottelemaan.

Kaikissa näissä hoveissa oli piispalla navetta- ja ratsastusvouteja

ja monta muuta palvelijaa, kuten oluenpanijoita, maltaantekijöitä,

leipureja, myllärejä, kalastajia, tiilenlyöjiä, sahamestareita,

humalamiehiä, ojankaivajia, puutarha- ja sikatarhamiehiä, metsästäjiä

ja häränajajia. Mutta Linköpingin ja Munkebodan kartanoissa, joissa

piispa enimmäkseen asui, oli paitsi yllämainituita, sekä ylempiä

ammattimiehiä, kuten cancellarius, capellanus, scholaris capellæ,

camerarius, kyökki-, kellari- ja tallimestareja, isännöitsijöitä ja

rehumarskeja, että alempia käskyläisiä, nimittäin hovipalvelijoita,

kuten kokki, juomanlaskija, lihanleikkaaja, laivuri, pelimanneja,

palvelijapoikia, tallirenkejä, muurimestareja, oven- ja

portinvartijoita, rekirenkejä, ruutimestareita, vuorivouteja,

asestajia, pyssymiehiä, perämiehiä, laivamiehiä, renkipalvelijoita,

partureja, seppiä ja muita, joilla kaikilla oli palkka ja määrätyt

toimensa.

Sitäpaitsi oli hänen hovikuntansa sangen suuri ja lukuisa, jonka

lisäksi hänen luonaan vielä palveli useiden ylhäisten herrojen

poikia. Hänen palvelijakuntansa ja hovijoukkonsa oli siten lukuisampi

kuin itse valtionhoitajan.

Hänen valtaansa lisäsi myöskin se, että osa hänen tuomareistansa

ja kapituliherroistansa, kuten præpositus, archidiaconus, decanus,

cantor ja succentor sekä vähinten kaksitoista canonicusta olivat

varakasta, ylhäistä väkeä, joiden suuret virat sitäpaitsi tuottivat

heille sellaiset tulot, että he saattoivat esiintyä mahtimiehinä;

myöskin lisäsi piispan valtaa se, että hän kuni ruhtinas asui

piispa Henrikin rakennuttamassa piispallisessa palatsissa, tai jos

tahtoi turvallisuutta niin läksi Norsholmiin tai Munkebodaan, jotka

ulkopuolelta olivat valleilla, haudoilla ja muureilla varustetut ja

joiden sisävarustuksena oli miehistö, sotavarasto, tykkejä ja aseita

sellainen määrä, ettei valloitusta ollut ajatteleminenkaan, paitsi

pitkällisen ja vaikean piirityksen kautta.

"Eikä luostarienkaan tila ollut juuri huonompi; Ruotsissa oli yli

60 luostaria, joiden haltuun lahjoitusten kautta oli joutunut suuri

määrä tiluksia, taloja, kultaa, hopeaa ja muita kalleuksia." Kuningas

Kustaa saattoi siis syystä sanoa, ettei kruunu ja kansa omistanut

kolmatta osaa siitä, mitä papit, munkit ja luostarit.

Tuottaa aina vaikeuksia, kun tahdotaan nousta taistelemaan vanhaa

vastaan. Mutta tässä kun oli kysymyksessä kokonaisen kansan

sisäisin vakaumus ja usko, kun mahtava papisto koko voimallaan

asettui vastakynteen ja kun tuhannet munkit rupesivat kuiskaamaan

viekottelevia sanoja tietämättömän kansan korviin, niin tässä

tarvittiin rautainen tahto, jottei se sortuisi vastustuksen alle,

sekä ääretön varovaisuus, jotta asia saatettaisiin viedä perille.

Onneksi seisoi tuo rehellinen Lauri Antinpoika Kustaan rinnalla ja

molemmat luottivat Jumalan apuun.

* * * * *

Kesällä 1524 läksi kuningas Malmöhön tapaamaan Tanskan kuningasta.

Ennen lähtöään puhutteli hän Olavi Pietarinpoikaa ja Tukholman vasta

valittua kirkkoherraa, Mikael Langerbernia, kehoittaen heitä pysymään

tyyninä ja levollisina ja varovasti kohtelemaan vastustajia.

Tämä Mikael oli Olavin kanssa opiskellut Wittenbergissä ja heti

kotiin tultuaan päässyt kirkkoherraksi; niinkuin Olavi, rakasti

hänkin vilpittömästi uutta oppia, ja molemmat lupasivat uskollisesti

noudattaa kuninkaan tahtoa.

Alussa kaikki kävikin hyvin, mutta muutaman viikon perästä tuli

Tukholmaan hollantilainen laiva ja siinä muutamia miehiä, jotka pian

rikkoivat hyvän järjestyksen.

Uskonpuhdistuksen herättävä voima ja siitä johtuva ajatuksen

vapaus, joka salli jokaisen itse tutkia ja selittää uskonnollisia

asioita, synnytti kansassa kaikellaisia lahkoja ja levottomuuksia.

Levottomuudet taas yltyivät usein verisiksi, sisällisiksi sodiksi.

Ajan lahkolaisia olivat varsinkin uudestakastajat, jotka, niinkuin

nykyajan baptistit, olivat sitä mieltä, ettei kastamisen tullut

tapahtua lapsuudessa, vaan vasta kypsyneemmässä iässä.

Sitäpaitsi hylkäsivät he raamatun siitä syystä, että kirjain

kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. He itse olivat välittömässä

yhteydessä ilmestysten kanssa ja julistivat, että nyt oli taivaan

valtakunta koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan lähestynyt, kun

paavillisuus epäjumalanpalveluksineen ja inhoittavine ulkonaisine

menoineen oli kukistettu.

Hollannissa ja Saksassa olivat nämä haaveilijat saaneet paljon

seuralaisia, varsinkin alemmista kansanluokista. Nyt muutamia heistä

turkkuri Melchior Rinkin ja kauppias Bernhard Knipperdollinckin

johdolla oli saapunut tänne. Molemmat johtajat olivat oppimattomia

miehiä.

Ei tiedetä, miten heidän onnistui päästä Johanneksen kirkkoon, mutta

siellä he esiintyivät, käyttäytyen kuin mielipuolet.

Kuningas oli uskonut Olaville kaupungin sinetin, hän olisi siis

voinut kieltää heidän esiintymisensä, mutta hänellä ei mielestään

ollut siihen oikeutta.

-- Kansan täytyy itsensä saada nähdä ja koetella, sanoi hän.

Mutta tietämätön joukko, joka oli täyttänyt kirkon ääriä myöten,

kuunteli, katseli ja ihmetteli ulkomaalaisten saarnaa ja heidän

hurjat purkauksensa viehättivät kuuntelijoita siihen määrään, että he

uskoivat saarnaajien jumalallisiin ilmestyksiin.

Pian syttyi kiihko muihinkin ja suutarit, räätälit, nahkurit

ja muut käsityöläiset rupesivat hengen voiman vaikutuksesta,

niinkuin he sitä nimittivät, saarnaamaan; toiset Mustien veljesten

luostarissa, toiset kaupungissa, toiset esikaupunkien kirkoissa ja

kappeleissa. Uudestakastajat tahtoivat kirkoista hävittää kaiken

maallisen koreuden ja heidän mielipiteensä voitti voittamistaan alaa

kiihoittuneessa kansassa.

Olavi ja Mikael katselivat levottomina kasvavaa liikettä. Kansa oli

jättänyt heidät ja antautunut uusien vaikutusten alaiseksi. Heidän

lempeihin varoituksiinsa ja nuhteihinsa tuli vastaukseksi vain

uhkauksia ja röyhkeitä haukkumasanoja.

-- Yksinkertainen kansa ei voi eroittaa oikeaa väärästä, sanoi

Mikael; -- tämä oppi voi viedä sen aivan harhaan.

-- Näyttää kyllä siltä, vastasi Olavi, -- mutta Jumala on

antanut ihmiselle järjen, jotta hän itse ajattelisi ja päättäisi

henkielämänsä asiat; me emme ole oikeutetut kieltämään häntä sitä

tekemästä.

-- Kuuleppa mikä melu kadulla! Tullaan varmaan syyttämään meitä.

-- Mutta mitä Kyösti kuningas sanoo?

-- Minäpä luulen että munkit ovat osallisina pelissä, jotta me

joutuisimme epäluulon alaisiksi.

-- Sitä minä en usko.

-- Heistä saattaa uskoa mitä tahansa!

-- Saattaa tosin, vastasi Olavi taistellen itseänsä vastaan, -- mutta

Mikael, miten me voimme vaatia vapautta omalle opillemme, jollemme

osoita kunnioitusta toisinajatteleville?

Eräänä päivänä, kun Olavi ja Mikael juuri olivat levottomasti

harkitsemassa, mitä olisi tehtävä, tuli heidän luokseen muutamia

kirkonpalvelijoita ilmoittamaan, että Suurkirkon eteen oli

kokoontunut raivoisa kansanjoukko, joka uhaten ja kirkuen vaati, että

ovet avattaisiin.

-- Onneksi ovat ne hyvin lukitut, sanoi Olavi, -- rientäkäämme sinne.

Hirveä melu tuli heitä vastaan, mutta takatietä pääsivät he kirkkoon.

Ulkopuolella vallitsi mitä villein rähinä, tuontuostakin kuului

valitus- ja hätähuutoja.

He astuivat likemmä ja saattoivat nyt kuulla, mitä puhuttiin.

-- Maailman loppu on tulossa, lausui naisääni.

-- Miksi tuollainen kerettiläinen tulee ruotsinkielellä saarnaamaan

Jumalan sanaa?

-- Jotta me ymmärtäisimme, kuului naurava miesääni.

-- Emme ole ennenkään ymmärtäneet, eikä meidän nytkään tarvitse

ymmärtää, intti siihen se, joka ensin oli puhunut.

-- Kuka olisi luullut, että Kyösti kuningas rupeisi suosimaan

pakanoita? kuului uusi ääni.

-- Hän taitaa itsekin olla pakana, koska kerran hän perjantainakin

syö lihaa ja antaa käyttää kirjavia ja avokaulaisia vaatteita

hovissaan, huusi taas toinen.

Samassa kuului jymisevä ääni:

-- Oletteko kuulleet, hyvät ystävät, että nuo evankeeliset papit ovat

juoksennelleet pitkin kaupunkia yllyttämässä kansaa. He uhkaavat

karkoittaa kaikki munkkimme ja pappimme.

-- Pyhä Jumalan äiti! huudettiin joka taholta.

-- Lienee meillä toki oikeus pitää munkkimme, koska kerran me heidät

maksamme! huusi käheä ääni.

-- Kerrotaan hänen antaneen sellaisen käskyn, että kaikki pyhät kuvat

ovat ryöstettävät kirkoista ja sulatettavat, jotta niistä sitte

tehtäisiin kerettiläisen Lutherin ja hänen joukkionsa kuvia.

-- Niin, kirkui kimakka ääni, -- kerrotaan myöskin, että hän tahtoo

pois piispat ja papit, jotka ovat kansan puolella, ja hankkii tänne

ulkomaalaisia, jotka sortavat sekä porvareita että talonpoikia.

-- Vai on se sillä tavalla, huudahti muuan, joka äänestä päättäen oli

taalalainen; -- no, kyllä me taalalaiset sitte näytämme, että meillä

vielä on tallella piikkejä ja talikoita, joilla voimme ajaa sekä

mestari Olavin että koko luterilaisen joukon valtakunnasta.

-- Mutta emmekö nyt todenteolla menisi kirkkoon? huusi ensimäinen

karkea ääri.

-- Ovi rikki, jollei muu auta!

Nyt pääsi mitä kamalin sekamelska valloilleen; kirveet, rautakanget

ja seipäät syöstiin ovea vastaan, joka vihdoin kamalalla jyrinällä

avautui.

Likinnä olevat menivät nurin, sillä ovet avautuivat sisäänpäin,

seuraavat kaatuivat heidän päälleen ja sotkeutuivat joukon alle.

Huudot, valitukset, kiroukset ja uhkaukset kaikuivat samana

sekamelskana.

Hirveällä melulla oli kansanjoukko vihdoin syössyt kirkkoon.

Mutta samassa se pysähtyi, ikäänkuin häveten tekoaan.

Kirkon ylevä kauneus, alttari, jolta valo, luoden pitkiä tummia

varjoja, lankesi kirkkoon, antoi sille niin juhlallisen, vakavan

leiman, että hurjimmankin täytyi hetkeksi jäädä miettimään, ennenkuin

hän kävi pyhyyteen käsiksi. Monet, jotka ainoastaan uteliaisuudesta

olivat seuranneet joukkoa, heittäysivät polvilleen rukoilemaan apua

pyhimyksiltä. Mutta äkkiä kuului voimakas ääni:

-- Pois kuningas Eerik, pois pyhä Pirkitta! Me emme huoli pyhimyksiä!

-- Pois, pois! huudettiin sieltä täältä.

Ja ulvonnalla joka tuli kuin helvetin syvyyksistä, karkasi

kansanjoukko alttarille, kiskoi alas pyhät kuvat ja rikkoi ne

tuhansiksi sirpaleiksi, jotka heitettiin ulos ikkunoista kadulle;

taulut ja koristukset hävitettiin, alttaripeitteet revittiin

kappaleiksi, kalkit ja pyhät astiat tallattiin rikki ja urut

hakattiin säpäleiksi, jotka viskattiin alas pitkin portaita.

Vimmatun intohimonsa vallassa olivat nuo ihmisraukat kuin lauma

villejä eläimiä, jotka leimuavin silmin ja läähättäen heristelivät

nyrkkejään, mylvivät ja ulvoivat. Tuontuostakin kuului naisten

pelästyneitä, epätoivoisia valitushuutoja, joita he, kuullessaan

haavoittuneiden valitukset ja nähdessään kuolleiden vääntyneet

kasvot, päästivät.

Kamalalta näyttikin.

Olavi oli paennut, jottei joukko tallaisi häntä jalkainsa alle, nyt

tunkeutui hän aaltoilevan kansalauman läpi ja kiiruhti saarnatuoliin.

Pian kuului hänen voimakas äänensä:

-- Hiljaa, hyvät ystävät! Mitä tämä merkitsee? Kenen luvalla te

tunkeudutte Jumalan huoneeseen ja käytte käsiksi kirkon koristuksiin?

-- Sehän on mestari Olavi, kuulkaamme häntä, huudettiin monelta

taholta.

