Voidakseen oikein ymmärtää suurta miestä, täytyy tutkia aikaa, jossa
hän on elänyt parhaat vuotensa. Hans Brask oli kasvatettu ankarasti
katolisessa luostarissa ja jätti sen pyhän isän uskollisimpana
seuralaisena. Hän luki raamattua ja kirkonkirjoja syvimmällä
kunnioituksella; legendat ja kertomukset pyhimysten ihmetöistä olivat
alati hänen kirjoituspöydällään ja kaikki ne olivat hänelle yhtä
pyhät.
Jos hänessä hetkeksikään olisi syntynyt epäilys, niin hän siitä
ankarasti olisi ruoskinut ruumistaan. Paavi oli hänen mielestään
erehtymätön, jos hän lankesi syntiin ja rikoksiin, niin siihen oli
syynä saatanan viettely ja viekkaus; itse oli hän kaiken maailman
synnin yläpuolella.
Pyhä neitsyt oli taivaan kuningatar, jonka eteen kaikkien elävien
piti polvistua, ja pyhimykset, jotka usein kärsivät marttyrikuoleman
vain päästäkseen hänen kaltaisikseen ja hänen korkeuteensa, olivat
hänen seurueenaan.
Hänen poikansa oli lapsi, joka istui hänen sylissään. Siitä
Kristuksesta, joka syntisen maailman puolesta kärsi ja kuoli, on
katolinen kirkko aina puhunut niin vähän kuin suinkin; hän ei sovi
katoliseen oppiin, ja häntä ajatellen piispa Brask varmaankin lausui:
"Parempi Paavali poltettuna kuin joka miehen tunnettuna."
Merkillistä oli että Brask kaikissa katolisuutta koskevissa asioissa
mestarillisesti osasi käännellä ja väännellä, mutta silti kaikissa
inhimillisissä olosuhteissa osottautui rehelliseksi ja luotettavaksi
mieheksi.
Hän oli isänmaan uskollinen ystävä, valvoi sen etuja parhaan taitonsa
mukaan, huolimatta hallituksesta, jonka alle se milloinkin kuului.
Uniooniaika, tuotti kirkoille ja luostareille kultaiset sadot, se
antoi piispojen käsiin korkeimman vallan, täytyihän hänen siis sitä
rakastaa, mutta hän ei myöskään voinut olla pitämättä tuosta Kustaa
Eerikinpojasta, joka huimapäisen hullun lailla tahtoi kukistaa
mahtavan Kristianin.
Kun huimapään puuha sitte onnistui, niin hänen mieleensä muistui
David ja Goliat ja hänen myötätuntonsa kasvoi.
Nuori sankari suureni äkkiä hänen silmissään. Olihan Davidkin
kuningas. Yhtäläisyys tuli yhä huomattavammaksi ja vähitellen rupesi
hän rakastamaan uutta kuningasta ja auttamaan häntä hyvillä neuvoilla.
Mutta sattui vielä muitakin syitä.
Jos verenhimoinen Kristian Tyranni, jota Hans herra koko sydämestään
inhosi, olikin ruvennut suosimaan kerettiläisen Lutherin
kirjoituksia, niin se ei merkinnyt mitään. Vaan että Ruotsin nuori
kuningas oli eksynyt samaan villitykseen, se oli vaara, joka koski
sekä maan sisällistä hallitusta että koko katolista kirkkoa.
Piispa oli itse, tietysti salaa, lukenut enimmät petturin
kirjoituksista ja ne olivat hänessä synnyttäneet kaikellaisia uusia
ajatuksia, joita vastaan hänen kaikin voimin täytyi taistella, sillä
ne tulivat tietysti valheen isältä, saatanalta.
Hän kyllä näki, että maan tila oli huolestuttava ja että kuningas
tarvitsi paljon rahaa, mutta sen ryöstäminen kirkoista, luostareista
ja piispoilta olisi ollut suorastaan pyhyyden loukkaamista.
