Oli jo edeltäkäsin päätetty, että Cecilia Tysten lähdettyä julkisesti
esiintyisi Olavinpojan vaimona. Hänen miehensä oli lähtenyt
ulkomaille ajamaan asioita ja jättänyt nuoren emäntänsä Ingierd
rouvan suojeluksen alaiseksi.
Selvästi saattoi huomata, kuinka Cecilia kourin kynsin taisteli
synnynnäistä ujouttaan vastaan ja koetti olla Ingierd rouvan
mieliksi. Tämä oli jo ennen pitänyt Ceciliasta; nyt kävi hän hänelle
aivan välttämättömäksi; he viettivät päiväkaudet yhdessä.
Richissa oli kuin raikas keväinen ilma; hän levitti ympärilleen
terveyttä ja elämäniloa. Cecilian piti välttämättömästi olla mukana
hänen ratsastusretkillään.
-- Minä tahdon että sinä voimistut ja tulet terveeksi, sanoi hän, --
jotta Tyste palatessaan saa nähdä olevansa Ruotsin kauneimman naisen
mies. Sinulle ei moni vedä vertoja, se on varma.
Cecilia punastui.
-- Luuletko todellakin hänen palaavan?
-- Tietysti! Epäiletkö sinä sitte?
-- En uskalla toivoa.
-- Sinun pitää; toivon ja luottamuksen siipipari kannattaa kauvas
eikä milloinkaan väsy. Mitä minulla oikeastaan on toivomista ja
kuitenkin tunnen että minua odottaa suuri onni.
-- Sinä ansaitset sen.
-- Sitä en tiedä, mutta tiedän että sen täytyy tulla, sanoi tyttö
iloisesti.
Pian palasi isä Eustachius, mutta Olavi Tysten lähdettyä ei Richissa
ensinkään pelännyt häntä; Cecilian näkeminen saattoi sentään häntä
hämmästyttää ja herättää hänessä epäluuloa. Ja sitä oli vältettävä.
Ripit pääsivät taas vauhtiin ja suurella lapsellisuudellaan onnistui
tytön todellakin saattaa hänelle Tantaluksen tuskia. Hän katseli
häntä kirkkailla silmillään ja kertoi ripin aikana, että hän oli
nähnyt hänestä unta ja kysyi, oliko se suurikin synti. Mutta kun isä
tarttui hänen käteensä, niin hän paikalla veti sen pois, välistä
leikillisesti kuin lapsi, välistä pelästyneenä kuin kauris; mutta
vastoin tahtoaankin täytyi munkin yhtämittaa ajatella tyttöä, vain
tyttöä.
Samaan aikaan oli taalainjunkkari saapunut Trondhjemiin ja sanoma
hänestä levisi pian linnaankin. Muutamia vuosia sitte oli Kustaa
Eerikinpoika voittanut mielet, mutta Sten Sturen poika oli sentään
paljon suurempaa ja ylhäisempää sukua; nyt oli Kustaa vain
vallananastaja, joka oli tahtonut toimittaa hengiltä vaarallisen
kilpailijan, ja tämä oli noussut haudasta ja rientänyt Norjaan
etsimään turvaa jalon isänsä ystävien luona.
Hän oli nuori, häntä vainottiin ja kaikki jotka olivat hänet
nähneet, kertoivat, ettei koko maailmassa saattanut olla kauniimpaa
ruhtinasta; hänen äänensä sointu, hänen katseensa syvyys oli aivan
vastustamaton. Mutta hän olikin, yksin miestenkin joukossa, voittanut
paljon ystäviä; naiset taas ja neitoset -- he olivat ihastuksissaan
valmiit minä hetkenä tahansa rupeamaan hänen norjalaiseksi
henkivartioksensa.
Niilo Sturen nimi oli joka miehen huulilla; hänen sanansa ja
lauseensa kulkivat suusta suuhun, kunnes ei hän itsekään enään olisi
tuntenut niitä omikseen.
Joko oli Grym ollut neuvonantajana tai oli junkkarilla itsellään sen
verran älyä, että hän Norjaan tultuaan esiintyi niin vähäpuheisena
kuin suinkin. Tähän saakka oli hän liikkunut pääasiallisesti
talonpoikaisväestön joukossa ja siellä oli hänen taitonsa riittänyt
petkuttamiseen, mutta nyt, kun hän joutui piireihin, joissa jokainen
tavoiltaan ja puheiltaan oli häntä niin paljoa etevämpi, nyt hän
pelkäsi että hänen halpasyntyisyytensä tulisi ilmi.
Arkkipiispa Olavi oli mitä sydämellisimmin ottanut hänet vastaan;
suurella surulla ja katkeruudella oli hän suostunut jättämään piispa
Sunnanväderin hallituksen käsiin ja hänen surullinen loppunsa koski
häneen syvästi. Mutta kuningas Kustaa oli nuori, urhea herra ja
viisainta oli elää sovussa hänen kanssaan.
Nyt oli kuitenkin Sten Sturen poika tullut, hänellä oli paljon
suurempi oikeus Ruotsin kruunuun, ja asian näin ollen saivat kaikki
muut esteet väistyä. Norja oli kyllä taipuvainen auttamaan häntä
oikeuksiinsa ja mikäli mahdollista, suorittamaan takaisin sen
suuren rahasumman, jonka se oli Sten Sturelle velkaa. Mutta siihen
vaadittiin säätyjen suostumus ja se varmaankin veisi aikaa.
Ajan kuluksi kehoitti arkkipiispa nuorta herraa hankkimaan
tuttavuuksia ja ystäviä.
-- Mikä ei teille käyne vaikeaksi, lisäsi hän hymyillen.
Mutta jota korkeammalle onnen tikapuita ihminen kiipeää, sitä useampi
silmä hänet näkee ja sitä helpommin hän saattaa pudota alas ja
taittaa niskansa.
Sen huomasivat kyllä molemmat petturit, varsinkin pelkäsi Niilo
herra. Siitä syystä hän pysyi vaiti ja kuunteli tarkkaavaisesti
kaikkea mitä sanottiin. Hän oli kyllin viisas käsittämään, että
vanhemmat ihmiset saattavat tuottaa hänelle hyötyä, nuoret sensijaan
vahinkoa. Sen mukaan koetti hän käyttäytyä ja voitti sillä
luottamusta, jota hän ei ollut odottanut.
Vaan sitä ei saattanut kestää kauvan; hänen täytyi ruveta luottamaan
itseensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta; hänen täytyi
itsensä ajatella ja puhua puolestaan. Peder Grym mietti yöt päivät;
hän kyllä näki että tässä oli tarjolla suuri vaara.
Nykyään oli Peder Grym muuten muuttunut aivan toisellaiseksi kuin
ennen: musta silkkipuku ja paksut kultavitjat, joita hän kantoi
kaulassaan, tekivät hänet kunnioitusta herättävän papin näköiseksi ja
sehän mainiosti sopi osaan, jota hän näytteli.
Pitkän mietinnän perästä selveni hänelle vihdoin, mitä nykyiset
asianhaarat vaativat ja kun hän sitte yksin kävi arkkipiispaa
tervehtimässä, sanoi hän, että nuori herra tarvitsi lepoa ja rauhaa
kootakseen ajatuksensa ja valmistuakseen suureen yritykseensä.
Sen käsitti armollinen herra aivan hyvin, mutta siinä tapauksessa
täytyi Niilo herran lähteä pois kaupungista.
Samaa oli Grym ajatellut.
Arkkipiispa tuumi, että hän ehkä saattaisi mennä jonkun ylhäisen
perheen luo, jossa olisi tilaisuutta hauskaan seurusteluun ja samalla
toivottuun lepoon.
Grym kumarsi. Hän oli aivan samaa mieltä. Hänen armonsa luetteli
useita uljaita nimiä ja linnoja ja Grym teki varovaisia kysymyksiä,
mutta vastaukset eivät olleet tyydyttävää laatua ja jo oli Grym
luopumaisillaan koko tuumasta, kun piispa äkkiä huudahti:
-- Nyt minä tiedän! Lähtekää Reenin luostariin; hyvä ystäväni,
Ingierd, Henrikinpojan rouva on ilolla vastaanottava teidät.
Grymin varovien kysymysten johdosta kertoi piispa, että Ingierd
rouva kantoi mainehikasta nimeä; hänen herransa oli ollut kuuluisa
soturi ja itse polveutui hän kuuluisasta Sigurd Slembestä. Hän omisti
äärettömän joukon tiluksia ja kaikkien hänen aarteidensa perillinen
oli hänen ainoa tyttärensä, 18 vuotias tyttö.
Grym ei uskaltanut kohottaa katsettaan, jottei ilmaisisi
mielenliikutustaan.
-- Mahtaneeko tuo jalo rouva ottaa vastaan meidät? kysyi hän nöyrästi.
-- Varmaan, mutta tahdon itse kirjoittaa hänelle... Kuulkaapa nyt,
kansleri (Grym nimitti itseään kansleriksi), entä jos siitä vielä
tulisi tuki lisää, jos...
Ajateltu mahdollisuus häikäisi petturin silmiä.
-- Heidän sydämensä löytäisivät toisensa, vastasi hän.
-- Niin juuri, jos ne löytäisivät toisensa!
* * * * *
Me palaamme nyt linnaan, jossa sillaikaa oli puhuttu miltei
yksinomaan nuoresta Niilo Sturesta. Kävihän Reenissä usein sekä
naapuria että kaukaisia vieraita, mutta nyt ei puhuttu muusta kuin
Niilo Sturesta... pitosaleissa, makuusuojissa, kävelypaikoilla,
kaikkialla kaikui nimi Niilo Sture, ikäänkuin se olisi ollut ilmassa.
-- Jos hän saa vallan, niin olemme kadotuksen omat, sanoi Cecilia
Richissalle.
-- Kuinka niin?
-- Hän on pappien ystävä.
-- Mutta jos hänestä tulee minun ystäväni, niin hän lahjoittaa teille
vapautenne ja tekee teidät onnellisiksi, vastasi Richissa vilkkaasti.
-- Ajattele, Olaviltani ei ole tullut minkäänlaista tietoa?
-- Ei sinun pidä odottaakaan, sanoihan hän sen itse, etkö muista?
-- Näetkö tuon merkin käsivarressani?
-- Kyllä, olen monasti aikonut kysyä, mistä sinä sen olet saanut.
-- Se on synnynnäinen, mutta eikö ole kummallista että se aina vaaran
uhatessa alkaa punoittaa.
-- Tuolla laillako?
-- Niin, ja siksi minä pelkään.
-- Voi sinua, sinä kultainen Cecilia! Minä tiedän varmaan ettei
mitään ikävää tule tapahtumaan... Mutta kuule, minä näin hänet,
kuiskasi hän samassa kalveten.
-- Kenen näit?
-- Linnanrouvan!
-- Pyhä neitsyt!
-- Äiti sanoi, että se yhtä hyvin voi merkitä iloa kuin surua.
-- Koska sinä hänet näit?
-- Eilen illalla.
-- Etkö pelästynyt?
-- En, mutta suutuin.
-- Suutuit, Richissa?
-- Niin, ajattele, sanansaattaja oli juuri tuonut kirjeen -- minä
näin luhdista, kuinka palvelija otti sen vastaan ja viittasin
hänelle, että hän jättäisi sen minulle... Astelin häntä vastaan ja
silloin... juuri silloin...
-- Juuri silloin? kysyi Cecilia.
-- Ilmestyi linnanrouva taakseni ja teki ehkäisevän liikkeen...
-- No, ethän sinä kai ottanut kirjettä?
-- Se oli äidille hänen armoltaan arkkipiispalta, jota tietysti
täytyy totella.
-- Entä linnanrouva?