-- Hän on ystävämme! kirkuivat taas toiset.

-- Siitä minua Jumala varjelkoon! huusi Olavi. -- Te pidätte itseänne

kristittyinä ihmisinä ja käytätte ilmeistä väkivaltaa! Luuletteko

että Kristuksen valtakunta lähestyy melulla ja hävityksellä?

-- Se on totta! Hän on oikeassa! huudettiin.

-- Ei, ei, huusivat toiset, -- älkää kuulko häntä, hän on petturi!

-- Pois paavi, pois antikristus, pois pyhimykset! Turhaan koetti

Olavi korottaa ääntään, huudot ja melu yhä kasvoi, palasia rikotuista

pyhimyskuvista heitettiin saarnatuolia kohti ja kirouksia ja

uhkauksia sateli ilmassa; vihdoin saapui vahti, jonka Mikael oli

kutsunut avuksi; useita vangittiin ja loput ajettiin ulos.

Mutta joukko vaikeroivia, itkeviä lapsia jäi vielä kirkkoon.

Äkkiä hyppäsi muuan sukkela munkki alttarille ja huusi sieltä kovalla

äänellä:

-- Niin, valittakaa vaan, itkekää vaan! Nouskoon teidän huutonne

aina taivaaseen asti! Katsokaa pyhiämme, katsokaa valtakunnan

suojeluspyhiä, mihin alennuksen tilaan kerettiläiset ovat heidät

saattaneet! Katsokaa pyhää Eerikkiä ja pyhää Pirkittaa. Voi, voi!

Olavi oli astunut alas kansan joukkoon lohduttamaan ja auttamaan; nyt

hän kiireesti riensi takaisin saarnatuoliin.

Mutta hänet nähdessään huusi munkki:

-- Älkää kuulko häntä, hän on kaiken pahuuden juuri, paetkaa,

paetkaa täältä, hän on pakana ja jumalanpilkkaaja! Hänen läsnäolonsa

saastuttaa tämän pyhän huoneen!

Ja naiset ja lapset nousivat kauhistuneina ja huusivat:

-- Pois, pois täältä!

-- Oletteko mielettömät? huusi Olavi.

-- Hän pilkkaa Jumalaa, olkoon hän kirottu! huusi munkki ja syöksyi

ulos.

-- Olkoon hän kirottu! kaikui sadoista suista ja kaikki pakenivat

kuin myrkyllistä käärmettä. Muutaman minuutin kuluttua oli kirkko

tyhjä; mutta koko kaupungissa vallitsi mitä kamalin vimma.

* * * * *

Sellaisessa tilassa tapasi kuningas pääkaupunkinsa, kun hän palasi

Malmön kokouksesta. Hänen viisas varovaisuutensa pelkäsi kaikkea

liioittelua ja varsinkin hurjaa haaveilua, joka vie terveen

järjen aivan harhaan; sentähden hän paikalla oivalsi, että kansa

näiden rajujen tapahtumien jälkeen vieläkin vastenmielisemmin

katselisi oppia, joka häiritsi maan rauhaa ja matkaansaattoi hurjia

levottomuuksia.

Kuningas kutsutti heti luokseen Olavi Pietarinpojan ja Mikael

Lagerbernin ja nuhteli heitä ankarasti heidän leväperäisyydestään

ja velttoudestaan. He koettivat kyllä puolustautua, mutta olivat

kadottamaisillaan kuninkaan suosion.

Heidän poistuessaan huomautti hän, etteivät he kelvanneet

järjestyksen valvojiksi.

Sitte kutsuttiin Melchior Rink ja Knipperdollinck kuninkaan eteen ja

kuningas kysyi heiltä, kehoittiko todellinen uskonto ja jumalanpelko

ihmisiä raivoamaan ja viettelemään kansaa sellaiseen haaveiluun, että

se raivosi kuin pahan hengen riivaamana.

He koettivat kyllä puolustautua, mutta kuningas uhkasi heitä

kuolemanrangaistuksella, jos he vielä kerran laskisivat jalkansa

Ruotsin maaperälle.

Ensin heidät suljettiin vankeuteen, mutta sitte he ja koko heidän

joukkonsa karkoitettiin valtakunnasta.

Pääkaupungissa vallitsi taaskin rauha, Lutherin oppia saarnattiin

esteettömästi, virsiä veisattiin ruotsiksi ja luostarien arvo aleni

alenemistaan. Näytti siltä kuin myrsky vain olisi puhdistanut ilman.

Raittiimmat tuulet pääsivät puhaltamaan maahan ja monet, jotka tähän

saakka olivat epäilleet, päättivät nyt ruveta palvelemaan sitä

Jumalaa, jota ei saattanut laahata loassa niinkuin pyhiä kuvia, joita

he tähän asti olivat palvelleet.

Mutta maaseudulla, varsinkin Uplannissa, jonne huhu Tukholman

uskonnollisista riennoista oli levinnyt, oli tyytymättömyys suuri

ja kansa sanoi mieluinten tahtovansa pitää munkkinsa ja pappinsa.

Nämä taas käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja kuvailivat uutta oppia

mitä räikeimmillä väreillä, syyttäen kuningasta kaikista ajan

vallattomuuksista.

Rauhoittaakseen mieliä päätti Kustaa matkustaa likeisimpiin

maakuntiin; kaikkialla kokosi hän kansan ympärilleen ja kertoi,

ettei oppi jota saarnattiin, laisinkaan ollut mitään uutta; se oli

sama oppi, jonka Kristus ja hänen apostolinsa itse olivat meille

opettaneet ja jota esi-isämme olivat tunnustaneet. Hän kehoitti

evankeelisia pappeja varovaisuuteen: ei pitänyt herjata paavia ja

hänen piispojaan, sillä silloin kansa paikalla luuli saarnattavan

uutta oppia. Ei myöskään pitänyt esiintyä melulla. Suurin osa

pappeja ei oikein ymmärtänyt opettaa kansalle Jumalan sanan

todellista tarkoitusta ja sisältöä; muutamat puhuivat pyhimyksistä

ylenkatseellisesti, toiset kirosivat hyvät työt ja enimmät viettivät

pahentavaa, huonoa elämää, josta hän ankarasti kehoitti heitä

luopumaan.

Kronikassa sanotaan: "varma on, että jollei hän olisi pitänyt

käsissään evankeelisen opin ohjaksia, niin se kokonaan olisi

hävinnyt". Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas.

Joulun aikaan läksi kuningas Upsalaan. Hänen seurassaan oli Olavi

Pietarinpoika ja useita valtion neuvoston jäseniä. Hän oli jo ennen

pyytänyt, että pidettäisiin keskustelu muutamien katolisen kirkon

puolustajien ja Olavi Pietarinpojan välillä.

Kristikunnassa vallitseva yleinen erimielisyys oli nimittäin syvästi

koskenut häneen ja hän tahtoi tietää, mikä siihen oikeastaan oli

syynä.

Saadakseen kuulla molemminpuoliset syyt ja perusteet oli hän pannut

toimeen tämän julkisen, oppineen ottelun. Upsalan tuomiokapituli oli

edustajakseen valinnut jumaluusopin professorin, tohtori Pietari

Gallen, joka oli erittäin taitava skolastisessa filosofiassa. Tämä

rohkea mies oli koko tarmollaan valmis puolustamaan kirkon oikeuksia.

Ottelu koski niitä katolisuuden tärkeimpiä kysymyksiä, joita

luterilaiset vastustivat.

Tohtori Galle vetosi kirkko-isiin, Olavi Pietarinpoika ei sanonut

tunnustavansa muita todistuksia kuin niitä, jotka perustuivat

raamattuun.

He ottelivat kiivaasti, kertoo kronikka, mutta perinpohjaisilla,

selvillä ja voimakkailla todistuksillaan voitti Olavi vastustajansa.

Tämä oli ensimäinen julkinen taistelu uuden ja vanhan opin välillä

ja sitä jatkui sitte sekä suullisesti että kirjallisesti. Varsinkin

oli kaksitoista pykälää, joista ei voitu sopia. Ne antoi kuningas

kirjoittaa ja lähettää useille miehille kummastakin puolueesta,

pyynnöllä, että jokainen antaisi vastauksensa, esittäen syynsä ja

perustuksensa.

Tohtori Gallelle kirjoitti kuningas erityisesti, kun hän sitte

hänelle lähetti kysymykset.

"Koska te olette jumaluusopin tohtori ja oppinut, niin teidän

velvollisuutenne on opettaa meitä maallikoita niissä asioissa, joita

meidän sielumme autuudeksi, täytyy tietää."

Olavi Pietarinpojan vastaukset olivat perinpohjaiset ja laveat ja

niissä hän kumosi Pietari Gallen väitteet.

Kuninkaan tarkoitus oli luultavasti tulevaisuudessa kutsua kokoon

koko maan oppineet ja papiston ja heille näyttää nuo vastaukset,

jotta he harkitsisivat ja päättäisivät, mikä olisi oikeinta; siten

tulisi riita ratkaistuksi ja jokainen tietäisi, mille puolelle

kallistuisi.

* * * * *

Tässä täytyy meidän siirtyä hiukan taaksepäin, siihen päivään,

jolloin uudestakastajat ryntäsivät Suurkirkkoon.

Olavi oli juuri lähtemäisillään kirkosta; hänen mielensä oli

alakuloinen ja surullinen, ei sentähden että hän olisi epäillyt

oppiaan, vaan siksi että hän epäili taitoaan sen saarnaamiseen;

hän oli levoton, mutta ei siksi että hän olisi epäillyt oppinsa

lopullista voittoa, vaan hän oli huolissaan omasta heikkoudestaan

ja mitättömyydestään; hän ei pelännyt pilkkaa, jonka alaiseksi hän

pian oli joutuva, vaan sitä, että uskonpuhdistuksen suuri työ hänen

kauttaan keskeytyisi. Yhä tummempien varjojen peittoon painui kirkko

ja yhä raskaampina lankesivat varjot hänen sydämelleen. Silloin

kuului äkkiä sivukäytävältä nuortea ääni:

-- Mestari Olavi! Hämmästyneenä hän pysähtyi.

-- Mestari Olavi! kuului taaskin ja vaaleapukuinen neito riensi häntä

vastaan.

-- Suuri Jumala! neiti Kristina!

-- Isä meni katsomaan, onko tie vapaa ja voitteko te vaaratta päästä

täältä pois. Hän tahtoi lähettää minut kotiin erään uskollisen

palvelijan kanssa, mutta minä en tahtonut lähteä ennenkuin te... Olin

piilossa saarnatuolin takana...

Olavi tarttui hänen käteensä, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän

muisti niin selvästi hetken, jolloin hän häneen tutustui. Se oli

ollut Strängnäsissä, jossa hänen isänsä, Martti Skinnare silloin asui

porvarina.

Raju ihmisjoukko oli juuri ajanut häntä takaa ja hänen olisi

saattanut käydä aika hullusti, jollei onnettomuus olisi sattunut

tapahtumaan juuri Martin talon edustalla. Martti ja hänen tyttärensä

avasivat portin ja vetivät Olavin sisäpuolelle, siten vapauttaen

hänet takaa-ajajistaan. Sittemmin oli Olavi usein käynyt heidän

luonaan, heillä oli paljon keskustelemista, sillä sekä Martti, että

hänen tyttärensä olivat jo ennestään Olavin kuulijoita ja lämmin

ystävyys syntyi heidän välilleen.

Mutta Martti Skinnare oli porvarina myöskin Tukholmassa ja Olavin

muutettua pääkaupunkiin, kävi hän heillä vieraissa yhtä ahkerasti

kuin Strängnäsissäkin.

Hän rakastui yhä enemmän ja enemmän nuoreen Kristinaan, mutta vaikka

hän aikoja sitte oli päättänyt mennä naimisiin, niin ei hän ollut

uskaltanut sitoa tyttöä vaimokseen... hänellä saattoi vielä olla

paljon vastuksia; voisiko hän suojella vaimoaan?

Tänä hetkenä haihtuivat kaikki epäilykset; vaistomaisesti veti hän

tytön kättä likemmä.

-- Oletteko pahoillanne, olenko ehkä tehnyt väärin? kysyi Kristina

levottomasti.

-- Olette, Kristina neiti, teidän olisi niinkuin muidenkin pitänyt

paeta minua.

-- Se on mahdotonta, virkkoi tyttö, pudistaen päätään.

-- Miksi?

-- Minä luotan teihin; te olette valaissut minulle taivaallisen

totuuden. Sitä en milloinkaan voi palkita.

-- Ettekö tiedä, neiti Kristina, että teidän osanottonne suuresti

on helpoittanut työtäni; kun minä hiljaisina öinä olen luonut

katseeni taivaalle, olen välkkyvissä tähdissä luullut nähneeni teidän

silmäyksenne.

-- Minäkin ajattelen yhtämittaa teitä, virkkoi tyttö kiihkeästi,

mutta samassa ujostellen sanojaan aikoi hän vetää pois kätensä; --

viipyypä se isä kauvan!

-- Älä vetäydy pois luotani, pyysi Olavi vapisevalla äänellä, --

minusta tuntuu siltä kuin Jumala itse olisi lähettänyt sinut luokseni

tänä elämäni katkerimpana hetkenä... Kristina, minä rakastan sinua

koko sielustani, tahdotko ruveta hyväksi enkelikseni ja tukenani

seurata minua elämän retkelle?

-- Mestari Olavi, pidänhän minäkin sinusta! Ja mielelläni tahdon

rukoilla Jumalaa puolestasi ja silmistäsi arvata toivomuksesi...

Olavi sulki hänet syliinsä.

-- Tiedätkö rakkaani, että katolinen kirkko ankarasti, jopa

pannakirouksella, rankaisee papin, jos hän menee avioliittoon. Onko

sinulla rohkeutta kantaa maailman pilkkaa ja muita vastoinkäymisiä?

-- Jos sinä pyydät minua vaimoksesi, mestari Olavi, niin olen varma

siitä että se on oikein, ja mielelläni suostun siihen jo huomenna,

vaikkapa tänään, jos tahdot. Sillä minä tulen sinua rakastamaan niin

kauvan kuin sydämeni sykkii ja silmäni näkee; yksin kuoleman unessa

tulen uneksimaan sinusta.

Yhä lämpimämmin sulki Olavi hänet syliinsä.

-- Kristina, jos sinä tietäisit, mikä ilo on vallannut sieluni.

