Severin Norrbyllä oli rautainen tahto; valansa Kristian kuninkaalle
piti hän uskollisesti, vaikkei hän hyväksynyt hänen tekojaan ja
vaikka hän oli ainoa, joka uskalsi sanoa hänelle totuuden. Kun hän
rakastui Kristina Gyllenstjernaan, niin hänen jalompi minuutensa
heräsi, mutta kun tämä kieltäytyi rupeamasta hänen vaimokseen,
niin huonompi minuus taas pääsi hänessä voitolle. Hän ylvästeli
sillä, että sormus jonka Kristina hänelle oli antanut, sisälsi
avioliittolupauksen. Ja hänen synnynnäinen vihansa Ruotsiin ja
ruotsalaisiin juurtui yhä syvemmälle.
Mutta hän ihaili heidän urhoollisuuttaan, koetteli mielellään
voimiaan sellaisia vihollisia vastaan ja oli heti valmis tunnustamaan
epärehellisyydeksi jokaisen petoksen, joka heille tapahtui.
Suurilla puhelahjoillaan ja saatanallisella sukkeluudellaan
käytti hän hyväkseen mitä keinoja tahansa, kunhan ne vaan veivät
tarkoitusten perille, mutta hänen huima luontonsa vaati yhtämittaa
vaihtelua ja raittiita merituulia sisäisen hehkunsa jäähdyttämiseksi.
Hänestä oli tavattoman hauskaa, että hän oli saanut peijatuksi
Kustaalta Gottlannin; välikappaleita, joita hän siihen oli käyttänyt,
halveksi hän. Malmön sovinto oli hänen toimeenpanemansa, mutta
jos tanskalaiset ja saksalaiset nyt luulivat että hän oli heidän
vallassaan, niin he suuresti erehtyivät. Kuningas Fredrikin tai
kauppakaupunki Lyypekin ystäväksi hän ei koskaan rupeaisi. Ei, hän
tahtoi leikitellä heidän kustannuksellaan, niinkuin keisari Kaarle
V huvitteli vastakeksityllä sakkipelillä, jossa kuninkaita ja
talonpoikia sopi siirrellä mielin määrin, kunnes käsi vihdoin heitti
koko pelin nurin narin.
Siihen Severin Norrby kyllä pystyikin. Kuka olisi voinut käskeä häntä
lähtemään pois Gottlannista, jos hän siellä tahtoi viipyä? He eivät
tunteneet häntä. Hän piti Visborginsa hallussaan ja kirjoitti sieltä
karkoitetulle kuninkaalleen, vakuuttaen uskollisuutta ja ilmoittaen,
että hän toivoi vielä kerran voivansa asettaa kuninkaan hänen
oikeuksiinsa pohjoisten valtakuntien hallitsijana, jos hän vain saisi
raha-apua, sotatarpeita, miehiä ja laivoja. Nykyinen hallitus oli
hänen mielestään Tanskalle mitä haitallisinta laatua.
Samaan aikaan kirjoitti hän kuningas Kustaalle ja Tanskan Fredrikille.
Lähettiläänsä junkkari Moritz Oldenburgilaisen kautta koetti
hän herättää Kustaassa toiveita, että Ruotsi voittaisi takaisin
Gottlannin. Kustaa huomasi edulliseksi saada puolelleen niin mahtavan
miehen kuin Norrby, ja antoi hänelle sentähden alussa ystävällisiä
vastauksia, esittäen että he ensi avoveden tullessa tapaisivat
toisensa ja persoonallisesti keskustelisivat.
Mutta Kustaa oli samalla siksi varovainen, ettei hän ruvennut
luottamaan mieheen, joka oli ollut hänen vaarallisin vihollisensa.
Sentähden hän helmikuussa 1525 kirjoitti kuningas Fredrikille,
huomauttaen että tuo vaarallinen mies "yhä vielä istui Gottlannin
linnassa". Samalla selitti hän perättömiksi huhut, jotka Norrby
oli levittänyt ja joiden mukaan hän ja Ruotsin kuningas olisivat
salaliitossa.