-- Hän taisi olla ensimäisenä abbedissana silloin kun täällä oli
luostari.
-- Ehkä hän oli tehnyt jonkun suuren synnin?
-- No ei se minusta mikään synti ollut; hän teki samoin kuin sinä,
sanoi Richissa ja suuteli Ceciliaa.
-- Onnetonta rakkauttako siis?
-- Sanotaan että rouva vielä etsii rakastettuaan! Minun mielestäni
eivät he enään niin monen vuoden perästä voisi tuntea toisiaan,
lisäsi Richissa nauraen.
-- Älä leikittele, keskeytti Cecilia hänet vavisten, -- kerro
mieluummin, miten sinun sitte kävi.
-- Hyvin minun kävi. Kun otin kirjeen, niin hän katosi, minä tunsin
vain että ympärilläni oli niin kylmä.
-- Mitä Ingierd rouva sanoi?
-- Hän ei vielä ole saanut sitä.
-- Kuinka ei?
-- Täytyihän minun ajatella asiaa.
-- Kaduitko?
-- En, mutta punnitsin. Onhan arkkipiispa paljon yläpuolella
abbedissaa, hän ei koskaan eläessään olisi uskaltanut vastustaa hänen
tahtoaan. Millä oikeudella hän sitte kuoleman jälkeen sitä tekee?
Tänään noustuaan saa äiti kirjeen.
-- Siitä ei siis pyydetty vastausta?
-- Minä käskin sanoa että äiti on mennyt levolle, mutta että hänen
armonsa käsky täytetään.
-- Mutta ethän sinä tiedä...
-- Tiedän että äiti kulta mieluummin uhraisi oman lapsensa kuin
asettuisi hänen armoansa vastaan.
Samassa kuului kimeä kellonsoitto.
-- Nyt hän on noussut! huudahti Richissa ja riensi ulos.
Ingierd rouva seisoi huoneessaan mielenliikutuksesta tulipunaisena,
kädessään tuo merkillinen kirje, kun Richissa kiireesti astui sisään.
-- Mikä on, äiti?
-- Minun talolleni on tapahtunut suuri kunnia! huudahti Ingierd
rouva; -- hänen armonsa osottaa olevansa todellinen ystäväni.
-- Sehän on tavattoman hauskaa, mutta...
-- Kutsu paikalla tänne hovimestarini, tallimestarini ja kamreerini!
-- Mutta selitä toki minulle!
-- Enkö ole selittänyt!... etkö minusta näe, että minä ennen maan
muita ylhäisiä rouvia saan kunnian ottaa vastaan ja pitemmän aikaa
pitää talossani Ruotsin ja ehkä Norjan tulevan kuninkaan.
-- Niilo Sturen! Tuleeko Niilo Sture tänne? kysyi Richissa ja
punastui korvia myöten.
-- Jo huomenna, eikä vielä ole tehty mitään valmistuksia hänen
vastaanottamisekseen!
Muutamien hetkien perästä oli Ingierd rouvan ympärille kokoontunut
lukuisa palvelijajoukko ja jokainen sai tehtävänsä. Piti
teurastettaman, keitettämän ja paistettaman; leipurin tuli toimittaa
joka lajia leipää ja oluenpanijan parasta olutta.
Kolmekymmentä palvelijaa ja piikaa pantiin siivoomaan, järjestämään
ja kiilloittamaan kaikkia mahdollisia paikkoja. Räätälin ja suutarin
tuli pitää huolta siitä että palvelusväki oli hyvin puettu.
Sanansaattaja oli lähetettävä kaupunkiin noutamaan tarpeeksi
sokerileivoksia.
Viinejä ja siirtomaantavaroita löytyi kotona sellainen määrä, että
niitä olisi riittänyt sadalle hengelle moneksi kuukaudeksi, ja nuoren
kruunun vaatijan henkivartijasto oli ainoastaan 20 tai 18 miehen
suuruinen.
Puutarhurit saivat käskyn ottaa työhön niin paljon väkeä kuin ikinä
tarvittiin puutarhojen kuntoonpanemiseen ja metsästäjien tuli joka
päivä hankkia keittiöön tarvittava määrä riistaa. Kalastajien piti
pyytää kaloja niin paljon kuin suinkin ja lopuksi selitti Ingierd
rouva, että jokainen, joka ei täsmälleen täyttäisi hänen käskyjään,
paikalla menettäisi virkansa.
Kaikki läksivät puuhaamaan ja Ingierd rouva jäi yksin, suorana ja
ylpeänä seisomaan keskelle huonetta. Kumma kyllä, kaikki hänen
vammansa olivat kadonneet kuin taikasauvan kosketuksesta; hän
oli ne kokonaan unohtanut, sillä paljon oli vielä tehtävää ja
järjestettävää... hopea-astiat kiilloitettavat... liinavaatteiden
hoitajatar... Rouva tahtoi itse pitää huolta kaikesta... Silloin
avautui ovi ja isä Eustachius astui sisään.
Ensi kerran tuli hän sopimattomaan aikaan.
-- Arvoisa isä, virkkoi Ingierd rouva hämillään.
-- Tyttäreni, mitä on tapahtunut?
Rouva kertoi nyt mitä vieraita hän odotti ja mitä arkkipiispa oli
kirjoittanut j.n.e.
-- No, me jätämme sen toiseen kertaan; missä minun hurskas
Richissa-neitini on?
-- Niin, missä hän mahtanee olla?
Isä sanoi itse tahtovansa lähteä häntä etsimään, mutta hän ei
löytänyt häntä mistään. Liian suuri kidutus olisi ollut lähteä
tiehensä häntä näkemättä, sillä tyttö oli hänen silmiensä ilo, ehkä
silloin viehättävin, kun hän häntä eninten rääkkäsi.
Tyytymättömänä ja yhä kasvavan kaihon ajamana riensi hän huoneesta
huoneeseen. Kaikkialla kohtasi hän ahkeraa väkeä, mutta neitiä ei
kukaan ollut nähnyt sitte kuin varhain aamulla.
Vihdoin tuli hän siipirakennukseen; siellä näkyi kukkia ja naisten
käsitöitä; ovi seuraavaan huoneeseen oli suljettu, varmaankin oli
tyttö siellä... mutta hän tahtoi tulla aivan odottamatta, oveen
kolkuttamatta, mutta jos... jos...
Hän ei välittänyt mistään; hän tahtoo tietää mitä tyttö juuri nyt
tekee; suuttukoon vaikka; kyllä rippi-isä pian saa leppymään.
Hänen sydämensä sykki valtavasti, hänen täytyi rauhoittua ennenkuin
hän äkkiä, hiljaa mutta kiireesti avasi oven.
Cecilia istui siellä, lukien kirjaa.
Isä hämmästyi niin sanomattomasti että hän pitkäksi aikaa jäi
tuijottamaan eteensä.
Cecilia nousi paikalla.
-- Minä luulin... minä aioin, sopersi munkki, -- ovi oli auki ja
minä...
-- Te etsitte ehkä jotakin?
-- Kyllä... enhän minä... kyllä; teitä, lisäsi hän äkkiä.
-- Minuako? kysyi Cecilia ja loi häneen hämmästyneen katseen.
-- Sallitteko minun istuutua?
-- Olkaa hyvä, vastasi Cecilia, piilottaen kirjansa. -- Vietätte
täällä yksinäistä elämää.
-- Pidän siitä eninten.
-- Viivyttekö täällä kauvankin?
-- Se riippuu herrastani.
-- Noin epämääräiseen vastaukseen en saata tyytyä. Cecilia loi häneen
hämmästyneen katseen.
-- Te olette nuori nainen, jonka pitäisi vahvistua uskossaan ja te
ette ole käynyt ripillä koko aikana, kun olette ollut täällä.
Nainen kalpeni ja loi katseensa maahan.
-- Tahdotteko ehkä nyt tehdä sen?
-- En!
-- Miksette?
-- En voi.
-- Siksi että te olette langennut suuriin synteihin, ehkä rikoksiin!
huudahti isä.
Nainen peitti kasvot käsillään.
Täällä mahtaa olla suuria salaisuuksia kätkössä, tuumi Eustachius,
mitenkähän syvälle tässä uskaltaa urkkia?
-- Pyhän kirkon nimessä käsken minä teitä puhumaan! Ja hän nosti
uhkaavasti kätensä.
Cecilia hypähti pystyyn ja virkkoi:
-- Siihen teillä ei ole oikeutta!
Hänen noustessaan putosi kirja; molemmat kumartuivat sitä ottamaan,
mutta Cecilia oli vikkelämpi ja hän piilotti sen taskuunsa.
-- Antakaa minulle kirja, käski isä.
-- En koskaan!
-- Minä tahdon sen.
-- Ette saa sitä.
-- Te olette luterilainen! Cecilia tahtoi lähteä.
-- Minä käsken teitä jäämään tänne! huusi munkki.
-- Teillä ei ole oikeutta käskeä minua!
Samassa astui Richissa huoneeseen, syli täynnä kukkia.
-- Pyhien nimessä, mitä tämä merkitsee?
-- Hän on kerettiläinen! huusi isä, -- ja minä kiellän teitä
oleskelemasta hänen seurassaan.
-- Kiellättekö minua? huudahti Richissa ja astui leimuavin silmin
hänen eteensä.
-- Hurskas lapseni! sopersi munkki.
Tytön rinta kohoili kiivaasti ja katse riippui kiinni isän kasvoissa.
Hänen sylinsä oli täynnä kukkasia, hän oli niin ihana, että munkin
täytyi sulkea silmänsä.
Cecilia oli vaipunut miltei läjään oven eteen. Richissa riensi hänen
luokseen ja nosti hänet ylös.
-- Sinä valkea kyyhkyseni, jota haukka niin pelästytti! Olipa hyvä
että tulin.
-- Älä jätä minua, pyysi Cecilia.
-- En, en! ja Richissa loi silmänsä isä Eustachiukseen, joka näytti
olevan hyvin hämillään.
-- Äitiänikö arvoisa isä tuli tänne etsimään? kysyi tyttö ivallisesti.
-- En, vaan...
-- Ette suinkaan minua?
-- Juuri teitä, neiti Richissa.
-- Kiitos, en tahdo käydä ripillä tänään.
-- Hyvä, mutta minä tahdon puhutella teitä.
-- Toisen kerran... minulla ei nyt ole aikaa. Ettekö tiedä mitä
vieraita odotamme?
-- Se ei mahtane estää hurskasta ja säveää neitiä...
-- Sen se juuri tekee; hänen täytyy auttaa äitiään ja pitää huolta
siitä etteivät vieraat pääse häiritsemään hänen ystävätärtään.
-- Neiti Richissa!
-- Isä Eustachius!
Minä teen mitä velvollisuuteni käskee.
-- Voitte sen tehdä kaikkialla, missä haluatte, mutta täällä teidän
täytyy toimia sen mukaan kuin...; ja tyttö kääntyi pois.
-- Seuratkaa minua! pyysi munkki.
-- Toisen kerran! Nyt jään tänne. Munkki jäi epävarmana odottamaan.
-- Koska tahdotte... koska saan palata?
-- Minä lähetän sanan.
-- Hyvästi siis! ja hän ojensi tytölle kätensä.
Richissa oli kietonut molemmat kätensä Cecilian ympäri.
-- Hyvästi, arvoisa isä, sanoi hän. -- Tehän astutte kukkieni päälle!
Mutta munkki karkasi ulos kuin mielettömänä. Pois hän tahtoi
ikipäiviksi!
Tekikö tyttö pilkkaa hänestä? Sitä hän ei koskaan ollut ajatellut,
mutta tästälähin päätti hän pitää silmät auki... ja voi häntä, jos
niin oli...!