Hän oli antanut melkoiset summat onnettomaan Gottlannin sotaan ja
jos valtakunta, vastoin hänen neuvojaan, oli heittäytynyt Lyypekin
käsiin, niin mitä hän sille mahtoi; hankkikoot apua mistä saavat.
Paavillista yliherruutta tuli kunnioittaa ja piispojen valtaa ja
mahtia pitää arvossa. Kirkon uskollisena palvelijana päätti hän
taistella niiden puolesta viimeiseen asti.
Mutta nyt tuli kova isku.
Jokaisen kirkon ja luostarin täytyi varojensa mukaan antaa niin
paljon kuin suinkin.
Silloin nousi koko maassa haikea valitus, joka alkoi papistosta ja
herätti kansassa vastakaikua.
Melun ollessa pahimmillaan tuli eräänä päivänä vanha porvari
Vadstenasta pyytämään, että hänet armosta heti päästettäisiin piispan
puheille.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja mies kertoi, että hänellä oli ainoa
tytär, jonka hän vaimonsa kuolinvuoteella oli luvannut antaa vihkiä
nunnaksi. Mutta tyttö oli rakastunut nuorukaiseen nimeltä Olavi Tyste
ja tämä oli luvannut ryöstää hänet, vaikka hänet suljettaisiin mihin
luostariin tahansa.
Piispa rypisti kulmakarvojaan.
-- Mihin olette hänet kätkeneet?
-- Vadstenan luostariin, vastasi mies; -- hän on jo suorittanut
koevuotensa, mutta niskoittelee nyt eikä tahdo ruveta nunnaksi.
Piispan kasvot synkistyivät yhä enemmän.
-- Minä kirjoitan itse abbedissalle, sanoi hän, -- ja viikon päästä
tulen itse Vadstenaan ja toimitan vihkimisen.
Miten paljon lapsiraukkaa kidutettiin, sitä ei tiedetä, mutta
määräpäivänä saapui piispa täydessä virkapuvussa ja loistavan saaton
seuraamana luostariin, ja laululla ja messulla siellä vihittiin
nunnaksi nuori, kuolonkalpea tyttö. Kerrottiin että piispa itse
säälien oli katsellut häntä sekä ettei kukaan ollut kuullut hänen
huuliltaan vastauksia, mutta kirkon kunnia oli pelastettu ja rikkaan
porvarin koko omaisuus määrätty luostarille.
Juhlallisuuden loputtua kertoi abbedissa salaisessa keskustelussa
piispalle aikovansa lähettää uuden sisaren Lurön luostariin, josta ei
kukaan saattaisi löytää häntä.
Piispa suostui siihen, sillä ajat olivat vaaralliset ja varovaisuus
tarpeellinen.
Keskellä Veneriä, Leckön ja Vermlandsnäsin välillä oli lehtevällä
saarella pieni luostari.
Puurakennus -- sillä parempaa ei ollut -- oli miltei aivan kätkössä
lahden pohjukassa. Muureina olivat laajat selät ja rautaristikkona
kaikista asutuista seuduista eroittava etäisyys. Pari kertaa vuodessa
vietiin luostariin tarvittavat ruokavarat Leckösta, muuten elivät
köyhät nunnat erossa koko maailmasta, kuluttaen aikansa paastoissa ja
rukouksissa tai ommellen kallisarvoisia käsitöitä, alttariliinoja ja
muita pyhiä esineitä.
Mutta siirtykäämme hetkiseksi sinne.
Kova länsituuli liikutteli Dalbojärven laineita ja Lurön kallioita
huuhtelivat vaahtopäät aallot. Heikosti kuului nunnien juhlallinen
veisuu tuulen ulvonnan ja rautaisen tuuliviirin vikinän seasta.
Kirkuvat vesilinnut lentelivät milloin ylös ilmaan, milloin taas
alas aaltoihin, ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet ottaa osaa
luonnonvoimien rajuun leikkiin. Silloin näkyi lounaassa purjehtiva
laiva.
