Me tiedämme, että niillä herrainpäivillä, joilla Kustaa valittiin
kuninkaaksi, Lyypekin lähettiläät tekivät kaikellaisia vaatimuksia,
ja kun ei niihin voitu suostua, täytyi kuninkaan ja säätyjen
allekirjoittaa heidän vaatimansa kauppasopimus; yksi ainoa
neuvosherra, Pohjanmaan laamanni Knut Eerikinpoika kieltäytyi sitä
tekemästä, sillä hänen mielipiteensä oli, että yhteys hansalaisten
kanssa oli rikottava, jottei valtakunta menisi perikatoon. Myöskin
piispa Hans Linköpingistä, joka ei ollut läsnä kokouksessa, kirjoitti
kirjeen, jossa kehoitti miehiään tarkasti tutkimaan vanhempia
sopimuksia vieraiden valtojen kanssa, ennenkuin he suostuvat
lyypekkiläisten vaatimuksiin.
Hänkin pelkäsi tulevaisuutta: "Ensimäinen viha on pahempi kuin
viimeinen", kirjoitti hän. "Mutta pitäkööt nuoret huolta juoman
panosta, sillä he sen saavat juoda."
Tiedämme että hansalaiset keskiajalla olivat anastaneet sekä
pohjoismaiden että miltei koko Euroopan kaupan.
Sitte rupesivat Englanti ja Hollanti kilpailemaan heidän kanssaan,
useat unioonikuninkaat suosivat näitä jälkimäisiä ja Hansa
sai kynsin hampain suojella oikeuksiaan. Unioonimaiden riidat
olivat hansalaisille hyvin edulliset ja sentähden Lyypekki niin
suosiollisesti oli auttanut Ruotsia sen itsenäisyystaistelussa.
Ei ollut tämä valtakunta vielä koskaan ollut niin suuressa vaarassa
kuin viimeisen unioonikuninkaan aikana eikä Hansan apu koskaan
välttämättömämpi.
Lyypekki taas ei saattanut toivoa suotuisampia oloja kuin niinä
aikoina, jolloin Kustaa Eerikinpoika ryhtyi vapauttamaan Ruotsia ja
Fredrik nousi karkoitetun veljenpoikansa valtaistuimelle.
Kaikkia näitä tapauksia käyttivät Hansakaupungit hyväkseen ja
Strängnäsissä laskettiin koko Ruotsi sen kauppavallan alaiseksi.
Kustaa taisteli vastaan niin paljon kuin voi, mutta lähettiläät
vaativat ratkaisua asiassa, uhaten muuten lähteä tiehensä ja ryhtyä
keskustelemaan maan kanssa, jossa heillä oli tarjolla suurempia
oikeuksia.
Kustaan täytyi suostua. Hän oli silloin juuri valittu kuninkaaksi,
Tukholma oli Kristianin miesten käsissä, Suomi ei vielä ollut
valloitettu takaisin, suhde Tanskaan oli epävarma, rauha Venäjän
kanssa vielä vahvistamatta, ja sitäpaitsi saattoi Kristianin
mahtavilta sukulaisilta odottaa pahinta.
Ei siis ollut muuta neuvoa kuin pysyä ystävyydessä Hansakaupunkien
kanssa.
Kesäkuun 7 päivänä, viikon ajatusajan jälkeen, allekirjoitti kuningas
ja neuvosto seuraavan sopimuksen:
"Ruotsin kuningas ei saa tehdä rauhaa kuningas Kristianin eikä
kenenkään muun kanssa ilman lyypekkiläisten lupaa ja suostumusta,
hänen pitää kaikin voimin auttaa heitä samaista kuningas Kristiania
vastaan, sekä, valloitettuaan Tukholman ja Kalmarin, antaa heille
takaisin kaikki näissä kaupungeissa olevat tavarat, jotka Kristian on
heiltä ottanut."
Lyypekin ja Danzigin porvarien tuli Tukholmaan, Kalmariin,
Söderköpingiin ja Turkuun sekä yleensä koko valtakuntaan saada
tullitta ja muitta veroitta niinhyvin viedä tavaroitaan kuin tuoda
niitä sieltä.
Lyypekillä olisi oikeus tehdä kauppaa suorastaan pappien, ritarien
ja rälssimiesten kanssa. Ulkomaalaiset ja vieraat kansalaiset eivät
saisi asettua porvareiksi Ruotsiin tai siellä ryhtyä kaupantekoon,
vaan tulisi tämän oikeuden kuulua yksin Danzigin ja Lyypekin
porvareille sekä heidän sukulaisilleen, joille Lyypekki katsoisi
hyväksi sen suoda.
Ruotsalaiset porvarit eivät saisi tehdä kauppaa muiden kaupunkien
kuin Lyypekin ja Danzigin kanssa, tai harjoittaa kaupantekoa
ulkopuolella Juutinraumaa ja Beltiä.
Koko Ruotsin kauppa oli siis hansalaisten käsissä, mutta Lyypekin
antama suuri velka, jonka takia kaikki nämä oikeudet olivat
luovutetut, tuotti sitäpaitsi muutakin pahaa. Maahan tuli suuri
joukko saksalaista sotaväkeä, jolle piti maksaa palkkaa. "Niitä oli
ääretön määrä sekä hyviä että pahoja miehiä, enemmän kuin kuningas
oli pyytänyt tai tarvitsi, mutta kirstut, joista heille piti maksaa,
olivat köykäiset ja he eivät tahtoneet tyytyä vähään eivätkä ottaa
vastaan palkkojaan klippingeissä, joita oli lyöty hätävaraksi."
Tästä ahdingosta pääsi kuningas sillä, että läsnäolevat neuvoston
lähettiläät ottivat toimittaakseen sotamiehet Lyypekkiin ja siellä
maksaakseen heille heidän saatavansa, kuitenkin sillä ehdolla, että
tämä uusi meno suoritettaisiin määrättynä päivänä ja määrätyllä
tunnilla. Ei ollut helppoa ymmärtää miten se olisi mahdollista, kun
summa -- nykyisessä rahassa -- nousi 800,000 kruunuun. Päätettiin
ottaa hopeaisina. Kuningas lähetti kaikkiin seurakuntiin kehoituksen,
"että jokainen kohdastaan koettaisi auttaa kuningasta, tarkastaisi
kirkkonsa ja luostarinsa, ottaisi kalleudet, kalkit ja muut astiat,
jotka eivät olleet aivan välttämättömät, ja toimittaisi ne Tukholmaan
luotettavan lähetin kautta ja viipymättä".
Luvattiin kirjoittaa kaikki muistoon jotta voitaisiin ne rehellisesti
maksaa, kun Jumala suo valtakunnalle paremmat ajat.
Päätös oli tehty, rahaa tuli kyllä, mutta ei tarpeeksi. Ja me
lähdemme nyt puhumaan.
15.