Richissa juoksi ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja vasta sitte
palasi hän kalpean Cecilian luo.
Cecilian piti kertoa koko kohtauksensa munkin kanssa ja Richissa sai
tehdä parastaan rauhoittaakseen häntä. Nuoren tytön käytökseen oli
äkkiä tullut omituinen varmuus; usko ja luottamus, joka täytti hänen
sydämensä, vaikutti muihinkin.
Richissassa oli tapahtunut omituinen muutos, hänen pienet jalkansa
tuskin koskettivat maata, hän melkein liiteli ilmassa, vapautuneena
kaikesta mikä maailmassa saattaa painaa ja ikäänkuin odottaen että
valkeat siivet kasvaisivat hänen olkapäillensä kannattamaan häntä
korkealle, pois maailman tomusta.
Hän ei itsekään käsittänyt mitä hänen mielessään liikkui ja miksi
sydän sykki niin kiihkeästi, että hänen piti painaa kätensä sitä
vastaan, ikäänkuin peläten että se särkyisi. Miksi nousi silmiin
kyyneliä, miksi painoi hän kukkasia huulilleen, puhellen niille
hellää kieltä? Sinä nainen, joka luet nämä rivit, sinä sen tiedät,
sillä olethan itse kerran ollut kahdeksantoistavuotias.
Seuraavana päivänä päivällisaikaan päästi vahtitorvi voimakkaita
toitotuksia, nostosilta laskettiin ja suurena joukkona ratsasti
jalojen ritarien parvi saattoineen linnan pihaan.
Eninten huomiota herätti kruununvaatija kiiltävässä asussaan, hatussa
sinikeltainen, liehuva höyhentöyhtö; hän ratsasti tulisen hevosen
selässä ja ohjasi sitä varmoin käsin.
Richissa katseli ikkunassa heidän tuloaan, mutta itse asiassa näki
hän heistä vain yhden ainoan ja hän oli hänestä jaloin, ihanin mies
minkä hän koskaan oli nähnyt.
Vastaanotto tapahtui suuressa ritarisalissa. Pitkin seiniä riippui
sotavarustuksia, kilpiä, haarniskoja, kypäriä ja kaikellaisia aseita.
Kuvia ei ollut kuin kaksi suurta taulua. Ne esittivät luonnollisessa
koossa Sigurd Slembeä ja Håkania. Suippeiden ikkunoiden yläpuolelle
oli asetettu miekkoja ristiin ja niiden vierellä riippui rikki
ammuttuja lippuja.
Vastapäätä korkeita kaksiosaisia ovia oli tehty pieni, mustalla
veralla ja leveillä kultaripsuilla koristettu lava. Seinään oli
kiinnitetty aseita ja lippuja ja lavalla niiden alla seisoi kauniisti
veistetty, punaisella sametilla päällystetty nojatuoli.
Tällä istui solakkana ja suorana Ingierd rouva mustassa
samettipuvussa, joka oli kullalla kirjaeltu. Myssy hänen päässään oli
sekin mustasta sametista, täynnä helmiä ja koristuksia.
Richissa seisoi hänen rinnallaan. Hieno, valkea villapuku kaunisti
häntä erinomaisesti ja hiukset runsaine koristuksineen kimmelsivät
säteinä hänen kauniin päänsä ympärillä.
Heidän takanaan seisoi joukko likeisimmän naapuriston naisia, jotka
tahtoivat ottaa osaa juhlaan.
Nyt lensivät kaksiosaiset ovet auki ja kaksitellen alkoi ylhäisiä
norjalaisia astua sisään. He tervehtivät Ingierd rouvaa ja asettuivat
sitte vieretysten, joten oveen saakka syntyi ikäänkuin kuja.
Vihdoin tuli arkkipiispan sijainen, taluttaen kädestä Niilo Sturea.
Silloin nousi Ingierd rouva ja astui puolitiehen häntä vastaan.
Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja vei sen kunnioittaen huulilleen.
Richissa oli jäänyt seisomaan lavan ääreen. Äitinsä viittauksesta
astui hän nyt likemmä ja Ingierd rouva esitti hänet tyttärenään.
Richissa niiasi syvään eikä nostanut silmiään.
Silloin tarttui Niilo Sture hänen käteensä ikäänkuin suudellakseen
sitä, mutta tyttö säpsähti ja nosti silmänsä.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja nuorukainen teki syvän
kumarruksen.
Ingierd rouva toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi matalaan
majaansa ja sanoi toivovansa että hänen päivänsä siellä kuluisivat
niin hauskasti kuin suinkin.
-- Jalo rouva, vastasi nuorukainen, -- kiitollisena tulen sydämessäni
säilyttämään muiston siitä, että te kotiinne otatte vieraan miehen,
pakolaisen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, ja minä toivon että
pyhä Neitsyt tuhatkertaisesti tulee palkitsemaan tekonne.
Hänen äänensä oli kirkas ja pehmeä; kaikki kuuntelivat sitä ilokseen.
Sitte esitettiin Ingierd rouvalle kansleri Peder Grym ja häntä
seurasi joukko norjalaisia pappeja ja ritareja.
Lausuttuaan heille muutamia sanoja, pyysi Ingierd rouva vieraitaan
tyytymään siihen yksinkertaiseen ateriaan, jonka hän kiireessä oli
ehtinyt saada aikaan.
Taalainjunkkari tarjosi hänelle käsivartensa, Richissa seurasi heitä
ja kansleri asteli röyhkeänä hänen rinnallaan, uskaltamatta sentään
tarjota hänelle käsivarttaan.
Hän kuvaili kaunein sanoin heidän kiitollisuuttaan, hänen nuori
herransa niin hyvin ansaitsi sen myötätuntoisuuden, jota hänelle
osoitettiin. Onni oli että hän nyt perheen piirissä saisi viettää
muutamia rauhallisia viikkoja ennenkuin hän meni uhraamaan henkensä
isänmaan edestä.
-- Miksei voittamaan voittoja?
-- Hän on saanut päähänsä että kuolema vaanii häntä; mutta ehkä ne
ajatukset täällä haihtuvat.
Pöytä oli ruokia kukkurallaan; kymmenkertainen määrä vieraita olisi
voinut tulla niistä ravituksi. Tarjottiin jaloja viinejä, simaa ja
olutta. Paikalla saattoi huomata, että oltiin rikkaassa talossa ja
pian nousi ilo ylimmilleen.
Taalainjunkkari puheli kaikille tavallista hiljaista kieltään.
Nimittäin hän houkutteli muut puhumaan ja kuunteli itse.
Naisista puhutteli hän ainoastaan Ingierd rouvaa; nuorempia hän näkyi
karttavan, mutta Richissaa hän tuontuostakin katseli.
Peder Grym käyttäytyi aivan toisin. Hän tarkasteli kaikkia suurella
uteliaisuudella ja kysyi sitte Richissalta, kuka tuo nuori kalpea
nainen oli, joka niin pysytteli syrjässä kaikista muista.
-- Eikö hän ole tavattoman kaunis? kysyi tyttö vilkkaasti.
-- Niinkuin kaikki norjalaiset sisarenne, sanoi Grym pehmeällä,
imartelevalla äänellä.
-- Cecilia on kotoisin Ruotsista.
-- Cecilia! lausui Grym, ikäänkuin nimi olisi häntä hämmästyttänyt.
-- Hän on siis naimisissa norjalaisen kanssa?
-- Kyllä, vaikka hänen miehensä nyt on vieraalla maalla, virkkoi
Richissa ja poistui.
-- Cecilia! äänteli Grym itsekseen. -- Minä olen nähnyt hänet
ennenkin, mutta missä?
Ingierd rouva oli vallan ihastunut nuoreen vieraaseensa. "Mikä
vaatimaton nuori mies!" sanoi hän, "ja mikä jalo luonne!"
Niilo Sturelle vakuutettiin illan kuluessa usealta taholta uskollista
apua. Hänen olisi pitänyt iloita ja riemuita ajatellessaan
tulevaisuutta.
Kun vieraat illalla erosivat, ajatteli moni heistä kadehtien Ingierd
rouvaa, jonka onnellinen talo sai tarjota suojaa jalolle vieraalle.
Hänelle ja hänen seuralaisilleen oli valmistettu mitä mukavimmat
makuusijat. Peder Grym heittäytyi täysissä tamineissaan pehmeille
patjoille ja virkkoi:
-- Tästä talosta me emme aivan kiireesti lähde!
Mutta taalainjunkkari vaikeni. Hän istui pöydän ääressä ja itki.
-- Mitä peeveliä tämä merkitsee?
-- Minä olen roisto, minä en ansaitse muuta kuin kuoleman.
-- Ole huoleti, kyllä se vielä tulee.
-- Tämä on kamalaa petosta... ja he uskovat meihin!
-- Olet oikeassa. Muuten minä totisesti en tässä oikoisi sääriäni!
-- Mutta jos he saavat tietää...
-- He eivät saa tietää mitään, jos sinä tulet Ruotsin kuninkaaksi ja
hän kuningattareksi.
-- Hän... kuka hän?
-- Linnan neiti tietysti.
-- Richissako?
-- Se kai hänen nimensä lienee.
-- Mahdotonta!
-- Mikään ei ole mahdotonta sille joka tahtoo!
-- Minä en ole hänen arvoisensa.
-- Sitä ei sanota kenellekään.
-- Mutta hän näkee sen kasvoistani ja ajaa minut ylenkatseella
luotaan.
-- Se on luonnollista, jollei silmilläsi ole muuta sanomista. Ei!
Pane sinä ne puhumaan toista kieltä, jota hän ymmärtää.
-- Sitä en koskaan uskalla.
-- Uskalluksella ne voitot voitetaan... mutta kuuleppas, oletko
huomannut tuota Ceciliaa?
-- En, en ole huomannut muita kuin hänet.
-- No, sinäpä pidit kiirettä. Onneksi olkoon!... toista tekee minun
mieleni. Olen hänet jossakin nähnyt, mutta missä? Sitä en saa päähäni.
Suuret tuumat paisuttivat hänen mieltään, hän pani levolle ja nukkui
pian syvää, rauhallista unta.
Mutta taalainjunkkari asteli levottomana edestakaisin huoneessa.
"Kuinka se rakkaus voi tulla niin äkkiä!" mietti hän. "Jos heti
huomisaamuna lähtisin pois, niin ehkä voisin hänet unohtaa...
mutta ei, sitä katsetta en koskaan! Voisin ehkä voittaa hänen
rakkautensa... Kieltäytyisinkö siitä?... Sitte hän ehkä soisi
anteeksi ja voisi kunnioittaa... Ei! minua ei kukaan voi
kunnioittaa." Ja taas alkoivat hänen kyyneleensä vieriä, hänen
heräävä omatuntonsa ne pusersi esiin, hän itki kunnes nukkui
levottomaan uneen.
Richissa oli lähettänyt pois palvelijansa, hän ei tarvinnut apua.
Hän istui äänetönnä, liikkumattomana, itsekään tietämättä mitä
ajatteli... Äkkiä hän nousi. "En ymmärrä mikä minun on, tällaista
ei vielä milloinkaan ole liikkunut mielessäni! Mikä kärsimyksen
ilme tuon nuorukaisraukan kauniissa silmissä! Minäpä puhun hänelle,
koetan vahvistaa hänen itseluottamustaan. Ja kun hän sitte palaa
kotimaahansa, niin hän ehkä joskus ajattelee tai kirjoittaa:
"'Richissa neiti, teitä minun on kiittäminen siitä, etten kadottanut
luottamusta itseeni!'
"Minä silloin vanhana impenä istun täällä linnassa iloiten hänen
onnestaan, sillä naimisiin en koskaan mene. Minun sydäntäni ei luotu
rakastamaan."