Kaikki epäilykset ovat poissa... rohkeus ja luottamus ovat heränneet,

nyt tunnen että uskallan katsella tulevaa taistelua silmiin... Ja

sinulla, Kristina, on siinä osallisuutesi; se on tapahtunut Jumalan

ja rakkauden voimalla.

Martti Skinnare antoi ilolla tyttärensä nuorelle papille, mutta

päätettiin pitää asia salassa, kunnes Olavi saisi sen uskotuksi

kuninkaalle.

* * * * *

Eräänä päivänä Upsalassa, kun he olivat kahdenkesken, rohkaisi Olavi

mieltään ja kertoi.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi tyytymättömästi:

-- Luulin ettei sinulla olisi aikaa enempää kuin minullakaan ajatella

sellaisia.

-- Ei ole ketään joka ajattelisi minun puolestani, vastasi Olavi,

joka aina oli kuullut huhuttavan, että kuningas menisi naimisiin,

milloin minkin neitosen kanssa.

-- Se olisikin varmaan turhaa, koska kerran sinä itse olet ryhtynyt

pitämään asiasta huolta. Mutta oletko tarkkaan ajatellut?

-- Raamattu ei sitä kiellä.

-- Tiedän sen kyllä, mutta papit.

-- En kysy heidän neuvojaan. Kuningas vaipui hetkiseksi ajatuksiin.

-- Selibaatti on inhoittava laitos ja voithan sinä, yhtä hyvin kuin

joku toinenkin, murtaa jään.

-- Olen puhunut kanslerin kanssa ja hän on melkein jo luvannut

toimittaa vihkimisen.

-- Minun kelpo Laurini!... Mutta sinäpä et olisikaan helposti saanut

toista hänen sijaansa.

Sitte kyseli kuningas kuka morsian oli, mitä säätyä, j.n.e.

Päätettiin että vihkiäiset tapahtuisivat Suurkirkossa, mutta salaa,

jottei syntyisi melua ja häiriötä, niinkuin muuten saattaisi tapahtua.

-- Mutta vielä yksi asia! sanoi kuningas; -- sen pitää tapahtua

silloin, kun minä olen poissa Tukholmasta.

-- Kuinka kauvan viivytään Upsalassa?

-- Luultavasti muutamia viikkoja.

-- Ehkä minä heti saan lähteä.

-- Sinulla näkyy olevan kiire, sanoi Kustaa nauraen, -- no niin,

lähde vaikka huomenna ja tule onnelliseksi!

-- Kuninkaani! Olavi suuteli kuninkaan kättä, -- miten hartaasti

toivon teille yhtä suurta onnea!

-- Kuninkaat eivät saa seurata sydämen ääntä, heidän pitää naida

niin, että siitä koituu hyötyä valtakunnalle... Onneksi, lisäsi

hän, -- on sydämeni vapaa ja minut saa naittaa koska tahansa, jos

politiikka vaatii... Hän oli sillaikaa avannut kallisarvoisen rasian,

joka seisoi pöydällä, ja siitä ottanut jalokivillä koristetun

ristin: -- anna tämä morsiamellesi, puhui hän sitte, -- mutta sano

hänelle, että kuninkaan lahja vastaiseksi on pidettävä salassa.

Olavi kiitti vieläkin ja aikoi lähteä.

-- Muista, sanoi kuningas, -- että sinulla on paljon tekemistä ja

sinä saat yhtä tehdä, mutta et toista laiminlyödä... Ymmärrätkö?

-- Koska kuningas käskee minua palaamaan?

-- Sen saat tietää kansleriltani... teidän pitää työskennellä yhdessä.

-- Ja hyvää kyytiä.

Olavi läksi ja Kustaa alkoi miettien astella edestakaisin huoneessa.

"Hän tekee oikein", puheli kuningas itsekseen, "tyhjää on aina

olla yksin... mutta enhän minä ole yksin... onhan minulla Lauri ja

Olavi... mutta kokonaan luottaa toiseen, kokonaan uskoutua hänelle,

arvata ajatukset toistensa silmistä, sulautua samaksi sieluksi toisen

kanssa -- se on maallista onnea suurempaa, se on autuutta. Tulenkohan

minä milloinkaan kokemaan sitä?... Niin, Olavi tekee oikein, ja minä

toivotan hänelle onnea!"

Siinä kuninkaan ajatus keskeytyi, sillä tuli vieraita, mutta hän oli

koko päivän tavallista iloisempi ja hellämielisempi.

Jokainen joka tahtoi puhua hänen kanssaan uskonnollisista asioista,

oli aina tervetullut, ja nyt hänen vakava päätöksensä oli, että Uusi

Testamentti käännettäisiin ruotsinkielelle, jotta jokainen itse

alkulähteestä saisi ammentaa valistusta.

Usein tulivat oppimattomat papit kaikessa alamaisuudessa kertomaan

kuninkaalle, että kansa tietämättömyydessään oli paljon onnellisempi

kuin jos sen käsiin annettiin niin vaarallinen kirja kuin raamattu;

he eivät lukisi sitä kuin omaksi vahingokseen ja viimeinen häiriö

tulisi ensimäistä pahemmaksi.

-- Mutta pappien ammattihan on selittää tietämättömille, mitä eivät

he ymmärrä, vastasi kuningas, luoden kysyjään katseensa.

-- Kyllä, mutta hullu voi tehdä niin monta kysymystä, ettei kymmenen

viisasta saata vastata niihin.

-- Tarkoitatteko että papiston oppi sitte on niin suuri; minulle on

kerrottu että useat papit ovat niin tietämättömät, etteivät osaa

edes lukea, vielä vähemmin selittää pyhää raamattua; minä puolestani

luulen että käännös raamatusta äidinkielelle olisi erittäin hyvä; vai

miten te arvelette?

Vastaukseksi tuli tavallisesti epäselvä mutina ja kysyjä läksi

tiehensä, tehden tuhansia kumarruksia ja iloiten siitä että eheänä

pääsi pois.

Arkkipiispa oli iloinen, tyytyväinen herra, joka täysin siemauksin

nautti loistosta ympärillään.

Kuningas läksi kerran häntä tervehtimään ja hän vastaanotti hänet

niinkuin ruhtinas toisen ruhtinaan. Suuri joukko palvelijoita juoksi

edestakaisin loistavissa suojissa ja mitä jaloimpia viinejä ja

harvinaisimpia herkkuja tarjottiin.

Mutta Kustaa niitä tuskin maistoi. Hän tahtoi saada puhua

kahdenkesken piispan kanssa ja sen tähden vei piispa hänet

salakammioonsa, jonka sisustus oli, jos mahdollista, vieläkin

komeampi kuin muiden huoneiden; isäntä pyysi vieraansa istumaan ja

asettui itse mukavaan tuoliin.

Kuningas lausui sanansa lyhyeen ja ankarasti; hän kehoitti

arkkipiispaa ja hänen virkaveljiään toimittamaan ruotsalaisen

käännöksen Uudesta Testamentista.

Johannes herra arveli, ettei sillä asialla ollut kuinkaan kiire.

-- Kaikissa muissa maissa löytyy sekä Uusi Testamentti että koko

raamattu äidinkielellä, vastasi kuningas; -- en tahtoisi uskoa

ruotsalaisia pappeja paimeniksi, jotka sekä laiminlyövät lammasten

ravitsemisen että kieltävät niiltä laitumen.

Piispa huomautti, että kuningas on aivan liian ankara ja --

puolueellinen.

Mutta silloin kuningas tilastollisten tietojen avulla näytti toteen,

kummoista luostarielämä oli, sekä että löytyi pappeja, jotka eivät

osanneet edes selvästi lukea ruotsia sisältä ja toisia, jotka

huonolla elämällään herättivät pahennusta seurakunnassa. "Siitä en

puhukkaan", jatkoi hän, "kuinka paljon tällaisten isien aviottomia

lapsia lankeaa seurakunnan niskoille".

Arkkipiispa vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Kuningas ei maininnut

ainoaakaan tapausta jättämättä siitä selviä, kirjallisia todistuksia;

vihdoin olivat arkkipiispan kädet täynnä papereja; hänen pyöreät,

jovialiset kasvonsa olivat käyneet pitkiksi ja kalpeiksi, hän

silmäili kuningasta miltei rukoilevasti, mutta ei saanut lausutuksi

sanaakaan puolustukseksi.

-- Toivon että tarkkuudella luette nämä paperit, sanoi kuningas, --

ja kun olette huomannut, että pikainen apu on tarpeen, niin älkää

viivytelkö sen aikaansaamista.

-- Vakuutan että tulen tekemään mitä suinkin voin, vastasi herra

Johannes.

Kuningas läksi, mutta hänen sanansa olivat kerrassaan lamauttaneet

arkkipiispan. Olihan hän kyllä tietänyt tuon kaiken, mutta hän

oli aina kristillisen lempeyden vaipalla peittänyt kaikki pienet

helmasynnit... eihän inhimillistä heikkoutta käynyt tuomitseminen

niin ankarasti... ja mitä tuohon oppimattomuuteen tuli, niin eihän se

ollut suurempi kuin kansan tietämättömyys, papisto ja kansa sopivat

siten hyvin toisilleen. Mutta nyt hänen arvonsa hänet pakoitti...

sillä olihan hän luvannut kuninkaalle, mutta mitä Brask, se hirmuinen

Brask, sanoisikaan, kun saisi tästä kaikesta tiedon!

Muutamia päiviä sen jälkeen kierteli kautta koko Ruotsin huhu, joka

oli niin mahdoton, ettei kukaan viisas ihminen voinut sitä uskoa;

hurskaat tekivät sen kuullessaan ristinmerkin ja kysyivät toisiltaan,

oliko maailman loppu käsissä, ja kun sama huhu havaittiin todeksi ja

se saapui piispa Braskin luo, niin se hänessä herätti suurinta kauhua

ja pelästystä.

Mestari Olavi, diakoni Olavi, Tukholman Suurkirkon opettaja,

oli vastoin kaikkia pyhän kirkon käskyjä ja määräyksiä mennyt

avioliittoon!

Piispa Brask kirjoitti kuninkaalle ja huomautti, miten paljon

pahennusta se herättäisi kirkossa ja seurakunnassa. Hän koetti

kuninkaalle selittää, mikä häiriö tulevaisuudessa syntyisi, kun

tuomarin lain mukaan esimerkiksi perintökysymyksissä täytyi kohdella

pappislapsia samalla tavalla kuin aviottomia lapsia. Ja kun asiassa

sitte vedottaisiin kuninkaaseen, niin miten hän menettelisi?

"Sentähden", lopettaa piispa kirjoituksensa, "ei mestari Olavin

avioliitto ole oikea eikä laillinen, vaan on hän kirkkolain mukaan

julistettava pannaan. Pankaa nyt siis Jumalan tähden tämä asia

kuntoon, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii, ja minä toivon että

kaikkivaltias Jumala antaa Teille armonsa, että te voisitte toimia

valtakunnan kunniaksi ja omaksi ansioksenne Jumalan edessä ja

kaikkien valtakunnan hurskaiden suojeluspyhien edessä, jotka teitä

kaikesta pahasta varjelkoot."

Kuninkaan vastaus ei viipynyt.

"Te kirjoitatte mestari Olavin avioliitosta; me emme siitä tietäneet

mitään, ennenkuin se oli tapahtunut, sillä me olimme sillaikaa

Upsalassa. Mutta heti kun saimme kirjoituksenne, kutsuimme hänet

eteemme, näytimme kirjoituksenne ja pyysimme kysyä, kuinka hän

aikoi puolustaa tekoaan vanhojen tapojen edessä. Hän vastasi

silloin voivansa puolustautua Jumalan lain edessä ja vakuutti, että

oikeudenmukainen tuomari hänet löytäisi syyttömäksi, jos Jumalan

lakia pidettäisiin ihmisten lakeja pyhempänä."

"Koska kerran hän sanoo", lisää kuningas, "tahtovansa oikeuden edessä

vastata teostansa, niin emme voi kieltää häneltä sitä; jääköön hänen

huolekseen, miten hän voi puolustautua. Mutta koska te kirjoitatte

että hän tämän tekonsa vuoksi on julistettava kirkonkirouksen

alaiseksi, niin meidän täytyy sanoa, että se meidän vähäisen järkemme

mukaan on kummallista, että ihminen julistetaan pannaan avioliiton

tähden, jota Jumala ei ole kieltänyt; mutta haureus, naisenraiskaus

ja muut ilkityöt sallitaan paavin laissa, vaikka olemme kuulleet

että niitä jotka näihin lankeevat, ulkomailla suuresti halveksitaan.

Ja koska olemme kuulleet, että ulkomailla tapahtuu paljon sellaisia

avioliittoja, niin arvelemme että täällä meilläkin vähitellen

ruvetaan harkitsemaan, mikä on oikein ja mikä väärin, jotta me

tietäisimme, miten meidän tulee menetellä."

"Teidän kirjoituksenne ei voi tarkoittaa yksin mestari Olavia, sillä

eihän hänen avioliittonsa saata tuottaa paljonkaan vahinkoa, vaan

tarkoitatte te varmaankin meitä ja iloitsette siitä että voitte

leimata meidät siksi, jona meitä pidätte... Toivomme kuitenkin, että

kirjoituksestanne huolimatta muille ihmisille selitätte menettelymme

parhain päin. Heitän Teidät Jumalan haltuun. Kirjoitettu linnassamme

Tukholmassa vuonna 1525."

"Sinun kettusi ei tule puremaan minun hanheani", mietti Kustaa.

Ja varovaisena ja viisaana esiintyy hän aina molempien puolueiden

välittäjänä ja turvautuu kaikissa riitakysymyksissä raamattuun,

antaen sen sanojen ratkaista.

Arkkipiispa oli jakanut Uuden Testamentin käännöstyön

tuomiokapitulien ja muutamien luostarien kesken, mutta se kävi

hitaasti, osaksi luultavasti siitäkin syystä, että katolisen kirkon

miehet aina siinä suhteessa ovat olleet hiukan vastahakoiset. Mutta

muut kävivät asiaan käsiksi. Ansio käännöksestä kuuluu joko kuninkaan

kanslerille Lauri Antinpojalle tai Olavi Pietarinpojalle; luultavasti

he yhdessä tekivät työtä, mutta antaakseen suurelle teokselle

korkeamman merkityksen, panivat he sen ilmestymään ikäänkuin

itsestään, ilmoittamatta kääntäjien nimiä.