Kauniista rakenteesta ja korkeasta mastosta saattoi heti nähdä, että
se oli Skaran piispan laivoja. Nyt oli kuitenkin purje reivattu ja
pieni keulapurje nostettu. Vaikka myrsky raivosi, niin laiva hyvää
kyytiä laski pientä luostarilahtea kohti.
Abbedissa, vanha rouva Ingrid Puke huomasi ensinnä laivan. Hän
hämmästyi niin, että hän paikalla keskeytti hurskaiden sisarten
veisuun.
-- Pyhä Jumalan äiti, mikä nyt on, kun piispan laiva tällaisessa
ilmassa on lähtenyt liikkeelle! Tulkaa sisaret, lähtekäämme niemelle
katselemaan, mitä Herra tekee purjehtijaraukoille. Veisatkaamme sitte
_de profundis_ heidän kurjille sieluilleen.
Hurskaat sisaret keräytyivät paikalla vanhan abbedissansa ympärille.
He kietoivat vaatteet lujemmin ympärilleen, sitoivat huntujaan ja
riensivät ulos.
Mutta myrsky kävi heihin kiinni ikäänkuin oikein heitä pudistaakseen,
ja pelästyneiden pääskysten lailla pakenivat he kalliolohkareen
suojaan, sieltä tähyilläkseen aaltoilevalle järvelle.
Onneksi laiva samassa purjehti lahden suojaan ja kääntyi
vastatuuleen. Vauhti hiljeni ja ankkuri laskettiin.
Juosten riensivät nunnat takaisin, heidän poskilleen oli noussut
punaa ja toisten huulilla leikki hymyn vivahdus. Viidakon läpi he
takatietä astuivat luostariin ja rupesivat paikalla veisaamaan _ave
Mariaa_.
Tuskin oli veisuu lopussa, kun ikkunaan ilmestyi sileäksi ajettu pää
ja sen viereen nuoret naisen kasvot.
Varsinkin herättivät viimemainitut nunnien hämmästyksen; he saivat
sentään veisatuksi messunsa loppuun ja sitte astui munkki yksin
rukouskamariin.
-- Pax vobiscum! alkoi munkki; -- mitä teille kuuluu, rakkaat
sisaret, tässä surullisessa yksinäisyydessä?
-- Kiitos olkoon pyhälle neitsyelle, arvoisa isä; ruumiillisessa
suhteessa ei meiltä puutu mitään, vastasi abbedissa, -- ja se joka on
kääntänyt ajatuksensa ja mielensä syntisestä maailmasta, ei koskaan
tunne murhetta.
-- Ette siis taida tietää, rakas sisar, jatkoi munkki, -- että uusi
kuningas, josta me toivoimme kirkon suojelijaa, sensijaan on käynyt
sen kiivaimmaksi viholliseksi. Mutta tänne ei hänen mahtinsa tule
ulottumaan.
-- Sanctissima Maria ora pro nobis! huudahtivat nunnat ja tekivät
ristinmerkkejä.
-- Minut on lähetetty tuomaan teidän haltuunne erästä sisarta, jota,
vaikka hän jo on kirkon palvelijatar, maailma vielä houkuttelee,
ja hänkin sitä valitettavasti rakastaa. Teidän täytyy ruveta hänen
ankaraksi ja valppaaksi äidikseen, rakas sisar!
Abbedissa nyökäytti päätään ja munkki avasi oven.
-- Astukaa sisään, sisar Cecilia, sanoi hän, -- te tulette näiden
hurskaiden sisarten seurassa löytämään rauhaa ja tyytyväisyyttä, jos
olette nöyrä ja tottelevainen.
Sekä abbedissa että nunnat hämmästyivät nähdessään tuon nuoren tytön,
joka kevyin askelin astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kauniit,
vaikka hyvin kalpeat, ja katseessa oli sellainen uhka, että hänestä,
vaikka hän pysyi äänetönnä, saattoi nähdä, että hän tekee mitä tahtoo.