Seuraavana päivänä tahtoi hän ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, mutta tuo
kansleri oli aina hänen kintereillään... herra Niilo Sture tarvitsi
lepoa ja sitä ei kukaan ymmärtänyt hänelle valmistaa.
Ingierd rouva tahtoi hänkin jutella hänen kanssaan ja heillä kesti
puhetta hirveän kauvan.
Ja vieraita odotettiin. Pyhä neitsyt, varmaankaan ei Richissa koskaan
saisi tilaisuutta panna täytäntöön aikomustaan!
Mutta kumma!... Eräänä päivänä istuutui kansleri Ingierd rouvan
viereen hänen makuuhuoneeseensa ja Niilo herra ja Richissa jäivät
kahden.
Molemmat olivat hämillään... puhuihan Niilo herra yleensä niin vähän;
entä jos Richissa alkaisi keskustelun... mutta jos se näyttäisi
pahalta, hän saattaisi luulla että... No, luulkoon mitä tahansa,
kunhan Richissa vaan saa täyttää tehtävänsä.
Hän alkoi kysymällä miten Niilo herra viihtyi Norjassa. Kaikkien
pyhien nimessä, hän tunsi kuinka hän punastui: tämähän oli ihan kuin
hän tahtomalla olisi tahtonut kuulla kohteliaisuuksia!
Mutta Niilo vastasi lyhyesti, että kyllä hän viihtyy, ja vaikeni taas
ja punastui. Sitte hän salavihkaa vilkaisi tyttöön ikäänkuin odottaen
että hän jatkaisi.
Samassa astui tallimestari sisään, kumarsi ja ilmoitti, että hevoset
ovat satuloidut.
Se tyhmyri, ei Richissa nyt tahtonut lähteä ratsastamaan. Mutta
samassa tuli hän katsahtaneeksi Niilo herraan ja kysyneeksi:
-- Tahdotteko te?
-- Kyllä, hyvin mielelläni.
Se oli toinen asia, ja nyt ei hänellä enään ollut muuta ajatusta
kuin: keitä kaikkia mahtaa tulla mukaan?
-- Tulen paikalla, sanoi hän.
Kamarineitsyt oli jo odottamassa, ratsastuspuku käsivarrella. Tänään
kaikki näkyivät arvaavan hänen toiveensa!
-- No, Cecilia, oletko valmis?
-- Ei kiitos, minä en tule mukaan.
-- Etkö! riemastui Richissa. -- No toisen kerran! Suudelma, syleily,
ja kevein askelin kiirehti tyttö alas portaita.
Siellä oli vaan kaksi satuloitua hevosta. Niilo herra seisoi
odottamassa.
-- Eikö kansleri...?
-- Jos te käskette.
-- En minä, mutta entä te itse?
-- Minä mieluinten suon, ettei hän tule.
Keveästi hypähti Richissa hevosen selkään. Ei keitään palvelijoita...
he vaan kahden... oikein huimasi hänen pientä päätään, mutta juuri
näin hän oli tahtonut; nyt he saisivat jutella.
Ja kumma kyllä hän todellakin sai keskustelun kääntymään Niilo
Stureen, nimittäin hän puhui hänestä. Nuorukainen lausui ainoastaan
silloin tällöin sanasen, mutta hänen silmänsä olivat niin ilmehikkäät
ja Richissa ymmärsi niin hyvin hänen ajatuksensa ja heidän mielissään
vallitsi merkillinen sopusointu... he ymmärsivät toisensa melkein
sanoittakin. Niin ihastuttavalla ratsastusretkellä ei Richissa
milloinkaan ollut käynyt ja kotiin palatessa syleili hän Ingierd
rouvaa ja kertoi, ettei hän vielä koskaan ollut tuntenut metsässä
sellaista tuoksua, ilmassa sellaista kirkkautta ja puhtautta kuin
tänään. Sitte hän juoksi huoneeseensa pukeutumaan, mutta purskahti
äkkiä itkuun.
Joskus kauniina kesäpäivänä, taivaan ollessa aivan kirkkaana, nousee
äkkiä pilvenhattara ja tuo tullessaan rankkasateen. Mutta sitä kestää
vain hetkisen, sillä samassa seestyy taas taivas ja ilma käy entistä
raikkaammaksi.
-- En ymmärrä mikä minua vaivaa, ajatteli tyttö, valellessaan
silmiään kylmällä vedellä. -- En vielä milloinkaan ole käyttäytynyt
näin hullunkurisesti.
Ingierd rouva kysäsi ikäänkuin sattumalta, mitä hän piti herra Niilo
Sturesta.
-- Oikein paljon, vastasi tyttö, -- hän puhuu niin viisaasti ja
järkevästi, eikä koskaan liian paljon.
-- Hän puhuu tavattoman vähän, sanoi Ingierd rouva.
-- Se on hyve... ainakin minun silmissäni.
-- Ehkä hän sinulle puhuu enemmän kuin muille.
-- En tiedä, vastasi Richissa punastuen.
-- Se oli suuri luottamuksen osoitus, kun tänään annoin teidän kahden
lähteä ratsastamaan.
-- Äiti kulta, voit täydellisesti luottaa häneen. Hän ei tule
luottamustasi pettämään.
-- Niin sanoo kanslerikin.
-- Hänestä minä en pidä.
-- Hän on taitava mies, paljon matkustellut maailmaa.
-- Niilo herra tahtoisi mielellään päästä hänestä.
-- Se on kiittämätöntä. Luultavasti siksi että hän pitää häntä
silmällä.
-- Tarpeetonta huolenpitoa! Eikä sovi että palvelija herraansa...
-- Lapsi, lapsi, sinä et tiedä mitä sanot! Ratsastusretkeltä
palatessa oli taalainjunkkari mennyt huoneeseensa. Hän vallan säteili
ilosta, mutta kun hän näki Peder Grymin, joka juuri oli lukemassa
kirjeitä, synkistyi hänen muotonsa ja hän kiirehti ääneti hänen
ohitsensa sisempään huoneeseen.
-- Richissa, kuiskasi hän, -- minä rakastan sinua enemmän kuin
elämääni, mutta mieluummin puren kielen suustani kuin sen sinulle
sanon.
-- No, huudahti Grym toisesta huoneesta, -- tyttö on herttainen!
Nuorukainen ei vastannut.
-- Ja sellainen kultakala! Taalainjunkkari teki kädellään liikkeen.
Syntyi hetken hiljaisuus.
-- On tullut kirjeitä.
-- Minulleko?
-- Ei, herra Niilo Sturelle.
-- En tiedä muita, jotka kantaisivat sitä nimeä.
-- Se voi olla varastettua tavaraa, ja koska kerran olemme päättäneet
jakaa saliin, niin minä avaan kirjeet.
Taalainjunkkari puri huultaan ja vaikeni.
-- Terveisiä mestari Knutilta ja piispa Sunnanväderiltä.
-- Ovatko he vihdoinkin päässeet vapaiksi?
-- Kyllä, sillä molemmat ovat mestatut.
-- Mestatutko?
-- Jopa mädäntyneetkin, sillä se tapahtui helmikuussa.
-- Pyhä neitsyt!
-- Niin, piispat ovat mennyttä kalua; saa nyt nähdä, pysymmekö me
molemmat pystyssä.
-- Mitä te tarkoitatte?
-- Sitä että kerettiläiskuningas on saanut vainutuksi, että täältä
käryää ja että hän pian tulee tänne.
-- Tulee tänne! huudahti taalainjunkkari.
-- Niin, siitä voit olla varma.
-- Silloin meidän täytyy kerätä väkeä ja lähteä sisämaahan.
-- Rahoittako?
-- Lupasihan arkkipiispa.
-- Niin, vuoden perästä. -- Mitä me sitte teemme?
-- Tiedän minä yhden neuvon.
-- No?
-- Ingierd rouvan rahakirstut.
-- Tahtooko hän todellakin antaa?
-- Kyllä, jos tytär tulee kuningattareksi.
-- Mistä minä tiedän, voinko tehdä hänet siksi.
-- Onhan se ainakin mahdollista.
-- Pettää niitä, jotka meihin luottavat.
-- Niin, mutta muu ei auta... Tuumaile nyt asiaa, mutta muista,
että jokainen laiminlyöty päivä vie meidät kauvemmaksi pelastuksen
mahdollisuudesta.
Nyt läksi kiusaaja tiehensä ja Niilo jäi yksin miettimään.
Kun rakkaus -- oli se sitte maallinen tunne tai rakkaus korkeimpaan,
Jumalaan -- syttyy ihmissieluun, niin tässä sielussa tapahtuu
kummallinen muutos, olkoon asianomainen ylhäisöstä tai alhaisosta,
herra tai palvelija. Rakkauden irvikuva, himo, synnyttää rikoksen,
mutta jos siinä löytyy rahtunenkaan jumalallista tunnetta, niin
itsekkäisyys häviää ja ihmisen jalot, parhaimmat ominaisuudet
puhkeavat esiin.
Tämä taalainjunkkari oli aivan tavallinen luonne. Nautinnonhimoisena
laiskurina oli hän tehnyt kaikellaisia pienempiä varkauksia ja
sentähden ollut pakoitettu karkaamaan kotipuolestaan. Kun piispat
ehdottivat, että hänestä tehtäisiin hieno herra, niin eihän hän
voinut olla hullu ja kieltäytyä, varsinkin koskei omatunto vähääkään
pannut vastaan. Päinvastoin ei hän ollut uneksinutkaan, että niin
vähällä vaivalla päästäisiin niin suureen onneen kuin kunniaan ja
maineeseen.
Mestari Knut oli sanonut, että jos hän mielii pysyä sillä paikalla
minne he olivat hänet asettaneet, niin talonpoikaisluonne on
karkoitettava ja herra työnnettävä esiin.
Äkillinen muutos miehessä todistaa ääretöntä uskaliaisuutta, hyvää
päätä ja suurta mielenlujuutta, jotka ominaisuudet kehittyivät
varsinkin sinä lyhyenä aikana, jolloin hän oli yksin.
Hän oli melkein jo eläytynyt siihen ajatukseen, että hän onkin se,
joksi hän itseään sanoo. Vasta Grymin odottamaton esiintyminen särki
hänen tuulentupansa: hänen silmänsä aukenivat, hän huomasi olevansa
kurja petturi ja samalla kadotti hän miltei kokonaan uskon itseensä.
Nyt vasta hän käsitti mitkä vaarat häntä uhkasivat, hänen edessään
ammotti kuilu, joka hänet nielisi niinpian kuin hän vaan askeleenkin
astuisi syrjään. Mutta hänessä oli vielä itseluottamusta ja täytyihän
hänen johonkin ihmiseen turvautua.
Muita kuin Grym ei ollut; hän oli hänestä inhoittava, mutta hätä ei
lue lakia.
Hän rupesi nyt kiinnittämään huomiota itseensä ja muihin, hän
alkoi huomata oman tietämättömyytensä ja sentähden kuunnella
muiden puheita. Kunnianhimo heräsi, rupesi tekemään vaatimuksia ja
yllyttämään kaikellaisiin ponnistuksiin.
Aivokammioiden salainen työ oli hänessä mahtanut kehittyä tavattoman
korkealle, sillä ne sivistyneet ja viisaat miehet, joiden parissa hän
oleskeli, eivät hetkenäkään epäilleet petosta.
Hänen vaiteliaisuuttaan pitivät he nuoruuden ujoutena, mutta se
mahtoi olla tilapäistä, ja arkkipiispa Olavi oli liian viisas
mies tarjotakseen mahtavaa suojelustaan henkilölle, jota ei hän
edeltäkäsin olisi tuntenut.