Työ oli sujunut sellaisella kiihkolla, että jo 14 p. elokuuta 1526

Tukholmassa painosta ilmestyi Uusi Testamentti puhdaskielisenä ja

arvokkaana.

Syvällä surulla katseli Brask, kuinka uutta oppia ahkeralla työllä

edistettiin. Johannes Magnus sai kuulla ankaria nuhteita siitä että

hän oli sallinut ihmisten julkisesti tarkastaa kirkon pyhää oppia;

siitä ei arkkipiispa voisi vastata pyhän isän edessä.

Ei Brask myöskään hyväksynyt Uuden Testamentin käännöstä; se oli

muissa maissa johtanut kerettiläisyyteen, ja niin saattoi käydä

Ruotsissakin.

Taaskin antoi hän kirkkojen ja luostarien porteille naulata

kiertokirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin levittämästä

luterilaista oppia, koska sen seuraajat ylenkatsoivat sekä

hengellisen että maallisen oikeuden, selittivät katumustyöt,

kiirastulet, paastot, ripit, pyhien avuksihuutamisen, esirukoukset

kuolleiden puolesta, aneen ja kanoniset lait pelkiksi

ihmiskeksinnöiksi; yllyttivät maallista esivaltaa rikkomaan ja

muuttelemaan kirkon sääntöjä ja koettivat saavuttaa vapautta, jota

he kyllä nimittivät kristilliseksi, mutta jota pitäisi kutsua

luterilaiseksi tai pirulliseksi! Jokaisen tuli rukoilla Jumalaa

varjelemaan sellaisista!

Hän hankki maahan kaikki kirjat, joita ulkomailla oli kirjoitettu

Lutheria vastaan ja lähetti niitä tuomiokapituleihin ja luostareihin.

Hänen valppautensa ulottui kaikkialle, hän oli uuden opin voimakkain,

arvokkain ja vakaumukseltaan puhtain vastustaja.

Näiden taistelujen raivotessa, kun Kustaan toiselta puolen täytyi

lannistaa yhä kasvavaa ylimielisyyttä ja toiselta puolen oikaista

väärinkäytöksiä, tuli hänelle vielä lisäksi muitakin huolia.

Niitä tuli sieltä, mistä hän vähinten niitä odotti.

Taalalaismiehet kirjoittivat hänelle kirjeen Vapunpäivänä 1525.

"Kai Teidän armonne muistaa, miten paljon rahaa ja palvelijoita

Teillä oli, kun te karkurina kiertelitte metsissämme. Silloin ei

ollut saksalaisia eikä tanskalaisia Teitä auttamassa, vaan me köyhät

taalalaiset, helsinglantilaiset, gestrikiläiset ja muut talonpojat

koko Ruotsin valtakunnasta sen teimme. Silloin te lupasitte ja

vannoitte pysyvänne uskollisena P. Eerikin ja Ruotsin laille ja

vanhoille hyville tavoille, ja rakastavanne Ruotsin talonpoikia ja

suojelevanne kirkkoa."

Sitte ylistettiin talonpoikien, varsinkin taalalaisten tekoja ja

soimattiin kuningasta siitä, että hän "oli tuonut saksalaisia

ja tanskalaisia maahan ja antanut heille maan parhaimmat rahat.

Ruotsalaisia miehiään hän sitävastoin oli kohdellut kovin kourin

ja keihäillä ja raudoilla pakoittanut heitä vaikenemaan, kun he

vaativat palkkaansa. Näytti siltä kuin olisi täytynyt epäillä, oliko

hän pitänyt kuninkaanvalansa, jonka hän Ruotsin miehille vannoi

Strängnäsissä."

"Miten hän oli valansa pitänyt, sen he päättivät jättää Jumalan

haltuun. Mutta epäkristillisesti hän oli verottanut luostareja ja

kirkkoja, pappeja ja munkkeja ja ottanut kaikki Jumalan kunniaksi

vihityt kalleudet, kuten kalkit, pyhät astiat, pyhien naisten rasiat,

ja hyödyttömästi hajoittanut kaikki nämä tavarat pois valtakunnasta.

Sitte hän kirkolta oli ottanut kaikki ruotsalaiset rahat ja antanut

sijaan huonoja klippinkeja, jotka hän pian julisti kelpaamattomiksi.

Myöskin oli hän vaatinut kymmenyksiä, jota ei kukaan kristitty

ruhtinas ennen häntä ollut tehnyt. Pelättävää oli että näiden hänen

pahojen tekojensa tähden Jumalan viha kohtaisi valtakuntaa, jollei

parannusta tapahtuisi. Taalalaiset eivät sallineet että kirkoille tai

luostareille, papeille, munkeille, kauppakaupunkilaisille tai Ruotsin

talonpojille pantaisiin lisää hopeaveroa, sillä maa ei laisinkaan

ollut hyötynyt siitä, mitä viime kesänä oli uhrattu retkeen herra

Severin Norrbyta vastaan. Kuninkaan syy oli, että hän vielä pysytteli

merellä ja että Gottlanti oli joutunut vieraiden käsiin."

Rehellisen, hyvän Kristina rouvan on kuningas ottanut kiinni

ja pannut vankeuteen. Sten herran pojan, Niilo Sturen oli hän

karkoittanut pois maasta. Hyviä miehiä, jotka uskollisesti olivat

palvelleet Ruotsin herroja, oli hän vihannut ja vainonnut, mutta

valtakunnan kavaltajat, ruotsalaiset, saksalaiset ja tanskalaiset,

jotka maan pahimman vihollisen kanssa olivat olleet pettämässä

Sten herraa, oli hän korottanut piispoiksi, linnanpäälliköiksi ja

maavoudeiksi; toisille taas oli hän antanut maata ja lääniä ja tehnyt

talonpoikien herroiksi ja päämiehiksi miehiä, joiden kädestä heidän

ystävänsä ja sukulaisensa olivat saaneet surmansa.

"Jollette Te tahdo tehdä pikaista parannusta ja luopua kavaltajista

ja rakastaa ruotsalaisia miehiä ja päästää vapaaksi Kristina

rouvaa, Niilo Sturea ja muita ruotsalaisia miehiä, joita olette

vanginneet, ja hankkia maahan parempaa kauppaa, sellaista jommoinen

meillä oli muiden hyvien herrojen aikana, niin emme voi pitää sitä

uskollisuusvalaa, jonka Teille vannoimme; ja tietäköön Jumala

ja kaikki rehelliset miehet, että Te väärällä menettelyllänne

olette pakoittaneet meidät rikkomaan uskollisuuden, jonka Teille

lupasimme..."

"Me huomaamme, että Te tahdotte saattaa meidät, ruotsalaisraukat,

täydelliseen perikatoon ja sen vaaran me ja jokainen, jonka sydän

uskollisena sykkii isänmaalle, Jumalan avulla tahdomme torjua.

Tähän äärimmäiseen keinoomme suokoot pyhä Eerik kuningas ja kaikki

valtakunnan hurskaat suojeluspyhät armonsa!"

"Kirjoitettu Taalaissa ja vahvistettu maan sinetillä, pyhän Vapun

päivänä 1525."

Sillä tavalla kirjoittaa itsevaltias alamaiselleen ja ylpeämpää

kieltä ei Kustaa itse olisi voinut käyttää. Taalalaisten sanoissa

ilmeni vanha vapauden- ja itsenäisyydentunto; he tiesivät, nuo

taalalaiset, mitä he Engelbrektin ja Sturein aikana olivat

toimittaneet, ja nyt tuo karkulainen, jonka he olivat tehneet

kuninkaaksi, aikoi ruveta uskottomaksi velvollisuuksilleen maata ja

kansaa kohtaan.

Niin katkeraa ja säälimätöntä kirjettä ei kuningas ollut odottanut,

mutta sen hän kyllä tiesi, että maassa vallitsi tyytymättömyys, ja

syyt olivat myöskin hänelle tutut.

Tärkeimpänä syynä tyytymättömyyteen oli se, että tarpeellisimmat

tavarat, varsinkin silli, oli niin korkeassa hinnassa, että rahasta

oli niin suuri puute ja että verot olivat niin suuret. Jo palatessaan

Malmöstä kuuli kuningas valitettavan, että kansa, sitte kun klippinki

oli julistettu kelpaamattomaksi, oli aivan ilman rahaa, sekä että,

jos tätä jatkuisi, kukaan ei voisi maksaa veroa tai velkaa tai pysyä

tilallaan, vaan täytyisi jokaisen vääntää ovensa lukkoon ja "lähteä

sinne, minne Jumala neuvoi".

Todistuksena kalliista ajasta kertoivat talonpojat, että heidän

nyt suolaleiviskästä täytyi maksaa enemmän kuin ennen kokonaisesta

tynnöristä; silakkatynnöri oli nykyään samassa arvossa kuin ennen

kuusi, leiviskä haukea maksoi nyt saman kuin ennen neljä leiviskää ja

samassa suhteessa oli muukin ostotavara kallistunut.

Vielä valitettiin, että rikkaat pettivät köyhiä, ostamalla viljaa,

jonka sitte möivät mitä kalleimpaan hintaan, moitittiin kaupunkeja

epärehellisistä kaupoista, valitettiin että kuninkaan voudit

nylkivät kansaa minkä jaksoivat, j.n.e. Nämä mielipiteet levisivät

kirjoitusten kautta pitäjästä pitäjään Taalaissa, tai saapuivat

kuninkaalle, ja niissä käytettiin aluksi nöyrää, rukoilevaa kieltä.

"Me rukoilemme Teidän armoanne Jumalan tähden", sanotaan esimerkiksi,

"katsomaan meidän parastamme tänä kalliina aikana, niinkuin olette

luvannut, aina kun olemme puhuneet Teidän kanssanne". Syytökset

koskivat ainoastaan Berendt von Meleniä ja muita ulkomaalaisia,

joita oli tullut kaupunkiin ja jotka "panivat tuumansa tukkoon ja

vahingoittavat yhteistä kansaa".

Mutta kun kuninkaasta eronneet miehet, tuomiorovasti Knut ja Pietari

Sunnanväder syksyllä 1524 erään kolmannen henkilön, nimittäin Pietari

Grymin kanssa, olivat lähteneet Taalaihin, muuttuivat taalalaisten

kirjeet koviksi ja katkeriksi, kunnes vihdoin tuo uhkaava kirje

saapui. Moran kirkkoherra, Jaakko, suojeli noita kolmea miestä ja

heidän toimintansa vaikutti suuresti kansaan.

Aika oli Kustaalle todellakin huolestuttava. Me muistamme Malmön

kokouksen, lyypekkiläisten kavalluksen, uudestakastajien ilmestymisen

Tukholmaan, pelon Kristianin ja Severin Norrbyn hankkeista sekä uuden

opin tuottaman levottoman mielentilan. Jokainen näistä seikoista

oli sellainen kari, että se olisi saattanut tuottaa kuninkaalle

perikadon, mutta hänen luottamuksensa pysyi yhtä lujana kuin ennenkin

ja vaikka huolet joskus hänen niskaansa lannistivatkin, niin hän pian

taas nosti päänsä pystyyn ja ajatteli: "Se ei ole vaarassa, joka on

Jumalan suojeluksessa." Pahoja sanomia tuli yhä useammin, mutta hän

tiesi että ne olivat yhteydessä edellisten kanssa.

Kerrottiin että Severin Norrby ja taalalaiset olivat ryhtyneet

kirjevaihtoon. Severin kirjoitti menevänsä naimisiin Kristina rouvan

kanssa ja rupeavansa ruotsalaisten hyväksi ja oikeudenmukaiseksi

herraksi. Hän tahtoi että taalalaiset mannermaan puolelta karkaisivat

kuninkaan päälle, hän itse tekisi hyökkäyksensä mereltä, ja siten

saisi julma kuningas rangaistuksen rikotusta valastaan.

Kustaa epäili todellakin Kristina Gyllenstjernaa, hän oli häntä

kohdellut kylmästi ja ikäänkuin vieraana. Kustaa oli ottanut hänen

vanhimman poikansa mukaansa Kalmariin, aikoen viedä hänet Tukholmaan

kasvatettavaksi, mutta poika oli niin ujo ja arka ja näytti niin

haluavan pois, että Kustaa vihdoin päätti lähettää hänet takaisin

äitinsä luo kasvatettavaksi.

Kauvan aikaa mietittyään asiaa ja varmaankin neuvoteltuaan uskollisen

Laurinsa kanssa, oli kuningas päättänyt määrättynä päivänä kutsua

kokoon Tukholman pormestarin ja neuvoston sekä kaupungin mahtavimmat

miehet raatihuoneelle.

Kukaan ei tietänyt, mistä keskusteltaisiin, jonkatähden odotettiin

kuninkaan sanansaattajaa.

Kaikkien suureksi hämmästykseksi astui hän itse saliin, tervehti

ystävällisesti, mutta vakavana, läsnäolevia ja rupesi sitte puhumaan

siitä, mitä pahoja huhuja hänen toimistaan kierteli pitkin maata.

"Tiedättehän minkä arvoiset ne ovat", sanoi hän, "mutta ennenkuin

minä ryhdyn niihin vastaamaan, täytyy minun tietää, voinko luottaa

Tukholman pormestariin, neuvostoon ja muihin miehiin".

Kaikki läsnäolijat vastasivat kuin yhdestä suusta, että he olivat

valmiit elämään ja kuolemaan kuninkaan kanssa ja että jokainen

voimansa mukaan tahtoi koettaa tukahuttaa liikkeellä olevia huhuja.

Sitte määrättiin toukokuun 7 päiväksi yleinen valtiokokous

Vesteråsiin.

Samaan aikaan saapui yllämainittu uhkauskirje Taalaista.

Kokoukseen oli, paitsi valtioneuvostoa, jonka piti saapua 7 päivänä,

kutsuttu kauppakaupunkimiehiä ja talonpoikia, kaksi jokaisesta

kaupungista ja kaksi joka kihlakunnasta, ja näiden piti saapua

toukokuun 14 päiväksi.

Valtioneuvoston kanssa tulivat myöskin Strängnäsin, Skaran ja Turun

piispat sekä kuninkaan kansleri.