Kaikki Norrbyn vehkeet tarkoittivat itse asiassa vain kuningas
Kristianin etuja. Tämä lähetti maaliskuussa 1525 hänelle
kirjeen, jossa Severin Norrby julistettiin kuningas Kristianin
linnanpäälliköksi ja valtionhoitajaksi Ruotsissa, mikäli hän
voittaisi alaa tässä maassa.
Mutta Norrby tiesi, millä keinoin Kristiania parhaiten palveltaisiin.
Sentähden lähetti hän yhden päälliköistään Skåneen ja saapui
pian itse mannermaalle reippaine joukkoineen. Sölvesborg, Åhus
ja Landskrona joutuivat hänen käsiinsä ja Malmö oli ainoa paikka
Skånessa, joka ei avannut porttejaan uhkarohkealle anastajalle.
Sinne oli koko Skånen aatelisto sulkeutunut, odottamaan apua kuningas
Fredrikiltä.
Norrby julisti kuuluvin sanoin tulevansa Kristian kuninkaan puolesta
pelastamaan kansaa orjuudesta. Räikein värin kuvasi hän maan tilaa
ja huomautti, että laillisesti vahvistettu aatelisvalta viime
vallankumouksessa oli syössyt kansan kurjuuteen. Sitte hän luki
kirjeen, jonka sanottiin tulleen Kristianilta ja jossa kehoitettiin
uskollisia Skånen miehiä voimiensa mukaan auttamaan kuninkaan rakasta
luottamusmiestä, herra Severiniä.
Kulovalkeana leveni tieto Norrbyn tulosta pitkin koko maata; hänen
puheensa sorron vastustamisesta herätti useissa eloon nukkuvan
aatelisvihan ja kipinästä syttyi pian raju, leimuava tuli.
Suuria talonpoikaisjoukkoja riensi Norrbyn johdon alle, hän valloitti
Landskronan, ryösti herrojen kartanot ja otti kuningas Kristianin
puolesta vastaan kansan uskollisuusvalan.
Koko Tanska antautui hänen valtansa alle ja kaupungit avasivat
vapaehtoisesti porttinsa.
Mutta ilo ei ollut pitkäaikainen. Huhtikuussa saapui vihdoin Tanskan
sotajoukko Juhana Rantzoun johdolla ja voitti talonpojat kahdessa
tappelussa, ensin Lundin ja sitte Landskronan luona, jossa Norrby
itse saarrettiin.
Mutta hän oli asemastaan varma, sillä olihan Visborg vielä hänen
hallussaan ja hänen väkensä oli luotettavaa. Eikä kestänytkään
kauvan ennenkuin kuningas Fredrik ryhtyi keskustelemaan Gottlannin
luovuttamisesta ja Norrby suostui siihen vihdoin sillä ehdolla, että
hän elinajakseen saisi Sölvesborgin läänin. Sinne hän nyt asettui
asumaan, matta käyttäytyi paremmin itsenäisen herran lailla kuin
Tanskan kuninkaan alamaisena. Hänen levoton, seikkailuhaluinen
luonteensa ei kauvan sietänyt hiljaista, toimetonta elämää,
jonkatähden hän taas rupesi rakentamaan laivoja. Eikä aikaakaan, kun
hänen varustuksensa ja nouseva valtansa herätti uutta pelkoa.
Pian tiedettiin, että hänellä oli seitsemänsataa hyvin rakennettua
ja varustettua laivaa, ruutia ja muonavaroja. Ja sekä Ruotsissa että
Tanskassa odotettiin pelolla ja levottomalla epävarmuudella, mihin
hän nyt aikoi ryhtyä. Lisäksi tuli Saksasta se uutinen että Kristian
taas oli liikkeellä.