Sitte kohtasi Niilo herra nuoren Richissan. Kuten Peder Grym oli
hänen paha henkensä, niin tuli tytöstä valoisa olento, joka johti
hänet taivaan maille. Rukoillen korotti hän kätensä hänen puoleensa,
mutta hänen oma arvottomuutensa häntä kammotti.
Ja jota enemmän hänen rakkautensa kasvoi, sitä selvemmin huomasi hän
oman kurjuutensa.
Mutta Grym selitti että kamalat vaarat uhkasivat ja että ainoa
pelastus oli siinä ujossa rakkaudessa, joka loisti tytön silmistä;
mutta kuitenkin epäili taalainjunkkari: hän ei tahtonut alentaa häntä
rinnalleen.
Kerran tutunomaisesti keskusteltuaan Ingierd rouvan kanssa, oli
kansleri jättänyt hänelle yksityisen kirjeen arkkipiispalta; siinä
ehdotettiin likeistä liittoa nuoren Niilo Sturen ja Richissa neidin
välillä.
Rouva hämmästyi siihen määrään, ettei hän tullut tehneeksi
minkäänlaisia huomautuksia, vaan suostui paikalla jättämään nuoret
kahdenkesken, jotta he oppisivat tuntemaan toisensa.
Ja päivä päivältä solmiutuivat suloiset siteet kireämmälle.
Nuorukainen ei puhunut itsestään, hän kertoi miten onnellinen hän
oli, kun sai elää Richissan likeisyydessä. Ei koskaan hän häntä
unohtaisi.
Rakkauden vaarallista sanaa ei hän milloinkaan lausunut, mutta
tyttö luki sen hänen silmistään ja tunsi sen siitä onnesta, jota
molemminpuolinen seurustelu heille tuotti. Niilo herra näytti aina
kalpealta ja alakuloiselta oltuaan Grymin seurassa. Sentähden
koetti Richissa estää heitä tapaamasta toisiaan ja kumma kyllä,
näytti "kansleri" melkein auttavan häntä hänen aikeissaan. Suureksi
hämmästyksekseen huomasi Richissa, että "Niilo herra" rupesi häntä
välttelemään.
Se koski hänen sydämeensä kuin puukon isku, mutta jos kerran asiat
niin ovat, niin kyllä hän, Richissa, jättää hänet rauhaan.
Ja sinä päivänä ei hän puhunut hänelle sanaakaan.
Seuraavana päivänä tunsi hän olevansa oikein onneton; Niilo herra
pysytteli huoneessaan; ainoastaan kansleri tuli näkyviin.
Hän jutteli niinkuin tavallisesti Ingierd rouvan kanssa tapahtumista
Sturein talossa.
Richissa istui ompelupuitteidensa ääressä, hajamielisesti kuunnellen
keskustelua ja miettien, mitä Niilo herra nyt mahtoi tehdä.
Silloin astui kansleri hänen luokseen, oli ihailevinaan hänen
kaunista työtään ja kuiskasi:
-- Olkaa hänelle armelias, hän ei uskalla tunnustaa rakkauttaan.
Tyttö ei vastannut eikä nostanut päätään, mutta hän punastui korviin
saakka ja pieni käsi, joka piteli neulaa, vapisi.
Kansleri läksi.
-- Erittäin intressantti mies, huomautti Ingierd rouva.
-- Onhan hän joskus, vastasi Richissa.
-- Tule tänne, lapsi.
Tyttö totteli paikalla.
-- Istu tuohon ja puhukaamme suoraan.
-- Mistä, äiti kulta?
-- Herra Niilo Sturesta.
-- Vai hänestä.
-- Hän on jalo, nuori herra.
-- On kyllä.
-- Joka hyvin ansaitsee nuoren neidin rakkauden.
-- Kunhan hän vaan tapaa arvoisensa.
-- Sen hän jo on tavannut.
-- Trondhjemissäkö?
-- Ei. Täällä.
-- Sitä en usko.
-- Minä sen tiedän.
-- Mutta miksi, miksi...?
-- Hän ei uskalla.
-- Ei uskalla?
-- Tytön täytyy häntä auttaa.
-- Pyytämällä hänen rakkauttaan. Ei ikinä!
-- Sitä en tarkoita, mutta hänen tulee houkutella hänet pyytämään
omaansa.
-- Sitä en voi.
-- Nainen voi mitä hän vaan tahtoo.
Ja hetkisen perästä jätti Ingierd rouva tyttärensä yksin ratkaisemaan
arvoitusta.
Vähän aikaa istui hän ajatuksiin vaipuneena, mutta sitte alkoivat
silmät säihkyä: hän tiesi jo mitä tekisi.
Päivälliseksi pukeutui hän samaan valkeaan hameeseen, joka tuona
suurena juhlapäivänä oli ollut hänen yllään, koristi hiuksensa
samoilla helmillä ja pisti rinnalleen punaisen ruusun.
Taalainjunkkari oli kalpean ja levottoman näköinen. Richissan puku
näytti häntä hämmästyttävän, hän katseli häntä rukoillen, ikäänkuin
sanoakseen: "älä minua kiusaa!"
Tyttö taas hymyili hänelle lempeästi, ikäänkuin vastatakseen: "nyt
tahdon minä".
Ingierd rouva ja kansleri ylläpitivät keskustelua pöydässä ja
kansleri oli vallan väsymätön kertomaan. Hän antoi yhtämittaa täyttää
pikarinsa ja kehoitti "Niilo herraa" tekemään seuraa.
Sitte tahtoi Ingierd rouva näyttää kanslerille muutamia
kallisarvoisia taideteoksia ja nuoret jäivät kahdenkesken.
-- Menkäämme ruusulehtoon, ehdotti tyttö. Nuorukainen seurasi häntä
sanatonna, lujasti päätettyään pysyä aikomukselleen uskollisena.
He tulivat tuoksuvalle ruusulehdolle ja tyttö istuutui penkille.
Nuorukainen pysähtyi ulkopuolelle.
-- Miksette tule sisään? kysyi tyttö hymyillen.
-- En uskalla, vastasi Niilo herra, katsellen häntä ihastunein silmin.
-- Olenko minä niin vaarallinen?
-- Kyllä, hyvin vaarallinen.
-- Mutta jos minä pyydän teitä.
-- Älkää tehkö sitä!
-- Muistatteko kun me ensi kerran näimme toisemme.
-- En sitä ikinä unohda.
-- Minä niin selvästi muistan kuinka ovet aukenivat ja te astuitte
sisään.
-- Ja minä niin selvästi näen tuon valkean neidon.
-- Te ojensitte minulle kätenne, sanoi tyttö, ojentaen kätensä.
-- Niin, virkkoi Niilo, hetkeksi epäillen, mutta sitte kiihkeästi
tarttuen käteen.
-- Ei, pitäkää sitä yhtä kauvan kuin silloin ja katsokaa minuun --
niinkuin silloin.
Tyttö oli vallan vastustamaton, hänen tahtoaan täytyi totella, ja
nuorukainen painoi kovasti hänen kättään ja vajotti silmänsä hänen
säteileviin silmiinsä.
-- Richissa! kuiskasi hän, mutta tyttö ei ollut kuulevinaan.
-- Muistatteko, mitä silloin ajattelitte?
-- Saanko sanoa sen?
-- Tietysti.
-- Antaisin mitä tahansa, kunhan saisin kukan, jota hän kantaa
rinnallaan.
-- Ottakaa tämä, se on paljon tuoreempi.
Nuorukainen painoi sen huulilleen ja kätki sen povelleen.
-- Tahdoitte myöskin suudella kättäni, jatkoi Richissa nauraen, --
mutta minä estin sen, sillä tiesin sen sotivan tapaa vastaan.
-- Minä luulin, ettette pitänyt minua kyllin arvokkaana.
-- Voi, voi! huudahti tyttö ja oli jo jatkamaisillaan: -- tehkää se
nyt! mutta punastui samassa ja veti pois kätensä.
Nuorukainen seisoi liikkumattomana.
-- Tahdotteko että minä sanon, mitä tänä hetkenä ajattelette?
-- Sitä te ette voi.
-- Ajattelette sitä naista, jota rakastatte.
-- Olette oikeassa.
Tyttö katseli häneen veitikkamaisesti, viinin lailla poltti veri
hänen suonissaan ja hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja puhkesi
puhumaan:
-- Richissa, ihana Richissa!
Tyttö oli niin onnellinen, ettei hän voinut vastata, mutta hän ei
myöskään vetänyt pois kättään ja nuorukainen peitti sen suudelmilla.
Äkkiä hän karkasi ylös.
-- Richissa, huudahti hän tuskallisesti, -- aja minut luotasi, minä
olen kurja, onneton ihminen, joka en ansaitse rakkauttasi.
-- Minä rakastan sinua, vastasi Richissa.
-- Mutta minä sanon sinulle, etten ole rakkautesi arvoinen.
-- Minä rakastan sinua, toisti tyttö ja kyyneleet valuivat hänen
poskilleen.
-- Sano minulle vielä, Richissa, rakastatko minua loistavan nimeni
tähden, vai rakastaisitko minua toisessakin yhteiskunnallisessa
asemassa... sano, rakastatko minua itseni tähden?
-- Vain kokonaan sinun itsesi tähden.
-- Silloin olet omani! ja riemastuneena sulki nuorukainen hänet
syliinsä ja heidän huulensa yhtyivät suudelmaksi.
Kun he sitte käsikädessä palasivat linnaan, osoitti Ingierd rouva
heitä ikkunasta kanslerille ja virkkoi huoaten:
-- Nyt he ovat löytäneet toisensa.
-- Vihdoinkin! vastasi kansleri.
Vanha rouva sulki syliinsä vävypojan ja ystävällisesti otti Richissa
vastaan kanslerin onnentoivotukset.
Hämmästyksekseen saivat nuoret kuulla, että häät ovat vietettävät
neljäntoista päivän perästä.
Se oli heille tietysti hyvin mieluisaa, se tuli vaan niin kovin
äkkiä, arveli Richissa.
Nyt saivat he yhtämittaa olla kahdenkesken ja astella käsikädessä
kenenkään ihmettelemättä. Ja sitä kestäisi aina, aina.
Taalainjunkkari oli äkkiä kokonaan muuttunut, hänen epäilyksensä
olivat menneet kuin puhaltamalla. Richissa oli uskonut onnensa hänen
käsiinsä ja hän päätti tehdä hänet onnelliseksi.
Richissa eli kuin autuuden huumauksessa, uusi onni sai hänet
unohtamaan kaiken muun. Sadat kädet tekivät työtä hänen häidensä
valmistukseksi, hän vaan nautti hedelmistä.
Cecilia oli viettänyt viime ajan enimmäkseen yksin; paraikaa ompeli
hän häähametta. Richissa piti sitä ihastuttavana, mutta äkkiä nosti
hän katseensa työstä ja loi sen ompelijattareen.
-- Cecilia, oletko sairas? kysyi hän kiihkeästi.
-- En, en ole sairas.
-- Mutta suruissasi?
-- Ei ole tullut kirjettä.
Richissa ymmärsi niin hyvin miten hän mahtoi kärsiä, ja sen hän
kokonaan oli unohtanut... miten itsekäs onni saattaakin olla.
-- Rakkahin Cecilia, voitko suoda anteeksi?
-- Mitä sinä tekisit?... Minä olen aikonut...
-- Mitä, ystäväni?
-- Palata Ruotsiin.
-- Vaikket tiedä...
-- Tietysti valepuvussa.
-- Sinä, noin heikkona...
-- En enään ole heikko; minun täytyy tietää, miten hänen on käynyt.
-- Cecilia, kysy Niilo herralta.
-- Tahdotko sinä uskoa hänelle...?
-- En, jollei se ole välttämätöntä; mutta voit olla varma ettei hän
ketään petä.
-- Mutta tuo kansleri...