Mutta vasta kokoontuneiden säätyjen läsnäollessa nousi kuningas

puhumaan ja valitti, että hänestä kansan kesken kulki niin pahoja

valheita ja että häntä vastaan oli tekeillä mitä ilkeimpiä

salahankkeita. Tämän yhteydessä mainitsi hän julkisesti sekä Severin

Norrbyn, tuomiorovasti Knutin ja kansleri Pietarin, että muita, jotka

tahtoivat matkaansaattaa riitaisuuksia valtakunnassa ja eroittaa

kuninkaan. Hyvien syiden perustuksella näytti hän toteen, että kaikki

mistä häntä syytettiin oli valhetta ja satua.

"Jos hänen hallituksensa oli niin puutteellista, ettei se

miellyttänyt säätyjä, niin hän paikalla ilmoitti olevansa valmis

luopumaan siitä, jottei valtakunnassa hänen tähtensä syntyisi

häiriötä."

Säätyjen vastaus oli yksimielinen; he pyysivät ettei kuningas

heittäisi heitä ja maata, vaan pysyisi hallituksessa ja johtaisi

heitä niinkuin tähänkin asti; he tahtoivat hänen edestään uhrata

verensä ja henkensä ja vakuuttivat koko maan nimessä jokainen

puolestaan pitävänsä huolta siitä, ettei tuollaisia salahankkijoita

puolustettaisi missään, vaan päinvastoin rangaistaisiin niin, että

kaikki heidän rikostaan pelkäisivät.

Heidän pyyntöjensä ja lupaustensa tähden suostui Kustaa pysymään

hallituksessa ja lupasi hänkin puolestaan uhrata henkensä ja

kaikkensa Ruotsin hyväksi.

Antaakseen alamaisilleen tiedon asiain oikeasta tilasta, kirjoitti

kuningas avonaisen kirjeen, jossa hän osoitti, mitä salavehkeitä

oli tekeillä ja miten kaikki nämä puuhat olivat omiaan saamaan

aikaan eripuraisuutta kansassa, joten Kristianin olisi sitä helpompi

päästä takaisin valtakuntaan. Taalalaisille lähetti kuningas useita

kirjeitä, hän ei vihassa vastannut heidän kirjeisiinsä, vaan

antoi heille ystävällisiä varoituksia, neuvoen heitä luopumaan

erehdyksistään ja menettelemään varovaisesti, jotteivät he joutuisi

pahimman vihollisensa valtaan. Vihdoin neuvoi hän heitä kiireen

kautta luopumaan Pietari Sunnanväderistä ja pysymään kuninkaalle

uskollisina, niinkuin he olivat luvanneet; jolleivät he siihen

suostuisi, täytyisi kuninkaan yhdessä neuvoskunnan ja kansan kanssa

keksiä joku keino, jolla heidät saataisiin taipumaan.

Jos he sitävastoin tahtoivat osoittautua uskollisiksi kansalaisiksi,

niin hän kyllä katsoisi heidän parastaan, sen tiesi Jumala, jonka

haltuun hän heidät uskoi.

Palattuaan Kalmarista Tukholmaan, viipyi hän siellä ainoastaan lyhyen

ajan, jonka jälkeen hän läksi pohjoiseen päin, Vestmanlannin kautta

Taalainmaalle, ja piti maakäräjät Tunassa.

Sillaikaa oli mielentila Taalaissa aika lailla rauhoittunut. Molemmat

pappismiehet olivat sekä oman että hyvän ystävänsä mestari Jaakon

tähden kiireesti pötkineet tiehensä Taalaista ja lähteneet Norjaan.

Joko olivat kuninkaan toimenpiteet tai hänen rauhoittavat kirjeensä

ja lähetyksensä syynä siihen, että tyytymättömät pappismiehet

huomasivat nykyisen mielentilan muokkaamisen vallan hedelmättömäksi

työksi, jonkatähden he päättivät ajoissa kadota näyttämöltä.

Kokoontuneet olivat pääasiallisesti kupari-, hopea- ja

rautavuoritilallisia sekä yhteistä kansaa. Kuningas antoi nyt

suullisen vastauksen niihin kysymyksiin, jotka he kirjallisesti

olivat tehneet hänelle. Hän ilmoitti että hän kansan tahdosta ja

säätyjen päätöksestä oli julistanut klippingit kelpaamattomiksi;

itse ei hän ollut niiden arvoa ylentänyt enempää kuin alentanutkaan,

ja väärin oli, että he hänestä uskoivat pahaa, kun he kuitenkin

helposti saattoivat huomata, että hänen halunsa oli järjestää kaikki

asiat maan ja valtakunnan parhaaksi. Ja pitihän heidän ymmärtää,

ettei ollut niinkään helppoa järjestää asioita, jotka olivat mitä

suurimmassa epäjärjestyksessä, eikä myöskään ollut oikein tehdä hänen

työtään raskaammaksi kuin se jo muutenkin oli.

Tämä vaikutti. Ja nyt riensivät kaikki hänen ympärilleen koettaakseen

hyvittää mitä olivat rikkoneet. Vihdoin lähettivät Taalain asukkaat

avoimen kirjeen rakkaille kanssaveljilleen, kruunun veronalaisille

talonpojille, kansalaisille ja yhteiselle kansalle, jotta he

kaikkialla valtakunnassa tekisivät tiettäväksi, että he selvästi

olivat kuulleet ja ymmärtäneet kuninkaan suoran puolustuksen sitä

valheellista ja kavalaa huhua vastaan, jonka Pietari Sunnanväder

ja hänen liittolaisensa hänen armonsa kuninkaan kiusaksi olivat

panneet liikkeelle. Ja jotteivät tuollaiset kavaltajat enään pääsisi

matkaansaattamaan häiriötä valtakunnassa, niin he nyt rakkaimman ja

armollisimman herransa kanssa avonaisella kirjeellä ja sinetillä

olivat päättäneet ja sitoutuneet, etteivät he tästä päivästä lähtien

enään puolustaisi ja suojelisi hänen vihamiehiään tai kavaltajiaan,

sekä etteivät he koskaan uskoisi valheellisia huhuja hänestä j.n.e.

Sillä kertaa tyyntyi levottomuus ja kuningas palasi Tukholmaan.

* * * * *

Me tiedämme, että arkkipiispa Johannes Magnus Hojan kreivin kanssa

lähetettiin Lyypekkiin edustamaan Ruotsia Gottlannin asiassa.

He viipyivät siellä helluntaista syyskuuhun asti. Päätettiin

että rauha Lyypekin kanssa säilytettäisiin, jota vastoin Tanska

ja Lyypekki keskenään tekivät sen sopimuksen, että Hansakaupunki

korvaukseksi kuningas Fredrikille antamastaan avusta saisi

Gottlannin ynnä Visbyn ja Visborgin neljäksi vuodeksi. Tähän täytyi

valtuutettujen suostua ja niin kadotti Ruotsi saaren 140 vuodeksi.

Kotiin palattuaan huomasi herra Johannes paikalla, että

uskonpuhdistustyö oli edistynyt; kuningas ei ollut tyytyväinen

lyypekinretken tuloksiin, sen hän tiesi; ehkä sekin siis osaksi

vaikutti piispaan, kun hän helmi- ja maaliskuun aikana päätti

lähteä tarkastusmatkalle lääniinsä, mutta pääsyynä oli tietysti

se, että hän tahtoi näyttää pitävänsä huolta kirkon asioista. Hän

valmistautui matkalle koko sillä komeudella, joka siihen aikaan

kuului arkkipiispalle.

Hänen seurueessaan ratsasti kaksisataa henkeä, joista useat ylhäisiä

aatelismiehiä. Koskei paavi ollut häntä vihkinyt eikä hän siis saanut

toimittaa virkatehtäviä, oli hänen mukanaan harmaa veli nimeltä

Vincenteus, joka lienee ollut vihitty ja jota siitä syystä kutsuttiin

piispaksi. Tämä vihki Johanneksen asemasta alttarit, kirkkoastiat,

kirkkomuurit ja risti kirkot.

Osoittaakseen vihaavansa luterilaista kerettiläisyyttä ja vaativansa

papeilta elämän puhtautta, kiskoi Johannes suurella ankaruudella

papeiltaan sakkoja jalkavaimoista ja äpärälapsista.

Palatessaan pyysi kuningas että arkkipiispa kävisi hänen luonaan.

Johannes Magnuksen hartain toivo oli pysyä sovussa kummankin puolueen

kanssa. Hän pelkäsi virkaveljeään piispa Braskia; kuningas taas oli

nuori, urhea herra, jonka käsissä oli koko tulevaisuus ja jolle

hän tahtoi olla mieleen. Toivoen että kuningas kiittäisi hänen

virkaintoaan läksi hän Tukholmaan.

Mutta kuninkaan vastaanotto oli kylmä ja odotetun kiitoksen asemasta

kysyi kuningas, oliko piispa koskaan ajatellut virkansa ja ammattinsa

velvollisuuksia. Oliko Kristus käskenyt apostolejansa viettämään

komeaa elämää tässä maailmassa, vaeltamaan turhamielisen saaton

seuraamana ja voitelemaan kelloja, kiviä ja kantoja, vai eikö hän

ollut antanut heille syvempiä, korkeampia käskyjä?

Piispa joutui hämilleen, hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui.

-- Minä olen raamatussa lukenut, jatkoi kuningas, -- että Kristus

käski heitä saarnaamaan ja opettamaan kansalle Jumalan pyhää tahtoa.

-- Tietysti, sammalsi piispa, -- minä pidän irstaiset ankarassa

kurissa.

-- Se ei taida parantaa heitä enempää kuin seurakuntaakaan, ja minä

pelkään ettei matkanne ole tuottanut Jumalalle kunniaa eikä hyötyä.

-- Minä tein minkä voin.

-- Ei, herra piispa, sitä te ette tehnyt, sillä te ette käynyt

kouluissa.

-- En tällä kertaa.

-- Mutta sen teette tästälähin.

-- Sen lupaan.

He pusersivat toistensa käsiä ja erosivat näennäisesti hyvinä

ystävinä.

Jonkun aikaa myöhemmin läksi Kustaa 2,000 kiiltävään haarniskaan

puetun miehen seuraamana Upsalaan. Hän oli käskenyt Uplannin rahvasta

Eerikin päivänä 18 p. toukokuuta kokoontumaan Upsalan kumpujen

luo. Itse hän ratsunsa selässä oli pysähtynyt yhdelle kummuista.

Arkkipiispa, hänkin ratsun selässä, oli kuninkaan oikealla puolella

ja kansleri Lauri Antinpoika vasemmalla. Kokoontunut kansa seisoi

kentällä kummun alla.

Kuninkaan takana oli suuri joukko neuvoston herroja.

Silloin lausui Kustaa: "Te hyvät talonpojat, tahdon lausua teille

sanasen puhtaasta evankeelisesta opista. Te tiedätte, että se

opettaa meitä kiittämään ja palvelemaan Jumalaa, mutta minun

vähäisen ymmärrykseni mukaan ei sen tule tapahtua yksin ristinmerkin

tekemisellä ja polvien notkistamisella, vaan paljon enemmän Jumalalle

mieluisilla teoilla ja siten, että me likinnä Jumalaa rakastamme

isänmaatamme, tottelemme esivaltaa ja voimassa olevia lakeja ja

veljinä kohtelemme kaikkia kanssaihmisiämme."

-- Niin, se on totta! kuului kansanjoukosta.

-- Mutta siihen ei päästä ilman työtä ja sentähden täytyy jokaisen

koettaa saada aikaan niin paljon kuin suinkin.

-- Sitä tässä kyllä saa koettaa muutenkin.

-- Niin kyllä! tuli joka taholta vastaukseksi.

-- Tiedättekö, hyvät ystävät, jatkoi kuningas, -- olen tullut

ajatelleeksi, miten paljon meidän maassamme on laiskoja ja

oppimattomia pappeja; sitäpaitsi on joka luostari täynnä munkkeja,

jotka miltei syöpäläisten lailla kuluttavat maan parhaimmat voimat.

Talonpojat katselivat epäillen toisiinsa, mutta kukaan ei virkkanut

sanaakaan.

-- Mitä arvelette, jatkoi kuningas, -- panisinko toimeen tarkastuksen

heidän joukossaan? Ne jotka kelpaavat saarnaajiksi saavat

toimeentulon, mutta muut saavat hankkia elatuksensa otsansa hiessä,

niinkuin Jumala on käskenyt.

Vaitioloa yhä kesti.

-- Pitäisi hankkia koulumestareja ja teinejä opettamaan kansan

lapsille kristillisyyttä ja hyviä tapoja, jatkoi kuningas.

Yleinen mielenkiihko valtasi kentällä seisovan joukon. Kuiskaeltiin,

päätä nyökyteltiin. Vihdoin otti vanha ukko lakin päästään ja virkkoi:

-- Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestasi, mutta koska meidän

kuitenkin täytyy ruokkia munkkimme, niin voimmehan samalla pitää

heidät.

-- Niin puuttui puheeseen toinen, joka seisoi aivan vieressä, --

olemme kuulleet, että aiottaisiin poistaa latinalainen messu ja

muuttaa vanhaa uskontoamme.

-- Se kuuluu olevan kanslerin syy, huusi kolmas... hän yllyttää

Kyösti kuningasta kääntämään kirkkoa, hän on pakana, kerettiläinen!

-- Ajakaamme pois hänet, missä hän on? huusivat useat äänet vallan

sekaisin.

Kuningas vilkaisi äkkiä kansleriin, joka tyynesti hymyillen pysytteli

hänen rinnallaan.

-- Tunnetteko Lauri Antinpoikaa? kysyi hän.

-- Emme, mutta jos hän vaan tulee tänne joukkoomme, niin hän piankin

saa oppia tuntemaan meidät.

Silloin käski kuningas erästä hoviherraansa puhuttelemaan kansaa

latinaksi. Herra totteli.

-- Mitä hän sanoo? kirkuivat talonpojat.

-- Mitä te sitä kysytte? Ettehän te ymmärrä latinalaista

messuannekaan, mutta kuitenkin tahdotte säilyttää sen.

Kuningas lausui ystävälliset jäähyväiset ja sanoi sitte Lauri

herralle:

-- Kun silmä kauvan on ollut pimeydessä, niin ei se heti siedä

päivänvaloa.

-- Parantuneen opetuksen kautta se vähitellen voi tottua, vastasi

kansleri.