Hän loi läsnäoleviin lyhyen katseen, sitte hän silmät maassa tervehti
abbedissaa, nöyrästi suudellen hänen kättään.
-- Arvoisa äiti, alkoi hän selvällä äänellä, -- olen vastoin
tahtoani nunna ja väkisin minut on tänne tuotu, mutta koska nyt olen
teidän vallassanne, niin alistun käskyjenne alaiseksi ja sulkeudun
suosioonne ja hyväntahtoiseen huomaanne.
Abbedissa loi häneen terävän katseen.
-- Tulemme kohtelemaan sinua ansion mukaan, vastasi hän.
-- Pyhä neitsyt suojelkoon ja varjelkoon teitä, virkkoi munkki; --
minulla ei ole aikaa kuunnella rippiänne, mutta palaan pian takaisin.
Nunnat lankesivat polvilleen ja Cecilia seurasi heidän esimerkkiään.
Munkki siunasi heitä, lausui "Pax vobiscum" ja riensi pois.
Abbedissa käski nunnia uudestaan alkamaan _ave_'a, mutta veisatessa
kurkistivat he kaikki ulos ikkunasta ja näkivät laivan purjehtivan
lahdesta, onnellisesti kiertävän niemen ja sitte myrskyn siivillä
kiitävän itäänpäin.
Veisuu lakkasi samassa ja huokaus nousi nunnien rinnasta.
Alussa vartioitiin uutta sisarta hyvin ankarasti, mutta hän ei
koskaan antanut aihetta muistutuksiin; hän oli huomaavampi kuin
kaikki muut ja toimitti tehtävänsä erittäin huolellisesti, mutta hän
jatkoi itsepintaisesti vaitioloaan eikä koskaan vastannut kysymykseen
muuta kuin lyhyesti myöntäen tai kieltäen. Turhaan koettivat sisaret
voittaa hänen luottamustaan, mutta harvoin loi hän heihin katseensa,
vaikka hän aina oli niin valmis palvelemaan jokainoaa heistä, että
tuntui siltä kuin hän alaspainettujen silmäluomiensa alta olisi
osannut nähdä heidän toivomuksensa. Abbedissa kysyi, eikö hän
tahtonut käydä ripillä, mutta hän vastasi että hän oli tehnyt sen jo
ennenkuin hänet vihittiin nunnaksi.
-- Kyllä sen siltä voi tehdä luostarissakin, vastasi ankara rouva,
luoden häneen tutkivan katseen.
-- Täällä ihminen kuolee pois maailmalta.
Ja kuolleelta koko ympäristö näytti hänestä tuntuvan; hän ei juuri
koskaan katsahtanut edes järvelle, hän silmäili vain käsityötä, jota
ahkerat kädet pitelivät ja jonka hän ainoastaan silloin heitti, kun
rukoiltiin tai veisattiin.
Muuan nunnista rupesi Cecilian asemasta kutsumaan häntä Tysta'ksi.
["Tysta" merkitsee "äänetön", "vaitelias".]
Silloin nousi ensi kerran väriä hänen poskilleen ja silmät
kyyneltyivät, kun hän mielenliikutuksissaan katsahti ympärilleen ja
lausui:
-- Niin, se on nimeni!
Hän pysyi yhä toveriensa ihmettelyn esineenä, mutta syksymmällä
rupesi hänen käytöksensä käymään hiukan levottomaksi. Hänen
käsityönsä likeni jo loppuaan ja hän malttoi tuontuostakin luoda
katseensa järvelle, jolla myrsky raivosi.
Oli jo myöhäinen syksy, kun eräänä päivänä Veneri alkoi asettua.
Jää peitti koko Kinnelahden ja heikko länsituuli liikutteli hiljaa
harmaata, jäistä vettä. Ikkunasta silmäilivät nunnat talvista
maisemaa. Heistä tuntui tavallista kolkommalta.
Äkkiä huomasivat he järvellä liikkuvan esineen. Se oli melkein kuin
aave, joka hiljaa, mutta varmasti, likeri.