-- Hänelle emme sano mitään, huudahti Richissa vilkkaasti. -- Siitä
ei ole vaaraa, sillä tiedän, ettei Niilo herra hänestä pidä.
Samana päivänä uskoi hän suurimmassa salaisuudessa armaalleen
Cecilian surullisen tarinan ja pyysi häntä auttamaan Ceciliaa
Ruotsiin.
Nuorukainen lupasi tehdä mitä suinkin taisi; kanslerille ei hän sano
mitään.
Hän niin mielellään antoi Richissan olla siinä luulossa, että hän oli
itsenäinen, mahtava herra.
Mutta muuta neuvoa ei ollut kuin turvautua kansleriin.
Siten sai kansleri tietää, että nuori rouva valepuvussa tahtoi päästä
Ruotsiin etsimään miestään.
Mutta isä Eustachius oli jo aikoja sitte palannut linnaan; häähuhu
häntä sinne veti ja kun hän näki nuoret yhdessä ja ilkkuvan ilmeen
Richissan kasvoissa, kun hän häntä tervehti, niin hän ymmärsi, että
hän oli tehnyt hänestä pilkkaa ja päätti kostaa. Jollei hän pääsisi
kostamaan suoraan hänelle itselleen, niin ainakin jollekin, jota hän
rakasti.
Monasti oli hän muistellut kohtausta Cecilian huoneessa. Jotakin
salaperäistä siinä oli ja Ingierd rouvan siitä piti ottaa selvä,
tahtoi hän tai oli tahtomatta.
Rouva ei nykyään ajatellut muuta kuin häitä, sentähden hän mielellään
olisi siirtänyt ripin tuonnemmaksi, sitte olisi ollut enemmän
tunnustamistakin.
Mutta isä sanoi tietävänsä, että hänen omaatuntoaan painoi suuri
synti ja vihdoin sai hän hänet niin hätyytetyksi, että hän kertoi
luostariryöstöstä ja Olavi Tystestä.
Isä ilmoitti sitte, että tunnustus oli pelastanut hänen sielunsa
iankaikkisesta kadotuksesta ja kielsi häntä kenellekään ilmaisemasta
salaisuutta, ei Richissallekaan.
Ingierd rouva kärsi katkeria tuskia, mutta olihan hän saanut
vakuutuksen sielunsa iankaikkisesta autuudesta ja isä oli sanonut,
että Ceciliaa tulee kohtaamaan niin lievä rangaistus kuin suinkin.
Itse puolestaan mietti isä, miten hän saisi kostonsa katkerinten
koskemaan Richissaan. Ja koska kaunosielut aina etsivät ja löytävät
toisensa, niin läksi isä Eustachius nyt Peder Grymin luo ja uskoi
hänelle koko salaisuuden.
Tämä oli juuri kuullut sen taalainjunkkarilta ja sanoi siis jo
tuntevansa asian sekä aikovansa toimittaa rikollisen Ruotsiin
kärsimään ansaitun rangaistuksen.
Mutta kun isä nolona läksi tiehensä, mutisi hän itsekseen: vai nunna
Vadstenasta! Tiesinhän minä ennen nähneeni hänet.
Peder Grym hoiti nykyään asioita miltei yksin. Sillaikaa sai
taalainjunkkari nauttia makeanleivänpäiviä. Kyllä ne, jumala
paratkoon, piankin loppuisivat.
Etelästä tulevat uutiset eivät olleet suinkaan hyvät. Kuusi pitäjää
oli kyllä tiedossa, joiden kansa oli liittynyt yhteen, mutta mitä
etelämpään tultiin, sitä huonommalle kannalle kävivät asiat ja Grym
oli jo aikeissa matkustaa sinne kokoamaan vahvaa joukkoa. Ingierd
rouva oli antanut melkoisen rahasumman ja myöhemmin luvannut lisää.
Eihän tässä ennen häitä päässyt oikein selville asioista.
Mutta Richissa oli tuonut rakkaalle Cecilialleen sen sanoman, että
hänen valepuvussa, kanslerin palvelijana piti lähteä tämän kanssa
matkaan. Ja matka oli määrätty samaksi illaksi, jolloin häät olivat.
Itkien he syleilivät ja suutelivat toisiaan ja Cecilia lupasi pian
antaa itsestään tietoja. Ingierd rouvalle ei sanottaisi mitään
ennenkuin Cecilia olisi poissa kaikkien vakoilijoiden käsistä.
Vihdoin koitti päivä, jolloin avioliiton side oli yhdistävä Niilo
Sturen ja neiti Richissa Henrikintyttären. Laajat suojat olivat
täynnä vieraita ja Ingierd rouva näytteli heille komeutta, jonka
vertaa tuskin saattoi ajatella.
Mutta ihanampi kaikkea oli morsian. Onnellisempaa, iloisempaa,
rakastavampaa naista tuskin saattaa olla. Kaikki hymyili häntä
vastaan ja hän hymyili kaikelle. Hän oli niin täynnä luottamusta ja
varmuutta, ettei olisi luullut pahaa olevankaan.
Sulhanen oli kuin heijastus hänen onnestaan. Hän näytti morsiamen
silmistä saaneen voimaa ja väkevyyttä, tai oikeammin sanoen unohdusta.
Arkkipiispa itse oli luvannut toimittaa vihkiäiset, mutta hän sai
jonkun esteen.
Sensijaan luostarin johtaja, joka Richissalle oli antanut
uskonnollisen kasvatuksen, vihki heidät.
Ruokaa ja juomaa oli tietysti yllinkyllin.
Linnan lukuisia alustalaisia kestitettiin runsaasti ja vielä
vuosikausia jälkeenpäin kerrottiin kauniin Richissan ja Niilo Sturen
häistä.
Mutta myöhään illalla seisoi kappaleen matkan päässä linnan portilta
kaksi satuloitua hevosta; vieressä odotti hento nuorukainen.
Hänen katseensa ei seurannut valaistua rakennusta, se oli tähdätty
maahan.
Silloin kuului kiireisiä askelia ja mies, yllään väljä musta viitta,
astui ulos pienestä portista. Hän loi nuorukaiseen uteliaan katseen
ja virkkoi:
-- Oletko valmis?
-- Kyllä, herra.
He nousivat hevosten selkään ja läksivät ääneti matkalle.
Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte poikkesi Grym metsään ja pian
tuli tie niin huonoksi, että hevoset ainoastaan käyden pääsivät
eteenpäin.
Tähän saakka oli ollut pimeä, mutta nyt pujahti kuu esiin pilvien
takaa.
-- Voitteko seurata? kysyi kansleri, luoden katseen seuralaiseensa.
-- Kyllä, herra.
-- Mikä on nimenne?
-- Cecil.
-- No, Cecil, mihin matka?
-- Vadstenaan Ruotsissa.
-- Onko siellä sukulaisia?
-- Isäni.
-- Jos äitinne olisi elänyt, niin hän varmaankaan ei olisi lähettänyt
maailmalle noin hentoa poikasta.
-- Olen väkevämpi kuin miltä näytän, vastasi Cecil punastuen.
-- Sanokaa minulle, kun väsytte.
Ja hän painoi kannukset hevosen kylkiin ja läksi ajamaan kovaa kyytiä.
Cecil seurasi uskollisesti.
Päivän koittaessa pysähdyttiin pienen, matalan majan eteen. Hevoset
olivat hiestyneet läpimäriksi.
-- Tässä me lepäämme, sanoi kansleri hypähtäen hevosen selästä.
Cecil horjahti, kun hänen piti astua maahan. Sanaa lausumatta nosti
Peder Grym hänet alas. Vanha eukko avasi samassa tuvan oven.
-- Olen koko yön odottanut teidän armoanne, virkkoi hän.
-- Kuka pitää huolta hevosista?
-- Kyllä minä.
Kansleri viittasi Cecilille ja he astuivat molemmat tupaan. Siellä
oli aika siistiä, takassa loimuili tuli ja toisella puolella oli
suljettu ovi.
Grymin viittauksesta avasi Cecil sen. Huoneessa olisi ollut tilavaa,
jollei heiniä ja olkia olisi mätetty miltei kattoon saakka. Toisella
puolella kuuluivat hevoset pureskelevan; se oli siis jonkinlainen
talli.
Suloista oli heittäytyä pitkäkseen heiniin ja muutaman hetken perästä
hän nukkui sikeään uneen.
Omituisen epämiellyttävään tunteesen hän heräsi. Kun hän avasi
silmänsä, istui Peder Grym kappaleen matkan päässä ja katseli häntä.
-- Olenko nukkunut liian kauvan? kysyi hän kiireesti ja nousi.
-- Ette, nyt syömme päivällistä.
-- Olen siis nukkunut niin kauvan.
-- Niin ihmisen pitääkin, kun on nuori, ja kansleri mittasi häntä
silmillään.
Päästäkseen hänestä, läksi Cecil ulos. Seutu oli jylhää, vuoret
tavoittelivat taivasta ja kaikkialla mihin silmä vaan kääntyi oli
vuoria.
Hän kauhistui, tuntui melkein siltä kuin ne olisivat likenneet
toisiaan sitte yhtaikaa langetakseen hänen päällensä.
Peder Grym tuli hänen perässään ja katseli häntä nauraen.
-- Tämä on kuin luola, josta ei kukaan pääse ulos tai sisälle ilman
omistajan lupaa, sanoi hän. -- Hauska olisi viipyä täällä muutamia
päiviä, mutta jääköön toiseen kertaan.
Turhaan etsi Cecil tietä; ei näkynyt sitä, jota he olivat tulleet
enempää kuin sitäkään, jota heidän piti mennä. Peder Grym arvasi
hänen ajatuksensa.
-- Ojentakaa minulle kätenne, niin näytän teille tien, sanoi hän.
Cecil ei uskaltanut kieltää ja Grym vei hänet kallionkielekkeelle ja
näytti hänelle, että tie oli hakattu vuoreen. Sitte hän otti Cecilin
käden, sivalsi sillä, niinkuin se olisi ollut vaate, kasvojaan ja
hiuksiaan, pyyhkäisi sitä monta kertaa huuliaan vastaan ja päästi sen
vihdoin, huolimatta siitä että Cecil useita kertoja oli koettanut
vetää sitä pois.
-- Nyt syömme, virkkoi hän ja astui tupaan.
Pitikö Cecilin koettaa paeta... mutta minne, minne?... Pyhä Jumalan
äiti!
-- No, tulkaa nyt! huusi Grym ovelta.
Hänen täytyi mennä. Ateria oli hyvä ja runsas. Grym tarjosi viiniä,
mutta Cecil kieltäytyi.
-- Tehkää niinkuin tahdotte, huomautti kansleri, -- mutta muistakaa,
että tämä matka tulee paljoa väsyttävämmäksi kuin eilinen.
Nainen talutti hevoset oven eteen. Grym antoi Cecilille suuren käärön.
-- Kiinnittäkää se satulaan, sanoi hän, -- se voi vielä olla tarpeen.
Ja seuratkaa nyt minua.
Hevoset miltei liukuivat alas vuorenrinnettä, ne mahtoivat olla hyvin
tottuneet, kun elävinä pääsivät alas. Pian tuli tie sileäksi ja niin
leveäksi, että kaksi ratsastajaa helposti olisi mahtunut rinnan,
mutta Cecil pysytteli takana, eikä kanslerikaan näyttänyt välittävän
seurasta.
He eivät vaihtaneet sanaakaan ja ainoastaan kerran, kun tie vei
kosken ylitse, otti Grym Cecilian ohjakset, mutta päästi ne heti, kun
vaara oli ohitse.