Mutta kuningas tuntui olevan mitä parhaimmalla tuulella;

mahdollisesti ei hän piispalle tahtonut näyttää tyytymättömyyttään

kärsitystä tappiosta; hän laski reippaasti leikkiä piispan kanssa

ja kun, heidän ratsastaessaan kaupunkiin päin, muuan hoviherroista

ojensi hänelle kauniin kukkaseppeleen ajan tavan mukaan koristaakseen

hänet kevätruhtinaaksi, niin laski kuningas sen arkkipiispan päähän

ja nimitti hänet kevätruhtinaaksi.

Kaikissa pohjoismaissa oli tullut tavaksi valita kevätruhtinas, joka

koristettiin seppeleillä ja kukkasilla; tämän velvollisuus oli sitte

pitää kemut kaikille, jotka olivat ottaneet osaa leikkiin.

Johannes Magnus oli erittäin iloissaan kunniasta joka häntä

oli kohdannut. Hän piti koko kotimatkan seppelettä päässään,

aavistamatta, että hänelle hiukan naurettiin.

Kevätruhtinaan kemut määrättiin pidettäviksi kaksi päivää jälkeenpäin

eli helluntaipäivänä, 20 p. toukokuuta.

Arkkipiispa asetti kuninkaan toiselle kunniasijalle ja istuutui itse

vastapäätä toiselle, mutta juomamaljat ja muut pöytäkalut olivat

hänen puolellaan paljon komeammat kuin kuninkaan puolella. Kuningas

hämmästyi viinien ja ruokien ylellisyyttä ja kun arkkipiispa vihdoin

joi kuninkaan maljan sanoilla:

"Meidän armomme juo teidän armonne onneksi, toivottaen hyvää vuotta!"

Niin kuningas vastasi:

"Sinun armosi ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle!"

Ja kuningas nousi ja läksi pois.

Mutta läsnäolevat purskahtivat meluavaan nauruun.

Muutamia päiviä myöhemmin meni kuningas tuomiokapituliin ja pyysi

hengellisiä herroja sanomaan, keneltä he oikeastaan olivat saaneet

oikeutensa.

Tohtori Pietari Galle vastasi, että pyhä kirkko oli saanut ne

kristityiltä keisareilta, kuninkailta ja ruhtinailta. Myöskin

oli aateli ja yhteinen kansa antanut kirkoille ja luostareille

taloja ja tavaraa, jotka lahjoitukset kuninkaat ja ruhtinaat sitte

kirjeillään ja sineteillään olivat vahvistaneet, jotta ne pysyisivät

peruuttamattomina ikipäiviksi.

-- Mutta, kysyi kuningas, -- eivätkö toiset kuninkaat ja ruhtinaat

voi peruuttaa tällaisia oikeuksia, koskei niistä pyhässä raamatussa

mainita mitään ja koska ne ovat syntyneet vaan sentähden, että munkit

ja papit ovat saarnanneet kiirastulta ja muuta sellaista, jota ei

Jumalan sanassa suinkaan ole määrätty?

Tohtori Galle vaikeni.

-- Voitteko te, arkkipiispa, antaa jotakin neuvoa? kysyi kuningas ja

hänen vihansa alkoi nousta.

Arkkipiispa hypisteli rukousnauhaansa, mutta ei sanonut mitään.

Tuomiorovasti Göran Turenpoika, valtiohovimestari Ture Jönsinpojan

poika, itserakas ja pöyhkeilevä herra, astui silloin esiin ja virkkoi

kiivaasti:

-- Sitä minkä keisarit ja kuninkaat ovat vahvistaneet eivät hänen

jälkeläisensä voi rikkoa! Johan drikitaleissakin (säännöissä)

sanotaan, että Jumalan iankaikkinen kirous kohtaa sitä, joka niitä

vastustaa. Ja vielä sanotaan drikitaleissa, että se, joka rikkoo

käskyn, joutuu iäiseen kadotukseen. Drikitaleissa...

-- Niin, keskeytti kuningas hymyillen hänen puheensa, -- kyllähän te

juotte ja puhutte, mutta valtakunta ei siitä hyödy.

Tuomiorovasti väänteli ja käänteli; hänellä oli nähtävästi vielä

paljon sanottavaa. Kuningas kääntyi hänen puoleensa:

-- Jos Te pyhän Raamatun ja Jumalan sanan perustuksella voitte

näyttää toteen, että nuo suuret vapaudet ovat aiotut hengellisille

herroille, niin minä lupaan tyytyä. Rehellisille työmiehille suon

heidän hyvin ansaitun palkkansa, mutta ne, jotka eivät saarnalla

eivätkä kirjoituksilla palvele Jumalaa tai seurakuntaa, vaan

kuluttavat aikansa veisaamalla ja ulvomalla luostareissa ja

kirkoissa, ne olisivat ajettavat pois ja jätettävät palkkaa vaille.

Mutta kun tuomiorovastia kehoitettiin raamatun nojalla näyttämään

toteen kirkon oikeuksia, niin hänkin vaikeni.

Kaikki ymmärsivät kuninkaan kysymysten tarkoituksen ja helppo oli

huomata, mihin hän pyrki. Se kävi vielä selvemmäksi, kun Upsalan

tuomiokapitulin dekaani Kustaalle huomautti, että kansa suuresti

paheksui Vesteråsin piispaa sentähden ettei tämä hovissaan pitänyt

niin suurta seuruetta kuin tapa vaati.

-- Minusta kansalla olisi enemmän syytä paheksumiseen, jos hän

pitäisi paljon väkeä ja sentähden vaatisi heiltä enemmän veroa...

Arvelen että sanoillani kyllä loukkaan sekä teitä että muita

samoinajattelevia, sillä te pidätte piispanvirkaa suurena herrautena

ettekä muista raamatun sanoja, että piispan tulee olla yhteisen

kansan palvelijana Herrassa, ja tätä virkaa hoitaa hän paremmin, jos

hänellä on pienempi seurue. Mutta te ette tahdo tietää, kummoisen

todellisen piispan tulee olla.

Dekaani poistui pelästyneenä; suuri kokoontuneiden joukko katseli

hämmästyneenä tuota miestä, joka äkkiä heidän silmissään kasvoi

kokonaiseksi Goliatiksi. Heidän jumalanpalveluksensa ydin oli itse

asiassa koota aarteita aarteitten päälle.

Kirkko oli heidän käsityksensä mukaan aarreaitta, joka soi

palvelijoilleen nautintorikkaan elämän.

Yksi ainoa mies piti katolisuutta ja paavin valtaa kristinuskon

pääperustuksena.

Hans Brask oli rehellinen ja uskollinen kaikessa, sentähden ei hän

koskaan rikkonut velvollisuuksiaan, ei epäilyksenkään hetkenä. Hän

oli Kustaan ainoa arvokas vastustaja; hän oli päättänyt joko voittaa

tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota hän tunnusti.

Katolisuus vaatii tunnustajiltaan uskon vimmaa: Braskissakin sitä

olisi voinut olla; mutta hän oli tyyni ajattelija, jolla johtotähtenä

oli usko ja siitä ei hän hetkeksikään kääntänyt silmiään.

Mutta vastapuolueen miehet kulkivat silmät auki. Uusi aikakausi oli

alkanut ja hän oli sen voimakkain vastustaja.

Maan hätä oli kääntänyt Kustaan silmät luostareihin ja kirkkoihin.

Niissä säilytettiin äärettömiä aarteita ja hänen mielestään tuli

jokaisen, joka tahtoi suojella omaisuuttaan vihollisilta, siis

myöskin luostarien, kirkkojen, munkkien ja pappien, kantaa yhteistä

taakkaa.

Lutherin kirjoitukset joutuivat aseiksi hänen käsiinsä, mutta ne

houkuttelivat häntä myöskin tunkeutumaan yhä syvemmälle, kaiken

tiedon alkulähdettä likemmä.

Hänen valistunut ystävänsä Lauri Antinpoika osoitti hänelle usein

merkillisiä kohtia raamatusta ja sitte he keskustelivat niistä.

Vähitellen hänelle selveni, että Lutherin uskonpuhdistus oli ainoa

tie valoon ja ajatuksen vapauteen ja että kansa ja maa tältä tieltä

saattaisi löytää siunauksen.

Kummallista on, ettei mikään synny valmistamatta; sekä luonnon että

hengen valtakunnassa täytyy maan olla kynnetyn ennenkuin siihen

voidaan kylvää ja ennenkuin se voi kasvaa ja hedelmän kantaa; niin,

hedelmän... kuka sen antaa?

Kustaa sen tunsi, kun hänen sielunsa joskus valtasi ääretön halu

ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Monasti oli hänen mieleensä

muistunut uni kynttilästä, jota hän oli tavotellut; nyt hän selvästi

tiesi, mitä tekisi: hän sen asettaisi keskelle kansaansa, hän

toimittaisi sille todellisia pappeja, jotka eivät halpamaisesta

voitonhimosta saarnaisi seurakunnalle, vaan rakkaudesta Jumalan

sanaan.

Hänen mieleensä muistui Kristian... niin, kansa oli suuttunut häneen

pääasiallisesti sentähden, että hän oli tahtonut tuoda maahan

Lutherin oppia.

Tietysti papit olivat yllyttäneet kansan, mutta olivatko ruotsalaiset

papit paremmat?

-- Se ei ole mikään uusi oppi, sanoi kansleri, -- se on vanha oppi,

mutta puhdistettuna kaikista turhista lisäyksistä.

-- Niin, niin, olet oikeassa, Lauriseni, vastasi kuningas, --

se on tuo vanha, puhdas Kristuksen hengen mukainen oppi; ja se

meidän täytyy selittää niille, jotka huutavat kerettiläisyyttä ja

antikristusta.

Ja senjälkeen kävi Kustaa asiaan käsiksi yhä suuremmalla

päättäväisyydellä ja varmuudella.

Jo v. 1525 käski hän panna toimeen yleisen tarkastuksen luostareissa

ja antoi Sigtunan dominikaniluostarin johtajalle toimeksi saman

käskyn täyttämisen. Mutta tämä kohtasi oman veljeskuntansa jäsenissä

suurta vastahakoisuutta, varsinkin Vesteråsissa, jossa priori

Robertus, levoton ja kapinallisuuteen taipuva norjalainen, muiden

sikäläisten veljiensä kanssa oli ollut osallisena Sunnanväderin ja

Knutin salahankkeissa Taalainmaalla.

Heti kun tästä saatiin tieto, pantiin Robertus viralta ja kuningas

antoi ankaran käskyn, että hänen ja kaikkien samaan veljeskuntaan

kuuluvien ulkomaalaisten kolmen viikon kuluessa pitää jättää Ruotsin

valtakunta.

Omin päin toimitti Kustaa sinne toisen priorin ja kun saatiin tietää,

että Arbogan luostarissa oli harjoitettu kaikkinaista vääryyttä, niin

antoi kuningas panna johtajan pois viralta ja käski palvelijansa

Lauri Sommarin asettua sinne linnaleiriin, kirjoittaa luettelon

kaikista luostarin kalleuksista ja tavaroista ja yhdessä kaupungin

pormestarin ja neuvoston kanssa määrätä toisen luostarinjohtajan.

Tunnettu asia oli, että munkit suuresti vaikuttivat kansaan ja että

kaikkinaiset pahat huhut kuninkaasta levisivät pitkin maata juuri

heidän kauttaan. Sentähden rupesi Kustaa pitämään heitä ankaran

valvonnan alaisina ja sekaantumaan luostarien omaisuutta koskeviin

asioihin sekä laskemaan niiden tuloja.

Brask, joka aina pysyi valppaana ja joka suurella mielikarvaudella

kuuli tämän, oli ryhtynyt tekemään luetteloa Nydalan luostarin

omaisuudesta, voidakseen tulevaisuudessa ja suotuisampien olojen

vallitessa vaatia takaisin, mitä luostarin nyt täytyi antaa. Kustaa

kehoitti häntä vakavasti luopumaan aikeesta, sillä hän tahtoi yksin

hallita maataan ja itse hoitaa luostarien asiat. Samaan aikaan

sai kuningas tiedon Olavi Tystesta ja luostariryöstöstä. Yleinen

luulo oli, että hän ja hänen nuori morsiamensa sylitysten nukkuivat

Venerin pohjalla, mutta heidän surullinen kohtalonsa oli tehnyt

rikoksen syvän myötätunnon arvoiseksi: olivathan he niin onnettomat

ja miehestä mieheen kuiskaeltiin, että tyttö oli mahtanut olla kovan

pakon alaisena.

Kustaa tahtoi lähempiä tietoja asiasta ja hänelle vastattiin, että

luostareissa tapahtui paljon sellaista, jota ei maailma koskaan

saanut tietää.

Nyt puuttui kuningas kirkon tuomiovaltaankin. Piispa Brask

oli julistanut karanneet kirkon pannaan; kuningas peruutti

omalla vallallaan kirouksen ja julisti heidät vapaiksi kaikesta

rangaistuksesta, jos he vielä elivät. Mutta piispa sai nuhteet siitä

että hän vastoin hänen tahtoaan oli vihkinyt nunnaksi kihlatun tytön,

sillä tuo teko soti sekä Jumalan että mikäli hänelle oli sanottu

kirkonkin lakia vastaan. Piispaa varoitettiin heittämään kaikki

kiroukset, kunnes useampia pappia olisi koolla ja he silloin, muiden

asioiden mukana, olisivat harkinneet, mikä oli oikein, mikä väärin.

Kuninkaan toimenpiteet ja kirjoitukset olivat sentään vaikuttaneet

jotakin, sillä useat nuoremmat munkit tulivat pyytämään kuninkaan

suojelusta jotta he voisivat jättää luostarinsa ja lähteä Lapinmaalle

perustamaan kouluja lappalaisten ja muiden hyvien ihmisten

lapsille. Kuningas sekä hyväksyi heidän aikeensa että antoi heille

suojeluskirjeen, jottei kukaan koko Ruotsin valtakunnassa saisi

haastaa heitä oikeuteen.

Eikä siinä kyllä. Kuningas ulotti valtansa koko papilliseen

hallintoon; hän asetti pappeja virkaan ja pani heitä viralta, ja

pappien jättämästä perinnöstä vaati hän osan kruunulle.

Paavisuuden valta ja voima näytti olevan loppumaisillaan. Kustaa

hallitsi valtakunnassaan sekä kuninkaana että paavina.

Kun Johannes Magnus palasi tarkastusmatkaltaan, kertoi hän

kuninkaalle Norjassa rukoiltavan hänen puolestaan, että hän pysyisi

ainoalle autuaaksi tekevälle kirkolle uskollisena.