Sisar Sofia väitti sitä harmaaksi hevoseksi. Sisar Anna taas
luuli sitä harmaaksi veljeksi, joka ehkä oli eksynyt ja nyt oli
hukkumaisillaan.
-- Se on susien kuningas! huusi sisar Ingrid.
-- Ei, puhkesi sisar Elsa vallan haltioissaan puhumaan, -- se on
jättiläissusi, joka on tunturisusien päällikkö!
Abbedissan mielestä tuntui niin synkältä, että hän paikalla käski
nunnia ryhtymään juhlalliseen hartauden pitoon.
Cecilia neiti oli hänkin tarkastanut ihmettä, mutta hän vaikeni
tavalliseen tapaansa, vetäen ainoastaan huntua kireämmälle
ympärilleen. Veisuu alkoi.
Mutta Cecilian ääni ei koskaan vielä ollut kaikunut niin kauniina, se
soitti iloa ja ylistystä ja nunnat katselivat hämmästyneinä toisiaan
ja arvelivat, että kylläpä tuo osasi laulaa, vaikkei hän osannut
puhua.
Hartaushetken loputtua riensivät nunnat taas ikkunaan ja nyt he
huomasivat että kummitus olikin vaan kalastaja, joka juuri laski
kurjan veneensä maihin niemen kärkeen; maston virkaa hoiti vanha airo
ja purjeena oli vanha sudennahkainen turkki. Tuulen avulla pääsi vene
ohuen jääpeitteen läpi, kalastajan pitäessä perää toisella airolla.
Maallenousu Lurön rantaan oli ankarasti kielletty, mutta jos
kalastaja oli hengenvaarassa, niin hänelle täytyi suoda anteeksi.
Ingrid rouva joutui pahaan pulaan; eihän hän voinut ajaa häntä pois,
ja liikaa olisi ollut avata vieraalle luostariportit.
Luostarisisaret lähetettiin saliin ja abbedissa meni itse tutkimaan
miestä.
Kun portti avautui, seisoi hän jo valmiina ulkopuolella.
-- Kuinka te uskallatte nousta maihin täällä? kysyi abbedissa
uhkaavasti.
-- Ankara äiti ja rouva, vastasi kalastaja, kumartaen maahan asti, --
armahtakaa köyhää kalastajaa, jonka on vilu ja nälkä.
-- Ruokaa saatte, mutta yösijaa en voi antaa teille.
-- Antakaa minun maata täällä oven ulkopuolella, jotten paleltuisi
kuoliaaksi. Minä vannon huomenna päivän koittaessa lähteväni pois.
-- Mitä te ajattelette? Luostarin sisäpuolella?
-- Ankara äiti, minä olen vanha mies, vastasi kalastaja ja hänen
äänensä vapisi. Kun Ingrid rouva sitte loi katseensa hänen harmaaseen
partaansa ja polviin, jotka tutisivat, niin hänen sydämensä heltyi ja
hän antoi kalastajalle luvan tuoda tukon heiniä ja siitä valmistaa
sijan porstuaan; sitte hän läksi saliin.
Sisaret olivat kokoontuneet huoneen kaukaisimpaan kulmaan, jossa he
puhelivat ja kuiskailivat keskenään.
Cecilia yksin istui penkillä ovensuussa; hänen kätensä olivat
ristissä ja hän näkyi vaipuneen palavaan rukoukseen.
Abbedissa tarkasti häntä hetkisen ja lausui sitte hänen nimensä.
Cecilia säpsähti ja nousi paikalla.
-- Saat sitte jatkaa rukoustasi, virkkoi abbedissa lempeästi, -- nyt
tulee sinun tehdä laupeudentyö.
Suuresti hän hämmästyi, kun Cecilia suudellessaan hänen kättään,
kostutti sen kyynelillä.
-- Mikä sinua vaivaa, lapsi, oletko kipeä?
-- En, arvoisa äiti! Mitä käskette minua tekemään? kysyi hän,
alaspainetuin silmin, kasvot yhtä kankeina ja käsittämättöminä kuin
tavallisesti.