Silloin sattui tuuli ajamaan yhden Norrbyn laivan, joka täynnä
hopeaa, tykkejä ja muuta tavaraa tuli Gottlannista, Kalmarinsalmeen,
ja Arvid Vestgöte, joka aina piti silmät auki, otti sen. Hän sanoi
tehneensä sen korvaukseksi siitä, että Norrby hiljan oli ottanut
erään Kustaa kuninkaan laivan, jossa oli viisikymmentä laivaleiviskää
kuparia ja joka oli mennyt karille Blekingen rannalla. Mutta Arvid
Vestgöte ei ottanut laivaa yksin tavaroineen, vaan kaikkine väkineen,
ja Norrbyn oman marskin sekä kolmattakymmentä hänen palvelijoistaan.
Tämä tappio koski syvästi Norrbyhyn ja hän kirjoitti kuningas
Fredrikille ja pyysi hänen suostumustaan saadakseen kostaa kuningas
Kustaalle ja hakeakseen Ruotsista korvausta kärsimästään tappiosta.
Itse lupasi hän maksaa kaikki sotakulungit ja tyytyä kohtaloonsa,
tuli se sitte kuinka onnettomaksi tahansa; sitävastoin kuuluisi
kaikki mitä hän valloittaisi Tanskan kruunulle.
Nyt käyttäytyi Fredrik ensi kerran rehellisesti Kustaata ja Ruotsia
kohtaan. Hän ja hänen neuvostonsa herrat kirjoittivat nimittäin
Kustaalle ja ilmoittivat Norrbyn aikomukset. Se tapahtui ehkä
pelosta, sillä samalla pyysi Fredrik Kustaalta apua Norrbyta vastaan;
hän nimittäin ei luullut voivansa yksin pitää puoliaan pelättyä
merisankaria vastaan.
Norrby vimmastui Fredrikin kiellosta; hän miehitti paikalla
Sölvesborgin, Lyckan ja Rottnebyn, pani kuntoon aluksensa, neljä
suurta laivaa ja kuusi jahtia, ja liittyi yhteen kahden muun
merisankarin kanssa, jotka kolmella jahdilla ja kahdella parkilla
retkeilivät pitkin Beltejä. Vihdoin kirjoitti hän Kristianille ja
pyysi voimakasta apua.
Hän oli taaskin päässyt Itämeren pelätyksi valtiaaksi; hänen ylpeä,
huima luontonsa uhkui elämäniloa ja hän nautti ajatellessaan, kuinka
Itämeren maat häntä pelkäisivät. Kukaan ei tuntenut sotatemppuja
niinkuin hän ja melkein kaikki Itämeren satamat ja karit olivat
hänelle vanhoja tuttuja. Sentähden häntä ja hänen pientä voimaansa
pelättiin siihen määrään, että sitä voittamaan tarvittiin koko
Tanskan ja Ruotsin yhdistetyt laivastot.
Kolme hänen suurta laivaansa valloitettiin, neljä jahtia pommitettiin
puhki ja 400 miestä otettiin vangiksi. Töintuskin pääsi Norrby itse
pakoon. Hän riensi laivastonsa jäännöksillä Narvaan yllyttämään
Venäjän tsaaria sotaan, mutta Kustaa, joka ajoissa oli saanut
vihiä hänen aikeistaan, lähetti Eerik Flemingin ja muita uskottuja
miehiä Iivana Vasiljevitshin luo vahvistamaan 50 vuotista rauhaa.
Lähetystö otettiin ystävällisesti vastaan ja tullessaan Moskovaan
pantiin Norrby vankeuteen, josta Kaarle V hänet vihdoin pelasti.
Senjälkeen rupesi hän keisarin palvelukseen, taisteli tunnetulla
urhoollisuudellaan ja kaatui vihdoin Firenzen piirityksessä v. 1530.
Sellaisen lopun sai Severin Norrby, joka oli aikansa merkillisimpiä
miehiä. Jos hän olisi voinut voittaa itsensä yhtä pontevasti kuin
hän voitti vihollisensa, niin hän varmaankin vielä enemmän olisi
vaikuttanut maailmanhistorian kulkuun. Mutta intohimot hallitsivat
häntä ja sentähden hän sortui.
14.