-- Hyvä, vastasi kuningas, -- mutta luultavaa on, ettei suurin osa

rukoilijoista edes tiedä, mitä oikea kristillinen usko on.

Alkukesästä v. 1526 kutsuttiin arkkipiispa Tukholmaan. Kuningas

oli saanut kuulla kaikellaisia huhuja salaisista vehkeistä ja kun

ei Johannes voinut esiintuoda selviä todisteita syyttömyydestään,

pantiin hän harmaittenveljien luostariin, jota ei kuitenkaan tullut

katsoa vankeudeksi.

-- Kuka tietää, mitä hän roomalaisella viekkaudellaan ja sukkelilla

keinoillaan vielä voi saada aikaan, sanoi kuningas kanslerilleen,

-- minun täytyy yhdellä tai toisella tavalla toimittaa hänet

valtakunnasta.

Pian sen jälkeen sai arkkipiispa käskyn paikalla lähteä Puolaan

välittämään naimiskauppaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismundin

tyttären välillä.

Arkkipiispa läksi matkaan ja oli jo päässyt merelle, kun vene

hänet saavutti, tuoden kuninkaalta kirjeen. Se sisälsi käskyn,

että arkkipiispan viipymättä tuli lähteä Suomen kautta Venäjälle

rakentamaan rauhaa Kustaan ja suuriruhtinaan välille.

Johannes Magnus kyllä ymmärsi, mitä tämä merkitsi; hän nousi maihin

Roslagenin rannalla Söderbyn kirkon luona, kutsui kokoon papiston

likiseuduilta, kertoi kokoontuneille matkustaneensa kuninkaan

asioissa vierailla mailla, mutta kärsineensä haaksirikon ja

kadottaneensa kaiken omaisuutensa. Sentähden hän nyt pyysi, että

jokainen lainaisi hänelle niin paljon kuin suinkin; kotiin tullessaan

hän kyllä maksaisi kaikki takaisin.

Hänen Armolleen tuotiin rahaa, hopeaa, hevosia ja härkiä suuret

määrät; ne jotka asuivat kaukana, lainasivat rikkailta talonpojilta,

monet antoivat niin paljon että itse jäivät suurimpaan köyhyyteen.

Johannes läksi todellakin Venäjälle ja sieltä Danzigiin Puolassa,

jossa hän sai Sigismundin lupaamaan, ettei hän suostuisi

naimiskauppaan kuin sillä ehdolla että Kustaa pysyisi ehdottomasti

uskollisena vanhalle kirkolle.

Sellaista lupausta ei Kustaa tietysti koskaan antanut.

Ruotsiin ei arkkipiispa Johannes koskaan palannut; hän ei tahtonut

tulla kotimaahansa ennenkuin hän omisti koko sen vallan, joka

tarvittiin kirkon arvon ja voiman ylläpitämiseksi. Muutaman vuoden

perästä hän todellakin vihittiin arkkipiispaksi, mutta silloin oli

tapahtunut niin merkillisiä asioita, ettei hän enään voinut palata

Ruotsiin.

* * * * *

Tähän aikaan kuoli nuori Niilo Sture Upsalassa. Hänen äitinsä oli

jättänyt hänet taitavan opettajan käsiin ja tämä oli kiittävästi

arvostellut hänen edistystään kirjallisessa taidossa, kun kuolema

tuli ja katkaisi hänen elämänsä langan.

Ylevämielinen Kristina Gyllenstjerna oli saanut kokea kovia.

Köpenhaminassa ollessaan vankeudessa näki hän kuoleman riistävän

omaisistaan toisen toisensa perästä, ja joka kerta kiitti hän Jumalaa.

Kun hän vihdoin sai takaisin vapautensa ja palasi kotimaahan

sukulaisten ja ystävien luo, kerrottiin hänelle, että Kustaa

Eerikinpoika häntä sekä pelkäsi että vihasi; että kansa jumaloi hänen

poikiaan ja näki heissä isänmaan ainoan toivon.

Hekin olivat riistetyt häneltä, kun hän vankina vietiin

Köpenhaminaan. Vieraat ihmiset olivat ottaneet heidät huostaansa,

hän ei edes tietänyt, elivätkö he. Ensimäinen tieto minkä hän heistä

sai, oli, että he matkaansaattoivat levottomuutta ja eripuraisuutta

valtakunnassa.

Valtioneuvos Juhana Turenpoika, valtiohovimestarin poika ja

tuomiorovasti Göranin veli, sai vihdoin tiedon hänen nuoremman

poikansa, Svanten, olinpaikasta ja saattoi hänet äidin luo. Se oli

helläluontoinen lapsi, jonka ilo oli vallan rajaton, kun hän näki

äitinsä.

-- Kunhan ei julma kuningas riistäisi häntä käsistäni, sanoi Kristina

itkien.

Juhana Turenpoika vakuutti, ettei kuningas sitä tekisi. "Häntä on

viety harhaan yhtä paljon kuin teitä, jalo rouva."

Mutta Kristinaa oli niin paljon peloitettu, ettei hän uskonut sitä;

tuo ennen niin urhea nainen näki nyt vaaroja kaikkialla ja päätti

viettää päivänsä hiljaisuudessa, kaukana kaupungin elämästä, poikansa

ja muutamien harvojen ystäviensä kanssa.

Mutta ennenkuin hän erosi Juhana Turenpojasta, vannotti hän häntä

etsimään esikoistansa Niiloa. Milloin tiesi huhu kertoa että hän

oli Suomessa, milloin muualla, mutta kun äidin kirjeet ja sanomat

saapuivat perille, niin ei häntä joko enään ollut asianomaisessa

paikassa, tai ei hän milloinkaan ollut siellä käynytkään.

Valtioneuvos lupasi koettaa parastaan ja hyvästi jättäessä osotti

Kristina poikaansa ja lausui:

-- Teitä on minun kiittäminen suurimmasta maallisesta ilostani.

Niin he erosivat.

Mutta nämä jäähyväissanat kertoi Juhana herra pian isälleen,

valtiohovimestarille, ja tämä narrimainen herra tarttui paikalla

onkeen.

Jos Juhana Turenpoika menisi naimisiin Kristina Gyllenstjernan

kanssa, niin hän joutuisi sangen likelle valtaistuinta, jos

valtiohovimestari nimittäin hyvin hoitaisi korttinsa.

Hänhän polveutui suoraan kuninkaallisesta Agneksesta, joten ei

hänen mielestään kukaan ollut niin oikeutettu kantamaan Ruotsin

kruunua kuin hän ja hänen perheensä, Kustaa Eerikinpoika, senkin

kerettiläinen, oli syrjäytettävä luonnollisesti Sture avaisi tien

hänelle, Ture Jönsinpojalle. Tehköön tyhmä kansa Kristina rouvan

pojan Ruotsin kuninkaaksi. -- Pyhä neitsyt, miten mielellään hän,

valtiohovimestari, edistäisi asiaa, jos niiksi tuli! Hän se itse

asiassa hallitsisi -- ja kuka ties, mitä tulevaisuudessa saattaisi

tapahtua.

Pojalleen puhui hän asiasta suurella varovaisuudella. Kristina

rouva oli jalosukuinen nainen, jota sitäpaitsi pidettiin suuressa

kunniassa; juuri sellaisen puolison toivoi hän pojalleen.

Juhana Turenpoika oli ollut kihloissa Cecilia Roosin kanssa, mutta

vihollisuus perheiden välillä ja pappien vehkeet olivat heidät

eroittaneet, ja Juhanan suureksi suruksi oli tyttö mennyt luostariin.

-- Niin kauvan kuin kuningas pysyy naimattomana, tulee hänen

likeisimpien miestensäkin pysyä, vastasi ritari.

-- Siihen ei ole mitään syytä ja jos sinä otat varteen minun

toivomukseni...

Siihen tapaan jatkoi valtiohovimestari, mutta poika vastasi hänelle

vältellen.

Silloin valloitettiin Kalmar, jolloin Kustaa löysi nuoren Niilo

Sturen ja otti hänet mukaansa kotiin; hän piti viisaana näyttää,

että hän oli Stureille suosiollinen ja hän koetti todellakin voittaa

pojan rakkauden, mutta tämä oli niin ylpeä, että hän vaan vaati

itselleen kunnioitusta sensijaan että hänen olisi tullut osoittaa

sitä muille. Kuningas kirjoitti silloin Kristina rouvalle, että poika

oli kasvatettava äidin johdolla, ja sekä poika että kirje uskottiin

herra Juhana Turenpojan haltuun, joka lupasi viedä molemmat perille

Kristina rouvan omiin käsiin.

Hän ei ollut nähnyt Kristina rouvaa kokonaiseen vuoteen; paremmat

olosuhteet olivat antaneet hänelle hänen entisen ryhtinsä ja suru

verhosi hänet ikäänkuin harsoon, samalla kuin koko hänen olentonsa

henki nöyrää alistuvaisuutta Jumalan tahdon alle, joka teki miltei

liikuttavan vaikutuksen.

Ilomielin sulki hän syliinsä pojan.

-- Teiltä tulee kaikki hyvä, sanoi hän kyynelsilmin, ilosta säteillen

ja ojensi Juhanalle kätensä.

-- Kuningas minut lähetti, vastasi ritari.

-- Sitte en enään voi olla hänelle pahoillani. Kerro, Niilo, mitä

sinä pidät kuninkaasta.

-- Hän löi minua.

-- Kai sinä olit tehnyt jotakin pahaa.

-- Minä potkaisin palvelijaa, joka ei osoittanut minulle tarpeeksi

kunnioitusta.

-- Sinulle? Ansaitsetko sinä sitte kunnioitusta?

-- Olen Sten Sturen poika.

Kristina peitti kasvot käsillään ja itki katkerasti.

-- He ovat hänet pilanneet, sanoi hän, kääntyen Juhanan puoleen.

-- Kyllä hän teidän johdollanne tulee ymmärtäväisemmäksi, vastasi

Turenpoika.

-- Minäpä koetan koko voimallani. Tahtoisitteko te hankkia vakavan,

kirjanoppineen miehen, joka auttaisi minua kasvattamaan poikiani?

Ritari lupasi, mutta heidän jäätyään kahdenkesken, kertoi hän, että

Knut ja Sunnanväder olivat aikoneet panna toimeen kapinan Taalaissa.

-- Severin Norrby on osallisena samoissa vehkeissä, lausui hän,

luoden rouvaan tutkivan katseen.

-- Minä tiedän, virkkoi Kristina ja suuttumuksen puna nousi hänen

poskilleen, -- että he ovat käyttäneet hyväkseen minunkin nimeäni.

Hän avasi laatikon ja näytti kirjeen, jonka hän oli saanut Taalaista

ja joka oli kirjoitettu talonpoikien nimessä. Siinä sanottiin että

Severin Norrby oli kirjoittanut ottavansa Kristina rouvan vaimokseen

ja rupeavansa ruotsalaisten armolliseksi herraksi; itse puolestaan

he vaan tahtoivat sanoa, että he rakkaan Sten herran tähden olivat

valmiit uhraamaan verensä ja henkensä ja että hänen lastensa tuli

saada käsiinsä hallitus.

-- Oletteko vastannut?

-- Kyllä, että valehtelijat ovat heidät pettäneet; minä neuvoin heitä

pysymään herralleen ja kuninkaalleen uskollisina.

-- Miksette ilmoittanut kuninkaalle?

-- Hän olisi voinut luulla, että minulla oli ties mitä aikomuksia.

-- Saanko näyttää hänelle tämän kirjeen?

-- Ette. Se yllyttäisi vaan hänen vihaansa niitä vastaan, jotka

ymmärtämättömyydessä menivät ansaan.

-- He ovat jo saaneet anteeksi, mutta tästä oppii kuningas tuntemaan

teidät.

He vaikenivat molemmat; Kristina vaipui muistoihinsa; tuontuostakin

valui hänen kalpeille poskilleen kyynel, jota ei hän edes huomannut.

Juhana tavotteli sanoja... eihän tämä ollut sopiva hetki hänen

sanottavilleen, mutta hänen täytyi saada ne sanotuiksi, maksoi mitä

maksoi.

-- Tässä ei ole kuin yksi pelastuskeino. Kristina loi häneen kysyvän

katseen.

-- Se, että te menette naimisiin. Hän pudisti päätään.

-- Häijyys ja panettelu tulevat kyllä vielä kauvan käyttämään

hyväkseen teidän nimeänne; Norrby on sellainen, että hän tilaisuuden

sattuessa olisi valmis vaikka ryöstämällä ottamaan teidät tuumiensa

edistämiseksi. Poikanne tarvitsevat isän.

Kristina kuunteli tarkkaavasti. Vihdoin nosti hän silmänsä ja kysyi:

-- Kenen kanssa minun pitää mennä naimisiin? Juhana tuli niin

hämilleen, ettei hän voinut vastata.

Hän vaan punastui.

-- Teidänkö kanssanne? kysyi Kristina ikäänkuin itsekseen ja loi

silmänsä maahan.

-- Jalo rouva, en minä eikä kukaan muu ansaitse onnea tulla

puolisoksenne; ainoastaan olojen pakotuksesta...

Kristina ojensi hänelle kätensä.

-- Jos menen naimisiin, niin en kenenkään muun kanssa kuin teidän,

herra Juhana Turenpoika.

Juhana vei kunnioittavalla liikkeellä hänen kätensä huulilleen.

-- Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua.

-- Kuka minua kohtaan on ollut niin hyvä kuin te? sanoi Kristina; --

en kenellekään ole niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille.

Erotessa antoi Kristina hänelle lupauksen että hän voi palata kolmen

kuukauden perästä saamaan varmaa vastausta.

Kun Kustaa oli lukenut taalalaisten kirjeen ja kuullut vastauksen,

virkkoi hän:

-- Sitä en olisi odottanut.

-- Kristina rouva on jalo nainen.

-- Mutta hän ei koskaan tule unohtamaan menneisyyttä.

-- Hän rakastaa kuningasta.

-- Miksei hän sitte koskaan ole käynyt luonani?

-- Pahat kielet ulottuvat kaikkialle.

-- Olet oikeassa. Odottakaamme. Valtiohovimestari odotti suurta

uutista, mutta kun hänen poikansa Juhana yhä pysyi suljettuna kuin

mustakantinen kirja, huokaili hän haikeasti, arvellen, että siunattu

kuningatar Agnes varmaankin oli unohtanut jälkeläisensä.