Hän sai käskyn viedä kalastajalle ruokaa ja viiniä ja antaa patjan
hänen päänsä alle.
-- Onhan minulla patja, sanoi hän epävarmasti.
-- Täällä on huonompi.
-- Mutta onhan tämä laupeudentyö!
-- No, tee kuinka tahdot.
Hän läksi, mutta abbedissa jäi miettimään, mahtoiko hän olla terve;
hän oli niin kummallinen.
Myöhemmin, kun iltarukouksen päätyttyä nunnien piti lähteä
kammioihinsa, huomautti lempeä äiti, että sisar Cecilia oli sairas,
vaikkei hän itse sitä tietänyt; hänen piti sentähden nukkua kauvemmin
eikä tulla huomenmessuun.
Cecilia kiitti, alaspainetuin silmin niinkuin tavallisesti,
mutta hyvää yötä toivottaessaan, lankesi hän polvilleen ja pyysi
abbedissalta siunausta.
Tämä siunasi hänet ja syleili häntä sydämellisesti, mutta Cecilian
mentyä lausui hän muille nunnille toivovansa että he kaikki olisivat
sisar Cecilian kaltaiset.
Seuraavana aamuna kokoontuivat kaikki messuun, paitsi Cecilia.
Sekä messun aikana että ennen ja jälkeen sitä kuiskailivat nunnat
keskenään; he olivat yöllä kuulleet hiljaisia askeleita ja pientä
pauketta; ehkei pyhä Agneta, jolle luostari oli pyhitetty, ollut
pitänyt siitä, että mieshenkilö oli ollut luostarissa.
Suuri hämmästys syntyi, kun huomattiin, että Cecilia oli poissa.
Pöydällä hänen kammiossaan oli hänen pieni luostarityönsä valmiina,
muuten ei löytynyt mitään, joka olisi edes muistuttanut hänestä.
Etsittiin, etsittiin. Missä hän saattoi olla? Joku meni rantaan...
mitä kummaa? Siellä oli harmaa valeparta ja vanhat kalastajan
vaatteet. Abbedissalle vietiin tieto: hän tunsi sekä vaatteet että
parran... Taskusta pisti esiin liinanen, jossa oli nimi: Olavi Tyste!
Cecilian rakastaja!
He olivat karanneet yhdessä!
Luostariryöstö oli tapahtunut.
Syntyi hirveä hälinä... Abbedissa oli vallan raivoissaan, että hän
sillä lailla oli antanut pettää itsensä. Se viekas, tekopyhä Cecilia!
Kovin rangaistus oli hänelle liian helppo.
Nunnat kirkuivat vielä pahemmin. Oliko hän poltettava roviolla vai
elävältä muurattava seinään, kyselivät he toisiltaan. Onneksi eivät
he voineet nähdä toistensa salaisia ajatuksia.
Kului kuukausia ennenkuin mannermaalta tuli sanansaattaja,
jonka kanssa abbedissa saattoi lähettää tiedon tuosta kauheasta
tapahtumasta.
Piispa Brask suuttui suuresti ja pani toimeen mitä ankarimman
etsinnän, mutta pakolaiset olivat kadonneet, luultiin melkein että he
olivat hukkuneet aaltoihin. Mutta tuo otaksuminen herätti sääliä, ja
jos he toisten mielestä olivat saaneet ansaitun rangaistuksen, niin
toiset väittivät heidän joutuneen väkivallan ja viekkauden uhreiksi,
ja näitä viimeksimainittuja tuki voimakkaasti Cecilian isä, joka
epätoivoissaan oli sanonut, että ahneet munkit olivat viekoitelleet
hänet tekemään tyttärensä nunnaksi.
Ensi kerran kuunteli piispa kansan ääntä, mutta ei suinkaan tahtonut
että se tulisi kuninkaan korviin... parasta oli että syylliset olivat
poissa tieltä; hänen olisi täytynyt rangaista heitä perinpohjaisesti,
ja silloin olisi ehkä kuningas sekaantunut asiaan.