Kiitollisuus ja pelko vaihtelivat lakkaamatta nuoren naisen
mielessä. Ihmisiä ei juuri koskaan tullut vastaan, hän saattoi siis
pelastuksetta joutua kadotuksen omaksi. Sentähden täytyi hänen vaieta
ja kärsiä.
He olivat ajaneet suuren metsän läpi; illemmalla tulivat he lammin
rannalle.
-- Tämän poikki meidän täytyy kahlata, sanoi Grym, kannustaen
hevostaan.
Cecil pelkäsi, mutta muuta neuvoa ei ollut; vesi nousi hänen
polviinsa asti ja kylmä pani hänet vapisemaan.
-- Tottelemattomuus rankaisee itsensä, sanoi Grym nauraen, --
miksette seurannut minua?
Hän oli päässyt veden yli miltei kuivin jaloin.
-- Kyllä ne pian kuivavat, virkkoi Cecil reippaasti.
-- Ei kiitoksia, ottakaa te käärö ja muuttakaa vaatteita. Saatte
viisi minuuttia aikaa.
Cecil totteli ja rupesi uteliaasti avaamaan kääröä: siinä oli naisen
puku.
Mitä tehdä? Ei muuta kuin tyytyä. Hän muutti kiireesti ylleen puvun,
se oli mukava ja lämmin ja niin väljä, että hän hyvin saattoi käyttää
sitä. Märät vaatteet sitoi hän kääröön ja riensi sitte takaisin.
Grym oli odottanut kärsivällisesti. Nähdessään Cecilin, lensi hänen
kasvoilleen leveä hymy.
Cecil tunsi punan nousevan poskilleen. Hämillään lausui hän nöyrän
kiitoksen.
-- Tuossa puvussa te olette hauskempi, sanoi kansleri, ottaen esiin
leipää ja viiniä. -- Nyt syödään ja juodaan! ja hän ojensi Cecilille
pullon. -- Te saatte alkaa, ottakaa syvä kulaus, sen neuvon teille
annan.
Cecil otti muutamia kulauksia ja söi hyvällä ruokahalulla pehmeää
leipää.
-- Kiittäkää nyt minua.
-- Sen teen, lausui Cecil ja ojensi hänelle ujosti kätensä. Grym
suuteli sitä moneen kertaan.
-- Nyt olemme kuitit! samassa huomasi hän käärön ja heitti sen kauvas
luotaan. -- Emme enään tarvitse sitä.
He ajoivat ravia. Grym ratsasti Cecilin rinnalla. Äkkiä kysyi hän
eikö Cecilia hämmästyttänyt, että hän ilman saattojoukkoa oli
lähtenyt linnasta.
Kyllä, sitä hän ei voinut kieltää.
-- Se tapahtui teidän tähtenne. Cecil loi häneen kysyvän katseen.
-- Oli tullut ilmi kuka Ingierd rouvan vieras oli ja tahdottiin ottaa
kiinni hänet. Ainoa pelastuksenne oli pako ja sen saattoi välittää
ainoastaan henkilö, joka teidän tähtenne tahtoi uskaltaa elämänsä.
-- Herrani on palkitseva teidät...
-- Hän, jonka madot aikoja sitte ovat syöneet.
-- Mistä te sen tiedätte?
-- Onhan se luonnollista; uskottomaksi hän ei ole voinut tulla,
lisäsi hän säihkyvin silmin.
-- Jumala on suojeleva minua!
-- Sitähän minäkin olen tehnyt, vai kuinka?
-- En voi teitä palkita.
-- Voittepa kyllä.
-- Millä? kysyi hän pelästyneenä.
-- Itsellänne.
-- En ikinä! ja kauhistuen kääntyi hän pois.
-- Kuulkaa nyt tarkkaan mitä sanon. Minä vien teidät luostariin ja
sanon teitä ylhäiseksi naiseksi, joka muutamia viikkoja tai ehkä
kuukausia tahtoo olla poissa maailmasta. Sitte tulen itse ja noudan
teidät... luokseni, ymmärrättehän.
-- Tuhat kertaa mieluummin kuolen.
-- Kuolema teitä odottaakin, jos te työnnätte minut luotanne, ja
ajatelkaa kummoinen kuolema... teidät poltetaan roviolla! Onko teillä
sydäntä tehdä sellainen julmuus, antaa kauniit kasvonne, hienoiset,
pehmeät jäsenenne liekkien uhriksi?
-- _Se_ kärsimys loppuu.
-- Mutta se voi kestää kauvan. Te ette tiedä mitä hyljätyn rakkaus
voi saada aikaan.
-- Minun täytyy siihen alistua.
-- Saatte kaksi kuukautta ajatusaikaa; sitte mielenne kyllä muuttuu.
Cecilia huomasi, ettei hän vastauksilla parantaisi asiaa; hän oli
vihollisensa käsissä; yksin Jumala saattoi hänet pelastaa.
-- Tuossa näette luostarin, joka on oleva asuntonne, sanoi Grym
hetken perästä.
-- Ettekö te voi armahtaa minua?
-- Armahdatteko te sitte minua?
Cecil kääntyi pois. Luostarista hän oli paennut ja nyt häntä
rikollisena, maailman silmissä syyllisenä kuljetettiin toiseen
luostariin.
Se oli suurenpuoleinen karmeliittiläisluostari aivan rajalla.
Abbedissa oli ylhäinen norjatar. Cecilia vietiin refektorioon
odottamaan sillaikaa kuin kansleri piti pitkän keskustelun
johtajattaren kanssa. Sitte he yhdessä tulivat vangin luo, joka
ikkunapieleen nojauneena itki tuskan ja epätoivon katkeria kyyneliä.
Kansleri tahtoi ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, mutta hän ei
ottanut sitä.
Silloin Grym kumarsi ja läksi.
-- Mainio mies, ainoan autuaaksitekevän uskon arvokas puolustaja,
lausui abbedissa kiihkeästi.
Kun ei uusi tulokas mitään vastannut, vei abbedissa hänet kammioon,
joka oli hänelle määrätty, ja sinne me hänet jätämme.
Täyttä laukkaa, luostaripalvelijan seuraamana, ratsasti kansleri
Isalaan.
Ensi työkseen läksi hän tervehtimään Aarent Pietarinpoikaa, joka kai
parhaiten tunsi maan nykyisen tilan.
Tärkeitä tapahtumia oli sattunut yllinkyllin.
-- Huonosti ovat täällä asiat! huudahti ritari häntä vastaan. -- Te
olette kuhnailleet liian kauvan.
-- Tuolta pohjoisesta ei koko talvena ole kuultu mitään, mutta me
olemme varustelleet.
-- Tulkaa sitte ennenkuin on myöhäistä.
-- Onko paljonkin väkeä liikkeellä?
-- Kyllä kai. Kuningas on lähettänyt suuren joukon sotaväkeä ja
siihen liittyi vapaaehtoisesti aika lauma nuoria miehiä, joten
vihollistemme luku on melkoisesti kasvanut.
-- Mutta meikäläiset olivat luvanneet hengellä ja verellä taistella
puolestamme, huudahti kansleri.
-- Sen he tekivätkin, huudahti ritari, -- jousineen, nuolineen
ampuivat he suoraan joen poikki.
-- Joen poikkiko?
-- No niin. Kun kuninkaan miehet tulivat Båtstahan Tunassa, niin
nähtiin rättvikiläisten rientävän heidän avukseen, tietysti. Sitte he
lautalla laskivat joen poikki ja meikäläisten piti asettua vastaan...
siinä oli monen liha ja veri kaupalla.
-- No miten kävi?
-- Ryhdyttiin keskusteluun. Pietari Sveninpoika Vibberbodasta ja
Antero Pietarinpoika Rankhyttanista tulivat meidän puolellemme.
-- No, tehtiinkö päätöstä?
-- Ei, siinä se vielä heiluu, vaikka Niilo Maununpoika Asbosta sanoi,
että hänet saa panna köysiin ja hakata kappaleiksi, jollei tuo Niilo
Sture ole petturi, joka valheilla ja jutuilla villitsee kansaa.
-- Siitä en tiedä mitään, keskeytti kansleri. -- Kai meikäläiset
nöyrtyivät?
-- Eivät vielä, mutta Asbon Maunu piti heille sellaisen puheen, että
jolleivät he rukoile anteeksi oikealta herraltaan ja kuninkaaltaan,
niin kyllä sekä sotamiehet että vuoristolaiset ja rättvikinmiehet
heidät niin nutistavat, ettei edes kissa eikä koira enään voi elää
Ylätaalaissa.
-- No vaikuttiko se?
Ylätaalalaiset kuuntelivat ja pyysivät kuninkaan miehiä hetkeksi
väistymään, jotta he saisivat miettiä asiaa. Sitte he kirjoittivat
kaksitoista valituspykälää, jotka päättivät lähettää kuninkaalle
Upsalaan.
-- Tehtiinkö se myöskin?
-- Kyllä. Jeppe Hannunpoika ja Kopparbergin Eevertti läksivät niitä
viemään.
-- Onko tullut vastausta?
-- On, näinä päivinä. Sanotaan että Kristina rouvalta niinikään on
tullut taalainjunkkarille kirje, jota luetaan kaikissa pitäjissä ja
seurakunnissa.
-- Senpä minä mielelläni lukisin.
-- Siihen ilmaantuu tilaisuus jo huomenna.
Peder Grym puhutteli sitte seudun talonpoikia ja huomasi, että he
jo olivat melkoisesti kylmenneet. He odottivat vaan uteliaisuudella
kuninkaan kirjoitusta ja seuraavana päivänä oli liki kaksituhatta
miestä koolla kuulemassa sitä.
Vouti oli noussut oluttynnörille ollakseen korkeammalla kuin muut.
Hän sanoi kuninkaan kyllä tietävän, etteivät taalalaiset itse
olleet noita vehkeitä keksineet, vaan että puoluejohtajat ja muut
yllyttäjät olivat ne heille opettaneet; sentähden hän tahtoikin heitä
neuvoa eikä rangaista. Ensimäinen valituspykälä koski liian isoa
rahayksikköä, mutta se oli lyöty sotaväen tarpeihin eikä kauppaa
varten; tulee kyllä aika, jolloin lyödään pienempiä rahayksikköjä.
-- Sehän lupailee hyvää, virkkoi muuan vanha valkopäinen ukko.
-- Saamme kärsivällisesti odottaa, vastasi toinen.
-- Entä pykälä n:o 2? kysyi kolmas.
-- Se että Vesteråsin rahapaja pidetään suljettuna.
-- Niin, juuri se.
-- Miksi se niin on?
-- Niin, kun se kerran on, niin pitäisi sitä kai käyttää.
-- Kun kaivokset olivat kunnossa, luki vouti, -- ja antoivat paljon
hopeaa, niin rakennettiin Vesteråsin rahapaja; mutta nyt eivät
ne anna kuin niin paljon että Tukholman rahapaja hyvin ehtii sen
valmistaa; kunhan hopeaa taas tulee, niin Vesterås heti saa työtä.
Talonpojat nauroivat.
-- Se on melkein päivänselvää, tuumi jokainen.
-- Kolmanneksi se, että kansaa verotetaan liiaksi ja vastoin lakia.
-- Niin, tahtoisin tietää, mikä siihen on syynä.
-- Jos kuningas voi selittää sen asian, niin... Vouti luki:
-- Kuningas ei koskaan ilman valtakunnanneuvoston suostumusta
ole verottanut ketään ja silloin kun se on tapahtunut, on hätä
ollut suurimmillaan. -- Tai mitä sanot, Matti, tahdotko päästää
peltotilkkusi vieraihin käsiin?
Kukaan ei vastannut ja vouti jatkoi:
-- 4) Te ette tahdo että sotaväkeä majoitettaisiin luostareihin ja
kauppakaupunkeihin.
-- Se ei ennen ole ollut tapana.