Kristina rouva ryhtyi heti kasvattamaan poikaansa; aluksi antoi

hän hänen kertoa vaiheistaan ja vallan pelästyi, kun huomasi, että

pääpiirteinä hänen luonteessaan olivat itserakkaus ja turhamaisuus.

Välistä näyttäytyi kyllä hänen luonteessaan jalompiakin piirteitä;

silloin heittäysi hän äitinsä syliin ja lupasi hänelle ainaista

kuuliaisuutta. Mutta seuraavana hetkenä saattoi hän olla valmis

kertomaan, että hän Kalmarin linnassa oli ollut kuningas.

-- Ja koko miehistö sai sinun tähtesi kärsiä kuoleman, vastasi

Kristina rouva.

-- Se oli heidän velvollisuutensa.

-- Sitä en käsitä.

-- Kunniakasta on kuolla kuninkaansa puolesta.

-- Olkoon menneeksi, jos hän taistelee maansa edestä.

-- Ettekö sitte tiedä, äitini, että Kustaa Eerikinpoika on ottanut

kruununi?

-- Sinä olet halvin hänen alamaisistaan, huudahti Kristina

epätoivoissaan, -- hän voi milloin hyvänsä ottaa sinulta elämän.

-- Minulla on paljon puolustajia, väitti poika itsepintaisesti.

-- Tänään tapasin tiellä kaksi talonpoikaa, jotka tunsivat minut.

"Kunniaa ja elämää teille, herra Niilo Sture", sanoivat he, "te, joka

kerran tulette olemaan kuninkaamme!"

-- Ne hullut saattaisivat elämällään saada maksaa sanansa.

Kristina ei pitänyt Juhana Turenpojan lähettämän opettajan

ulkomuodosta, mutta hänen opetuksensa häntä sensijaan miellytti;

sentähden hän usein olikin läsnä tunneilla ja otti sitte pojat

luokseen.

Mutta yllämainitun keskustelun jälkeen kutsutti hän opettajan

puheilleen ja, kerrottuaan mitä katsoi välttämättömäksi, kysyi, mitä

hänen mielestään olisi tehtävä.

-- Jalo rouva, tahdotteko uskoa nuoren herran kokonaan minun haltuuni?

-- Aiotteko lyödä häntä?

-- Jos se on välttämätöntä! Samassa kuului ulkoa Niilon ääni:

-- Sinä olet minun alamaiseni Svante, siksi sinun pitää totella minua!

Kristina oli kuullut tarpeeksi.

-- Tämä on mieletöntä, huudahti hän epätoivoissaan, -- kohdelkaa

häntä niin, että voitte vastata siitä Jumalan edessä!

Opettaja kumarsi ja läksi.

-- Niilo Sture, huusi hän, -- tulkaa tänne!

-- Herra Niilo Sture, jos suvaitsette, vastasi poika; -- sitte kyllä

tulen.

-- Heti paikalla, kun käsken!

-- Täällä ei käske kukaan muu kuin minä, puhui poika, istuutuen

likeiselle penkille.

-- Jollette paikalla tule, niin annan kahden palvelijan kantaa teidät

tänne.

-- Sitä he eivät uskalla tehdä.

-- Niilo! huudahti Kristina, syvän surun valtaamana.

-- Toista on jos sinä tahdot, äiti! ja poika karkasi äidin syliin.

-- Mene nyt maisterin luo.

-- En, vastasi poika jyrkästi ja nyökäytti päätään, -- hänen pitää

tulla tänne minun luokseni.

-- Minun kai täytyy tehdä se tällä kertaa, puhui opettaja, ottaen

poikaa kiinni kauluksesta ja kantaen hänet ulos. Poika päristeli ja

potki, mutta pelkäsi samalla että joku palvelijoista tulisi sisään,

jonkatähden hän vaikeni kuin kala.

Maisteri vei hänet huoneeseensa ja siellä he molemmat viipyivät neljä

päivää. Ruoka kannettiin heille sinne kopassa ja jo toisena päivänä

tiesi palvelija kertoa, että Niilo herra itse tyhjensi kopan.

Viidentenä päivänä tulivat molemmat Kristina rouvan luo. Niilo

oli silminnähtävästi muuttunut; hän oli tottelevainen ja pysyi

harvinaisen vaiteliaana, mutta loi tuontuostakin silmänsä opettajaan,

ikäänkuin peläten, ettei hän olisi häneen tyytyväinen.

Svante riemastui, kun sai takaisin veljensä, ja tahtoi häntä paikalla

leikkimään kanssaan; Niilo loi maisteriin kysyvän katseen.

-- Jos leikitte täällä pihalla, niin että voin nähdä teidät, vastasi

opettaja.

Pojat riensivät ulos ja Kristina kysyi arasti:

-- Eikö hänen terveytensä kärsi, kun hän saa istua niin paljon?

-- Me kävelemme joka aamu penikulman ennenkuin muut ovat nousseet.

-- Kuinka kauvan tätä täytyy kestää?

-- Pelkäänpä että kauvankin; viikoissa ja kuukausissa ei paranneta

vuosikausien kartuttamia vikoja.

-- Lapsi raukkaani, voi lapsi raukkaani! huokasi Kristina.

-- Tässä ei ole syytä epätoivoon, vastasi maisteri. -- Pian muuttuu

pelko työhaluksi ja kun sitte järki herää, niin hän kääntyy oikealle

tielle.

-- Enkö minä voi tehdä mitään?

-- Ette. Luulen melkein että olisi parempi, jos hän olisi teistä

aivan erossa.

-- Minun täytyy alistua kaikkeen, mikä hänelle on terveellistä,

virkkoi Kristina nöyrästi.

Päätettiin siis että Niilo maisterin kanssa muuttaisi Upsalaan, joka

tuuma pian toteutettiinkin.

Niilo ei siitä suuresti välittänyt ja Svante tiesi kertoa

veljensä sanoneen, että "prinssien onkin tapa lähteä yliopistoon

kasvatettaviksi".

-- Tämä on hulluutta, huudahti Kristina, -- eikö minua vielä ole

tarpeeksi koeteltu! ja hän tarttui yhdentoistavuotiaan poikansa

käsiin ja alkoi kiihkeästi: -- lupaa minulle Jumalan nimessä, että

aina tulet pysymään esivallallesi kuuliaisena.

-- Kyllä, rakas äiti, lupaan Jumalan nimessä, virkkoi poika

reippaasti.

-- Kustaa Eerikinpojan täytyy taistella niin monta vastaan, väärin

olisi tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi kuin se jo on, puhui

Kristina.

-- Lupaan, äiti, etten tee, lisäsi poika.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin muistui heidän mieleensä tämä

keskustelu.

Aika oli jo kulunut niin että Kristina pian saattoi odottaa Juhana

Turenpoikaa takaisin, eikä hän vielä ollut tehnyt päätöstään.

Rakastaa ei todellinen nainen voi kuin kerran eläessään; ystävyys

oli ainoa, jota hän saattoi tarjota Juhana Turenpojalle; ja jos

hän lastensa tähden ja saadakseen turvaa Severin Norrbyn uhkauksia

vastaan sekä päästäkseen kuninkaan aiheettomista epäluuloista,

meni naimisiin, niin lankesivathan itse asiassa kaikki edut

hänen puolelleen, sillä mitä hän saattoikaan antaa Turenpojalle

vastalahjaksi?

Tämän kaiken hän hänelle ilmoitti, mutta hänen vastauksensa olivat

niin vakuuttavat ja luottamustaherättävät, että Kristina vihdoin

suostui rupeamaan hänen vaimokseen.

Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa Kristinan kodissa;

ainoastaan palvelijat olivat läsnä vihkiäisissä. Svante seisoi

äitinsä vieressä. Niilo ei ollut läsnä, hän oli kirjoittanut ja

pyytänyt ettei hänen tarvitsisi tulla.

Se kyllä koski Kristina rouvaan, mutta hän vastasi, että poika

sellaisessa tapauksessa sai toimia oman päänsä mukaan.

Vastanaineet läksivät Tukholmaan.

Valtiohovimestari joutui seitsemänteen taivaaseen. Hän oli ollut

pahoillaan siitä, ettei päässyt häihin, mutta hän unohti harminsa,

kun hän talossaan ja miniänään sai vastaanottaa niin ylhäisen,

arvossapidetyn, ylevän ja korkeasukuisen rouvan. Hän lausui hänelle

niin paljon kohteliaisuuksia, että miltei unohti johdattaa häntä

niihin komeihin suojiin, joita kolmen viikon aikana oli koristettu

yksin häntä varten.

Ensi kertaa pitkistä ajoista oli Kristinan käytös sama ylpeä ja

arvokas, joka häntä valtionhoitajan puolisona aina oli kaunistanut.

Hänen appinsa mateleva kohteliaisuus teki häneen vastenmielisen

vaikutuksen ja hän tahtoi että hän sen huomaisi.

Mutta Ture Jönsinpoika oli niin onnellinen hänen vierailustaan, ettei

hän nähnyt eikä kuullut eikä ajatellut mitään muuta.

-- Jalo rouva, huudahti hän, -- meidän aikamme on vaarallinen aika;

kuningas on minulle suuttunut, hän epäilee sekä minua että teitä

salahankkeista.

-- Isä, nyt teette kuninkaalle väärin, keskeytti herra Juhana

Turenpoika.

-- Siksi ettet sinä näe etkä kuule mitään... tiedättehän, jalo rouva,

että minä polveudun Agnes ruhtinattaresta, Håkanin tyttärestä...

niinkuin sanottu, ajat ovat levottomat, luterilaisuuden suosijana

saa kuningas vihamiehiä... se ei kelpaa meille, ei lainkaan kelpaa

meille... saa nähdä, miten ajan pitkään käy... hyvä on, että

samoinajattelevat liittyvät yhteen... yksimielisyys antaa voimaa,

hehhehheh!

-- Isä ei odottanut meitä näin aikaiseen, keskeytti hänet Juhana.

-- Virvokkeita! Niitä on kyllä, mutta palvelusväki on huolimatonta!

Valtiohovimestari hyppäsi ulos huoneesta, kevyesti kuin lintu.

-- Suokaa hänelle anteeksi, Kristina, pyysi Juhana.

-- Tunnenhan minä hänet ennestään, vastasi Kristina hymyillen ja

ojensi miehelleen kätensä; -- menemmehän täältä kuninkaan luo?

-- Kiitos! sanoi Juhana ja suuteli kättä; -- tiedän että hän tulee

iloiseksi.

Samassa avautui ovi ja palvelija ilmoitti:

-- Hänen armonsa herra Kustaa Eerikinpoika tahtoo tervehtiä herra

Ture Jönsinpoikaa.

Juhana riensi häntä vastaan ja tapasi hänet jo ovessa,

-- Minä en oikeastaan tule tervehtimään valtiohovimestaria, virkkoi

kuningas reippaasti, -- vaan rakasta sukulaistani rouva Kristinaa;

tiesin hänen tänään tulevan ja minut valtasi halu saada toivottaa

hänet tervetulleeksi.

Sykkivin sydämin astui Kristina häntä vastaan ja tarttui hänen

ojennettuun käteensä viedäkseen sen huulilleen, mutta sensijaan

suuteli Kustaa hänen kättänsä sanoen:

-- Juhana on hyvä ja rakas ystäväni ja ansaitsee todellakin onnen

omistaa Ruotsin jaloimman naisen.

Sitte kääntyi kuningas Juhanan puoleen:

-- Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Tämä avioliitto on kuin

auringon säde taivaalla, ja minä toivotan teille molemmille onnea ja

iloa armollisen Jumalan nimeen.

-- Koetan aina pysyä teidän armonne ylhäisen ystävyyden arvoisena,

sanoi Juhana.

-- Ja minä tottelen herrani käskyjä, lausui Kristina.

Valtiohovimestari oli tullut sisään ja kumartanut maahan saakka,

tervehtiessään kuningasta.

-- Kaikkien pyhien nimessä, huudahti hän äkkiä, -- hänen pyhyydeltään

paavilta ei ole pyydetty suostumusta tähän avioliittoon!

-- Voittehan vielä pyytää, sanoi kuningas nauraen, -- jollei meidän

suostumuksemme riitä; mutta minä puolestani tahdon valmistaa teille

niin komeat häät kuin suinkin voin.

Kristina tarttui kuninkaan käteen ja virkkoi liikutetuin mielin:

-- Sallikaa minun lausua lämpimät kiitokseni kaikesta siitä suosiosta

ja ystävyydestä, jolla olette kohdelleet minua ja omaisiani.

Kuningas piteli kauvan hänen kättään.

-- Se on vain pieni kiitollisuuden-osoitus siitä suuresta

ystävällisyydestä, jota itse sain nauttia Sten herran hovissa,

vastasi hän. -- Menkäämme juttelemaan entisistä ajoista, ja kuningas

vei hänet pehmeälle penkille, istuutui itse hänen viereensä ja

johdatti hänen mieleensä iloisia muistoja. Muun muassa johtui puhe

Hemming Gaddiin. Juhana herran mielestä hänessä ja Hans Braskissa oli

paljon yhtäläisyyttä.

-- Niin, ehkä tahdonlujuudessa, vastasi Kustaa, -- mutta Hemming ei

rakastanut vanhaa siksi että se oli vanhaa; hänen selvä katseensa

eroitti hyvän pahasta ja paha sai väistyä hyvän tieltä.

Herttaisella, ystävällisellä käytöksellään voitti Kustaa kokonaan

Kristinan sydämen. Jälkeenpäin huomautti Juhana, ettei hän koskaan

ollut nähnyt kuningasta niin hyvällä tuulella.

Valtiohovimestari yksin nurisi; mitä hän tuosta nousukkaasta!

Mutta vastanaineet viettivät Tukholmassa mitä iloisimpia päiviä ja

Kustaa oli huolettomampi kuin koskaan ennen.

-- Teidän läsnäolonne, rouva Kristina, sanoi hän, -- on karkoittanut

kaikki huolemme, mutta olen varma, että ne teidän lähdettyänne

palaavat.

-- En ikinä aavistanut, että Kustaa Eerikinpoika kävisi minulle niin

rakkaaksi, sanoi Kristina Juhana herralle, kun he olivat lähteneet

Tukholmasta. Vähän myöhemmin kuoli Niilo Sture Upsalassa.

Ja nyt meidän täytyy siirtyä hiukan taaksepäin ajassa.

17.