Vanhalla piispalla oli paljon huolia ja suuria huolia; hän tunsi
olevansa kuin jäännös muinaisilta ajoilta, jonka täytyi vastustaa
kaikkea uutta; _hänen_ voimansa kyllä riittivät, mutta hänen
vaikutuspiirinsä oli tullut liian suureksi ja pahinta kaikesta oli --
ettei hän enään ollut aivan varma itsestään; varsinkin anekauppa pani
hänet miettimään ja jollei se ollut oikeutettu, niin oli koko oppi
horjuvalla perustuksella, sillä jos se siinä suhteessa valehteli,
niin se oli valhetta kaikki tyynni. Tuo kirottu Luther, hänen
väitelmänsä ja selityksensä tulivat yhtämittaa hänen mieleensä...
joskus tapasi hän itsensä aivan vaistomaisesti niitä ääntelemässä.
Ei, se oli kiusausta, saatanan juonia! Ainakaan ei hänestä tulisi
uskonluopio. Hän kääräisi piispankaapun lujemmalle ympärilleen ja
teki itselleen lupauksen, että hän elää ja kuolee uskonsa edestä.
Mutta hänen lukuisa seurueensa -- piispa eli nimittäin kuin ruhtinas
-- oli sitä mieltä, että heidän herransa vanheni. Tuntikausiksi hän
saattoi vaipua syviin mietteisiin ja aniharvoin, tuskin koskaan,
lensi hymy hänen synkille kasvoilleen.
Piispa Brask saarnasi siveyttä ja vietti itse täysin siveellistä
elämää. Hänellä ei ollut muita sydämen siteitä kuin sisar, joka
oli joutunut leskeksi ja hänen välityksestään päässyt P. Klaaran
ursilinilaisluostarin abbedissaksi Tukholmaan.
Veli oli kaikissa toimissaan tyyni ja maltillinen, sisar sitävastoin
kiivas ja intomielinen.
Epäillä jotakin katoliseen oppiin kuuluvaa asiaa oli hänen mielestään
inhoittavaa, synnillistä. Sitä ei kyllin ankarasti voinut rangaista.
Hän hallitsikin luostariaan äärimmäisellä ankaruudella ja kun piispa
saarnasi lempeyttä, niin hän lausui:
-- Anna pirulle sormi, niin se vie koko käden! Lurössä tapahtunut
nunnanryöstö pani hänet vihan vimmoihin.
-- Olisinpa minä ollut rouva Ingrid Puken sijassa, niin olisin
antanut ruoskia kaikki nunnat, siksi etteivät he paremmin pitäneet
silmällä toisiaan.
Hän mietti yhtämittaa, mitä rangaistusta tässä olisi käytettävä. Mitä
kovempi rangaistus, sitä parempi.
Toisissa asioissa näki Hans herra ilolla sisarensa lujan,
horjumattoman uskon. Hän tiesi että siinä oli koko hänen voimansa,
hänen mielensä rauha.
Siksi ei hän uskaltanut sisarelle uskoa epäilyksiään, eihän hän olisi
voinut häntä auttaa; miksi hän siis olisi tehnyt hänet levottomaksi?
Kerran kun hän tuli piispaa tervehtimään, tapasi hän hänen pöydällään
erään Lutherin kirjan. Hän heitti sen paikalla tuleen ja virkkoi:
-- Anna saatanalle, mikä saatanalle kuuluu.
Vanhus oli siis yksin maailmassa; hänellä ei ollut ystävää eikä
uskottua. Jota enemmän epäilys yritti kasvaa, sitä kiihkeämmin koetti
hän pysytellä vanhoillaan. Hän kävi luostareissa, toimitti nunnan
vihkiäisiä, piti messuja pyhien kunniaksi ja osottautui kaikessa
uskolliseksi kirkon ystäväksi ja uuden opin kiivaaksi vastustajaksi.
16.