-- Miksi luostareille pantaisiin sellainen rasitus?
-- Mitä kuningas siihen vastaa?
-- Saattepa kuulla. Kuningas sanoo, että suuri sotaväki on ollut
tarpeen maan puolustamiseksi; valtion linnat eivät ole riittäneet
sille linnaleiriksi ja koskei kuningas ole tahtonut rasittaa
talonpoikia, niin on hän majoittanut sotamiehet luostareihin,
jokaiseen niin vähän kuin suinkin.
Kuului yleistä mutinaa.
-- 5) Tahdotte te halvemmasta hinnasta saada viljaa, karjaa ja suoloja.
-- Kyllä, sillä tähän saakka tuo tavara on ollut kohtuuttoman
kallista.
-- Suolat ovat kaksinkertaisessa hinnassa.
-- Ja entä vilja?
-- Ja karja!
-- Kuningas arvelee, että teidän pitäisi käsittää, ettei hän ole
syypää kalliisiin hintoihin; hän koettaa voimiensa mukaan alentaa
niitä; mutta pääsyy on epärehellisessä kaupassa.
Talonpojat miettivät. Saksalaiset kulkijat ja merimiehet olivat aika
veitikoita, sen he kyllä tiesivät, sillä monasti olivat he heitä
puijanneet.
-- Mitä taas 6:nteen pykälään tulee, että kuningas olisi aikonut
hävittää kirkkoja ja luostareja, niin ei se koskaan ole ollut hänen
tarkoituksensa. Gripsholman hän otti takaisin siksi että se perintönä
kuului hänelle ja siksi että se vastoin hänen isänsä tahtoa oli tehty
luostariksi.
-- Sen hän olisi voinut jättää tekemättä.
-- Kirkon omaisuuteen ei saa kajota.
-- Hän tahtoi hätyyttää munkkeja.
-- Mutta sitä me emme salli.
Väkijoukossa oli useita munkkeja ja nämä kiihoittivat mieliä, joten
kului hyvän aikaa ennenkuin vouti saattoi jatkaa lukemistaan.
-- 7) Valitatte te etteivät kuninkaan jalkamiehet ole saaneet
palkkaansa. Jos niin on, niin tehtäköön asiasta ilmoitus ja se joka
on laiminlyönyt palkan maksamisen, on saava ankaran rangaistuksen.
Tähän ei kansalla ollut mitään muistuttamista.
-- 8) Ette te tahdo sallia että rikkileikatuita vaatteita
käytettäisiin hovissa enempää kuin muuallakaan.
-- Niin se tapahtuu paholaisen viettelyksestä.
-- Se on jokaisen silmissä innoittavaa.
-- Ja viettelee syntiin.
-- Mitä kuningas siihen vastaa?
-- Ettei hän ole kehoittanut ketään leikkaamaan rikki vaatteitaan,
vastasi vouti. -- Se joka sen tekee, saa itse kärsiä vahingon ja jos
kuninkaan palvelijat leikkaavat rikki ne vaatteet, jotka heille ovat
annetut, niin ei kuningas lupaa antaa heille uusia.
Talonpojat kävivät hämilleen eikä kukaan enään virkkanut mitään
asiasta.
-- 9) jatkoi vouti, -- arvelette te että piispa Trolle vielä
on syypää siihen riitaan ja eripuraisuuteen, joka panee mielet
kuohuksiin maassa; samaa mieltä on kuningas. Mutta Trolle ei ole
yksin, vaan hänen kanssaan vehkeilee kuningas Kristian ja suuri
joukko kierteleviä pappeja ja munkkeja, joiden kujeita teidän,
taalainmiesten pitäisi varoa.
Sellaisia vehkeilijöitä ei Matti iässään ollut tavannut. Eikä
Ollikaan.
-- Maunu taas -- pyhien kiitos! -- oli itse siksi viisas, ettei
kukaan päässyt häntä petkuttamaan.
-- 10) Ette te tahdo että talonpojat tappelevat talonpoikia vastaan.
Samaa mieltä on kuningas; hänen tahtonsa on, että te eläisitte
rauhassa ja rakkaudessa keskenänne. Mutta jos nyt kävisi niin
hullusti, että joku teistä rupeaisi kapinoimaan ja sotimaan, niin
täytyyhän muiden puolustaa valtakuntaa ja koteja.
Taas kuului kansanjoukosta hiljaista hyminää.
-- 11:ta pykälä koskee kulkukauppaa ja sen on kuningas monta
monituista kertaa ankarasti kieltänyt. Joka siitä saadaan kiinni, on
rangaistava, olkoon hän sitte vouti tai talonpoika.
Seurasi hetken hiljaisuus.
-- Nyt tulee pykälä 12! huudahti joku.
-- Saa nähdä mitä hän siitä sanoo!
-- Siinä hän vaan taitaa joutua tappiolle.
-- 12 pykälä sisältää, että te tahdotte tietää mitä se oikein on se
luterilaisuus, joka nyt on tullut niin suureen huutoon, varsinkin kun
niin paljon kerrotaan niistä Tukholman saarnoista ja sanotaan, että
siellä jumalanpalveluksessa veisataan ruotsalaisia lauluja ja virsiä.
-- Niin, selittäkää meille se.
Ja kansa tunkeutui vielä likemmä, jottei ainoakaan sana menisi
hukkaan.
-- Kuningas sanoo: luterilaisuudesta emme mitään tiedä. Me emme anna
saarnata muuta oppia kuin pyhää evankeliumia, joka on Jumalan omaa
puhdasta sanaa. Mutta sitä eivät papit kärsi, sillä he tahtovat
nylkeä kansaa ja valheilla ja jutuilla pettää talonpoikia ja valtansa
alle alistaa valtakuntia ja ruhtinaita. Siitä syystä he huutavat,
että täällä muka saarnattaisiin uutta oppia. Hyvä olisi, jos
talonpojat tuumisivat näitä asioita.
-- Myöskin hämmästyttää meitä se seikka, että ruotsalaisten virsien
veisaamista Tukholmassa olisi rangaistava, koska on tapana kaikissa
kyläkirkoissa pitkin koko valtakuntaa veisata ja kiittää Jumalaa
ruotsinkielellä. Hyvähän on että se tapahtuu omalla kielellämme,
jonka me ymmärrämme, eikä latinaksi, jota me emme ymmärrä. Sitäpaitsi
Tukholmassa veisataan latinaksi niinkuin ennenkin.
-- Kummalliselta meistä muuten tuntuu, että Taalain hyvät miehet
puuttuvat tähän asiaan, jota eivät he laisinkaan ymmärrä, ja me
luulemme varmaan huomaavamme, etteivät he tee sitä itsestään,
vaan pappien ja munkkien yllytyksestä, jotka eivät tahdo, että
heidän petoksensa tulisivat ilmi ja totuus pääsisi päivän valoon,
jonkatähden hyvät maamiehet tekisivät viisaasti, jolleivät liiaksi
luottaisi pappeihin. Me tahdomme valtakunnanneuvoston ja oppineiden
miesten kanssa harkita asiaa, kunnes Jumalan avulla pääsemme
selvyyteen.
Vouti hyppäsi alas tynnörin päältä ja katosi väkijoukkoon.
Siellä oli jouduttu kahdenvaiheille monessa suhteessa.
Peder Grym kulki miehestä mieheen vahvistamassa jokaista, joka rupesi
epäilemään. Ponsi hänen puheessaan oli aina:
-- Rakkaan Sten Sturen vanhin poika!
Läsnä oli myöskin rehellinen Niilo Maununpoika Asbosta, joka oli
erittäin kuningasmielinen. Nyt nousi hän vuorostaan oluttynnörille ja
pyysi puheenvuoroa.
-- Kyösti kuningas on Upsalassa, sanoi hän. -- Olen itse puhunut
hänen kanssaan.
-- Kai hän on meille suutuksissaan?
-- "He ovat kuin lapsia", sanoi hän.
-- Oli sitä toinen ääni kellossa, kun hänelle valtakunnan voitimme.
-- Sitä hän juuri sanoikin. Käsivoimia heillä on, mutta ne eivät
koskaan mene päähän.
Talonpojat nauroivat.
-- Vaikkei ihminen olekkaan oppinut, niin voi hänellä silti olla
järkeä, huomautti joku.
-- Oliko Eerikin juhlassa paljon väkeä? kysyi Eerikki Pietarinpoika
Rankhyttanista.
-- Oli kyllä, ja kuningas puhui tästä taalalaisten kapinasta ja
kysyi, oliko miehiin luottamista.
-- Kai hän tarkoitti Alataalaita?
-- Se kuului vastauksestakin, sillä miehet kirkuivat, jotta korviin
koski, että kyllä he tahtovat pysyä kuninkaalle uskollisina, ja sitte
valittiin kymmenen miestä, joista minäkin olen yksi, lähtemään tänne
neuvomaan teitä, että luopuisitte pettureista ja varkaista, joihin te
nyt luotatte.
Mutta silloin puhkesi meteli valloilleen.
-- Hän ei ole mikään varas! huudettiin.
-- Me tahdomme auttaa Sten Sturen poikaa!
-- Hän ei ole Sten Sturen poika!
-- On kyllä.
Maunu pysyi paikallaan ja katseli aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Sitte
otti hän suuresta taskukirjastaan paperin, jonka hän varovaisesti
kääri auki. Siinä oli kirje. Taas katseli hän kansaan. Vähitellen
hiljeni meteli.
-- Luen teille tämän kirjeen, virkkoi Maunu, katsellen ympärilleen.
-- Keneltä se on?
-- Rouva Kristina Gyllenstjernalta.
-- Kenelle?
-- Oikeastaan taalainjunkkarille, jota te kutsutte Niilo Stureksi.
Mutta kuningas arveli, että tekisi hyvää, jos kaikki sen kuulisitte.
-- No, lue, lue!
Maunu luki: "Minä Kristina Gyllenstjerna julistan sinut täten
valehtelijaksi ja petturiksi. En ole unohtanut kuinka monta lasta
Jumala antoi minulle ja autuaasti nukkuneelle herralleni Stenille.
Mutta sinua en tunnusta omakseni; oma omatuntosi on todistava, että
Jumalan ja ihmisten edessä olet valehdellut."
Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuni ukkosen lyömänä vaikeni suuri
ihmisjoukko.
-- Jos joku epäilee, lisäsi Maunu, -- niin tässä on koskematon
sinetti.
Mutta kukaan ei mennyt sitä katsomaan. Ei Peder Grymkään, johon isku
sentään pahinten koski; hänkin jäi äänettömäksi, yksin aivot olivat
kovassa työssä.
-- Mitä taalainjunkkari nyt sanoo? kysyi häneltä likeisin mies.
-- Tahdotteko kuulla?
-- Se ei hänen asiaansa auttane.
-- Hän sanoo, että Kristina rouva synnytti hänet ennen häitä, eikä
sentähden uskalla tunnustaa häntä, virkkoi Grym julkealla äänellä.
Mutta se oli liikaa. Joukossa syntyi niin yleinen vastustus, että
Peder Grym huomasi parhaaksi lähteä tiehensä.
Mutta talonpojat jäivät neuvottelemaan.
Useat olivat valmiit luopumaan taalainjunkkarista ja menemään
kuninkaan puolelle, mutta toiset toivoivat etuja ajan
levottomuuksista ja pitivät vireillä kapinallista liekkiä.
Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin esittää kuninkaalle
vielä muutamia pykäliä ja ehtoja pysyväisen rauhan aikaansaamiseksi:
1) että taalainjunkkari vapaasti saisi jättää valtakunnan ja lähteä
minne tahtoi:
2) että koko taalalaisten liittolaisuus hänen kanssaan olisi
unohdettava ja annettava anteeksi;